Säädä ennakko-odotuksiasi

David Robson. Ennakko-odotusten vaikutus. Miten ajattelutapasi voi muuttaa elämäsi. Tuuma, 2022.

Usko ei ole uskovien yksinoikeus. Uskomukset muokkaavat ihmisen toimintaa monin tavoin, ei pelkästään uskonnollisilla ihmisillä, vaan myös muilla. 

Ennakko-odotuksemme muuttavat sekä psyykkisiä että myös fysiologisia reaktioitamme kohtaamiimme olosuhteisiin. Se miten kehystämme asioita sanelee niiden tulkintaa.

Aivot ovat ennustuskone. Tietoiset ja tiedostamattomat ennakko-odotuksemme vaikuttavat näkemyksiimme todellisuudesta.

Aivojen ennakko-odotusten vaikutus ohjaa kaikkia aistihavaintoja. 

Yhtenä esimerkkinä mainitaan testistä, jossa sopivilla suggestiivilla vihjeillä  koehenkilöt voidaan saada näkemään näytöllä hahmoja, vaikka ruudulla ei ollut muuta kuin satunnaista visuaalista kohinaa.

Ennakko-odotusten vääristävä todellisuuden kokemus tai oma maailmankuva tuntuvat itsestä tietenkin täysin objektiiviselta. Näin ei ole, vaan itse asiassa katselemme samoista tapahtumista kukin erilaista filmiä, jossa kiinnitämme huomiota eri vihjeisiin ja yksityiskohtiin. 

Esim. vihamielisyyden odotus ja aikaisemmat torjutuksi tulemisen kokemukset saavat jotkut kokemaan jatkuvasti epäystävällisyyden ilmauksia ympärillään.

Kun tunnistaa aivojen luontaisen subjektiivisuuden, ymmärtää tunteisiin liittyvien ennakko-odotusten helposti vääristävän havaintokykyä ja tarkkaavaisuutta.

Oma objektiivisuus silminnäkijänä pitäisi kyseenalaistaa. Aivojen simulaatiot ympäristöstä ovat usein oikein, mutta toisinaan virheellisiä.

Aivot voivat liioitella uhkaa. Altistusterapian avulla voi pystyä ymmärtämään pelättyjen uhkien todelliset mittasuhteet. Ne voivat olla luultuja vaatimattomat.

Plasebo 

Toisen maailmansodan aikana muuan sotilaslääkäri yllättyi,  kun useat vakavasti haavoittuneet eivät tunteneet kipua vammoista huolimatta. Selitys oli se, että taistelukentältä pelastuminen loi hyvän olon tunteen, joka turrutti kipuja. Potilaan tulkinta pelastumisesta sai aivot ja kehon lievittämään kipua, mikä oli niissä oloissa onnenpotku, sillä morfiinista oli pulaa. 

Tutkimuksen mukaan tunnollisten plasebojen eli lumelääkkeiden käyttäjien elinajan odote on pidempi kuin muiden. Selitys voi tietenkin olla se, että hoitomyönteisyys korreloi terveellisten elämäntapojen kanssa. 

Voi olla niinkin, että säännöllinen plasebon nauttiminen on rituaali, jota suoritetaan, koska se luo toiveita terveydestä.

Nosebo on plasebon vastakohta ja tarkoittaa, että sairastumme kun kehomme uskoo olevansa uhattuna. Aivojen ennustuskoneen toiminta saa aikaan sen, että pelkkä ajatus sairaudesta tai oireista voi joissakin tapauksissa saada ihmisen sairastumaan.

Virheellinen diagnoosi voi pahimmallaan aiheuttaa kuoleman. Kun eräälle henkilölle kerrottiin hänen sairastavan syöpää, syövän pelko sai henkilön menehtymään lyhyessä ajassa. Ruumiinavauksen jälkeen todettiin, että kasvain ei ollut vaarallinen eikä ollut kuolinsyy.

Väärä diagnoosi oli "loitsu", joka aiheutti kuoleman. On olemassa ihmisiä, joille kuoleman lähestymisen tajuaminen aiheuttaa niin suurta epätoivoa, että he kuolevat ennen aikojaan. 

Urheilijat ja taiteilijat saattavat turvautua ennen suoritusta itselleen muodostuneeseen rituaaliin. Kyse on muustakin kuin taikauskosta, sillä kirjoittaja viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan rituaaleja noudattavat saavat muita parempia tuloksia. 

Uskomukset ja rituaalit vähentävät ahdistusta luomalla tunteen hallinnasta. Ne saavat meidät luottamaan henkisiin voimavaroihimme, auttavat keskittymään ja ylläpitämään itsekuria.

Jos tuntee uupuvansa ja menettää kurinalaisuuttaan, usko näkymättömään käteen voi lisätä voimavaroja.

Ehkä juuri halu lisätä itsehillintä ja tahdonvoima oli syy, miksi menneisyyden kulttuurit alkoivat noudattaa uskonnollisia rituaaleja. Haluttiin välttää äkkipikaista käyttäytymistä ja suitsimaan välittömää nautintoa pitkäaikaisempien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Neuroplastisuus

Aivojen hermoyhteydet muokkautuvat jatkuvasti, ei vain lapsilla, vaan myös aikuisilla. Kun oivaltaa aivojen muokkautuvuuden, ymmärtää että samoihin ajattelukuvioihin ei tarvitse jämähtää.

Kivun tai ahdistuksen uudeelleenkehystäminen on vaikeaa, useille jopa mahdotonta. Nyt täytyy ymmärtää, että ennakko-odotuksiemme vaikutukset säätelevät tunteiden merkityksiin ja seurauksiin liittyviä oletuksia sen sijaan, että ne muuttaisivat saman tien itse tunteita.

Tunteet ovat välittömiä, siksi esimerkiksi uppoudumme helposti kielteisten ajatusten vietäviksi. Etäännyttämällä itseämme tunteistamme voimme yrittää tarkastella päälle kaatuvia asioita objektiivisesti. Yksi tehokas menetelmä on pyrkiä pohtimaan, miten suhtautuisi tähän käsillä olevaan asiaan vuoden tai useamman vuoden kuluttua. Silloin ehkä vain naurahtaisi nyt voittamattomalta tuntuvaan vastoinkäymiseen.

Itsekkäät aivot

Dean Burnett: Idioottiaivot. Kuinka aivomme oikeastaan toimivat. Suomentaja Risto Mikkonen. Kuopio: Scanria, 2017.

Uusia muistiinpanoja kirjasta Idioottiaivot.

Uhat ja riskit

Aivoilla on taipumus valmistautua uhkiin. Läheltä piti -tilanteet myllertävät mielessä päiväkausia, vaikka mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Ihminen voi pitkänkin aikaa kauhuissaan pohtia, mitä olisi voinut tapahtua, jos tilanne olisi ollut vähänkin erilainen. Joskus tuntuu, että vain pienestä hetkestä saattoi olla kyse, että vältti onnettomuuden. Seuraavalla sekunnilla olisi tullut katastrofi.

Paniikkihäiriöiden yksi syy on taipumus katastrofaaliseen ajatteluun. Tällaiseen taipuvainen ihminen pelkää jatkuvasti pahinta. Muita syitä voivat olla perinnölliset tekijät, aikaisemmin koetut traumat, muutamien aivojen välittäjäaineiden määrä sekä sosiaaliset pelot, jotka pahimmillaan ovat fobioita. 

Viimeksi mainitussa kyse on siitä, että muiden ihmisten kielteisten reaktioiden pelko aiheuttaa toimintakyvyttömyyttä. Joillakin ihmisillä muiden miellyttämisen tarve on niin voimakas, että he pelkäävät yli kaiken loukkaavansa tai vain kyllästyttävänsä toista osapuolta. 

Paniikkihäiriöt korreloivat vanhempien kasvatustyylien kanssa. Sekä ylikriittiset että ylisuojelevat vanhemmat ovat tässä mielessä ongelmallisia. 

Elämyshakuinen ihminen voi olla adrenaliinikoukussa, hän ei saa kyllikseen. Mitä vähemmän jännittävää tilannetta pystyy hallitsemaan, sen suuremman elämyksen ja adrenaliiniryöpyn se aiheuttaa. Jossain on kuitenkin raja. Vaikka olisi jännittävää ja hauskaa hypätä lentokoneesta laskuvarjon kanssa, varjon puuttuminen muuttaa pelin hengen. Riskejä pitää olla, mutta täytyy olla myös mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen.

Elämyshakuisuus sumentaa kyvyn ymmärtää riskejä. Ihminen altistaa itsensä vähitellen ottamaan suurempia ja suurempia riskejä.

Lyhytkestoisen muistin kapasiteetti on suppea: jos lähtee hakemaan toisesta huoneesta jotain tavaraa ja matkalla huomio kiinnittyy uusiin ärsykkeisiin, sitä saattaa havahtua ihmettelemään, miksi oikeastaan onkaan tullut toiseen huoneeseen. Syy on jo ehtinyt kadota lyhytkestoisesta muistista. 

Ihmiset, joiden hippokampus on vaurioitunut, eivät näytä kykenevän muistamaan uusia asioita. Toisaalta taas jos joutuu opettelemaan jatkuvasti uusia asioita muistamista varten, hippokampus suurenee, kuten esim. Lontoon taksikuskeilla.

Mitä enemmän yhteyksiä muistijäljen yhteyteen syntyy, sen helpompaa se on palauttaa mieleen. Irrallisia ja toistuvia muistijälkiä on vaikea palauttaa mieleen.

Traumaattiset tapahtumat aiheuttavat välähdysmuistikuvia. Joutuessaan onnettomuuteen ihmisen keho ja aivot tuottavat adrenaliinia, mikä terävöittää aisteja ja tietoisuutta. Koetut tunteet saavat muistijäljen tallentumaan mieleen voimakkaana. Aivot sanovat: älä koe tätä samaa uudelleen! Valitettavasti usein käy juuri päinvastoin, ikävät muistot tulevat jatkuvasti mieleen, pyytämättä ja yllättäen.

Muistijäljen palauttaminen on helpompaa siinä samassa ympäristössä missä siitä on muistijälki syntynyt kuin muualla. Tapahtumamuisti käsittelee siis kokemuksiamme. Sen lisäksi ovat olemassa semanttiset muistijäljet, joihin ei liity kokemusta. Semanttinen muistijälki on esim. tieto siitä, että valo kulkee ääntä nopeampaa.

Proseduraaliseen muistiin kuuluvat taidot, kuten autolla ajaminen, joka säilyy sen jälkeen kun sen on oppinut. Näistä muistijäljistä meidän ei tarvitse edes olla tietoisia.

Suuttuminen on ehkä kehittynyt itsepuolustusmekanismina. Se on alitajuinen nopea tapa reagoida silloin kun tulee tunne siitä, että rajojani rikotaan tai kun joudun häviölle. Aikoinaan eri kehitysvaiheissa suuttumisella on voinut olla henkiin jäämisen kannalta suuri merkitys. 

Neurologian kannalta kyse on uhkaan reagoimisesta. Tilanteen ei tarvitse tosin olla fyysisesti uhkaava. Jos meille vaikka nauretaan, maineemme ja sosiaalinen asemamme on vaakalaudalla ja silloin me helpisti suutumme.

Suuttuminen ja vihastuminen nähdään haitallisina, tuhoavina ja kielteisinä ilmiöinä. Kuitenkin suuttuminen alentaa stressihormoni kortisolia, mikä on hyvä asia. Kortisolin aleneminen vähentää koettua ahdistusta. 

Jos alkaa työstää stressiä aiheuttavaa asiaa, kortisolitasot putoavat entisestään. Hieman yllättäen vihastuminen voikin saada ajattelemaan aiempaa positiivisemmin, varsinkin jos ongelmat ovatkin ratkaistavissa.

Jengit (ja työyhteisöt)

Aivot on koodattu ryhmänmuodostukseen. Aivojen kannalta minäkuva ja kokemus ryhmään kuulumisesta ovat sisäkkäisiä ilmiöitä. Eipä siis ihme, että omaa ryhmää vastaan toimiminen koetaan helposti "minää" vastaan kohdistetulta hyökkäykseltä. Näin selittyy jengien (ja työyhteisöjen) armoton käyttäytyminen niitä kohtaan, jotka eivät ole laumasieluja eivätkä myötäile joukon mielipiteitä ja toimintaa.

Aivot toimivat itsekeskeisesti. Asioita tarkastellaan omasta suppeasta näkökulmasta. Lisäksi aivot olettavat maailman  oikeudenmukaiseksi paikaksi, jossa palkitaan hyvät ja rangaistaan huonoja. Taipumus on avuksi yhteisöille, sillä se hillitsee huonoa käytöstä ja lisää yställisyyttä yhteisön sisällä.

Oletus oikeudenmukaisuudesta motivoi ihmistä toimimaan. Mikäli ajattelisimme maailman toimivan pelkästään satunnaisesti, me lamautuisimme. Maailma vain on valitettavasti paikka, jossa sattumalla näyttää olevan huomattava rooli.

Ikävä puoli aivojen taipumuksesta olettaa maailma oikeudemukaiseksi on se, että alamme helposti uskoa epäonnistuneiden ansainneen huono-osaisuutensa niin kauan kuin emme itse ajaudu epäonnistuneiksi luettavien joukkoon. Voimme tuudittautua ajattelemaan, emme ole tehneet mitään sellaista, mikä ansaitsisi kohtalolta rangaistuksen.

Jos myöntäisimme maailman olevan monimutkainen ja satunnainen, silloin meidän tulisi rehellisesti myöntää, että yhtä hyvin sattuman ikävä arpa olisi voinut osua meihin itseemme kuin keneen muuhun tahansa. Tämä on liian raskasta, siksi on helpompi uskoa perusteettomaan oletukseen oikeudenmukaisuudesta, jonka olemme ansainneet.

Itsearvioinnin tarkkuus korreloi etuotsalohkon aivokuoren ventromediaalisen kudoksen määrän kanssa. Dementiasta kärsivät saattavat olla aggressiivisia. Syy voi olla se, että kun he eivät kykene samanlaiseen toimintaan kuin aikaisemmin, he turhautuvat, koska eivät ymmärrä syytä siihen.

Hallusinaatiot

Kirjan sanoma on, että aivot pettävät ihmistä useilla eri tavoilla, vaikka toimivat normaalilla tavalla. 

Neurologiset ongelmat ovat hardwareen liittyviä, mielenterveyden häiriöt softwareen liittyviä. 

Yleisimmät aistiharhat ovat kuuloharhoja silloin kun todellisuuden taju hämärtyy. Voi kuulla omat ajatuksensa jonkun ulkopuolisen sanomana, kuulee erillisen äänen puhuvan tai kuulee jonkun tai joidenkin puhuvan henkilöstä itsestään.

Yleensä aivot kykenevät erottamaan sisäisen aktiviteetin ulkoisesta aistien tuottamasta, mutta jos erottelu ei onnistu, syntyy hallusinaatioita. Tällöin ihminen alkaa ymmärtää oman sisäisen monologinsa jonkun ulkopuolisen puheeksi. 

On kuitenkin hyvä muistaa, että työmuisti nojaa kuuloaistiin. Siksi käymme jatkuvaa monologia ja ajattelemme kielen avulla emmekä kuvien tai filmin avulla. 

Saksan kanssasotijat olivat erilaisia

Mikko Uola: Eritahtiset aseveljet. Suomi ja muut Saksan rinnalla taistelleet 1939-1944. Docendo 2015.

Natsien kanssasotijat

Suomesta käsin voisi luulla, että Saksan liittolaiset ja kanssasotijat olivat kaikki yhtä innokkaasti ja samoista syistä sodassa. Tämä kirja osoittaa tuon ennakkokäsityksen virheelliseksi.

Suomi taisteli Saksan rinnalla, koska meillä oli yhteinen vihollinen Neuvostoliitto. Suomi pelkäsi bolsevismia ja NL:n laajentumista.

Unkarissa haaveiltiin  unkarilaisten alueiden palauttamisesta Suur-Unkarin valtakuntaan. 

Tsekkoslovakialta Unkari vaati vähintään autonomiaa unkarilaisten asuttamille alueille Slovakiassa ja Karpato-Ruteniassa. 

Trianonin rauhassa 1920 Unkari menetti huomattavia alueita ja kolme miljoonaa asukasta Romanialle, Tsekkoslovakialle ja Jugoslavialle. 

Romanialle menetetystä Transsilvaniasta tuli pitkäaikainen haava maiden välisiin suhteisiin. 

Unkari etsi tukea ja sai jossain määrin ymmärrystä Italialta.

Slovakian valtio syntyi sen jälkeen kun Saksa oli raadellut Tsekkoslovakian. Slovakia oli Saksan suojelusvaltio.

Romania oli perinteisesti länsimielinen. Neuvostoliitto vaati Bessarabiaa ja Bukovinaa 1940. Ranskalta tai Britannialta ei apua ollut saatavissa. Ranska oli kukistunut ja britit eivät olleet edes yrittäneet puolustaa takaamiaan rajoja Puolan osalta. 

Lisäksi Romaniassa oli pelko, että Unkari käyttäisi tilaisuuden Transsilvanian saamiseksi. Romania antoi Neuvostoliitolle periksi. Päinvastoin kuin Suomessa menetetyiltä alueilta ei asukkaita ehditty siirtää pois. Osa alueilla asuneista joutui Siperiaan. 

Seuraus oli Romanian siirtyminen Saksan siipien suojaan. Lännen tukipuheet olivat osoittautuivat katteettomiksi.

Sattumoisin Romanian alueluovutusten aikoihin Hitler alkoi pohtia aiempaa vakavammin Neuvostoliittoon hyökkäämistä.

Syksyllä 1940 Unkari, Romania ja Slovakia liittyivät Kolmen vallan sopimukseen (Saksa, Italia ja Japani), vaikka kaksi ensin mainittua olivat käytännössä rajataisteluissa toistensa kanssa.

Syyskuun 1940 ja elokuun 1944 välisenä aikana Unkarin ja Romanian rajalla oli yli 250 aseellista välikohtausta.

Vuonna 1941 Kolmen vallan sopimukseen liittyivät Jugoslavia, Kroatia ja Bulgaria. Viimeksi mainittu ei lähettänyt sotilaita Barbarossaan. Eniten bulgarialaiset inhosivat Turkkia. Neuvostoliitto miehitti Bulgariankin sodan loppumelskeissä. 

Romaniasta tuli Saksan vilja-aitta ja elintärkeä öljyn tuottaja. Saksahan toi jatkosodan aikana viljaa ja öljyä Suomeen. Romaniaan alkoi hyvissä ajoin ennen Barbarossaa virrata  saksalaisia sotilaita.

Britannia oli valmis hyväksymään puskurivaltioiden kuulumisen Neuvostoliiton valtapiiriin, jos Stalin kääntyisi Hitleriä vastaan.

Saksan johdolla Jugoslavia likvidoitiin "yhdellä kolahduksella". Italia sai Dalmatian rannikon.

Romanian ja Suomen perustelut Barbarossaan osallistumiselle olivat samankaltaisia, molemmat olivat menettäneet alueita Neuvostoliitolle. Oli valittava Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Muuta mahdollisuutta ei ollut. 

Unkari oli Saksalle strateginen sotilaiden kauttakulkumaa. Sekä Romania että Unkari kärsivät huomattavia tappioita Stalingradissa.

Taloudellisesti Suomi oli sodan aikana riippuvainen Saksasta, tosin niin oli käytännössä puolueeton Ruotsikin. Muuta mahdollisuutta ei ollut. 

Poliittisesti ja ideologisesti Suomi pystyi pitämään enemmän etäisyyttä Saksaan kuin muut kanssasotijat. Suomea lukuun ottamatta muut kanssasotijat joutuivat katkaisemaan diplomaattisuhteet Yhdysvaltojen kanssa.

Sodan edetessä loppua kohden Balkanilla toivottiin liittoutuneiden maihinnousua Adrianmeren rannikolle. Sellaisesta huhuttiin ja huhuksi se jäi. Mieluummin olisi antauduttu lännelle kuin Neuvostoliitolle. 

Maaliskuussa 1944 Saksa miehitti Unkarin. Syyskuussa 1944 Romania allekirjoitti välirauhan Neuvostoliiton kanssa. Samassa kuussa myös Bulgaria romahti Neuvostoliiton haltuun. 

Romania ehti vielä taistella Unkarin kanssa Transsilvanian omistuksesta. Neuvostoliitto otti Unkarin haltuun huhtikuussa 1945.

Lopulta tunnetusti Suomi säilytti itsenäisyytensä ja demokratian, vaikka joutui suomettumaan. Itä-Euroopan ja Balkanin maat bolsevisoitiin.

Kummallinen uni

Näin aikoinaan unen:

Edessäni oli kuilu, sellainen kuilu, jota pitkin voi palotikkaita pitkin kiivetä ylös tai alas. Alas oli pitkä matka. Minulla oli kädessäni kankainen kauppakassi täynnä  romua. Hetken mielijohteesta heitin sen kassin kohti kuilua. Kuilussa oli kansi, mutta se oli jotenkin puolittain auki.

Kun kauppakassi valahti luukusta alas, tiesin, että nyt käy huonosti. Kesti hetken aikaa ennen kuin kuului tömähdys ja erilaisia ääniä. En ymmärrä miksi se kesti niin kauan ennen kuin kassi oli pohjalla, vaikka unessa kaikki käy yleensä nopeasti.

Seuraavassa hetkessä olin alhaalla kadulla keskustelemassa kahden belgialaisen naisen kanssa. Yritän tivata heiltä, olivatko he Valloniasta vai Flanderista. En tiedä miksi unessa sitä tivasin, koska olen sitä mieltä, että vallonit erottuvat flanderilaisista jo ulkonäön perusteella.

Ennen kuin ehdin selvittää naisten alkuperän, vilkaisin kadun ylitse baariin, jonka ikkunat olivat sepposen selällään. Näin, että tarjoilija juoksi yhteen pöytään, johon oli pudonnut jotain ja kaikki pöydän ääressä istuvat olivat jotenkin loukkaantuneita. He pyyhkivät kasvoiltaan joko verta tai punaviiniä. Ymmärsin tietenkin mihin kangaskassi oli pudonnut.

Tunsin unessa valtavaa syyllisyyttä, vaikka en ollut mitenkään suunnitellut kassin heittämistä kuiluun enkä voinut tietää minne kuilu johtaisi. Hetken mielijohteesta nakkasin kassin kuilun aukkoa kohden samalla tavalla kuin heitetään urheilukassi nurkkaan silloin kun tullaan harjoituksista. En edes ollut ajatellut etukäteen kassin heittämistä, puhumattakaan sen heittämistä kohti kuilua.

Kun pohdin unta sen taustoja,  mieleen tuli kysymys, että kävelenkö joskus punaisia päin ilman, että oikeastaan teen päätöstä, huomaan vain ylittäväni katua, vaikka punaiset palavat.

Se ei kuitenkaan tapahdu ilman syytä, vaikka siltä tuntuukin. Jossakin vaiheessa persoonallisuuden kehitystä olen tehnyt ratkaisun, tietoisen tai tiedostamattoman, että rikon liikennesääntöjä tarvittaessa. Koska en halua vaikeuksiin viranomaisten kanssa, rikon sääntöjä silloin kun se on turvallista. 

Kaikilla teoilla ja tapahtumilla on syynsä, vaikka syitä on joskus vaikea havaita.

Kaikella on alkunsa. Joskus tuntuu, että päivästä tulee erilainen, hankala, jos sattuu nousemaan väärällä jalalla sängystä ylös. Ei se kuitenkaan niin mene, sillekin on oma syynsä, millä jalalla nousee sängystä.

Jos on nukkunut huonosti, nähnyt painajaisia tai valvonut, se johtuu usein väärästä ruokavaliosta, liiallisesta stressistä, turhautumisesta tai jostain muusta syystä. Seuraus on, että on aamulla huonotuulinen ja päivä voi mennä pilalle.

Armeijassa kun seisottiin kolmijonossa pihalla ja odotettiin, että jono kerrallaan komennettiin sisään, muutamat nulikat alkoivat leikkiä sillä tavoin, että toisen ja kolmannen jonon viimeiset siirtyivät ensimmäisen jonon perään lennosta. 

Tätä tietysti tehtiin vain jos kapiaisia ei ollut paikalla. Paheksuin moista touhua, se oli typerää leikkiä mielestäni.

Kerran seisottiin kesällä pihalla kolmijonossa ja odotettiin ruokailuun menoa. Oli jotenkin pahaenteisen hiljaista. Taisin olla toisen jonon viimeinen. Kun ensimmäinen jono alkoi liikkua, siirryin sujuvasti sen jatkeeksi. Vasta kun jono ohitti upseerit, huomasin että komppanian päällikkö oli poikkeuksellisesti paikalla. Minua nolotti. Onneksi kukaan ei huomannut. 

En tiennyt miksi siirryin ensimmäisen jonon jatkoksi. En ollut koskaan suunnitellut osallistuvani moiseen leikkiin. Se tapahtui hetken mielijohteesta, yhtä hyvin se olisi voinut olla tapahtumattakin. Sille oli kuitenkin syynsä, vaikka en itse tekoani ymmärtänyt. 

Kerran avaimet putosivat kädestäni mennessäni hissiin ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä avaimet livahtivat pienestä raosta hissikuiluun. Siinä olivat sekä koti- että työavaimet. 

Vaikka olisin tähdännyt, en olisi osunut niin pieneen rakoon. Jostain syystä rako ikään kuin imaisi avaimet kuiluun. Pienten todennäköisyyksien tapahtumat ovat todellisia, vaikka usein elämässä jätämme ne ottamatta huomioon.

Keskiajalla eläneen Jean Buridanin anekdootti kertoo miten vaikeaa valitseminen voi olla.  Aasilla on sekä vasemmalla että oikealla puolella heinäpaali syötäväksi, mutta kuitenkin se kuolee nälkään, koska aasiparalla ei ole mitään syytä, miksi se valitsisi toisen paalin toisen kustannuksella. 

Unen aikaiset tapahtumat muodostivat yhtenäisen ajanjakson elämässäni. Näin yleensäkin paljon unia ja jouduin pohtimaan niitä.

Tuohon aikaan minulla oli tarve pohtia omaa toimintaani, toiminnan motiiveja ja mahdollisia seurauksia. Tietenkin tein sitä kaiken aikaa ja taidan tehdä vieläkin. Ylipäätään unet ja havainnot elämästä ovat aina sekoittuneet mielessäni. 

Minun oli pakko myöntää itselleni, että elämäni oli ollut paljon sattuman soittoa, vaikka jälkikäteen syyt ja seuraukset olisivatkin helposti nähtävissä.

Näin unikin sai selityksensä. Vaikka en aina tunnistanut omia valintojani ja niiden seurauksia, unessa selvisi, että niillä voi olla yllättäviä seurauksia.

Uran valinta

Reijon ura näytti olevan nousujohteinen. Hän oli muodollisesti pätevä, aluksi hän oli innostunut kehittämään omaa alaansa ja mikä merkittävintä, ylin johto oli kiinnostunut hänen ideoistaan. 

Reijo oli paikkakunnan omia poikia. Hän kuului löyhään verkostoon, jota kutsuttiin nimellä "kauppalan pojat". Kaveria autetaan, se oli ensimmäinen sääntö.

Reijolle oli pedattu paikka johtajaksi. Reijo valittiin johtajaksi, koska hänellä oli sekä nostetta että myötätuulta.

Reijo oli pidetty esimies. Vieläkin baarissa saatetaan muistella Reijon johtajan aikaa myönteisesti. Hyviä johtajia on harvassa ja heidät muistetaan. Tosin yksikään muistelija ei ollut töissä Reijon alaisena.

Kauan Reijo ei johtajana viihtynyt, sillä hän paloi loppuun. Ensin hän kyllästyi ja sen jälkeen hän alkoi puhua burnoutista ja masennuksesta. 

Historian pyörä pyörähtää joskus pienten marginaalien ansioista, samoin elämänkulku. Reijon elämän suunta vaihtui, vaikka mitään merkittävää ei oikeastaan tapahtunut. Hän ei joutunut työpaikalla vaikeuksiin, siinä vaiheessa avioliitto toimi ainakin jotenkin ja arki näytti olevan kunnossa. 

Aivan varmaa on, että Reijo alkoi kärsiä, mutta ainakaan aluksi syy ei ollut depressio. Ehkä sairauden sijaan voisi puhua vain toivottomuudesta tai kyynisyydestä. Filosofit varmaan antaisivat tuollaisessa tapauksessa ahdistuksen tai tarkoituksettomuuden diagnoosin. Kyseessä on kuolemansairaus. 

Reijo hakeutui työterveyslääkärin vastaanotolle ja valitti masennusta. Kun kysyttiin omaa arvioita syystä, hän sanoi vaikeudet työpaikalla. 

Se oli tietysti totta, kaikilla on jonkinlaisia vaikeuksia työpaikalla, ihmissuhteet eivät toimi, muut eivät arvosta ja kollegat ovat kateellisia ja pimittävät kriittistä tietoa.

Se ei ollut totta, koska varsinaisia vaikeuksia ei ollut, alaiset eivät kiusanneet, ei ollut palkan suhteen ongelmaa, koska se oli taulukon yläpäässä eikä irtisanominen uhannut. 

Ensin Reijo jäi sairauslomalle. Sitten hän palasi töihin, mutta ei enää pystynyt keskittymään työntekoon samalla tavalla kuin aikaisemmin. Välillä Reijo kävi töissä, välillä hän oli sairauslomalla. Muutama vuosi kului ja Reijo istui yhä useammin iltaa baarissa. Lääkkeitäkin hän söi, sen hän kertoi itse. 

Lopulta Reijolle kirjoitettiin eläkepaperit ja hän siirtyi työkyvyttömyyseläkkeelle. Johtajat pääsivät ainakin siihen aikaan melko helposti sairauseläkkeelle, helpommin kuin rivityöläiset.

Miranda oli hyvä kaveri Reijon kanssa jo niiltä ajoilta kun Reijo oli johtaja. Reijo oli siihen aikaan vakioasiakas Mirandan baarissa. 

Reijo oli rehellisesti tunnustanut, että jotakin kummaa tapahtui hänen elämässään sillä hetkellä kun hän maksoi asuntovelan viimeisen erän. Hän ei yhtäkkiä tuntenut itseään täysin vapaaksi, mutta jonkinlaisen helpotuksen tunteen hän koki, vaikka joitakin muita velkoja jäikin jäljelle. 

Sen sijaan, että hän olisi miettinyt, pitäisikö perheen kanssa ruveta miettimään entistä uudemman ja tilavamman asunnon etsimistä ja ostamista, hän olikin päättänyt mielessään hypätä oravanpyörästä pois. 

Reijo taisi tajuta, että kun lapset olisivat pian omillaan, aikaisempaa suurempi asunto olisi vain oman varallisuuden näyttämistä, ei asumismukavuuden lisäämistä. 

Samalla tavalla uralla eteneminen oli ennen muuta kilpailua, ei sen tekemistä, mistä pitää ja mitä arvostaa. Johtajan rooliin sopii kuka tahansa, ajatteli Reijo. Sellaisesta työstä ihminen ei oikeastaan kovin paljon nauti.

Reijo oli kokenut omalla tavallaan eksistentiaalisen kriisin. Hän käytti itse tuota määritelmää. Työ oli ihan oikeasti alkanut tuntua merkityksettömältä. Hän oli tajunnut käyneensä töissä vain roolin, palkan ja näyttämisen halun takia. Palkan hän tarvitsi lainanlyhennyksiin ja perheen elättämiseen. 

Vaikka se olisi liioittelua, mielestäni voidaan sanoa, että Reijo valitsi virkauran sijaan mielenterveyspotilaan uran. 

Reijon vaimo lähti. Lapset eivät halunneet tavata isää ja Reijo kulutti aikaa baarissa.

Jonkin ajan kuluttua Reijo kärähti rattijuoppoudesta. Se nopeutti alamäkeä, sillä Reijo luovutti ja kaatoi viimeisetkin kulissit elämästään.

Kun kerta toisensa jälkeen kuuntelin Mirandan kertomusta, mietin, miksi Reijolle ei ollut riittänyt tasaisen puurtajan rooli. Kun kysyin Mirandan mielipidettä, hän pohtimatta sanoi, että Reijolle mikään ei riittänyt. Silloin ei ole enää motivaatioita tavoitella mitään.

Minusta se oli pätevä analyysi. Reijo oli saavuttanut kaiken muutamassa hetkessä. Ensimmäiset päivät johtajana olivat varmaan kertoneet, minkälaisia hänen työuransa loput päivät olisivat. 

Jostakin tuli mieleeni ajatus, että jotkut ovat kuin uhkapelureita, jotka kaiken aikaa yhtäältä pelkäävät ja toisaalta alitajuntaisesti toivovat häviävänsä lopulta kaiken, jopa elämänsä.

Kaipaamme onnea

Juhani Mattila: Onnea etsimässä: mitä kaipaamme kun kaipaamme onnellisuutta. Kirjapaja, 2023.

Tietoisen toiminnan tasolla ihminen on onnellinen kun hän menestyy ja hänellä on tunne elämänhallinnasta. Kääntöpuolena on se, että jatkuva asiantuntijan rooli voi muuttaa persoonan joustamattomaksi, jolloin ei voi kovin helposti luopua järkevän ihmisen roolista ilman häpeää.

Ihanteiden taso tarkoittaa, että ihminen on onnellinen noudattaessaan omia ihanteitaan. Tällöin vaarana joissakin tapauksissa on eläminen liian ankaran ja vaativan yliminän tai omantunnon jatkuvan tarkkailun alaisena. Täydellisyyteen ja ihanteellisuuteen pyrkiminen aiheuttaa masennusta, jos tulee tuonne, että on kuilu ihanneminän ja todellisen minän välillä.

Tiedostamattomien tarpeiden tasolla ihminen toimii tunteidensa ohjaamana ja etsii tyydytystä. Tarpeiden tyydytys ja viettipaineen aleneminen eivät välttämättä tuo onnea.

Erityisen kiintoisaa on kirjoittajan teksti vihasta ja aggressiosta onnellisuuden yhteydessä. Terve aggressiivisuus on osa ihmisen itsesuojeluvaistoa. 

Viha on tervettä silloin, kun se ei kohdistuu ihmiseen itseensä, vaan kohdistuu johonkin toiseen, joka on onnen esteenä! Viha pitää pystyä käsittelemään, sillä sisälle patoutuessaan se aiheuttaa ahdistusta ja itsevihana masennusta.

Voittamisen tarve sisältää aggressiivisuutta ja sitä kautta paljon energiaa, mutta voitot voivat tuoda mukanaan myös syyllisyyden tunteita.

Kostonhalu on luonnollinen tunnereaktio, vaikka sitä pidetään erityisen paheksuttavana. Itsensä puolustaminen voi tuoda tyydytyksen. Kun uskaltaa suuttua, se voi lisätä itsetuntoa. Ääritapauksissa ihminen hakee hyvitystä kärsimälleen loukkaukselle niin raivokkaasti, että toimii itselleen vahingollisesti.

Vahingoniloa ihminen tuntee, kun vihan kohde joutuu kärsimään, vaikka itse on ollut vain passiivinen ilman kostotoimenpiteitä. Ihminen tuntee saaneensa hyvityksen kokemistaan kärsimyksistä ja mielihyvän tunnetta lisää, kun ihmistä itseään suuremmat voimat ovat asialla. Kohtalo puuttuikin peliin ja sai vääryyden tekijän kärsimään.

Mitä ihminen kaipaa?

Ihminen kaipaa luonnostaan elämään merkityksellisyyttä. 

Huomion kaipaus on pohjimmiltaan halua tuntea olevansa olemassa. Kun ihminen havaitsee muiden huomaavan hänet, hän kokee olevansa olemassa. 

Perusturvallisuuden puuttuminen saa ihmisen vetäytymään neuroottisten oireiden lieventämiseksi.

Hyväksyntää kaipaava voi olla valmis tekemään mitä tahansa, jotta ei joutuisi kokemaan itseään riittämättömäksi.

Myötätunnon kaipaus tarkoittaa halua kokea sen, että hänen ajatuksensa ja tunteensa ymmärretään. Kyse on myös halusta molemminpuoliseen jakamiseen. 

Rajattoman läheisyyden kaipaus ja toiseen samaistuminen voivat lopulta johtaa oman identiteetin katoamiseen. 

Itsenäisyyden kaipaus voi johtaa onnellisuuden kadottamiseen, jos itsenäisyyden tavoittelussa joutuu kieltämään avuttomuutensa ja mahdollisen avun tarpeensa.

Hallinnan kaipaus on elämäntilanteen, tekojen ja tunteiden kontrollia. Siitä voi muodostua persoonan ydin. Liiallinen itsekontrolli ja sisäisen tarkkailijan kuunteleminen voivat johtaa ongelmiin sosiaalisissa suhteissa. 

Itsetunnon kaipauksessa saattaa olla kyse rohkeuden puutteesta, vaikka puhutaan itsetunnosta.

Onnen etsijä voisi myöntää omat ylpeyden aiheensa. Joskus ihmisessä on ikään kuin kaksi persoonaa, ylpeilevä ja häpäilevä.

Ihailun kaipauksessa ihminen haluaa muita havaitsemaan ne hyvät asiat, joista hän on ylpeä. 

Itsensä toteuttamisen kaipauksessa ihminen ei aina ymmärrä, mikä on opittu rooli ja mikä aitoa. Omana itsenä oleminen vaatii kykyä ja uskallusta elää vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Vapautta kaivatessamme haluamme irti ulkopuolisesta kontrollista. Joskus vapauden kaipuusta tulee itsetarkoitus, joko johtaa kaikenlaisen sitoutumisen välttelyyn.

Harmonian kaipauksessa ihminen haluaa olla ehyt oma itsensä. Harmonia voi olla näennäistä, jos ihminen kieltää osan kaipauksistaan.

Rakkauden kaipaus on merkityksellisin onnen lähde. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys, eivät viha tai itserakkaus. Välinpitämättömyys on usein tiedostamatonta suojautumista ihmisen pelätessä tulevansa onnettomaksi. Rakkaus voi tuoda myös surua.

Onnen esteet 

Ahdistus voi olla turhautumista kun ei tiedä mistä suunnasta onnea voisi etsiä. Kirjoittajan ohje on, että ahdistuksen sisältöä tulisi miettiä siinä valossa, mihin kaipaukseen se liittyy. 

Menneisyyden traumat voivat estää nykyhetken onnen. Aikaisemmat pettymykset vääristävät todellisuutta. Ihminen saattaa pelätä torjutuksi tulemista. 

Sisäinen harmonia voi olla rikki. Joskus sopeutuminen vaadittuun muottiin tuo mukanaan joidenkin kaipausten ja tunteiden kieltämisen. Silloin ihminen kieltää jotakin sellaista, mikä olisi onnen tavoittelussa tärkeää.

Jos ihminen on liian kiltti ja haluaa kieltää oman vihansa, se johtaa arkuuteen ja pelkoon muiden vihastumisesta ja suuttumisesta. Viha ja aggressio ovat kuitenkin tärkeitä omien rajojen selkeyttämiseksi.

Jos psyykkiset rajat ovat epäselvät ja puolustuskyky riittämätön, ihminen ottaa liikaa muiden murheita itselleen.

Negatiiviset tunteet eivät sinänsä ole esteitä onnellisuudelle. Pikemminkin ne kertovat, että jotkut onnen kaipaukset eivät toteudu.

Pettymyksiä pelätään, mutta olisi hyödyllistä tutkia, mitä kaipauksia niiden takana on.

Onnelliseksi tulemisen pelko voi aiheuttaa sen, että ei ota onnea vastaan, koska silloin ei voi sitä menettää. Liian pitkään kestänyt onnen odotus voi aiheuttaa lopulta ahdistusta, kun se vihdoin tulee.

Rutinoituminen latistaa, jokapäiväinen hyvä ei enää tuota onnellisuutta. Onnellisuutta eniten arvostaa pitkään onnettomana ollut.

Liiallinen vertailu aiheuttaa turhaa mielipahaa. Oma onnellisuus voi tuntua vaatimattomalta kun sitä vertaa muiden onneen.

Kateus on onnen kaipausta. Pahimmallaan kateus muuttuu pelkäksi häpeäksi huonommuuden tunteesta. Kateus voi saada aikaan terveen kilpailuvietin, jolloin ihminen tavoittelee sitä, mitä on kadehtinut.

Ulkopuolelle jäämisen pelko voi olla valmiina ihmisen mielessä alemmuudentuntoisena kuvitelmana huonommuudesta. 

Tyydyttämättömät rakkauden ja onnellisuuden kaipaukset aiheuttavat monia neuroottisia pelkoja, jotka ovat hinta pettymyksestä matkalla onneen. Tukahtunut kaipaus ja pelot vetävät ihmistä eri suuntiin.

Valmius onneen on psyykkistä terveyttä.

Suomen presidentit ja Korkeimman kaitselmus

Ainakin juhlapuheissa poliitikot saattavat puhua korkeimman kaitselmuksesta, vaikka harvoin täsmentävät mitä sillä tarkoittavat. 

Yleensä K. J. Ståhlberg oli pidättyväinen kertomaan julkisesti suhteestaan uskontoon.  

Sotien jälkeen 1945 Ståhlberg täytti 80 vuotta ja hänen kunniakseen järjestetyssä kansalaisjuhlassa Ståhlberg sanoi luottavansa Suomen selviytyvän omalla työllään sekä “korkeimman kaitselmuksen avuin”.

Päiväkirjamerkintöjen valossa presidentti Relander paljastuu uskonnolliseksi tai jopa uskovaksi, sillä Jumala ja Korkein ovat aika paljon esillä. 

Relander oli myös rukouksen ystävä, joka kehotti muitakin rukoilemaan.  

Presidentti Svinhufvudin viimeiset terveiset Suomen kansalle olivat: “Luota vain Jumalaan, itseesi ja oikeuden voittoon.” 

Svinhufvud halusi sitoa Suomen vahvan Saksan yhteyteen. Vahva Saksa saattoi oli eräänlainen jumalhahmon korvike. 

Kiinnostavaa on myös Svinhufvudin ja muiden ns. perustuslaillisten usko oikeuteen ja oikeuden voittoon. Oikeus ei ollut mitään pelkästään ihmisten laatimaa tai sopimaa, vaan taustalla oli ilmi selvästi usko ihmisiä suurempaan ylimaalliseen oikeudenmukaisuuteen tai luonnonoikeuteen. 

Kyösti Kalliota voidaan pitää avoimesti uskonnollisena presidenttinä, joka ei arkaillut Jumalan nimen lausumista julkisuudessa.

Talvisodan ankarina päivinä Kallio loi henkeä suomalaisiin puhumalla useasti myös Jumalasta ja korostamalla, että maallisesti epätasaisessa taistelussa Jumala oli suomalaisten puolella. 

Puheissaan presidentti Ryti saattoi viitata oikeudenmukaisen Kaitselmuksen johdatukseen, vaikka persoonaltaan oli rationaalinen älykkö.

Mannerheim kirjoitti sodan aikana useasti Korkeimman johdatuksesta ja kaitselmuksesta. 

Myös J. K. Paasikivi toi usein esille kaitselmuksen johdatuksen. Erityisesti hän pohti sitä, miten kaitselmus on toiminut pienten valtioiden kohdalla. Pienten valtioiden asema ei usein ollut helppo, mutta Suomen osalta Paasikivi saattoi todeta: “Mutta ihmeellisesti on Kaitselmuksen käsi kansamme kohtaloita tähän asti ohjannut”.

Presidentti Kekkonen oli machiavellistinen vallankäyttäjä, joka ei julkisesti puhunut eikä ilmeisesti yksityisesti kirjoittanut Jumalasta. 

Presidentti Koivisto arvosteli sekä kirkkoa että kirkonmiehiä. Lapsuuden perintönä Koivisto tunsi Raamatun sen verran hyvin, että ei voinut hyväksyä yksittäisten Raamatun jakeiden käyttöä puoltamaan esim. myönteistä pakolaispolitiikkaa. 

Koivisto kutsui itseään “valtakunnan protestantiksi” (väännös termistä valtakunnan presidentti). Koiviston mielipiteitä Baltian maiden itsenäistymisestä, Balkanin sodista ja Venäjästä arvostellaan edelleen. Samoin edelleen kritisoidaan voimakkain sanoin Koiviston halua pelastaa 1990-luvun laman aikana pankit, mutta ei velallisia. 

Mauno Koiviston ajatusmaailmassa ja toiminnassa joidenkin valtioiden ja kansojen on ilmiselvästi sijaiskärsittävä jotta kansainvälinen järjestelmä pysyisi koossa ja toimintakykyisenä. 

Koivisto oli poliittinen taktikko, joka kuitenkin paradoksaalisesti paheksui poliittisten suhdanteiden  hyväksikäyttöä. 

Suomen presidenteistä Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen ovat selkeimmin olleet internationalisteja ja globalisteja. Myös heidän uskonnollisuutensa tukee tällaista näkemystä, Ahtisaari oli kehitysmaiden ja kehitysyhteistyön ymmärtäjä sekä myös lähetystyön ymmärtäjä. 

Halonen painotti kristinuskon moraalioppia ja vuorisaarnan opetusta. Molemmat sekä puhuivat että toimivat käytännössä maailmankansalaisuuden puolesta. 

Muiden presidenttien (Sauli Niinistö ehkä välimaastossa) kohdalla uskonnolliset näkemykset ovat pikemminkin valahtaneet perinteisen poliittisen realismin oppeihin, joissa painotetaan kansan ja valtion etua maailmankansalaisuuden kustannuksella.

Suomessa tämä on suuressa määrin perintöä Snellmanin filosofiasta, jonka mukaan ihmisten tulee toimia perheen, yhteiskunnan ja valtion hyväksi, mutta kukaan ei voi tietää, miten voisi toimia koko ihmiskunnan hyväksi. Ihmiskunnan etu toteutuu kun huolehditaan valtion edusta.

Sen jälkeen kun Sauli Niinistö pelastui Thaimaan tsunamin kourista jouluna 2004, hän totesi mielestäni olennaisen asian: “pelastumisessa oli sattumalla tai sitten jollain suojeluksella asiaa”. 

Johdatus, suojelus tai kaitselmus usein määritellään sattuman kautta. Jos tarkastellaan sattuman eri lajeja, tällöin useimmiten tarkoitetaan yhteensattumia. Kausaaliset tapahtumaketjut kohtaavat tavalla, mikä kokijasta tai tarkkailijoista tuntuu joko käsittämättömältä yhteensattumalta tai sitten  korkeimman johdatukselta.

Varsinkin hädän hetkellä tullut yhteensattumien tuoma apu tuntuu usein kuin Jumala olisi puuttunut tapahtumien kulkuun. 

Ahdistuksen ja masennuksen biologinen tausta

Anders Hansen. Aivoblues: miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin? Atena 2021.

Nykyihminen tuntuu voivan huonosti, vaikka monet asiat ovat paremmin kuin aikaisemmin. Syytä voi etsiä ihmisen biologiasta, sillä olemme perineet esi-isiltämme kyvyn selviytymiseen ja geenien levittämiseen, emme kykyä hyvän olon tunteeseen.

Aivot eivät ymmärrä, että emme enää ole metsästäjä-keräilijöitä.

Ihmisen "suojelusenkeli" on usein mantelitumake eli amygdala. Aistimukset kulkevat ensin mantelitumakkeen kautta ennen kuin aivot ehtivät prosessoida niitä.

Kun refleksinomaisesti viime hetkellä väistämme yllättäen kohti tulevaa ajoneuvoa, kyse on mantelitumakkeen toiminnasta. 

Emootiot aiheuttavat liikkeen ja stressihormonin erittymistä, tunteet ryöpsähtävät vasta sen jälkeen, kun aivosaaressa sisäiset ja ulkoiset ärsykkeet yhdistyvät.

Aivot eivät hahmota maailmaa sellaisenaan, vaan muokkaavat ärsykkeiden luomaa kuvaa ihmisen selviytymistä varten.

Jos aikojen kuluessa tunteet ovat johtaneet vääränlaiseen käyttäytymiseen, hinta on ollut geenipoolista poistuminen. 

Ahdistus

Stressin aiheuttaa jokin uhka, ahdistumiseen riittää ajatus mahdollisesta uhasta. Ahdistus on aivojen tapa viestiä, että jokin asia on huonosti. Paniikkikohtaus on ahdistuksen äärimmäinen muoto.

Mantelitumake ilmoittaa vaarasta, johon elimistö reagoi käynnistämällä taistele tai pakene -reaktion. Stressijärjestelmä kiihdyttää sykettä ja hengitystä. Aivot tulkitsevat tämän virheellisesti otaksuen todellisen vaaran uhkaavan. Oletettu uhka kiihdyttää sykettä ja hengitystä entisestään ja johtaa helposti paniikkiin.

Ne ihmisten esi-isistä, jotka näkivät savannilla vaaroja kaikkialla, selvisivät todennäköisemmin kuin ne, jotka vain makoilivat ruohikolla.

Jos nykyihminen näkee uhkia joka puolella, hän kärsii ahdistuksesta. Tausta on siis se, että ihmisen aivot mukautuivat aikoinaan pitämään jokaista epäilyttävää ilmiötä vaarana. 

Ahdistuskohtaus kertoo toimivista aivoista, vaikka usein ahdistusta kokiessaan ihminen luulee erheellisesti, että hänessä on jotain vikaa. 

Aivojen näkökulmasta paniikkikohtaus on usein väärä hälytys. 

Vaikka itse haluaisimme unohtaa aikaisemmat traumaattiset muistot, aivot eivät anna meidän unohtaa. Aivot haluavat suojella meitä siltä, että emme joutuisi samankaltaiseen onnettomuuteen uudestaan ja siksi muistuttavat meitä jatkuvasti entisestä onnettomuudesta. 

Aivojen kannalta tärkeintä on selviytyminen, siksi ikävät asiat ponnahtavat tietoisuuteen jatkuvasti.

Masennus

Alttius masennukseen on yksilöllistä. Masennusgeeniä ei ole löydetty, sen sijaan lähes kaikilla on geenejä, joilla on yhteys masennusriskiin.

Kirjoittaja esittää, että kyky kehittää masennusoireita on ihmisen keino suojautua bakteerien ja virusten aiheuttamalta tartunnalta.

Historiallisesti yli puolet lapsista on kuollut erilaisiin tartuntatauteihin ehtimättä aikuisikään. Kaikki nykyihmiset ovat tietenkin niiden jälkeläisiä, jotka selvisivät, eivätkä menehtyneet lapsina.

Nykyihmisen aivot ja elimistö ovat siis kehittyneet selviytymään sellaisesta, joka historian aikana on tappanut erityisesti lapsia ja nuoria.

Stressi on ollut luotettava signaali kasvaneesta infektioriskistä. Savannilla esi-ihmisen loukkaantuminen ja haavat aiheuttivat stressiä, koska tulehdus saattoi viedä hengen. 

Esimerkiksi vaativan työhaastattelun aiheuttama stressi voi saada elimistön uskomaan, että loukkaantumisriski on koholla. Elimistö valmistautuu uhkaavaan vaaratilanteeseen. Aivot tuottavat tunteita, jotka saavat ihmisen painumaan kasaan eli masentuvan.

Tulehdus suojaa monilta infektioilta, mutta krooninen tulehdus on monien vakavien sairauksien taustalla. Pitkittyneen tulehduksen aiheuttavat sairaudet vaivaavat usein vasta nuoruuden jälkeen. Kuten todettu pitkän historian aikana suuri osa ihmisistä ei yltänyt edes aikuisuuteen.

Ennen tulehduksia aiheuttivat virukset, bakteerit ja haavat, nykyään esim. istuminen, tupakointi ja pitkäkestoinen stressi ja muut elintapoihin liittyvät. 

Aivot eivät tunnista tulehduksen aiheuttajaa, vaan  reagoivat jatkuviin signaaleihin tuottamalla masennusta.

Kirjoittajan mukaan noin kolmasosan masennuksesta arvioidaan olevan tulehdusten aiheuttamia.

Masennus voi toimia myös suojauskeinona. Hyvällä tuulella olevia on nimittäin helpompi huijata kuin alakuloisia. Alakuloiset ihmiset ovat kriittisempiä kuin hyväntuuliset.

Suurten valintatilanteiden kohdatessa aivojen strategia voi olla vetäytyminen masentuneena ratkomaan elintärkeitä kysymyksiä. 

Liikunta ja ihmissuhteet 

Masennuksen hoidossa ja ennaltaehkäisyssä olennaisia ovat liikunta ja sosiaalisista suhteista huolehtiminen.

Alun alkaen ihminen oli laumaeläin. Laumassa eläminen toi turvallisuutta ja antoi mahdollisuuden selviytymiseen eli siihen mikä aivoille on olennaista. 

Kun nykyihminen on yksin, aivot olettavat, että vaaran kohdatessa kukaan ei tule auttamaan. Tällöin ihminen on jatkuvasti varuillaan ja joutuu helposti taistele tai pakene -moodiin. 

Tällöin elimistö on hälytystilassa ja päällä on pitkäkestoinen stressi. Seurauksia voivat olla kohonnut verenpaine ja korkeat tulehdusarvot. 

Yksinäisyyden kokeminen uhkaavana vaaratilanteena on voinut esi-isille olla hyödyksi, mutta nykyihmiselle se on haitaksi.

Kauan sitten esim. yleisön edessä puhuminen merkitsi esivanhemmillemme sitä, että oli joutunut oman lauman ulkopuolelle, siis usein hengenvaaraan. Siksi julkinen esiintyminen voi aiheuttaa monille paniikkikohtauksia. 

Liikenne on paljon vaarallisempaa kuin yleisölle puhuminen, mutta meille ei ole ehtinyt kehittyä autoille samanlaista pelkotilaa.

Liikunta ennaltaehkäisee masennusta ja ahdistusta. Liikunta opettaa elimistön olemaan reagoimatta stressiin, oli sen aiheuttaja mikä hyvänsä. Elimistö oppii vähitellen, että sykkeen kohoaminen ei tarkoita vaaratilannetta.

Liikunta kohentaa oloa, mutta lisää myös kognitiivisia kykyjä. Selitys löytyy kehityksestä, kognitiiviset kyvyt ovat olleet tarpeen juuri metsästäessä ja keräilyssä.

Miten huijarit käsittelevät syyllisyyden tunteita?

Huijarien Suomi: rehellisen kansan petolliset kasvot / Annukka Jokipii, Nadia Paavola. Docendo 2023.

Kirjassa käydään läpi yritysten ja organisaatioiden erilaisia petoksia ja huijauksia. 

Petokselle pitää olla tilaisuus. Järjestelmässä on puute tai heikkous, joka mahdollistaa vilpin. 

Vilpin tekijällä pitää olla painetta hairahtumiseen. Usein motiivi on taloudellinen, halu saada helppoa ylimääräistä rahaa. Työntekijä voi olla myös tylsistynyt tai haluaa kostaa koettuaan omasta mielestään epäoikeudenmukaista kohtelua.

Vilpin tekijä on rationalisoinut eli järkeillyt asian itselleen, petos kannattaa, koska riski jäädä kiinni on pieni. Petoksen tekijän pitää olla riittävän kyvykäs ja osaava suoriutumaan vilpistä ja hänellä on oltava sopivat luonteenpiirteet.

Lopuksi tekijän pitää olla riittävän häikäilemätön ja arrogantti. Hän ajattelee, että yhteiset pelisäännöt eivät koske häntä, koska hän uskoo olevansa muiden yläpuolella. 

Erityisen kiinnostavaa kirjassa on väärintekijöiden psykologinen analysointi. Mikä on vilpintekijöiden polku, ja miten petolliset ihmiset selittävät tekojaan ja miten he käsittelevät niitä mielessään?

Polussa ensimmäinen vaihe on valintatilanne, jossa joudutaan päättämään kumpaan suuntaan lähdetään, petoksen tielle vai pysytäänkö rehellisenä.  

Aina tekijä ei ylipäätään ole itse tietoinen tekojen vääryydestä tai lainvastaisuudesta, ainakaan heti.

Organisaatiossa petos ja vilppi voivat olla normaali tapa, jolloin on odotusarvona, että toimii kuten muutkin.

Osa ihmisistä tottelee melko sokeasti auktoriteetteja. Jos johtajat, esimiesasemassa olevat tai yhteisön vahvat mielipidejohtajat ohjaavat tai vihjaavat johonkin väärään suuntaan tai koko organisaatio toimii vilpillisellä tavalla, yksilön voi olla vaikea nousta auktoriteetteja tai ryhmäpainetta vastaan.

Egoistinen organisaatio, joka pyörii itsensä ja jäsentensä ympärillä, ajautuu useammin moraalisesti harmaalle vyöhykkeelle kuin ulospäin suuntautunut organisaatio.

Toisessa vaiheeessa testataan henkilöiden moraalista intuitiota eli luontaista kykyä erottaa oikea ja väärä. Tekijälle voi tulla syyllinen olo, mutta silti hän jatkaa petosta tai vilppiä. 

Petoksen tai muun vilpin tekijä saattaa kokea eettistä stressiä toimiessaan omien arvojen vastaisesti.

Jos intuitio ei ole voimakas, henkilö joutuu miettimään ja järkeilemään, kannattaako vilppi.

Väärin tekeminen voi aiheuttaa stressin lisäksi tunnontuskia, kiinnijäämisen ja rangaistuksen pelkoa. Hinta väärin tekemisestä voi olla kova, vaikka tekijä saisi rahallista hyötyä tai koston kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta.

Tekijä käsittelee petoksen, vilpin tai vääryyden aiheuttamia kielteisiä tunteita näillä tavoilla:

• Kielteisten tunteiden sietäminen, vähättely tai tuntemisen siirtäminen tuonnemmaksi.
• Tunnustaminen ja väärien tekojen korjaaminen. Tunnustaminen ilman pakkoa kertoo vahvasta syyllisyyden tunteesta tai kiinnijäämisen pelosta. Joskus väärintekijä voi yrittää hyvittää tekonsa nimettömänä.
• Itsetunnon vahvistaminen. Väärintekijä voi kompensoida kolhuja saanutta minäkuvaansa esim. hyväntekeväisyydellä tai rahaa lahjoittamalla. Epärehelliset ihmiset voivat haluta puhdistautumista. Joidenkin tutkimusten mukaan väärintekijät peseytyvät tavallista useammin. Syyllisyyden tunnetta voi lieventää myös asenteitaan muuttamalla eli pohtimalla mikä oikeastaan on tuomittavaa ja mikä ei.
• Teon rationalisointi eli itselleen järkeily. Teot tuntuvat vääriltä, mutta ne voidaan oikeuttaa näillä tavoin:

• 1. Ryhmän etu. Väärintekijä haluaa olla lojaali petoksessa mukana oleville työkavereille tai organisaatiolle.
• 2. Välttämättömyys. Tekijän mielestä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta.
• 3. Tuomitsijoiden tuomitseminen. Systeemi on mätä ja tuomitsijat tekopyhiä. Tekijä on sankari, joka panee kampoihin järjestelmälle tai koneistolle. 
• 4. Vertailu ja vähättely. Tekijä vetoaa siihen, kuinka vähäinen hänen petoksensa tai rikkeensä on todella suuriin rikoksiin verrattuna. 
• 5. Seurausten vähättely. Tekijä voi todeta, että kukaan ei oikeastaan kärsinyt tai loukkaantunut hänen teoistaan. Tämä on tehokas keino, sillä näin toimivat eivät muista tekoaan ja sen seurauksia. 
• 6. Uhrin tai organisaation syy. Työnantaja onkin ansainnut esim. petoksen, koska tekijää on kaltoin kohdeltu eikä hän ole saanut sitä arvostusta, minkä olisi ansainnut. 
• 7. Vastuun välttely. Tekijä saattaa ajatella, että häntä suuremmat voimat ohjaavat toimimaan väärin. Esim. kapitalismi tarkoittaa, että huijataan.

Kirjassa nostetaan kiintoisia seikkoja esille, mutta kovin syvällisesti niitä ei käsitellä.

Huijarien Suomi

Sattuman ja syyn rajamailla

On useitakin mahdollisuuksia määritellä sattuma. Ensimmäiseksi voimme määritellä sattuman tapahtumaksi, jonka syy ei ole ainakaan toistaiseksi tiedossa. Tässä tapauksessa meidän täytyy puhua sattumasta, koska emme tunne yksittäisten tilanteiden kaikkia edeltäneitä tapahtumia riittävän tarkasti voidaksemme eritellä syy-seuraussuhteita. Tapahtumilla on siis syynsä, mutta maailma on niin monimutkainen, että seuraukset tulevat meille yllätyksinä. 

Vaikka voisimme ennakoida kuinka monta uhria liikenneonnettomuudet vaativat vuosittain, kysymme silti miksi, kun onnettomuus osuu meihin itseemme tai lähipiiriimme. Yksittäistapaukset ovat satunnaisia ja ne tuntuvat monta kertaa epäoikeudenmukaisilta, jos kyse on onnettomuudesta.

Kun heitämme kolikkoa yhden kerran, sattuma sanelee, onko tulos kruuna vai klaava. Kun heitämme kolikkoa riittävän monta kertaa, voimme sanoa että todennäköisyyden lakien mukaan molempia, kruunuja ja klaavoja, on suurin piirtein yhtä paljon, mikäli olosuhteet muuten ovat samanlaiset eri heitoille. Tosin kaaosteorian mukaan kaikki arvontapelit ovat deterministisiä, mutta koska pienetkin muutokset alkuehdoissa aiheuttavat monikertaiset muutokset, tulokset näyttäytyvät meille satunnaisina. 

Vapaus valita

Sattuma kohtaa meitä usein päätöksenteossa ja valintoja tehtäessä. Tämä voi olla yllättävää, sillä luulisi vapaasti tehtävien valintojen olevan kaikkein kauimpana sattumasta. Valinnan hetkellähän me toteutamme itseämme, sitä mikä meissä on tärkeintä. 

Deterministit kieltävät sekä valinnanvapauden että sattuman. Maailma on kausaalisten syiden katkeamaton ketju. Sekä vapaa tahto että sattuma ovat mielen illuusioita, jotka saattavat olla hyödyllisiä arkipäivän kielenkäytössä, mutta tieteelliseen kielenkäyttöön ne eivät sovi.

Vaikka emme hyväksyisi deterministien näkemystä sellaisenaan, se opettaa meitä siinä, että valinnat ja tahdon vapaus eivät toteudu tyhjiössä, vaan perustuvat aina syihin. Valinnalla on aina oma historiansa, valitsisimme toisin, ainakin hieman eri tavoin, jos elämänhistoriamme olisi erilainen. 

Luonteemme vaikuttaa aina päätöksiin, joita teemme. Lukemattomat seikat ovat puolestaan muokanneet luonnettamme. Suurin osa seikoista on sellaisia, joihin emme ole voineet itse vaikuttaa, ja osa on varmasti sellaisia, joista emme ole edes tietoisia.

Olemmeko jossakin vaiheessa elämäämme tehneet ratkaisevan valinnan ja valinneet itsemme, luonteemme ja persoonamme? Eikö silloinkin valinta ole perustunut jälleen aikaisempiin syihin, joko sisäisiin tai ulkoisiin tekijöihin? 

Näin yrittäessämme miettiä luonnettamme huomaamme päättymättömän ketjun, aina voimme löytää edeltäviä syitä. Emme ole koskaan voineet hypätä ulos ”historiasta” ja tehdä ratkaisevaa päätöstä ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Jos päätöksenteolle tai valinnalle ei ole rationaalisia perusteita, kyse on mitä suurimmassa määrin sattumasta, erilaisista satunnaisista tekijöistä. Valitsemme mitä kulloinkin huvittaa tai jätämme kokonaan päättämättä mitä tehdä. 

Jean Buridanin kuuluisan anekdootin mukaan aasi nääntyy lopulta nälkään kahden heinäpaalin välissä, kun aasiparka ei osaa päättää kummasta paalista pitäisi syödä. Aasilla kun ei ole mitään syytä, miksi pitäisi valita jompikumpi heinäpaaleista. 

Samoin voisimme kuvitella, että jos olisi kaksi täsmälleen saman elämänhistorian omaavaa olentoa, Olento1 ja täydellinen kaksoisolento Olento2, jotka valintatilanteessa tekisivät erilaisen valinnan, kyse olisi mielivaltaisesta päätöksenteosta, joka ei tapahtuisi rationaalisista syistä. Kummallakin olennolla olisi vapaus, mutta se vapaus muistuttaisi hyvin paljon sattumaa.

Kuten eksistentialistit aikoinaan totesivat, vapaus ahdistaa. On raskasta tehdä valintoja ja kantaa niistä vastuu. Jos olemme rehellisiä, päätöstä tehtäessä joudumme myöntämään, kuinka vähän voimme tietää kaikista käsillä olevaan asiaan liittyvistä yksityiskohdista ja päätöksen mahdollisista seurauksista.

Päätöksenteon teoriassa onkin erotettu riskin ja epävarmuuden käsitteet: riski on mitattavissa olevaa vaihtelua jonkun asteikon sisällä, epävarmuus viittaa yllättäen esiintyvään ”mustaan joutseneen”, jota ei osattu etukäteen edes arvuutella.

Vapaus ja sattuma saattavatkin tehdä meistä yllättäen fatalisteja, jos meille tulee tunne, että emme voi vaikuttaa asiaan, vaikka valitsemme tai teemme päätöksen ja panemme sen toimeksi. Teemme niin tai näin, asiat eivät muutu, joten olemme sattuman armoilla, emme voi välttää kohtaloa. Tällöin joko alistumme kohtaloomme tyynesti, passivoidumme tai siten voimme suorastaan heittäytyä uusiin valintoihin. Alamme suorastaan tahallamme valitsemaan kaikkea sitä, mitä aikaisemmin emme olisi uskaltaneet edes haluta, koska meillä on tunne ja suorastaan käsitys, että millään ei ole mitään merkitystä. 

Haluamme ikään kuin kokeilla kaikki käsillä olevat korttimme viimeistä myöden, vaikka tiedämme sen olevan perimmältään turhaa ja vahingollista. Olemme valmiita luopumaan aikaisemmasta kurinalaisesta käyttäytymisestä. Perinteiset käyttäytymissäännöt joutavat roskakoriin, sillä sattuman olosuhteiden uhriksi joutuminen ei ole tehnyt meistä ainoastaan fatalisteja vaan myös kyynikkoja, koska emme saavuttaneet aikaisemmin omaksutuilla käyttäytymiskoodeilla sitä mitä luulimme.

On aika selvää, että tiedonmäärän kasvaessa ensimmäisen määritelmän sattuman tila pienenee vähitellen. On tietenkin oikeutettua sanoa, että näin on tapahtunutkin. 

Tieteen edistyminen

Modernin luonnontieteen kehittyessä tieto on lisääntynyt valtavasti. Monet aikaisemmin arvoituksilta tai sattumilta tapahtuneet ilmiöt ovat saaneet selityksensä. Toisaalta kuitenkaan tiedon määrän lisääntyminen ei ole poistanut sattuman roolia maailmasta. Tieteen edistyminen, erityisesti kvanttifysiikan syntyminen, on tuonut uusia ulottuvuuksia sattuman käsitteelle.

Kognitiotieteen parissa on käsitelty ihmisen rationaalisuutta ja päätöksentekoa epävarmuuden vallitessa. Yksi kiintoisa tutkimustulos on sellainen, että keskimäärin ihmisten subjektiiviset arviot todennäköisyyksistä eroavat objektiivisista todennäköisyyksistä. 

Yhtäältä ihmiselle on luonteenomaista nähdä sekä mahdollisuuksia ja uhkia enemmän kuin niitä onkaan, toisaalta samat ihmiset myös haluavat pelata mieluummin varman päälle silloinkin, kun olisi hyvä mahdollisuus saavuttaa haluamansa tavoitteen hallittua riskiä ottamalla.

Sattuma voidaan myös määritellä tapahtumaksi, joka on seurausta kahden (tai useamman) toisistaan riippumattoman kausaalisen ketjun yhdistymisestä.

Englannin kielessä käytetään tällaisesta sattumasta usein termejä coincidences ja conjunctures, joista jälkimmäinen voidaan kääntää suomeksi termeiksi suhdanteet tai konjunktuurit, jolloin helposti herää mielikuva ihmisestä suhdanteiden tai konjunktuurien armoilla.

Ajatellaan tilannetta, jossa vilkasliikenteisen kadun varrella sijaitsevan kerrostalon kattotiilen liitos on alkanut hapertua. Tuhannet ihmiset saattavat kulkea turvallisesti kadulla, kunnes sattumoisin yhden ihmisen kohdalla tiili irtoaa ja putoaa ja tappaa kadulla kulkeneen. Oliko näiden kausaalisten ketjujen sattumalta yhdistyminen tuon uhrin kohtalo vai pelkkää yhteensattumaa?

Voimme lisäksi tarkoittaa sattumalla puhdasta sattumaa, sellaista tapahtumaa, jolla ei ole mitään syytä. Kyse ei siis ole siitä, että ihmiset eivät vielä tietäisi sattumaksi kutsuttavan ilmiön syytä, vaan koska sattuma tapahtuu ilman syytä. 

Kvanttifysiikan mukaan todellisuuden perimmäinen tai lopullinen lainalaisuus on indeterminismi. Kvanttifysiikan mukaan atomien sisällä mikromaailmassa pätee ainoastaan tilastollinen kausaliteetti eli hiukkasmaailman tapahtumia voidaan kuvata vain tilastollisten todennäköisyyksien avulla. Tällöin on kuitenkin kysyttävä, ovatko atomien sisällä tapahtumat todella ilman syytä vai ovatko näiden tapahtumien syyt yksinkertaisesti toistaiseksi liian monimutkaisia ihmisten ymmärrettäviksi.

Jos todellisuuteen sisältyy laskemattomia elementtejä ja maailma on epämääräinen, ei mekanistinen, tämä pätee kuitenkin vain mikrotasolla, makrotasolla ilmiöt ovat kausaliteetin alaisia. 

Lopuksi

Ihminen kokee usein olevansa sattuman armoilla tai heiteltävänä. Ylipäätään ihmisillä on tärkeää ainakin uskotella itselleen pystyvänsä hallitsemaan oman elämänsä kulkua. Kukaan ei halua olla sattuman riepoteltavana, vaan haluamme ainakin tuntea pitävämme elämän ohjakset hallinnassamme.

Ihmiset haluavat elämänsä tapahtumille uskottavan selityksen. Ihminen on tarinoita kertova eläin, ja usein tarinan uskottavuus on tärkeämpää kuin sen todennäköisyys tai totuudenmukaisuus. Hyvä ja johdonmukainen tarina elämän oikuista tai kohtalosta rauhoittaa, se antaa selityksen, miksi mitäkin on tapahtunut.

Omalla tavallaan on paradoksaalista, että ihmisen halu etsiä kaikille tapahtumille syy, saattaa estää häntä näkemästä elämän kulkua ja maailman tapahtumia realistisesti ilman illuusioita. Syyn etsiminen ja löytäminen ovat kuitenkin länsimaisen ihmisen tieteellis-teknisen edistyksen ensimmäinen askel ja sen kulmakivi. Tarinoita kertoessamme emme kuitenkaan halua myöntää olleemme sattuman armoilla, vaan yritämme väen väkisin löytää itseämme miellyttävän selityksen. Usein nämä syyt sysäävät vastuun pois omilta hartioiltamme ja lohduttavat meitä: vaikka jouduimme ongelmiin, teimme oikein ja toimimme parhaan kykymme mukaan. 

Tutkimuskirjallisuudessa kerrotaan kiintoisaa koeasetelmaa. Koehenkilöt istutetaan monitorin eteen ja heille annetaan laite, jonka avulla he voivat siirtää monitorilla näkyvää palloa ylös tai alas. Koehenkilöitä myös varoitetaan, että palloon saattavat vaikuttaa myös satunnaiset töytäisyt, joten he eivät voi aivan täydellisesti hallita pallon liikkeitä. 

Kokeen jälkeen koehenkilöt pääsääntöisesti kertoivat hallinneensa pallon liikkeitä. Tosiasiassa pallonhallintalaitetta ei ollut kytketty monitoriin eikä tietokoneeseen, eivätkä koehenkilöt voineet vaikuttaa palloon, vaikka luulivat. Mutta illuusio siitä, että omilla tekemisillään ja toimenpiteillä vaikuttaa asioiden kulkuun, usein voimaannuttaa, vaikka se ei olisi totta.

Voimme erottaa kohtalon (fate), onnen (fortune) ja onnekkaan tuurin (luck). Kohtalo ja onni liittyvät elämämme yleisiin ehtoihin ja olosuhteisiin, onnekkaan tuurin ollessa enemmänkin satunnainen yllätys.

Minun kohtaloni on se, että synnyin Suomessa 1960. Sille en voinut itse mitään. Onnea oli se, että pääsin osalliseksi hyvinvointivaltion kehityksestä 1960- ja 1970-luvuilla ja sain mahdollisuuden kehittää taitoja, joiden kehittämiseen muuten ei olisi ollut mahdollisuutta. Yllättävät ja ennakoimattomat tapahtumat ovat puolestaan onnekkuutta tai epäonnea. 

Kaikkien näiden kolmen, kohtalon, onnen ja tuurin takana on aina jokin syy. Kohtaloon voi vaikuttaa päättäiväisyydellä ja ankaralla työllä. Onnea voimme houkutella puolellemme tekemällä rouva Fortunan kanssa yhteistyötä eli toimimalla trendien ja suhdanteiden mukaan tyyliin ”Trend is your friend”.

Satunnainen onnekkuus tulee yllättäen. Ihminen ei ole luonnostaan kovinkaan hyvä todennäköisyyksien arvioija, mutta voimme kouluttaa itseämme arvioimaan milloin onnekkuus on ylipäätään mahdollista. 

Loitsu vai rukous

Pälvikki oli jo lapsena oppinut rukoilemaan Jumalaa. Pälvikki luki iltarukouksen sängyssä hokemalla ikään kuin se olisi suoritus, joka oli saatava mahdollisimman nopeasti sanotuksi alusta loppuun. Sen jälkeen sai turvallisilla mielin jäädä odottamaan unta tai kuten Pälvikki tapasi tehdä, antaa mielikuvituksen lentää. Pälvikki kuvitteli asioita mielessään, miten hän kasvaisi isoksi tytöksi, menisi töihin ja ostaisi tyylikkäitä vaatteita ja olisi suosittu. 

Vuodet kuluivat ja Pälvikki luki edelleen iltarukouksen, vaikka ei enää kiinnittänyt sanojen sisältöön mitään huomiota. Iltarukouksesta oli tullut eräänlainen loitsu, jonka puoliääneen sanominen antoi turvallisen tunteen sekä nollasi päivän tapahtumat. 

Teini-iässä Pälvikki oli suurten tunteiden vietävissä kuten nuoret yleensä ovat. Kerran illalla hän huomasi kauhukseen, että hänen suustaan tuli kirosanojen tulva sillä hetkellä kun hän yleensä oli sanonut ääneen iltarukouksen. Pälvikki oikein pysähtyi, yks kaks elämä tuntui liian suurelta hallita, hän tunsi ihan konkreettisesti putoavansa jonnekin syvälle tai kaatuvansa elämän käänteiden alle. Ja sillä hetkellä iltarukouskaan ei enää tuonut sitä turvaa kuin lapsena. 

Pälvikki pohti, että pitäisikö hänen keskittyä entistä entistä enemmän iltarukoukseen ja miettiä niitä sanoja, mitä iltarukoukseen sisältyi. 

Pälvikki aloitti iltarukouksen mutisemisen ja yllätyksekseen hän joutui toteamaan, että ei edes ymmärtänyt rukouksen sanoja, joita oli sanomassa puoliääneen. Turhautuneena hän päätti lopettaa koko iltarukouksen. Onko Jumalaa edes olemassa, hän kysyi itseltään. Jos Jumala on olemassa, miten Hän vaikuttaa minun elämässäni, miten saan tarvittaessa yhteyden siihen Jumalaan, jota olen rukoillut lapsesta asti melkein joka ilta, hän pohdiskeli. 

Sinä yönä Pälvikki nukkui huonosti. Yöllä hänelle tuli erikoisen pelottava kokemus. Hän ei oikein tiennyt, oliko jo nukahtanut vai vielä valveilla, kun hän koki makaavansa selällään vain ohuen riu'un varassa. Pälvikki luuli, että ei pysty liikkumaan, mutta se oli itse asiassa helpotus, sillä hän pelkäsi kuollakseen sitä, että vahingossa liikahtaisi ja pienikin liikahdus saisi hänen putoamaan pohjattomaan rotkoon, jonne putoamista häntä esti vain se ohut riuku selän alla. 

Onneksi lopulta aamu koitti ja pelottava kokemus väistyi. Hän uskalsi liikuttaa jäseniään ja helpottu, kun huomasi rotkon poistuneen. 

Aamulla hän ei tuntenut itseään lainkaan virkistyneeksi, vaan olo oli päinvastoin kurja. Pelottava kokemus tuntui edelleen todelliselta, hän ei pystynyt varmasti sanomaan, oliko se totta vai unta. 

Yhtäkkiä hänet valtasi toivottomuus: jos Jumalaa ei olekaan olemassa, mikä on sitten elämän tarkoitus. 

Päivä kului normaaleissa askareissa ja tuli taas ilta. Pälvikkiä pelotti mennä vuoteeseen, sillä hän pelkäsi edellisen yön kokemuksen toistumista. Pakko oli kuitenkin mennä nukkumaan, mutta Pälvikki haki turvaa siitä, mistä me usein haemme silloin kun muita keinoja ei enää ole: lapsuudessa opituista tavoista.

Pälvikki yritti lukea tuttua iltarukousta, mutta totesi lopullisesti, että sanojen turha hokeminen ei häntä auttaisi, vaikka hän muuttaisi hokemisen rytmiä, äänen voimakkuutta tai vaikkapa sanojen ääntämisen painotusta. 

Pälvikiltä pääsi itku ja hän mietti pitäisikö hänen soittaa jollekin, joka voisi ja osaisi häntä auttaa. Miten hän kehtaisi kääntyä kenenkään puoleen, hän mietti. Pälvikki otti kuitenkin kännykän käteensä ja avasi nettiyhteyden. Toki hän tiesi, että iltarukous pohjautui Uuden testamentin sanomaan, joten hän etsi netistä Uuden testamentin ja alkoi lukea Johanneksen evankeliumia. 

Kukaan ei ollut kuuntelemassa, mutta siitä huolimatta Pälvikki alkoi yksin lukea ääneen evankeliumia. Se rauhoitti kummasti, vaikka aivan kaikkea Pälvikki omasta mielestään ei ymmärtänyt. “Joka uskoo minuun, hänen sisimmässään on juokseva elävän veden virrat.” Se oli kaunista ja sen saattoi kukin ymmärtää omalla tavallaan. Pälvikki polvistui vuoteen ääreen ja rukoili ääneen: Jumala, minäkin toivoisin, että minun sisimmässäni juoksisivat elävän veden virrat. 

Tuo rukous oli alku. Siitä illasta alkaen Pälvikki ei enää koskaan pelkän tavan tai tottumuksen vuoksi hokenut iltarukousta sanoina, joita hän ei oikeastaan sisäistänyt, vaan yritti omin sanoin puhua Jumalan kanssa, jonka läsnäolon hän tunsi päivä päivältä yhä paremmin. 

Paljon myöhemmin Pälvikki luki psykologin kirjoituksen unihalvauksesta ja ymmärsi kokeneensa silloin kauheana yönä jonkinlaisen unihalvauksen. 

Unihalvaus määritellään uni- ja valvetilan sekoittumisena. Lisäksi usein kyse on vilkeunen (REM) ja perusunen vaiheiden siirtymisen epäonnistumisesta, jolloin unet sekoittuvat valvetilaan.

Unihalvaukseen kuuluu myös tasapainoaistin häiriintyminen, jolloin ihminen usein kokee olevansa ohuen riu’un tai langan varassa, kuten Pälvikki koki. 

Samoin unihalvaukseen voi kuulua tilapäinen halvaantuminen, joka tarkoittaa sitä, että aivot eivät lähetä lihaksiin komentoja. Pelottavalle kokemukselle oli siis olemassa luonnollinen selitys, jonka Pälvikki myöhemmin oppi.

Pälvikki oppi rukoilemaan. Oppimiseen liittyi kammottava kokemus, jolle löytyi luonnollisia, ihmisen psykologiaan liittyvät syitä. Kammottavat kokemukset ja rukoileminen eivät suinkaan aina kulje yhdessä. Rukoilemaan voi oppia kuka tahansa, joka haluaa keskustella Jumalan kanssa. Sen voi tehdä monin eri tavoin, vaikka puhumalla asioistaan omin sanoin Hänelle, joka kuulee sanattomat huokauksetkin. 

Jumala tuntui tulevan Pälvikille rukouksen aikana yhä läheisemmäksi ikään kuin Hän olisi läsnä. Se sai Pälvikin rukoilemaan yhä useammin ja yhä keskittyneemmin, koska hän tunsi rauhoittuvansa kun koki Jumalan läheisyyden ja läsnäolon. 

Turha kuolemantapaus

Partanen oli entinen kapiainen. Hän oli tottunut komentamaan ja juopottelemaan. Välillä Partanen istui baarissa, välillä hän juopotteli niin raskaasti ettei päässyt käymään baarissa

Partanen vihasi yhtä keskussairaalan sairaanhoitajaa yli kaiken. Me yritimme aina välillä kysellä, mistä syystä Partanen inhosi hoitajaa niin paljon. Partanen vain toisti, että hän vihaa ja inhoa sitä ämmää ja aikoo vielä yhtenä päivänä tappaa sen.

Baarissa sanotaan ja puhutaan, mutta Partasen puheet olivat pelottavia. Kaikki me toivoimme niiden olevan pelkkiä puheita. Partanen tuntui olevan sellainen mies, joka voisi tehdä sen mitä uhkasi.

Kuulimme monta kertaa, että Partanen oli ollut hoidettavana keskussairaalassa ja hoitaja oli kieltäytynyt antamasta kipulääkettä, vaikka Partanen oli pyytänyt ja suorastaan anonut. Partanen kertoi kärsineensä koko yön suunnattomia kipuja hoitajan takia. Kun kysyimme, miksi hoitaja oli kieltäytynyt antamasta lääkettä, Partanen sanoi, että hoitajan olisi pitänyt ottaa yhteyttä päivystävään lääkäriin, mitä hoitaja ei halunnut tehdä. 

Ymmärsimme, että yhden yöt kivut olivat jättäneet kipuja suuremman jäljen Partanen. Kipua ja kärsimystä ei kannata vähätellä, yhden yön kivut voivat olla jotain käsittämättömän rankkaa, mutta aivan selvää on, että Partasen mielessä kyse ei ollut yhden yön kärsimyksistä vaan suhteettoman suuresta osasta koko elämäntarinaa.

Muina öinä sairaalassa Partanen oli saanut tarvitsemaansa kipulääkitystä. Jos sairaalassa vietetyn ajan kaikki muut yöt olivat sujuneet paremmin kuin tuo yksi kivulias yö, ne unohtuivat. Jos kyseisen vuoden muut yöt olivat kivuttomia, nekin unohtuivat. Partanen muisti vain sen yhden kauhean yön, jolloin kipulääkettä ei annettu ja hän kärsi. 

Ihminen on tarinankertoja. Tarinat ovat keskeisiä elämässämme. Kun kerromme tarinoita itsestämme, saamme joskus elämäämme jopa uuden suunnan tai mission. Partasen tarinan olennaisina elementteinä olivat yksi karmean kivulias yö ja hoitajan syyllisyys. 

Tilastollinen fakta on, että kyse oli yhdestä yöstä ja vuodessa on yli kolme ja puolisataa muuta yötä. Mutta se yksi yö jäi muistoihin, vaikka se suhteutettuna kolmeen ja puoleen sataan on vähän. Partaselle vain kävi niin, että hän ei halunnut muistaa muita öitä.

Ajan kulumisen kokeminen on kiintoisa ilmiö. Joskus aika vain kuluu, toisinaan me koemme ajan tihentyvän siten, että jokainen hetki tuntuu kestävän ja kestävän. Aika on läsnä eikä kulu.

Partasen tarina oli kivulias yö ja tarinaa seurasi missio, mihin liittyi puhe hoitajan tappamisesta. Tosin me baarissa olimme jo niin turtuneita sekä tarinaan että missioon, että emme enää ottaneet kovin vakavasti Partasen juttuja. 

Joskus kun istuimme baarin pöydän ympärillä, joku ymmärsi kysyä, että tapasiko Partanen sitä samaa hoitajaa uudestaan, kun joutui esim. kontrollikäynnille sairaalaan. Partanen vastasi, että sairaalassa hän ei hoitajan onneksi ollut tavannut tätä uudestaan. Sillä jos olisi tavannut, hoitaja olisi kuollut, Partanen lisäsi vakavasti. 

Sitten hän sanoi, että totta kai hän on tavannut hoitajan useastikin sairaalareissun jälkeen, hän vain odottaa oikeaa hetkeä, jolloin hän tappaa hoitsun. 

Missä olet hoitajan sitten tavannut, me kysyimme uteliaina. 

Täällä baarissa sama naama käy silloin tällöin miehensä kanssa, sanoi Partanen ja jatkoi: odottaa elämänsä viimeistä hetkeä, vaikka ei sitä itse tiedä. 

Toden totta, silloin mekin tajusimme, että kuka hoitaja oli. Kukaan meistä ei ollut kovin tuttu hoitajan kanssa, vaikka osasimme yhdistää kertomuksen ja henkilön. 

En ymmärtänyt, miten voi odottaa jotain sitä itse tajuamatta. Toisaalta koko elämä on odottamista, mekin istuimme baarissa ja odotimme, vaikka emme tienneet mitä.

Aikaa kului, välillä Partanen ryyppäsi raskaasti eikä päässyt baariin saakka. Välillä hän kävi pummaamassa muilta juotavaa silloin kun hänellä itsellä rahaa ei ollut. 

Fyysisesti Partanen oli huonossa kunnossa. Kävely oli tikkumaista ja paino oli pudonnut. Joku sanoi, että tappaminen painoi raskaasti hartioilla jo ennen sen suorittamista.

Partanen ei tapa enää ketään, muistan ajatelleeni.

Hoitaja ja tämän mies kävivät silloin tällöin bilettämässä. Naisella oli meno päällä ja mies oli hiljaisen oloinen. 

Kerran meille kerrottiin, että baarin yksi asiakas on kuollut. Hänet on itse asiassa tapettu. Nainen oli ammatiltaan sairaanhoitaja. 

Katsoimme pelästyneinä toisiamme, oliko Partanen sittenkin toteuttanut uhkauksensa, sillä muita hoitajia emme baarin asiakkaista tunteneet.

Kuulimme kuitenkin, että naisen oli tappanut oma mies, joka oli väittänyt surmanneensa rakkaudesta niin kuin miehet aina sanovat tuollaisen teon jälkeen. Hoitaja oli ollut bilettämässä ja illan kuluessa lähtenyt toisen miehen mukaan. Vakituinen kumppani oli arvannut kenen mukaan nainen oli lähtenyt ja päässyt tunkeutumaan uuden seuralaisen asuntoon.

Surmatyö oli tapahtunut tappelun nujakassa. Miehet olivat tapelleet. Nainen oli mennyt väliin leipäveitsen kanssa, mutta oma mies oli onnistunut kääntämään veitsen naista kohti. Veitsi oli painunut syvälle sydämeen. Hoitaja oli kuollut kahden miehen käsivarsille. Kumpikaan ei osannut elvyttää ammattielvyttäjää.

Olimme sekä järkyttyneitä että helpottuneita. Partanen ei ollut tehnyt sitä, vaan oma mies. Kuitenkin se, mitä Partanen oli uhonnut, oli kuitenkin tapahtunut. 

Joku sanoi sen, mitä ajattelimme, ei kannata uhota pahan tekemistä kenellekään, se voi toteutua, vaikka itse ei joutuisi sitä itse suorittamaan. 

Minä sanoin, että haluaisin tietää, mitä Partanen nyt ajattelee, kun hoitaja oli kuollut. Joku oli sitä mieltä, että Partaselle aivan yhden tekevää, itse ajattelin, että Partanen koki saaneensa koston. 

Jäimme miettimään kuulumisia ja joku meni laulamaan.

Tein lähtöä kun muuan tuttu nainen pyyhälsi paikalle ja kailotti omaan tapaansa: Oletteko kuulleet? Partanen on kuollut. Vesku oli mennyt käymään ja Partanen makasi omassa sängyssään kuolleena. Viinaan se kuoli lopulta, oli tukehtunut omaan oksennukseen. Kuolemaan ei liity rikosta. Elossa Partanen olisi vieläkin, jos olisi laittanut korkin kiinni, sanoi nainen lopuksi. 

Olin samaa mieltä, vaikka ajattelin, että viha ja koston hautominen veivät Partasen hautaan. 

Paikallista aikaa

Niilo oli koodari, jolla omien sanojensa mukaan oli ministerin tulot ja kova stressi. Jokainen teistä käyttää niitä pilvipalveluja, joita minä ohjelmoin, hän sanoi pikemminkin toteavasti kuin leuhkasti.

En ollut aivan varma, käyttävätkö baarin vakioasiakkaat pilvessä olevia palveluja, mutta Niilo oli arvostettu kaveri. Hän ryyppäsi viikonloppuisin rankasti lievittääkseen työn aiheuttamaa stressiä. Viikot Niilo oli etätöissä eli teki töitä kotonaan. 

Niilo istui baarissa ja ryyppäsi. Seura oli melkein aina sama, Niilolla oli vakiokaverit baarissa. Kenelle tahansa vakioseura luo turvallisuuden tunnetta kuten myös Niilolle. 

Niilo kuunteli jotain vanhoja hittejä, kun yleensä baarin vakiporukka kuunteli ja lauloi kotimaisia klassikkoja. BeeGeesin Staying Alive -kappaleesta Niilo totesi kännisen vakavalla naamalla, että juuri siitä on kyse elämässä, hengissä pysymisestä.

Siitä asiasta oli vaikea olla Niilon kanssa eri mieltä.

Silloin kun Niilo oli ollut noin kaksivuotias, hän oli ilmoittanut aamiaispöydässä vanhemmilleen, että naapurin mummo on kuollut. Sattumoisin se piti paikkansa, naapurin mummo oli kuollut ihan oikeasti. Vanhemmat ja naapurit ihmettelivät, miten pikkupoika sen tiesi, kun hekään eivät olleet vielä tienneet.

Niilo sanoi, että se oli ollut ensimmäinen, mutta ei ainoa, kokemus jostain sellaisesta, mitä hänen edelleen oli vaikea selittää itselleen. 

Kerran Niilo kertoi, että hänen kannettavassaan asui räyhähenki, toisin sanoen koneessa asui aave tai jollain muulla tavalla siinä oli kummallinen ominaisuus.

Niilo totesi, että kone nimittäin käynnistyy lähes joka aamu samalla kellonlyömällä kun Niilo herää, ilman että Niilo koskee koneeseen. Samanlaista tapahtuu iltapäivällä, kun Niilo tulee ulkoa. 

Ei se kuitenkaan räyhää eikä rähise, totesi Niilo tyynesti.

Outo ominaisuus oli koneessa säilynyt, vaikka Niilo oli päivittänyt käyttöjärjestelmän. Koska Niilo oli rationaalinen, ei maaginen ihminen, hän epäili sähköverkon toimintaa. 

Niilo mietti ääneen, että kannettava herää juuri silloin kun esim. jääkaapin ovi avataan tai kylpyhuoneeseen laitetaan valot. Kyse saattaa olla siitä, että sähköverkkoon tulee piikki, joka purkautuu virtasysäyksenä tietokoneeseen.

Joka tapauksessa aamuisin kone heräilee siihen aikaan kun Niilo tekee aamutoimia. Kun Niilo tulee ulkoa, hän panee valot päälle ja avaa jääkaapin oven huomatakseen tietokoneen olevan käyttövalmis ilman käynnistämistä. 

Niilo kertoi etsineensä ongelmasta tietoa netistä ja lukeneensa samanlaisista tapauksista kertomuksia. Koneet ovat isäntien todellisia renkejä ja laittautuvat käyttövalmiiksi ilman eri kehotetta, nauroi Niilo.

Niilo katseli meitä saman pöydän ääressä istuvia ylhäältä päin, piti harkitun tauon ja lisäsi, että on se mahdollista, että hän vain näkee unta. Mutta hän ei ole ainoa, joka näkee tuollaista unta.

Sitten Niilo alkoi kertoa toista tarinaa. Hän oli nähnyt unen. Niilo näki paljon unia, vaikka nukkui huonosti. Stressi ja kiire vievät unet. Niilo mietti, että hän ei taida päästä kovinkaan usein nukkuessaan REM-uneen. 

Kuuntelimme tarkkaavaisina. Niilo jatkoi kertomustaan. Hän näki unen, missä koneet rakensivat koneita. Uudet koneet olivat aina vain parempia kuin edeltävät. Koneet suunnittelivat ja rakensivat aina itseään kehittyneempiä koneita.

Joku sanoi siihen väliin, että sittenhän ihmisiä ei tarvita. Jos koneet ovat noin edistyneitä, ne tekevät kaikki työt. Mitä ihmiselle sitten tapahtuu? Miten meidän käy, huusi kysyjä niin vakavasti, että portsari tuli rauhoittelemaan.

Niilo ei antanut itseään keskeyttää, vaan jatkoi. Hän kertoi käyneensä Esan kanssa juttelemassa. Esa oli nörtti, joka oli ollut Nokialla 1990-luvulla insinöörinä.

Niilo jatkoi, että he olivat pitkän tinkaamisen jälkeen päässeet Esan kanssa yksimielisyyteen siitä millainen universumi perimmältään on.

Maailmankaikkeus on tietovirtojen verkko, olivat Niilo ja Esa todenneet. Olennaista olisi tietää, kuka sitä tietoa käsittelee. Ihmisen havainnoima maailma taitaa olla jonkun muun olennon tai todellisuuden terraario.

Painovoima on jonkinlainen summa maailmankaikkeuden eri vektoreista purkautuvista voimista, kertoi Niilo.

Niilo röyhisti rintaa: Minä voisin tehdä tietokoneeseeni ohjelman, jolla olisi sellainen painovoima, että se vetäisi puoleensa muita esineitä. 

Maailmankaikkeutta ylläpitää jokin, jota voimme kutsua termillä “koodi”.  Jokainen aika-avaruuden piste on tietoverkon noodi. Aika on informaatiota, joka virtaa maailmankaikkeuden tietoverkoissa.

Aika on lokaalia, ei universaalia. Joku jossain muussa todellisuudessa saattaa katsella ja kuunnella tätä keskustelua kuin filminauhaa. Siellä jossain ei ole sama aika kuin meillä on täällä tämä nykyhetki.

Niilo oli päässyt vauhtiin ja sanoi: Esa on muuten ohjelmoinut koodinpätkän, jonka avulla hän voi palata menneisyyteen tekemään pienoisia muutoksia asioihin, joissa on tullut möhlittyä. 

Kuuntelimme lumoutuneina Niiloa, kun hän kertoi Esan painottaneen, että vain pieniä muutoksia, sillä muuten koko menneisyyden ja sitä kautta tulevaisuuden ja meidän nykyisyyden rakenne vääristyisi. 

Lopulta joku kysyi, että miten se oli mahdollista palata menneisyyteen tekemään muutoksia. Eihän nykyisyys olisi silloin sama, sillä eivät mokatkaan missään umpiossa ole tapahtuneet. Jos niitä jälkikäteen korjataan, korjausten vaikutus näkyy monissa muissa asioissa.

Niilo ei vastannut suoraan kysymykseen, vaan totesi luottavansa Esaan siinä, että pieniä muutoksia saattoi menneisiin tapahtumiin tehdä. 

Einsteinin opin mukaan mikään ei voi olla valoa nopeampaa. Aika ja avaruus kaareutuvat. Jos lähestytään valon nopeutta, aika hidastuu. Jos humahdetaan valon nopeuden ohi, ollaan menneisyydessä

Aloimme protestoida ja vaadimme kunnon selitystä. Mitä äänekkäämmin vaadimme selitystä, sen enemmän alkoi Niilo kiivastua ja kertoi Esasta seuraavan jutun:

Esa oli pikkupoikana ollut muiden poikien mukana kiipeämässä navetan katolle, kun mukana ollut vielä pienempi poika oli pudonnut katolta ja katkaissut koipensa. Esa ei ollut pudottanut pikkupoikaa, mutta oli tuntenut vuosikymmenet syyllisyyttä asiasta.

Ohjelmakoodin avulla Esa oli päässyt menneisyyteen ja käynyt kantamassa heinäkasan siihen kohtaan mihin pikkupoika putoaisi. Kun poika putosi, hän ei ollut loukannut itseään.

Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mutta emme olleet vakuuttuneita. Joku sanoi, että jos poika oli kävellyt sauvojen kanssa monta kuukautta, oli aivan selvää, että poika oli viettänyt aivan erilaisen kesän kuin ilman kainalosauvoja. Poika, joka ei ollutkaan tarvinnut sauvoja kesän aikana, oli varmasti muuttanut monia tapahtumaketjuja ja sitä kautta hienosäätänyt tulevaisuutta erilaiseksi kuin se olisi ollut.

Jos peukaloi jälkikäteen menneisyyttä saa aikaan muutoksia myös tuon muutetun ajankohdan jälkeisiin tapahtumiin.

Mielikuvitus on tehnyt Esalle temput kun ohjelmoi käsittämättömiä ohjelmapätkiään, sanoi joku. Emme vieläkään kuulleet, miten sellainen softa olisi mahdollinen, jatkoi sama kaveri naureskellen.

Nauroimme kaikki. 

Niilo suuttui naureskelusta. Aikansa hän oli vaiti, mutta lopulta tiuskaisi meille, että totta se on, mitä Esa oli kertonut, mutta juuri kun Esa oli kertomassa, miten kaikki voisi tapahtua, Esan aikaikkuna sulkeutui. Hänen oli ollut palattava takaisin tulevaisuuteen, mistä oli käymässä.

Niilo painoi häpeillen katseen alas ja totesi harmitelleensa sitä itsekin, koska hän olisi halunnut kuulla mikä on homman juju, mutta Esalla oli omassa ajassaan lääkärinaika ja hän ei voinut myöhästyä vastaanotolta.

Katsoimme toisiamme, mutta olimme vaiti. Joku olisi voinut ajatellut, että Niilon paikka olisi samassa psykiatrisessa hoitolaitoksessa kuin Esankin, mutta yksi ja toinen meistä ymmärsi, että oli kiikun kaakun milloin itse kukin huomaisi olevansa samassa hoitopaikassa.

Harha-askel

Joskus monta kymmentä vuotta sitten kellaribaaria vastapäätä oli huoltoasema. Nyt siinä on parkkipaikka. Baari oli oikeastaan hotellin karvalakkipuoli. 

Kaikki muistimme ajan, jolloin baarissa sai syödä edullisesti. Ruoka tuli hotellin keittiöstä. Kun muutin kauan sitten paikkakunnalle, kellaribaaria suositeltiin juuri sen takia ruokapaikaksi, koska ateriat valmistettiin hotellin keittiössä.

Aikoinaan baarin pöydässä lyötiin vetoa siitä, kuka kävelee joen yli kulkevan rautatiesillan kaidetta pitkin pisimmälle. Kaikki olivat kännissä, kuka muita enemmän, kuka muita vähemmän. Sitä vetoa pöytäseurueen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Ville, joka voitti kisan, ei kauaa ehtinyt nauttia voitosta, koska hän putosi joen jäälle ja kuoli. Se oli surullinen kuolema. Sen myönsivät kaikki. 

Tiesin suurin piirtein Villen tarinan, sillä Ella oli sen minulle kertonut. Villelle osui lähtökohdaksi omituisten otusten perhe, isä tosin oli kunnollinen mies, metsuri ammatiltansa, mutta äiti oli masennukseen taipuvainen ja teki itsemurhan. Sisar oli kevytkenkäinen, viinapullo riitti maksuksi. Jonkin ajan kuluttua pari ryyppyä pullon suusta oli käypä maksu. 

Yksinkertaisen ihmisen ei koskaan pitäisi olla täynnä intoa tehdä jotain. Kun Ville oli teini-iässä mennyt kysymään sahalta töitä, isä oli varmuuden vuoksi käynyt sanomassa, että älkää ottako poikaa töihin, Ville ei ole sahan töihin sovelias. 

Ville otettiin kuitenkin sahalle töihin. Villella oli kova hinku töihin ja sahalle hän pääsi. En tiedä, miksi työhönottaja ei kuunnellut isän ääntä. Sitä Ellakaan ei tiennyt. Ensimmäinen työpäivä oli myös viimeinen, sillä Ville menetti sirkkelissä yhden sormen vai olikohan niitä pari. 

Mitä perheelle tapahtui myöhemmin, kysyin Ellalta. 

Kaikki kuolivat, kuka tapaturmaisesti, kuka teki itsemurhan. Isä kuoli tapaturmaisesti, äiti teki itsemurhan, kertoi Ella. Sisar voi olla elossa, en tiedä. 

Ville istui päivittäin baarissa. Kun Ville kävi ostamassa uudet housut, kukaan ei lyhentänyt lahkeita sopiviksi. Asfaltti lyhentää, todettiin yleisesti Villen housuista, kertoi Ella. 

Baarissa puhuttiin vuosikaudet Villestä ja hänen kuolemastaan. Perheestä ei puhuttu. Ella puhui siitä, koska oli lapsena asunut saman kadun varrella.  

Olin utelias kuulemaan tarinoita, Villen kuolema oli yksi niistä tapahtumista, joista halusin kuulla yksityiskohtia. Minua kiinnostivat traagisen episodin olosuhteet ja toimintaympäristö. Eri selostuksista sain koottua jonkinlaisen palapelin sekä itse tapahtumasta että sitä edeltävistä seikoista.

Ville oli juovuksissa, kun lähti kävelemään pirkin sillan kaidetta. Se oli talviaika, joten kaide saattoi olla jäisen liukas. Ville oli kuulemma huonossa kunnossa, jaloissa ei ollut enää voimaa. Ryyppääminen oli tehnyt tehtävänsä. Kukaan ei kestä alkoholia ja juopon elintapoja loputtomasti, kaikilla tulee raja vastaan, vaikka se onkin tunnetusti yksilöllistä. 

Sinä päivänä kun porukka istui baarissa, Ville oli kesken ryyppäämisen käynyt vastapäisellä huoltoasemalla ostamassa tupakkaa. Se oli kuulemma yleinen käytäntö, kannatti kävellä tien yli, sen verran tupakka-aski oli halvempi huoltsikalla, että siinä säästi rahaa.

Oli siis tavallista kävellä baarista tien toiselle puolen, mutta sillä kertaa huoltoaseman sisällä oli pari miestä, jotka alkoivat haastaa Villen kanssa riitaa. Miesten mielestä Ville oli heille velkaa, mitä on vaikea uskoa, sillä Ville oli perinyt isältään rahaa, jolla oli ostanut baarin tuntumasta asunto-osakkeen. Oli jäänyt rahaa elämiseen ja baarissa istumiseen. 

Ella painotti, että Ville ei ollut kenellekään velkaa. Päinvastoin monet olivat Villelle velkaa, koska yrittävät hyötyä tämän oletusta hyväuskoisuudesta. Raha-asioissa Ville ei ollut tyhmä eikä naivi. Hänellä oli taskussa pieni vihko, johon hän aina merkitsi, ketkä lainasivat häneltä rahaa. Jos joku pyysi vippiä, Ville katsoi vihosta velkatilanteen ja osasi sanoa ei, jos aikaisempaa lainaa ei ollut maksettu eikä edes lyhennetty.

Ville tuskin siis oli velkaa miehille, jotka rahaa alkoivat Villeltä vaatia. Ville ei ollut mikään riitelijä ja hän yritti poistua paikalta. Ennen kuin Ville pääsi lähtemään, hän kuuli itseään haukuttavan vähä-älyiseksi, äitiään hulluksi ja sisartaan huoraksi. Isääkin nimiteltiin.

Ville palasi baariin. Villen poissa ollessa pöytäseurue oli päättänyt, että Ville saisi tarjota loppuillan. Seurueen velat Villen vihossa olivat kuitenkin sitä luokkaa, että vippiä oli turha pyytää, jotain muuta oli keksittävä. 

Silloin joku oli saanut idean kilpailusta, jonka Ville häviäisi. Sitä ennen olisi sovittu häviäjän tarjoavan koko illan seurueelle. Häviäjän rooli pedattiin siis etukäteen Villelle. Sitä kautta muut uskoivat saavansa illan juomat ilman omaa rahaa. 

Kilpailuksi päätettiin sellainen, että kukin vuorollaan kävelisi joen ylittävän sillan kaidetta pitkin ja lyhyimmän matkan kävellyt häviäisi. Seurue sopi myös, että pannaan Ville aloittamaan ja sen jälkeen kukin vuorollaan kävelee juuri vähän kauemmaksi. Lisäksi jokaista vannotettiin, että jos joku tuntee olevansa Villeä huonommassa kunnossa ja pelkää häviävänsä, silloin pitäisi vaihtaa ajoissa pöytää. Kaikki olivat varmoja, että pystyisivät kävelemään pidemmälle kuin Ville. 

Ville oli sekä kiukkuinen että poissa tolaltaan, kun hän palasi baariin. Seurueella ei ollut kovin suurta ongelmaa houkutella Villeä kisaan mukaan. 

Mentiin ulos aloittamaan kisa. Ville lähti ensimmäisenä kävelemään kaidetta pitkin. Kaikki yllättyivät kuinka pitkälle Ville käveli, melkein puoleen väliin saakka ennen kuin jalka lipesi ja Ville rojahti alas jäälle.

Ambulanssi vei Villen pois. Paikalle kerääntyneet tiesivät, että oli käynyt huonosti. Baarin sisällä oltiin hiljaisia, sentään juotiin malja Villen muistolle jonkun kaverin ehdotuksesta.  

Muistivihosta ei kuultu koskaan mitään. Velalliset saattoivat huokaista helpotuksesta, sillä velat haudattiin Villen mukana.

En tiedä, onko enää ketään pöytäseurueesta elossa vai ovatko kaikki kuolleet. Baarin asiakkaiden parissa kato on ollut melkoinen. Tapauksesta kertoneista kukaan ei myöntänyt istuneensa juuri sinä iltana samassa pöydässä, vaikka sitä varta vasten kysyin. Olin nähnyt kuvan, jossa Ville istuu baarissa kolmen kaverin kanssa. Kuvan kaverit eivät olleet välttämättä samoja, joiden kanssa Ville oli istunut viimeisenä iltana. 

Huoltoasema purettiin aikanaan. Paikalle jäi vain parkkipaikka. Keskustassa ei ole enää yhtään huoltoasemaa. 

Siinä samalla parkkipaikalla yhtenä pohjoisen valoisana kesäyönä oli tullut joillekin miehille riitaa. Yksi riitelijöistä oli hakenut haulikon ja ampunut jonkun toisen kuoliaaksi. Ammuttu mies oli ollut toinen niistä, jotka olivat haastaneet Villen kanssa riitaa. Toinen oli kuollut jo aikaisemmin.

Joskus juttelin tappajan kanssa sen jälkeen kun tämä oli päässyt vankilasta.

Kertoessaan tarinoita elämänsä varrelta mies katsoi ohitseni kauas menneisyyteen, jonne kenelläkään ei ollut pääsyä, ei edes hänellä itsellään.