Sattuman ja syyn rajamailla

On useitakin mahdollisuuksia määritellä sattuma. Ensimmäiseksi voimme määritellä sattuman tapahtumaksi, jonka syy ei ole ainakaan toistaiseksi tiedossa. Tässä tapauksessa meidän täytyy puhua sattumasta, koska emme tunne yksittäisten tilanteiden kaikkia edeltäneitä tapahtumia riittävän tarkasti voidaksemme eritellä syy-seuraussuhteita. Tapahtumilla on siis syynsä, mutta maailma on niin monimutkainen, että seuraukset tulevat meille yllätyksinä. 

Vaikka voisimme ennakoida kuinka monta uhria liikenneonnettomuudet vaativat vuosittain, kysymme silti miksi, kun onnettomuus osuu meihin itseemme tai lähipiiriimme. Yksittäistapaukset ovat satunnaisia ja ne tuntuvat monta kertaa epäoikeudenmukaisilta, jos kyse on onnettomuudesta.

Kun heitämme kolikkoa yhden kerran, sattuma sanelee, onko tulos kruuna vai klaava. Kun heitämme kolikkoa riittävän monta kertaa, voimme sanoa että todennäköisyyden lakien mukaan molempia, kruunuja ja klaavoja, on suurin piirtein yhtä paljon, mikäli olosuhteet muuten ovat samanlaiset eri heitoille. Tosin kaaosteorian mukaan kaikki arvontapelit ovat deterministisiä, mutta koska pienetkin muutokset alkuehdoissa aiheuttavat monikertaiset muutokset, tulokset näyttäytyvät meille satunnaisina. 

Vapaus valita

Sattuma kohtaa meitä usein päätöksenteossa ja valintoja tehtäessä. Tämä voi olla yllättävää, sillä luulisi vapaasti tehtävien valintojen olevan kaikkein kauimpana sattumasta. Valinnan hetkellähän me toteutamme itseämme, sitä mikä meissä on tärkeintä. 

Deterministit kieltävät sekä valinnanvapauden että sattuman. Maailma on kausaalisten syiden katkeamaton ketju. Sekä vapaa tahto että sattuma ovat mielen illuusioita, jotka saattavat olla hyödyllisiä arkipäivän kielenkäytössä, mutta tieteelliseen kielenkäyttöön ne eivät sovi.

Vaikka emme hyväksyisi deterministien näkemystä sellaisenaan, se opettaa meitä siinä, että valinnat ja tahdon vapaus eivät toteudu tyhjiössä, vaan perustuvat aina syihin. Valinnalla on aina oma historiansa, valitsisimme toisin, ainakin hieman eri tavoin, jos elämänhistoriamme olisi erilainen. 

Luonteemme vaikuttaa aina päätöksiin, joita teemme. Lukemattomat seikat ovat puolestaan muokanneet luonnettamme. Suurin osa seikoista on sellaisia, joihin emme ole voineet itse vaikuttaa, ja osa on varmasti sellaisia, joista emme ole edes tietoisia.

Olemmeko jossakin vaiheessa elämäämme tehneet ratkaisevan valinnan ja valinneet itsemme, luonteemme ja persoonamme? Eikö silloinkin valinta ole perustunut jälleen aikaisempiin syihin, joko sisäisiin tai ulkoisiin tekijöihin? 

Näin yrittäessämme miettiä luonnettamme huomaamme päättymättömän ketjun, aina voimme löytää edeltäviä syitä. Emme ole koskaan voineet hypätä ulos ”historiasta” ja tehdä ratkaisevaa päätöstä ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Jos päätöksenteolle tai valinnalle ei ole rationaalisia perusteita, kyse on mitä suurimmassa määrin sattumasta, erilaisista satunnaisista tekijöistä. Valitsemme mitä kulloinkin huvittaa tai jätämme kokonaan päättämättä mitä tehdä. 

Jean Buridanin kuuluisan anekdootin mukaan aasi nääntyy lopulta nälkään kahden heinäpaalin välissä, kun aasiparka ei osaa päättää kummasta paalista pitäisi syödä. Aasilla kun ei ole mitään syytä, miksi pitäisi valita jompikumpi heinäpaaleista. 

Samoin voisimme kuvitella, että jos olisi kaksi täsmälleen saman elämänhistorian omaavaa olentoa, Olento1 ja täydellinen kaksoisolento Olento2, jotka valintatilanteessa tekisivät erilaisen valinnan, kyse olisi mielivaltaisesta päätöksenteosta, joka ei tapahtuisi rationaalisista syistä. Kummallakin olennolla olisi vapaus, mutta se vapaus muistuttaisi hyvin paljon sattumaa.

Kuten eksistentialistit aikoinaan totesivat, vapaus ahdistaa. On raskasta tehdä valintoja ja kantaa niistä vastuu. Jos olemme rehellisiä, päätöstä tehtäessä joudumme myöntämään, kuinka vähän voimme tietää kaikista käsillä olevaan asiaan liittyvistä yksityiskohdista ja päätöksen mahdollisista seurauksista.

Päätöksenteon teoriassa onkin erotettu riskin ja epävarmuuden käsitteet: riski on mitattavissa olevaa vaihtelua jonkun asteikon sisällä, epävarmuus viittaa yllättäen esiintyvään ”mustaan joutseneen”, jota ei osattu etukäteen edes arvuutella.

Vapaus ja sattuma saattavatkin tehdä meistä yllättäen fatalisteja, jos meille tulee tunne, että emme voi vaikuttaa asiaan, vaikka valitsemme tai teemme päätöksen ja panemme sen toimeksi. Teemme niin tai näin, asiat eivät muutu, joten olemme sattuman armoilla, emme voi välttää kohtaloa. Tällöin joko alistumme kohtaloomme tyynesti, passivoidumme tai siten voimme suorastaan heittäytyä uusiin valintoihin. Alamme suorastaan tahallamme valitsemaan kaikkea sitä, mitä aikaisemmin emme olisi uskaltaneet edes haluta, koska meillä on tunne ja suorastaan käsitys, että millään ei ole mitään merkitystä. 

Haluamme ikään kuin kokeilla kaikki käsillä olevat korttimme viimeistä myöden, vaikka tiedämme sen olevan perimmältään turhaa ja vahingollista. Olemme valmiita luopumaan aikaisemmasta kurinalaisesta käyttäytymisestä. Perinteiset käyttäytymissäännöt joutavat roskakoriin, sillä sattuman olosuhteiden uhriksi joutuminen ei ole tehnyt meistä ainoastaan fatalisteja vaan myös kyynikkoja, koska emme saavuttaneet aikaisemmin omaksutuilla käyttäytymiskoodeilla sitä mitä luulimme.

On aika selvää, että tiedonmäärän kasvaessa ensimmäisen määritelmän sattuman tila pienenee vähitellen. On tietenkin oikeutettua sanoa, että näin on tapahtunutkin. 

Tieteen edistyminen

Modernin luonnontieteen kehittyessä tieto on lisääntynyt valtavasti. Monet aikaisemmin arvoituksilta tai sattumilta tapahtuneet ilmiöt ovat saaneet selityksensä. Toisaalta kuitenkaan tiedon määrän lisääntyminen ei ole poistanut sattuman roolia maailmasta. Tieteen edistyminen, erityisesti kvanttifysiikan syntyminen, on tuonut uusia ulottuvuuksia sattuman käsitteelle.

Kognitiotieteen parissa on käsitelty ihmisen rationaalisuutta ja päätöksentekoa epävarmuuden vallitessa. Yksi kiintoisa tutkimustulos on sellainen, että keskimäärin ihmisten subjektiiviset arviot todennäköisyyksistä eroavat objektiivisista todennäköisyyksistä. 

Yhtäältä ihmiselle on luonteenomaista nähdä sekä mahdollisuuksia ja uhkia enemmän kuin niitä onkaan, toisaalta samat ihmiset myös haluavat pelata mieluummin varman päälle silloinkin, kun olisi hyvä mahdollisuus saavuttaa haluamansa tavoitteen hallittua riskiä ottamalla.

Sattuma voidaan myös määritellä tapahtumaksi, joka on seurausta kahden (tai useamman) toisistaan riippumattoman kausaalisen ketjun yhdistymisestä.

Englannin kielessä käytetään tällaisesta sattumasta usein termejä coincidences ja conjunctures, joista jälkimmäinen voidaan kääntää suomeksi termeiksi suhdanteet tai konjunktuurit, jolloin helposti herää mielikuva ihmisestä suhdanteiden tai konjunktuurien armoilla.

Ajatellaan tilannetta, jossa vilkasliikenteisen kadun varrella sijaitsevan kerrostalon kattotiilen liitos on alkanut hapertua. Tuhannet ihmiset saattavat kulkea turvallisesti kadulla, kunnes sattumoisin yhden ihmisen kohdalla tiili irtoaa ja putoaa ja tappaa kadulla kulkeneen. Oliko näiden kausaalisten ketjujen sattumalta yhdistyminen tuon uhrin kohtalo vai pelkkää yhteensattumaa?

Voimme lisäksi tarkoittaa sattumalla puhdasta sattumaa, sellaista tapahtumaa, jolla ei ole mitään syytä. Kyse ei siis ole siitä, että ihmiset eivät vielä tietäisi sattumaksi kutsuttavan ilmiön syytä, vaan koska sattuma tapahtuu ilman syytä. 

Kvanttifysiikan mukaan todellisuuden perimmäinen tai lopullinen lainalaisuus on indeterminismi. Kvanttifysiikan mukaan atomien sisällä mikromaailmassa pätee ainoastaan tilastollinen kausaliteetti eli hiukkasmaailman tapahtumia voidaan kuvata vain tilastollisten todennäköisyyksien avulla. Tällöin on kuitenkin kysyttävä, ovatko atomien sisällä tapahtumat todella ilman syytä vai ovatko näiden tapahtumien syyt yksinkertaisesti toistaiseksi liian monimutkaisia ihmisten ymmärrettäviksi.

Jos todellisuuteen sisältyy laskemattomia elementtejä ja maailma on epämääräinen, ei mekanistinen, tämä pätee kuitenkin vain mikrotasolla, makrotasolla ilmiöt ovat kausaliteetin alaisia. 

Lopuksi

Ihminen kokee usein olevansa sattuman armoilla tai heiteltävänä. Ylipäätään ihmisillä on tärkeää ainakin uskotella itselleen pystyvänsä hallitsemaan oman elämänsä kulkua. Kukaan ei halua olla sattuman riepoteltavana, vaan haluamme ainakin tuntea pitävämme elämän ohjakset hallinnassamme.

Ihmiset haluavat elämänsä tapahtumille uskottavan selityksen. Ihminen on tarinoita kertova eläin, ja usein tarinan uskottavuus on tärkeämpää kuin sen todennäköisyys tai totuudenmukaisuus. Hyvä ja johdonmukainen tarina elämän oikuista tai kohtalosta rauhoittaa, se antaa selityksen, miksi mitäkin on tapahtunut.

Omalla tavallaan on paradoksaalista, että ihmisen halu etsiä kaikille tapahtumille syy, saattaa estää häntä näkemästä elämän kulkua ja maailman tapahtumia realistisesti ilman illuusioita. Syyn etsiminen ja löytäminen ovat kuitenkin länsimaisen ihmisen tieteellis-teknisen edistyksen ensimmäinen askel ja sen kulmakivi. Tarinoita kertoessamme emme kuitenkaan halua myöntää olleemme sattuman armoilla, vaan yritämme väen väkisin löytää itseämme miellyttävän selityksen. Usein nämä syyt sysäävät vastuun pois omilta hartioiltamme ja lohduttavat meitä: vaikka jouduimme ongelmiin, teimme oikein ja toimimme parhaan kykymme mukaan. 

Tutkimuskirjallisuudessa kerrotaan kiintoisaa koeasetelmaa. Koehenkilöt istutetaan monitorin eteen ja heille annetaan laite, jonka avulla he voivat siirtää monitorilla näkyvää palloa ylös tai alas. Koehenkilöitä myös varoitetaan, että palloon saattavat vaikuttaa myös satunnaiset töytäisyt, joten he eivät voi aivan täydellisesti hallita pallon liikkeitä. 

Kokeen jälkeen koehenkilöt pääsääntöisesti kertoivat hallinneensa pallon liikkeitä. Tosiasiassa pallonhallintalaitetta ei ollut kytketty monitoriin eikä tietokoneeseen, eivätkä koehenkilöt voineet vaikuttaa palloon, vaikka luulivat. Mutta illuusio siitä, että omilla tekemisillään ja toimenpiteillä vaikuttaa asioiden kulkuun, usein voimaannuttaa, vaikka se ei olisi totta.

Voimme erottaa kohtalon (fate), onnen (fortune) ja onnekkaan tuurin (luck). Kohtalo ja onni liittyvät elämämme yleisiin ehtoihin ja olosuhteisiin, onnekkaan tuurin ollessa enemmänkin satunnainen yllätys.

Minun kohtaloni on se, että synnyin Suomessa 1960. Sille en voinut itse mitään. Onnea oli se, että pääsin osalliseksi hyvinvointivaltion kehityksestä 1960- ja 1970-luvuilla ja sain mahdollisuuden kehittää taitoja, joiden kehittämiseen muuten ei olisi ollut mahdollisuutta. Yllättävät ja ennakoimattomat tapahtumat ovat puolestaan onnekkuutta tai epäonnea. 

Kaikkien näiden kolmen, kohtalon, onnen ja tuurin takana on aina jokin syy. Kohtaloon voi vaikuttaa päättäiväisyydellä ja ankaralla työllä. Onnea voimme houkutella puolellemme tekemällä rouva Fortunan kanssa yhteistyötä eli toimimalla trendien ja suhdanteiden mukaan tyyliin ”Trend is your friend”.

Satunnainen onnekkuus tulee yllättäen. Ihminen ei ole luonnostaan kovinkaan hyvä todennäköisyyksien arvioija, mutta voimme kouluttaa itseämme arvioimaan milloin onnekkuus on ylipäätään mahdollista. 

Tarpeellinen kirja tahdonvapaudesta

Aku Visala: Vapaan tahdon filosofia. Gaudeamus, 2018

Aku Visala on kirjoittanut tahdonvapaudesta tarpeellisen kirjan suomenkielellä. Vapaan tahdon filosofiasta on tietenkin olemassa mm. englanninkielisiä johdanto- ja perusteoksia, joista itsekin olen lukenut mm. Robert Kanen kirjan A Contemporary Introduction to Free Will, 2005, mutta suomenkielistä yleisesitystä on kaivattu.

Vapaan tahdon puolustajien haaste on vaativa. Ensin pitää osoittaa, että vapaa tahto ja determinismi eivät voi olla samanaikaisesti tosia. Sen jälkeen pitää vielä pystyä osoittamaan miten vapaa tahto on mahdollinen.

Miksi vapaa tahdon filosofia on tärkeä kysymys? Ainakin siksi, että ihmisten moraalista vastuullista on vaikea perustella rikostuomioistuimissa, jos ihmiset ovat pelkkiä deterministisiä koneistoja, jotka eivät itse voi vaikuttaa omiin päätöksiinsä ja tekoihinsa.

Pakko vai mahdollisuus tehdä toisin

Perinteinen tapa määritellä vapaus hieman suppeassa mielessä tarkoittaa sitä, että tekijä tai toimija olisi tarvittaessa kyennyt tekemään myös toisin, koska kukaan ulkopuolinen ei meitä pakota eikä meillä ole myös psyykkistä pakkotilaa toistaa jotakin kaavaa. Tällöin ihminen voidaan nähdä autonomisena toimijana.
 
Tämä määritelmä ei kuitenkaan tyydytä useinkaan niitä, jotka puolustavat vapaata tahtoa laajassa mielessä. Ihmisen pitäisi olla omien tekojensa lähde, mikä sekin on filosofisesti vaikea kysymys. Sillä vaikka ihminen välillä tekisikin tekoja, jotka syvällisessä mielessä siitä lähtien määrittävät hänen luonnettaan ja identiteettiään, nämäkään eivät voi syntyä missään tyhjiössä. Kaikella on syynsä, myös luonnetta muuttavilla ja määrittävillä teoilla. Syiden ja seurausten maailmassa ihminen ei voi tehdä päätöstä millainen hän on tai haluaa olla ilman edeltäviä kausaalisia syitä. Sellaista on sekä filosofisesti että tieteellisesti vaikea perustella. Ihmisen valinnat perustuvat aikaisempaan elämänhistoriaan.

Indeterminismi ei sekään voi olla vastaus. Silloin ihminen on sattuman heiteltävänä, jos hän ilman edeltäviä vaikuttavia syitä päättää tai tahtoo asioita. Teot irtaantuvat päätöksistä, sillä jos yhtäällä ihminen on tilassa A ja tekee päätöksen tai teon B ja toisaalla, jos hän on uudestaan samassa tilassa A ja  tekeekin erilaisen päätöksen tai teon B', voimme todeta että kyseinen ihminen toimii sattumanvaraisesti, sillä tuossa hypoteettisessa ajatusleikissä on vaikea ymmärtää mikä oli oikea syy valita ensin B ja sitten B'. Korostettakoon, että kyse on ajatusharjoituksesta, sillä kahta samanlaista elämäntilannetta ei varmaan voi olla.

Jos ihminen on itse alullepanija sellaisissa kausaalisissa ketjuissa, jotka eivät riipu edeltävistä syistä, tällöin tietenkin voimme ajatella, että ihmisellä on materiasta ja sen lainalaisuuksista irrallinen sielu, joka on varsinainen toimija tai ainakin toiminnan alkuperäinen syy. Näin ovat ajatelleet monet idealismiin taipuvaiset filosofit ja teologit.

Meidän on siis löydettävä jokin suhde teon perusteiden ja itse teon välillä, mutta tuo suhde ei voi olla vahvassa mielessä deterministinen eikä indeterministinen. Muutamat filosofit ovatkin sitä mieltä, että ongelma voidaan välttää kun puhutaan järjellisistä perusteista, mutta ei syysuhteesta. Perinteinen humanistinen tapa on määrittää ihminen päämäärien ja tarkoitusten kautta. Luonnontieteellisen selittämisen rinnalla tai sijaan pitää ymmärtää ihmisiä tarkoituksellisina olioina. Toisaalta voidaan kaiketi sanoa, että tarkoitukset ja perusteet ovat mielentiloja, joita vastaavat määrätyt aivojen tilat. Nykytieteen valossa on vaikea uskoa, että ihmisen mielessä olisi mitään sellaista, mikä lopulta ei olisi palautettavissa aivojen toimintaan ja rakenteeseen.

Onko mahdollisuus tehdä toisin ylipäätään moraalisen vastuun ennakkoehto? Ajatellaanpa yksinkertaista esimerkkiä, että lähdemme ajamaan autolla paikasta A paikkaan B. Matka on sellainen, että meidän ei tarvitse muuta kuin aina kääntyä oikealle. Sattumoisin autoa on säädetty meidän tietämättämme siten, että sillä ei voisikaan kääntyä kuin oikealle. Vaikka emme olisi voineet tehdä toisin, taidamme kuitenkin olla täysin itse vastuussa ajomatkastamme ja siitä että käännyimme omasta tahdostamme aina vain oikealle. 

Halujen hierarkia

Tarkastellaanpa ongelmaa vielä halujen hierarkian kannalta. Itsensä kanssa sovussa eläviä ihmisiä saatetaan luonnehtia tasapainoisiksi. He viettävät elämäntapaa, joka tyydyttää myös heidän sisimpänsä vaatimuksia. He eivät riitele itsensä kanssa sen paremmin julkisesti kuin salassakaan. He pystyvät elämään määrittelemiensä elämänarvojen mukaan, elämän tuulet ja myrskyt eivät hevin heiluttele heitä. Vapauden filosofian kannalta voidaan todeta, että todennäköisesti tällaisilla ihmisillä sekä ensimmäisen että toisen kerta-asteen halut tai toiveet ovat yhtenevät.

Ajatellaanpa sitten että noudatat elämäntapaa, johon et ole itsekään tyytyväinen. Monet addiktiot ovat tyypillisiä esimerkkejä. Jos kukaan ei pakota meitä esim. nauttimaan huumaavia aineita, meillä on ainakin näennäisesti vaihtoehtoja, mutta vaikka ensimmäisen kertaluvun vapaus täyttyy, meidän sisäinen äänemme saattaa sanoa, että jos voisimme oikeasti valita, lopettaisimme itseämme orjuuttavan addiktion. Tarkastellessamme haluja hierarkiana päällisin puoli vapaalta toiminnalta näyttävä voikin paljastua pakoksi. Pakottajina eivät ole ulkopuoliset ihmiset tai tekijät, vaan ihmisen omat addiktiot.

Halujen hierarkia-ajattelun ongelmallisuuskin käy nopeasti ilmeiseksi. Neuvostoliiton Gulagin virkailijat saattoivat elää sovussa itsensä kanssa, koska heillä sekä ensimmäisen että toisen kerta-asteen halut olivat tasapainossa. Ihminen voi viettää sisäisesti ja ulkoisesti tasapainoista elämää, koska hänet on aivopesty, manipuloitu tai käyttäytymisen insinöörit ovat sorvanneet hänen mielensä sellaiseksi, että hänelle ei koskaan tule tarvetta reflektoida tai arvioida omia halujaan. Hänelle riittää vapaudeksi halujen tasapaino riippumatta niiden sisällöstä. Lisäksi kaikki tasapainoista elämää viettävät eivät varmaankaan ole itse tietoisesti valinneet tai määritelleet toisen asteen haluja, silloin voimme kysyä, tarvitaanko vielä seuraava aste, jossa tietoiset vapaaehtoiset valinnat ovat tapahtuneet.

Aku Visalan kirja on laaja ja kattava yleisesitys vapaan tahdon filosofiasta ja sen nykykeskustelusta. Ongelman käsiteapparaatti on raskas eri termeineen, vaikka tässä lyhyessä jutussa yritin noita käsitteitä vältellä. Lukijan onneksi kirjan tekijä on liittänyt loppuun vielä valaisevan sanaston sekä kiinnostavan luettelon lisälukemistoksi. Kun vertaan Visalan kirjaa alussa mainitsemaani Robert Kanen englanninkieliseen yleisesitykseen, ainakin yksi asia kirjojen kompositiossa on eri tavalla: Visala ei käsittele itsenäisenä lukuna filosofista ongelmaa, joka syntyy perinteisestä uskonnonfilosofisesta kysymyksestä, miten sovittaa Jumalan kaikkivoipaisuus tai edeltä näkeminen ihmisen mahdollisen vapaan tahdon tai vapauden kanssa.