Suomen presidentit ja Korkeimman kaitselmus

Ainakin juhlapuheissa poliitikot saattavat puhua korkeimman kaitselmuksesta, vaikka harvoin täsmentävät mitä sillä tarkoittavat. 

Yleensä K. J. Ståhlberg oli pidättyväinen kertomaan julkisesti suhteestaan uskontoon.  

Sotien jälkeen 1945 Ståhlberg täytti 80 vuotta ja hänen kunniakseen järjestetyssä kansalaisjuhlassa Ståhlberg sanoi luottavansa Suomen selviytyvän omalla työllään sekä “korkeimman kaitselmuksen avuin”.

Päiväkirjamerkintöjen valossa presidentti Relander paljastuu uskonnolliseksi tai jopa uskovaksi, sillä Jumala ja Korkein ovat aika paljon esillä. 

Relander oli myös rukouksen ystävä, joka kehotti muitakin rukoilemaan.  

Presidentti Svinhufvudin viimeiset terveiset Suomen kansalle olivat: “Luota vain Jumalaan, itseesi ja oikeuden voittoon.” 

Svinhufvud halusi sitoa Suomen vahvan Saksan yhteyteen. Vahva Saksa saattoi oli eräänlainen jumalhahmon korvike. 

Kiinnostavaa on myös Svinhufvudin ja muiden ns. perustuslaillisten usko oikeuteen ja oikeuden voittoon. Oikeus ei ollut mitään pelkästään ihmisten laatimaa tai sopimaa, vaan taustalla oli ilmi selvästi usko ihmisiä suurempaan ylimaalliseen oikeudenmukaisuuteen tai luonnonoikeuteen. 

Kyösti Kalliota voidaan pitää avoimesti uskonnollisena presidenttinä, joka ei arkaillut Jumalan nimen lausumista julkisuudessa.

Talvisodan ankarina päivinä Kallio loi henkeä suomalaisiin puhumalla useasti myös Jumalasta ja korostamalla, että maallisesti epätasaisessa taistelussa Jumala oli suomalaisten puolella. 

Puheissaan presidentti Ryti saattoi viitata oikeudenmukaisen Kaitselmuksen johdatukseen, vaikka persoonaltaan oli rationaalinen älykkö.

Mannerheim kirjoitti sodan aikana useasti Korkeimman johdatuksesta ja kaitselmuksesta. 

Myös J. K. Paasikivi toi usein esille kaitselmuksen johdatuksen. Erityisesti hän pohti sitä, miten kaitselmus on toiminut pienten valtioiden kohdalla. Pienten valtioiden asema ei usein ollut helppo, mutta Suomen osalta Paasikivi saattoi todeta: “Mutta ihmeellisesti on Kaitselmuksen käsi kansamme kohtaloita tähän asti ohjannut”.

Presidentti Kekkonen oli machiavellistinen vallankäyttäjä, joka ei julkisesti puhunut eikä ilmeisesti yksityisesti kirjoittanut Jumalasta. 

Presidentti Koivisto arvosteli sekä kirkkoa että kirkonmiehiä. Lapsuuden perintönä Koivisto tunsi Raamatun sen verran hyvin, että ei voinut hyväksyä yksittäisten Raamatun jakeiden käyttöä puoltamaan esim. myönteistä pakolaispolitiikkaa. 

Koivisto kutsui itseään “valtakunnan protestantiksi” (väännös termistä valtakunnan presidentti). Koiviston mielipiteitä Baltian maiden itsenäistymisestä, Balkanin sodista ja Venäjästä arvostellaan edelleen. Samoin edelleen kritisoidaan voimakkain sanoin Koiviston halua pelastaa 1990-luvun laman aikana pankit, mutta ei velallisia. 

Mauno Koiviston ajatusmaailmassa ja toiminnassa joidenkin valtioiden ja kansojen on ilmiselvästi sijaiskärsittävä jotta kansainvälinen järjestelmä pysyisi koossa ja toimintakykyisenä. 

Koivisto oli poliittinen taktikko, joka kuitenkin paradoksaalisesti paheksui poliittisten suhdanteiden  hyväksikäyttöä. 

Suomen presidenteistä Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen ovat selkeimmin olleet internationalisteja ja globalisteja. Myös heidän uskonnollisuutensa tukee tällaista näkemystä, Ahtisaari oli kehitysmaiden ja kehitysyhteistyön ymmärtäjä sekä myös lähetystyön ymmärtäjä. 

Halonen painotti kristinuskon moraalioppia ja vuorisaarnan opetusta. Molemmat sekä puhuivat että toimivat käytännössä maailmankansalaisuuden puolesta. 

Muiden presidenttien (Sauli Niinistö ehkä välimaastossa) kohdalla uskonnolliset näkemykset ovat pikemminkin valahtaneet perinteisen poliittisen realismin oppeihin, joissa painotetaan kansan ja valtion etua maailmankansalaisuuden kustannuksella.

Suomessa tämä on suuressa määrin perintöä Snellmanin filosofiasta, jonka mukaan ihmisten tulee toimia perheen, yhteiskunnan ja valtion hyväksi, mutta kukaan ei voi tietää, miten voisi toimia koko ihmiskunnan hyväksi. Ihmiskunnan etu toteutuu kun huolehditaan valtion edusta.

Sen jälkeen kun Sauli Niinistö pelastui Thaimaan tsunamin kourista jouluna 2004, hän totesi mielestäni olennaisen asian: “pelastumisessa oli sattumalla tai sitten jollain suojeluksella asiaa”. 

Johdatus, suojelus tai kaitselmus usein määritellään sattuman kautta. Jos tarkastellaan sattuman eri lajeja, tällöin useimmiten tarkoitetaan yhteensattumia. Kausaaliset tapahtumaketjut kohtaavat tavalla, mikä kokijasta tai tarkkailijoista tuntuu joko käsittämättömältä yhteensattumalta tai sitten  korkeimman johdatukselta.

Varsinkin hädän hetkellä tullut yhteensattumien tuoma apu tuntuu usein kuin Jumala olisi puuttunut tapahtumien kulkuun. 

Ahdistuksen ja masennuksen biologinen tausta

Anders Hansen. Aivoblues: miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin? Atena 2021.

Nykyihminen tuntuu voivan huonosti, vaikka monet asiat ovat paremmin kuin aikaisemmin. Syytä voi etsiä ihmisen biologiasta, sillä olemme perineet esi-isiltämme kyvyn selviytymiseen ja geenien levittämiseen, emme kykyä hyvän olon tunteeseen.

Aivot eivät ymmärrä, että emme enää ole metsästäjä-keräilijöitä.

Ihmisen "suojelusenkeli" on usein mantelitumake eli amygdala. Aistimukset kulkevat ensin mantelitumakkeen kautta ennen kuin aivot ehtivät prosessoida niitä.

Kun refleksinomaisesti viime hetkellä väistämme yllättäen kohti tulevaa ajoneuvoa, kyse on mantelitumakkeen toiminnasta. 

Emootiot aiheuttavat liikkeen ja stressihormonin erittymistä, tunteet ryöpsähtävät vasta sen jälkeen, kun aivosaaressa sisäiset ja ulkoiset ärsykkeet yhdistyvät.

Aivot eivät hahmota maailmaa sellaisenaan, vaan muokkaavat ärsykkeiden luomaa kuvaa ihmisen selviytymistä varten.

Jos aikojen kuluessa tunteet ovat johtaneet vääränlaiseen käyttäytymiseen, hinta on ollut geenipoolista poistuminen. 

Ahdistus

Stressin aiheuttaa jokin uhka, ahdistumiseen riittää ajatus mahdollisesta uhasta. Ahdistus on aivojen tapa viestiä, että jokin asia on huonosti. Paniikkikohtaus on ahdistuksen äärimmäinen muoto.

Mantelitumake ilmoittaa vaarasta, johon elimistö reagoi käynnistämällä taistele tai pakene -reaktion. Stressijärjestelmä kiihdyttää sykettä ja hengitystä. Aivot tulkitsevat tämän virheellisesti otaksuen todellisen vaaran uhkaavan. Oletettu uhka kiihdyttää sykettä ja hengitystä entisestään ja johtaa helposti paniikkiin.

Ne ihmisten esi-isistä, jotka näkivät savannilla vaaroja kaikkialla, selvisivät todennäköisemmin kuin ne, jotka vain makoilivat ruohikolla.

Jos nykyihminen näkee uhkia joka puolella, hän kärsii ahdistuksesta. Tausta on siis se, että ihmisen aivot mukautuivat aikoinaan pitämään jokaista epäilyttävää ilmiötä vaarana. 

Ahdistuskohtaus kertoo toimivista aivoista, vaikka usein ahdistusta kokiessaan ihminen luulee erheellisesti, että hänessä on jotain vikaa. 

Aivojen näkökulmasta paniikkikohtaus on usein väärä hälytys. 

Vaikka itse haluaisimme unohtaa aikaisemmat traumaattiset muistot, aivot eivät anna meidän unohtaa. Aivot haluavat suojella meitä siltä, että emme joutuisi samankaltaiseen onnettomuuteen uudestaan ja siksi muistuttavat meitä jatkuvasti entisestä onnettomuudesta. 

Aivojen kannalta tärkeintä on selviytyminen, siksi ikävät asiat ponnahtavat tietoisuuteen jatkuvasti.

Masennus

Alttius masennukseen on yksilöllistä. Masennusgeeniä ei ole löydetty, sen sijaan lähes kaikilla on geenejä, joilla on yhteys masennusriskiin.

Kirjoittaja esittää, että kyky kehittää masennusoireita on ihmisen keino suojautua bakteerien ja virusten aiheuttamalta tartunnalta.

Historiallisesti yli puolet lapsista on kuollut erilaisiin tartuntatauteihin ehtimättä aikuisikään. Kaikki nykyihmiset ovat tietenkin niiden jälkeläisiä, jotka selvisivät, eivätkä menehtyneet lapsina.

Nykyihmisen aivot ja elimistö ovat siis kehittyneet selviytymään sellaisesta, joka historian aikana on tappanut erityisesti lapsia ja nuoria.

Stressi on ollut luotettava signaali kasvaneesta infektioriskistä. Savannilla esi-ihmisen loukkaantuminen ja haavat aiheuttivat stressiä, koska tulehdus saattoi viedä hengen. 

Esimerkiksi vaativan työhaastattelun aiheuttama stressi voi saada elimistön uskomaan, että loukkaantumisriski on koholla. Elimistö valmistautuu uhkaavaan vaaratilanteeseen. Aivot tuottavat tunteita, jotka saavat ihmisen painumaan kasaan eli masentuvan.

Tulehdus suojaa monilta infektioilta, mutta krooninen tulehdus on monien vakavien sairauksien taustalla. Pitkittyneen tulehduksen aiheuttavat sairaudet vaivaavat usein vasta nuoruuden jälkeen. Kuten todettu pitkän historian aikana suuri osa ihmisistä ei yltänyt edes aikuisuuteen.

Ennen tulehduksia aiheuttivat virukset, bakteerit ja haavat, nykyään esim. istuminen, tupakointi ja pitkäkestoinen stressi ja muut elintapoihin liittyvät. 

Aivot eivät tunnista tulehduksen aiheuttajaa, vaan  reagoivat jatkuviin signaaleihin tuottamalla masennusta.

Kirjoittajan mukaan noin kolmasosan masennuksesta arvioidaan olevan tulehdusten aiheuttamia.

Masennus voi toimia myös suojauskeinona. Hyvällä tuulella olevia on nimittäin helpompi huijata kuin alakuloisia. Alakuloiset ihmiset ovat kriittisempiä kuin hyväntuuliset.

Suurten valintatilanteiden kohdatessa aivojen strategia voi olla vetäytyminen masentuneena ratkomaan elintärkeitä kysymyksiä. 

Liikunta ja ihmissuhteet 

Masennuksen hoidossa ja ennaltaehkäisyssä olennaisia ovat liikunta ja sosiaalisista suhteista huolehtiminen.

Alun alkaen ihminen oli laumaeläin. Laumassa eläminen toi turvallisuutta ja antoi mahdollisuuden selviytymiseen eli siihen mikä aivoille on olennaista. 

Kun nykyihminen on yksin, aivot olettavat, että vaaran kohdatessa kukaan ei tule auttamaan. Tällöin ihminen on jatkuvasti varuillaan ja joutuu helposti taistele tai pakene -moodiin. 

Tällöin elimistö on hälytystilassa ja päällä on pitkäkestoinen stressi. Seurauksia voivat olla kohonnut verenpaine ja korkeat tulehdusarvot. 

Yksinäisyyden kokeminen uhkaavana vaaratilanteena on voinut esi-isille olla hyödyksi, mutta nykyihmiselle se on haitaksi.

Kauan sitten esim. yleisön edessä puhuminen merkitsi esivanhemmillemme sitä, että oli joutunut oman lauman ulkopuolelle, siis usein hengenvaaraan. Siksi julkinen esiintyminen voi aiheuttaa monille paniikkikohtauksia. 

Liikenne on paljon vaarallisempaa kuin yleisölle puhuminen, mutta meille ei ole ehtinyt kehittyä autoille samanlaista pelkotilaa.

Liikunta ennaltaehkäisee masennusta ja ahdistusta. Liikunta opettaa elimistön olemaan reagoimatta stressiin, oli sen aiheuttaja mikä hyvänsä. Elimistö oppii vähitellen, että sykkeen kohoaminen ei tarkoita vaaratilannetta.

Liikunta kohentaa oloa, mutta lisää myös kognitiivisia kykyjä. Selitys löytyy kehityksestä, kognitiiviset kyvyt ovat olleet tarpeen juuri metsästäessä ja keräilyssä.

Miten huijarit käsittelevät syyllisyyden tunteita?

Huijarien Suomi: rehellisen kansan petolliset kasvot / Annukka Jokipii, Nadia Paavola. Docendo 2023.

Kirjassa käydään läpi yritysten ja organisaatioiden erilaisia petoksia ja huijauksia. 

Petokselle pitää olla tilaisuus. Järjestelmässä on puute tai heikkous, joka mahdollistaa vilpin. 

Vilpin tekijällä pitää olla painetta hairahtumiseen. Usein motiivi on taloudellinen, halu saada helppoa ylimääräistä rahaa. Työntekijä voi olla myös tylsistynyt tai haluaa kostaa koettuaan omasta mielestään epäoikeudenmukaista kohtelua.

Vilpin tekijä on rationalisoinut eli järkeillyt asian itselleen, petos kannattaa, koska riski jäädä kiinni on pieni. Petoksen tekijän pitää olla riittävän kyvykäs ja osaava suoriutumaan vilpistä ja hänellä on oltava sopivat luonteenpiirteet.

Lopuksi tekijän pitää olla riittävän häikäilemätön ja arrogantti. Hän ajattelee, että yhteiset pelisäännöt eivät koske häntä, koska hän uskoo olevansa muiden yläpuolella. 

Erityisen kiinnostavaa kirjassa on väärintekijöiden psykologinen analysointi. Mikä on vilpintekijöiden polku, ja miten petolliset ihmiset selittävät tekojaan ja miten he käsittelevät niitä mielessään?

Polussa ensimmäinen vaihe on valintatilanne, jossa joudutaan päättämään kumpaan suuntaan lähdetään, petoksen tielle vai pysytäänkö rehellisenä.  

Aina tekijä ei ylipäätään ole itse tietoinen tekojen vääryydestä tai lainvastaisuudesta, ainakaan heti.

Organisaatiossa petos ja vilppi voivat olla normaali tapa, jolloin on odotusarvona, että toimii kuten muutkin.

Osa ihmisistä tottelee melko sokeasti auktoriteetteja. Jos johtajat, esimiesasemassa olevat tai yhteisön vahvat mielipidejohtajat ohjaavat tai vihjaavat johonkin väärään suuntaan tai koko organisaatio toimii vilpillisellä tavalla, yksilön voi olla vaikea nousta auktoriteetteja tai ryhmäpainetta vastaan.

Egoistinen organisaatio, joka pyörii itsensä ja jäsentensä ympärillä, ajautuu useammin moraalisesti harmaalle vyöhykkeelle kuin ulospäin suuntautunut organisaatio.

Toisessa vaiheeessa testataan henkilöiden moraalista intuitiota eli luontaista kykyä erottaa oikea ja väärä. Tekijälle voi tulla syyllinen olo, mutta silti hän jatkaa petosta tai vilppiä. 

Petoksen tai muun vilpin tekijä saattaa kokea eettistä stressiä toimiessaan omien arvojen vastaisesti.

Jos intuitio ei ole voimakas, henkilö joutuu miettimään ja järkeilemään, kannattaako vilppi.

Väärin tekeminen voi aiheuttaa stressin lisäksi tunnontuskia, kiinnijäämisen ja rangaistuksen pelkoa. Hinta väärin tekemisestä voi olla kova, vaikka tekijä saisi rahallista hyötyä tai koston kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta.

Tekijä käsittelee petoksen, vilpin tai vääryyden aiheuttamia kielteisiä tunteita näillä tavoilla:

• Kielteisten tunteiden sietäminen, vähättely tai tuntemisen siirtäminen tuonnemmaksi.
• Tunnustaminen ja väärien tekojen korjaaminen. Tunnustaminen ilman pakkoa kertoo vahvasta syyllisyyden tunteesta tai kiinnijäämisen pelosta. Joskus väärintekijä voi yrittää hyvittää tekonsa nimettömänä.
• Itsetunnon vahvistaminen. Väärintekijä voi kompensoida kolhuja saanutta minäkuvaansa esim. hyväntekeväisyydellä tai rahaa lahjoittamalla. Epärehelliset ihmiset voivat haluta puhdistautumista. Joidenkin tutkimusten mukaan väärintekijät peseytyvät tavallista useammin. Syyllisyyden tunnetta voi lieventää myös asenteitaan muuttamalla eli pohtimalla mikä oikeastaan on tuomittavaa ja mikä ei.
• Teon rationalisointi eli itselleen järkeily. Teot tuntuvat vääriltä, mutta ne voidaan oikeuttaa näillä tavoin:

• 1. Ryhmän etu. Väärintekijä haluaa olla lojaali petoksessa mukana oleville työkavereille tai organisaatiolle.
• 2. Välttämättömyys. Tekijän mielestä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta.
• 3. Tuomitsijoiden tuomitseminen. Systeemi on mätä ja tuomitsijat tekopyhiä. Tekijä on sankari, joka panee kampoihin järjestelmälle tai koneistolle. 
• 4. Vertailu ja vähättely. Tekijä vetoaa siihen, kuinka vähäinen hänen petoksensa tai rikkeensä on todella suuriin rikoksiin verrattuna. 
• 5. Seurausten vähättely. Tekijä voi todeta, että kukaan ei oikeastaan kärsinyt tai loukkaantunut hänen teoistaan. Tämä on tehokas keino, sillä näin toimivat eivät muista tekoaan ja sen seurauksia. 
• 6. Uhrin tai organisaation syy. Työnantaja onkin ansainnut esim. petoksen, koska tekijää on kaltoin kohdeltu eikä hän ole saanut sitä arvostusta, minkä olisi ansainnut. 
• 7. Vastuun välttely. Tekijä saattaa ajatella, että häntä suuremmat voimat ohjaavat toimimaan väärin. Esim. kapitalismi tarkoittaa, että huijataan.

Kirjassa nostetaan kiintoisia seikkoja esille, mutta kovin syvällisesti niitä ei käsitellä.

Huijarien Suomi

Sattuman ja syyn rajamailla

On useitakin mahdollisuuksia määritellä sattuma. Ensimmäiseksi voimme määritellä sattuman tapahtumaksi, jonka syy ei ole ainakaan toistaiseksi tiedossa. Tässä tapauksessa meidän täytyy puhua sattumasta, koska emme tunne yksittäisten tilanteiden kaikkia edeltäneitä tapahtumia riittävän tarkasti voidaksemme eritellä syy-seuraussuhteita. Tapahtumilla on siis syynsä, mutta maailma on niin monimutkainen, että seuraukset tulevat meille yllätyksinä. 

Vaikka voisimme ennakoida kuinka monta uhria liikenneonnettomuudet vaativat vuosittain, kysymme silti miksi, kun onnettomuus osuu meihin itseemme tai lähipiiriimme. Yksittäistapaukset ovat satunnaisia ja ne tuntuvat monta kertaa epäoikeudenmukaisilta, jos kyse on onnettomuudesta.

Kun heitämme kolikkoa yhden kerran, sattuma sanelee, onko tulos kruuna vai klaava. Kun heitämme kolikkoa riittävän monta kertaa, voimme sanoa että todennäköisyyden lakien mukaan molempia, kruunuja ja klaavoja, on suurin piirtein yhtä paljon, mikäli olosuhteet muuten ovat samanlaiset eri heitoille. Tosin kaaosteorian mukaan kaikki arvontapelit ovat deterministisiä, mutta koska pienetkin muutokset alkuehdoissa aiheuttavat monikertaiset muutokset, tulokset näyttäytyvät meille satunnaisina. 

Vapaus valita

Sattuma kohtaa meitä usein päätöksenteossa ja valintoja tehtäessä. Tämä voi olla yllättävää, sillä luulisi vapaasti tehtävien valintojen olevan kaikkein kauimpana sattumasta. Valinnan hetkellähän me toteutamme itseämme, sitä mikä meissä on tärkeintä. 

Deterministit kieltävät sekä valinnanvapauden että sattuman. Maailma on kausaalisten syiden katkeamaton ketju. Sekä vapaa tahto että sattuma ovat mielen illuusioita, jotka saattavat olla hyödyllisiä arkipäivän kielenkäytössä, mutta tieteelliseen kielenkäyttöön ne eivät sovi.

Vaikka emme hyväksyisi deterministien näkemystä sellaisenaan, se opettaa meitä siinä, että valinnat ja tahdon vapaus eivät toteudu tyhjiössä, vaan perustuvat aina syihin. Valinnalla on aina oma historiansa, valitsisimme toisin, ainakin hieman eri tavoin, jos elämänhistoriamme olisi erilainen. 

Luonteemme vaikuttaa aina päätöksiin, joita teemme. Lukemattomat seikat ovat puolestaan muokanneet luonnettamme. Suurin osa seikoista on sellaisia, joihin emme ole voineet itse vaikuttaa, ja osa on varmasti sellaisia, joista emme ole edes tietoisia.

Olemmeko jossakin vaiheessa elämäämme tehneet ratkaisevan valinnan ja valinneet itsemme, luonteemme ja persoonamme? Eikö silloinkin valinta ole perustunut jälleen aikaisempiin syihin, joko sisäisiin tai ulkoisiin tekijöihin? 

Näin yrittäessämme miettiä luonnettamme huomaamme päättymättömän ketjun, aina voimme löytää edeltäviä syitä. Emme ole koskaan voineet hypätä ulos ”historiasta” ja tehdä ratkaisevaa päätöstä ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Jos päätöksenteolle tai valinnalle ei ole rationaalisia perusteita, kyse on mitä suurimmassa määrin sattumasta, erilaisista satunnaisista tekijöistä. Valitsemme mitä kulloinkin huvittaa tai jätämme kokonaan päättämättä mitä tehdä. 

Jean Buridanin kuuluisan anekdootin mukaan aasi nääntyy lopulta nälkään kahden heinäpaalin välissä, kun aasiparka ei osaa päättää kummasta paalista pitäisi syödä. Aasilla kun ei ole mitään syytä, miksi pitäisi valita jompikumpi heinäpaaleista. 

Samoin voisimme kuvitella, että jos olisi kaksi täsmälleen saman elämänhistorian omaavaa olentoa, Olento1 ja täydellinen kaksoisolento Olento2, jotka valintatilanteessa tekisivät erilaisen valinnan, kyse olisi mielivaltaisesta päätöksenteosta, joka ei tapahtuisi rationaalisista syistä. Kummallakin olennolla olisi vapaus, mutta se vapaus muistuttaisi hyvin paljon sattumaa.

Kuten eksistentialistit aikoinaan totesivat, vapaus ahdistaa. On raskasta tehdä valintoja ja kantaa niistä vastuu. Jos olemme rehellisiä, päätöstä tehtäessä joudumme myöntämään, kuinka vähän voimme tietää kaikista käsillä olevaan asiaan liittyvistä yksityiskohdista ja päätöksen mahdollisista seurauksista.

Päätöksenteon teoriassa onkin erotettu riskin ja epävarmuuden käsitteet: riski on mitattavissa olevaa vaihtelua jonkun asteikon sisällä, epävarmuus viittaa yllättäen esiintyvään ”mustaan joutseneen”, jota ei osattu etukäteen edes arvuutella.

Vapaus ja sattuma saattavatkin tehdä meistä yllättäen fatalisteja, jos meille tulee tunne, että emme voi vaikuttaa asiaan, vaikka valitsemme tai teemme päätöksen ja panemme sen toimeksi. Teemme niin tai näin, asiat eivät muutu, joten olemme sattuman armoilla, emme voi välttää kohtaloa. Tällöin joko alistumme kohtaloomme tyynesti, passivoidumme tai siten voimme suorastaan heittäytyä uusiin valintoihin. Alamme suorastaan tahallamme valitsemaan kaikkea sitä, mitä aikaisemmin emme olisi uskaltaneet edes haluta, koska meillä on tunne ja suorastaan käsitys, että millään ei ole mitään merkitystä. 

Haluamme ikään kuin kokeilla kaikki käsillä olevat korttimme viimeistä myöden, vaikka tiedämme sen olevan perimmältään turhaa ja vahingollista. Olemme valmiita luopumaan aikaisemmasta kurinalaisesta käyttäytymisestä. Perinteiset käyttäytymissäännöt joutavat roskakoriin, sillä sattuman olosuhteiden uhriksi joutuminen ei ole tehnyt meistä ainoastaan fatalisteja vaan myös kyynikkoja, koska emme saavuttaneet aikaisemmin omaksutuilla käyttäytymiskoodeilla sitä mitä luulimme.

On aika selvää, että tiedonmäärän kasvaessa ensimmäisen määritelmän sattuman tila pienenee vähitellen. On tietenkin oikeutettua sanoa, että näin on tapahtunutkin. 

Tieteen edistyminen

Modernin luonnontieteen kehittyessä tieto on lisääntynyt valtavasti. Monet aikaisemmin arvoituksilta tai sattumilta tapahtuneet ilmiöt ovat saaneet selityksensä. Toisaalta kuitenkaan tiedon määrän lisääntyminen ei ole poistanut sattuman roolia maailmasta. Tieteen edistyminen, erityisesti kvanttifysiikan syntyminen, on tuonut uusia ulottuvuuksia sattuman käsitteelle.

Kognitiotieteen parissa on käsitelty ihmisen rationaalisuutta ja päätöksentekoa epävarmuuden vallitessa. Yksi kiintoisa tutkimustulos on sellainen, että keskimäärin ihmisten subjektiiviset arviot todennäköisyyksistä eroavat objektiivisista todennäköisyyksistä. 

Yhtäältä ihmiselle on luonteenomaista nähdä sekä mahdollisuuksia ja uhkia enemmän kuin niitä onkaan, toisaalta samat ihmiset myös haluavat pelata mieluummin varman päälle silloinkin, kun olisi hyvä mahdollisuus saavuttaa haluamansa tavoitteen hallittua riskiä ottamalla.

Sattuma voidaan myös määritellä tapahtumaksi, joka on seurausta kahden (tai useamman) toisistaan riippumattoman kausaalisen ketjun yhdistymisestä.

Englannin kielessä käytetään tällaisesta sattumasta usein termejä coincidences ja conjunctures, joista jälkimmäinen voidaan kääntää suomeksi termeiksi suhdanteet tai konjunktuurit, jolloin helposti herää mielikuva ihmisestä suhdanteiden tai konjunktuurien armoilla.

Ajatellaan tilannetta, jossa vilkasliikenteisen kadun varrella sijaitsevan kerrostalon kattotiilen liitos on alkanut hapertua. Tuhannet ihmiset saattavat kulkea turvallisesti kadulla, kunnes sattumoisin yhden ihmisen kohdalla tiili irtoaa ja putoaa ja tappaa kadulla kulkeneen. Oliko näiden kausaalisten ketjujen sattumalta yhdistyminen tuon uhrin kohtalo vai pelkkää yhteensattumaa?

Voimme lisäksi tarkoittaa sattumalla puhdasta sattumaa, sellaista tapahtumaa, jolla ei ole mitään syytä. Kyse ei siis ole siitä, että ihmiset eivät vielä tietäisi sattumaksi kutsuttavan ilmiön syytä, vaan koska sattuma tapahtuu ilman syytä. 

Kvanttifysiikan mukaan todellisuuden perimmäinen tai lopullinen lainalaisuus on indeterminismi. Kvanttifysiikan mukaan atomien sisällä mikromaailmassa pätee ainoastaan tilastollinen kausaliteetti eli hiukkasmaailman tapahtumia voidaan kuvata vain tilastollisten todennäköisyyksien avulla. Tällöin on kuitenkin kysyttävä, ovatko atomien sisällä tapahtumat todella ilman syytä vai ovatko näiden tapahtumien syyt yksinkertaisesti toistaiseksi liian monimutkaisia ihmisten ymmärrettäviksi.

Jos todellisuuteen sisältyy laskemattomia elementtejä ja maailma on epämääräinen, ei mekanistinen, tämä pätee kuitenkin vain mikrotasolla, makrotasolla ilmiöt ovat kausaliteetin alaisia. 

Lopuksi

Ihminen kokee usein olevansa sattuman armoilla tai heiteltävänä. Ylipäätään ihmisillä on tärkeää ainakin uskotella itselleen pystyvänsä hallitsemaan oman elämänsä kulkua. Kukaan ei halua olla sattuman riepoteltavana, vaan haluamme ainakin tuntea pitävämme elämän ohjakset hallinnassamme.

Ihmiset haluavat elämänsä tapahtumille uskottavan selityksen. Ihminen on tarinoita kertova eläin, ja usein tarinan uskottavuus on tärkeämpää kuin sen todennäköisyys tai totuudenmukaisuus. Hyvä ja johdonmukainen tarina elämän oikuista tai kohtalosta rauhoittaa, se antaa selityksen, miksi mitäkin on tapahtunut.

Omalla tavallaan on paradoksaalista, että ihmisen halu etsiä kaikille tapahtumille syy, saattaa estää häntä näkemästä elämän kulkua ja maailman tapahtumia realistisesti ilman illuusioita. Syyn etsiminen ja löytäminen ovat kuitenkin länsimaisen ihmisen tieteellis-teknisen edistyksen ensimmäinen askel ja sen kulmakivi. Tarinoita kertoessamme emme kuitenkaan halua myöntää olleemme sattuman armoilla, vaan yritämme väen väkisin löytää itseämme miellyttävän selityksen. Usein nämä syyt sysäävät vastuun pois omilta hartioiltamme ja lohduttavat meitä: vaikka jouduimme ongelmiin, teimme oikein ja toimimme parhaan kykymme mukaan. 

Tutkimuskirjallisuudessa kerrotaan kiintoisaa koeasetelmaa. Koehenkilöt istutetaan monitorin eteen ja heille annetaan laite, jonka avulla he voivat siirtää monitorilla näkyvää palloa ylös tai alas. Koehenkilöitä myös varoitetaan, että palloon saattavat vaikuttaa myös satunnaiset töytäisyt, joten he eivät voi aivan täydellisesti hallita pallon liikkeitä. 

Kokeen jälkeen koehenkilöt pääsääntöisesti kertoivat hallinneensa pallon liikkeitä. Tosiasiassa pallonhallintalaitetta ei ollut kytketty monitoriin eikä tietokoneeseen, eivätkä koehenkilöt voineet vaikuttaa palloon, vaikka luulivat. Mutta illuusio siitä, että omilla tekemisillään ja toimenpiteillä vaikuttaa asioiden kulkuun, usein voimaannuttaa, vaikka se ei olisi totta.

Voimme erottaa kohtalon (fate), onnen (fortune) ja onnekkaan tuurin (luck). Kohtalo ja onni liittyvät elämämme yleisiin ehtoihin ja olosuhteisiin, onnekkaan tuurin ollessa enemmänkin satunnainen yllätys.

Minun kohtaloni on se, että synnyin Suomessa 1960. Sille en voinut itse mitään. Onnea oli se, että pääsin osalliseksi hyvinvointivaltion kehityksestä 1960- ja 1970-luvuilla ja sain mahdollisuuden kehittää taitoja, joiden kehittämiseen muuten ei olisi ollut mahdollisuutta. Yllättävät ja ennakoimattomat tapahtumat ovat puolestaan onnekkuutta tai epäonnea. 

Kaikkien näiden kolmen, kohtalon, onnen ja tuurin takana on aina jokin syy. Kohtaloon voi vaikuttaa päättäiväisyydellä ja ankaralla työllä. Onnea voimme houkutella puolellemme tekemällä rouva Fortunan kanssa yhteistyötä eli toimimalla trendien ja suhdanteiden mukaan tyyliin ”Trend is your friend”.

Satunnainen onnekkuus tulee yllättäen. Ihminen ei ole luonnostaan kovinkaan hyvä todennäköisyyksien arvioija, mutta voimme kouluttaa itseämme arvioimaan milloin onnekkuus on ylipäätään mahdollista. 

Loitsu vai rukous

Pälvikki oli jo lapsena oppinut rukoilemaan Jumalaa. Pälvikki luki iltarukouksen sängyssä hokemalla ikään kuin se olisi suoritus, joka oli saatava mahdollisimman nopeasti sanotuksi alusta loppuun. Sen jälkeen sai turvallisilla mielin jäädä odottamaan unta tai kuten Pälvikki tapasi tehdä, antaa mielikuvituksen lentää. Pälvikki kuvitteli asioita mielessään, miten hän kasvaisi isoksi tytöksi, menisi töihin ja ostaisi tyylikkäitä vaatteita ja olisi suosittu. 

Vuodet kuluivat ja Pälvikki luki edelleen iltarukouksen, vaikka ei enää kiinnittänyt sanojen sisältöön mitään huomiota. Iltarukouksesta oli tullut eräänlainen loitsu, jonka puoliääneen sanominen antoi turvallisen tunteen sekä nollasi päivän tapahtumat. 

Teini-iässä Pälvikki oli suurten tunteiden vietävissä kuten nuoret yleensä ovat. Kerran illalla hän huomasi kauhukseen, että hänen suustaan tuli kirosanojen tulva sillä hetkellä kun hän yleensä oli sanonut ääneen iltarukouksen. Pälvikki oikein pysähtyi, yks kaks elämä tuntui liian suurelta hallita, hän tunsi ihan konkreettisesti putoavansa jonnekin syvälle tai kaatuvansa elämän käänteiden alle. Ja sillä hetkellä iltarukouskaan ei enää tuonut sitä turvaa kuin lapsena. 

Pälvikki pohti, että pitäisikö hänen keskittyä entistä entistä enemmän iltarukoukseen ja miettiä niitä sanoja, mitä iltarukoukseen sisältyi. 

Pälvikki aloitti iltarukouksen mutisemisen ja yllätyksekseen hän joutui toteamaan, että ei edes ymmärtänyt rukouksen sanoja, joita oli sanomassa puoliääneen. Turhautuneena hän päätti lopettaa koko iltarukouksen. Onko Jumalaa edes olemassa, hän kysyi itseltään. Jos Jumala on olemassa, miten Hän vaikuttaa minun elämässäni, miten saan tarvittaessa yhteyden siihen Jumalaan, jota olen rukoillut lapsesta asti melkein joka ilta, hän pohdiskeli. 

Sinä yönä Pälvikki nukkui huonosti. Yöllä hänelle tuli erikoisen pelottava kokemus. Hän ei oikein tiennyt, oliko jo nukahtanut vai vielä valveilla, kun hän koki makaavansa selällään vain ohuen riu'un varassa. Pälvikki luuli, että ei pysty liikkumaan, mutta se oli itse asiassa helpotus, sillä hän pelkäsi kuollakseen sitä, että vahingossa liikahtaisi ja pienikin liikahdus saisi hänen putoamaan pohjattomaan rotkoon, jonne putoamista häntä esti vain se ohut riuku selän alla. 

Onneksi lopulta aamu koitti ja pelottava kokemus väistyi. Hän uskalsi liikuttaa jäseniään ja helpottu, kun huomasi rotkon poistuneen. 

Aamulla hän ei tuntenut itseään lainkaan virkistyneeksi, vaan olo oli päinvastoin kurja. Pelottava kokemus tuntui edelleen todelliselta, hän ei pystynyt varmasti sanomaan, oliko se totta vai unta. 

Yhtäkkiä hänet valtasi toivottomuus: jos Jumalaa ei olekaan olemassa, mikä on sitten elämän tarkoitus. 

Päivä kului normaaleissa askareissa ja tuli taas ilta. Pälvikkiä pelotti mennä vuoteeseen, sillä hän pelkäsi edellisen yön kokemuksen toistumista. Pakko oli kuitenkin mennä nukkumaan, mutta Pälvikki haki turvaa siitä, mistä me usein haemme silloin kun muita keinoja ei enää ole: lapsuudessa opituista tavoista.

Pälvikki yritti lukea tuttua iltarukousta, mutta totesi lopullisesti, että sanojen turha hokeminen ei häntä auttaisi, vaikka hän muuttaisi hokemisen rytmiä, äänen voimakkuutta tai vaikkapa sanojen ääntämisen painotusta. 

Pälvikiltä pääsi itku ja hän mietti pitäisikö hänen soittaa jollekin, joka voisi ja osaisi häntä auttaa. Miten hän kehtaisi kääntyä kenenkään puoleen, hän mietti. Pälvikki otti kuitenkin kännykän käteensä ja avasi nettiyhteyden. Toki hän tiesi, että iltarukous pohjautui Uuden testamentin sanomaan, joten hän etsi netistä Uuden testamentin ja alkoi lukea Johanneksen evankeliumia. 

Kukaan ei ollut kuuntelemassa, mutta siitä huolimatta Pälvikki alkoi yksin lukea ääneen evankeliumia. Se rauhoitti kummasti, vaikka aivan kaikkea Pälvikki omasta mielestään ei ymmärtänyt. “Joka uskoo minuun, hänen sisimmässään on juokseva elävän veden virrat.” Se oli kaunista ja sen saattoi kukin ymmärtää omalla tavallaan. Pälvikki polvistui vuoteen ääreen ja rukoili ääneen: Jumala, minäkin toivoisin, että minun sisimmässäni juoksisivat elävän veden virrat. 

Tuo rukous oli alku. Siitä illasta alkaen Pälvikki ei enää koskaan pelkän tavan tai tottumuksen vuoksi hokenut iltarukousta sanoina, joita hän ei oikeastaan sisäistänyt, vaan yritti omin sanoin puhua Jumalan kanssa, jonka läsnäolon hän tunsi päivä päivältä yhä paremmin. 

Paljon myöhemmin Pälvikki luki psykologin kirjoituksen unihalvauksesta ja ymmärsi kokeneensa silloin kauheana yönä jonkinlaisen unihalvauksen. 

Unihalvaus määritellään uni- ja valvetilan sekoittumisena. Lisäksi usein kyse on vilkeunen (REM) ja perusunen vaiheiden siirtymisen epäonnistumisesta, jolloin unet sekoittuvat valvetilaan.

Unihalvaukseen kuuluu myös tasapainoaistin häiriintyminen, jolloin ihminen usein kokee olevansa ohuen riu’un tai langan varassa, kuten Pälvikki koki. 

Samoin unihalvaukseen voi kuulua tilapäinen halvaantuminen, joka tarkoittaa sitä, että aivot eivät lähetä lihaksiin komentoja. Pelottavalle kokemukselle oli siis olemassa luonnollinen selitys, jonka Pälvikki myöhemmin oppi.

Pälvikki oppi rukoilemaan. Oppimiseen liittyi kammottava kokemus, jolle löytyi luonnollisia, ihmisen psykologiaan liittyvät syitä. Kammottavat kokemukset ja rukoileminen eivät suinkaan aina kulje yhdessä. Rukoilemaan voi oppia kuka tahansa, joka haluaa keskustella Jumalan kanssa. Sen voi tehdä monin eri tavoin, vaikka puhumalla asioistaan omin sanoin Hänelle, joka kuulee sanattomat huokauksetkin. 

Jumala tuntui tulevan Pälvikille rukouksen aikana yhä läheisemmäksi ikään kuin Hän olisi läsnä. Se sai Pälvikin rukoilemaan yhä useammin ja yhä keskittyneemmin, koska hän tunsi rauhoittuvansa kun koki Jumalan läheisyyden ja läsnäolon. 

Turha kuolemantapaus

Partanen oli entinen kapiainen. Hän oli tottunut komentamaan ja juopottelemaan. Välillä Partanen istui baarissa, välillä hän juopotteli niin raskaasti ettei päässyt käymään baarissa

Partanen vihasi yhtä keskussairaalan sairaanhoitajaa yli kaiken. Me yritimme aina välillä kysellä, mistä syystä Partanen inhosi hoitajaa niin paljon. Partanen vain toisti, että hän vihaa ja inhoa sitä ämmää ja aikoo vielä yhtenä päivänä tappaa sen.

Baarissa sanotaan ja puhutaan, mutta Partasen puheet olivat pelottavia. Kaikki me toivoimme niiden olevan pelkkiä puheita. Partanen tuntui olevan sellainen mies, joka voisi tehdä sen mitä uhkasi.

Kuulimme monta kertaa, että Partanen oli ollut hoidettavana keskussairaalassa ja hoitaja oli kieltäytynyt antamasta kipulääkettä, vaikka Partanen oli pyytänyt ja suorastaan anonut. Partanen kertoi kärsineensä koko yön suunnattomia kipuja hoitajan takia. Kun kysyimme, miksi hoitaja oli kieltäytynyt antamasta lääkettä, Partanen sanoi, että hoitajan olisi pitänyt ottaa yhteyttä päivystävään lääkäriin, mitä hoitaja ei halunnut tehdä. 

Ymmärsimme, että yhden yöt kivut olivat jättäneet kipuja suuremman jäljen Partanen. Kipua ja kärsimystä ei kannata vähätellä, yhden yön kivut voivat olla jotain käsittämättömän rankkaa, mutta aivan selvää on, että Partasen mielessä kyse ei ollut yhden yön kärsimyksistä vaan suhteettoman suuresta osasta koko elämäntarinaa.

Muina öinä sairaalassa Partanen oli saanut tarvitsemaansa kipulääkitystä. Jos sairaalassa vietetyn ajan kaikki muut yöt olivat sujuneet paremmin kuin tuo yksi kivulias yö, ne unohtuivat. Jos kyseisen vuoden muut yöt olivat kivuttomia, nekin unohtuivat. Partanen muisti vain sen yhden kauhean yön, jolloin kipulääkettä ei annettu ja hän kärsi. 

Ihminen on tarinankertoja. Tarinat ovat keskeisiä elämässämme. Kun kerromme tarinoita itsestämme, saamme joskus elämäämme jopa uuden suunnan tai mission. Partasen tarinan olennaisina elementteinä olivat yksi karmean kivulias yö ja hoitajan syyllisyys. 

Tilastollinen fakta on, että kyse oli yhdestä yöstä ja vuodessa on yli kolme ja puolisataa muuta yötä. Mutta se yksi yö jäi muistoihin, vaikka se suhteutettuna kolmeen ja puoleen sataan on vähän. Partaselle vain kävi niin, että hän ei halunnut muistaa muita öitä.

Ajan kulumisen kokeminen on kiintoisa ilmiö. Joskus aika vain kuluu, toisinaan me koemme ajan tihentyvän siten, että jokainen hetki tuntuu kestävän ja kestävän. Aika on läsnä eikä kulu.

Partasen tarina oli kivulias yö ja tarinaa seurasi missio, mihin liittyi puhe hoitajan tappamisesta. Tosin me baarissa olimme jo niin turtuneita sekä tarinaan että missioon, että emme enää ottaneet kovin vakavasti Partasen juttuja. 

Joskus kun istuimme baarin pöydän ympärillä, joku ymmärsi kysyä, että tapasiko Partanen sitä samaa hoitajaa uudestaan, kun joutui esim. kontrollikäynnille sairaalaan. Partanen vastasi, että sairaalassa hän ei hoitajan onneksi ollut tavannut tätä uudestaan. Sillä jos olisi tavannut, hoitaja olisi kuollut, Partanen lisäsi vakavasti. 

Sitten hän sanoi, että totta kai hän on tavannut hoitajan useastikin sairaalareissun jälkeen, hän vain odottaa oikeaa hetkeä, jolloin hän tappaa hoitsun. 

Missä olet hoitajan sitten tavannut, me kysyimme uteliaina. 

Täällä baarissa sama naama käy silloin tällöin miehensä kanssa, sanoi Partanen ja jatkoi: odottaa elämänsä viimeistä hetkeä, vaikka ei sitä itse tiedä. 

Toden totta, silloin mekin tajusimme, että kuka hoitaja oli. Kukaan meistä ei ollut kovin tuttu hoitajan kanssa, vaikka osasimme yhdistää kertomuksen ja henkilön. 

En ymmärtänyt, miten voi odottaa jotain sitä itse tajuamatta. Toisaalta koko elämä on odottamista, mekin istuimme baarissa ja odotimme, vaikka emme tienneet mitä.

Aikaa kului, välillä Partanen ryyppäsi raskaasti eikä päässyt baariin saakka. Välillä hän kävi pummaamassa muilta juotavaa silloin kun hänellä itsellä rahaa ei ollut. 

Fyysisesti Partanen oli huonossa kunnossa. Kävely oli tikkumaista ja paino oli pudonnut. Joku sanoi, että tappaminen painoi raskaasti hartioilla jo ennen sen suorittamista.

Partanen ei tapa enää ketään, muistan ajatelleeni.

Hoitaja ja tämän mies kävivät silloin tällöin bilettämässä. Naisella oli meno päällä ja mies oli hiljaisen oloinen. 

Kerran meille kerrottiin, että baarin yksi asiakas on kuollut. Hänet on itse asiassa tapettu. Nainen oli ammatiltaan sairaanhoitaja. 

Katsoimme pelästyneinä toisiamme, oliko Partanen sittenkin toteuttanut uhkauksensa, sillä muita hoitajia emme baarin asiakkaista tunteneet.

Kuulimme kuitenkin, että naisen oli tappanut oma mies, joka oli väittänyt surmanneensa rakkaudesta niin kuin miehet aina sanovat tuollaisen teon jälkeen. Hoitaja oli ollut bilettämässä ja illan kuluessa lähtenyt toisen miehen mukaan. Vakituinen kumppani oli arvannut kenen mukaan nainen oli lähtenyt ja päässyt tunkeutumaan uuden seuralaisen asuntoon.

Surmatyö oli tapahtunut tappelun nujakassa. Miehet olivat tapelleet. Nainen oli mennyt väliin leipäveitsen kanssa, mutta oma mies oli onnistunut kääntämään veitsen naista kohti. Veitsi oli painunut syvälle sydämeen. Hoitaja oli kuollut kahden miehen käsivarsille. Kumpikaan ei osannut elvyttää ammattielvyttäjää.

Olimme sekä järkyttyneitä että helpottuneita. Partanen ei ollut tehnyt sitä, vaan oma mies. Kuitenkin se, mitä Partanen oli uhonnut, oli kuitenkin tapahtunut. 

Joku sanoi sen, mitä ajattelimme, ei kannata uhota pahan tekemistä kenellekään, se voi toteutua, vaikka itse ei joutuisi sitä itse suorittamaan. 

Minä sanoin, että haluaisin tietää, mitä Partanen nyt ajattelee, kun hoitaja oli kuollut. Joku oli sitä mieltä, että Partaselle aivan yhden tekevää, itse ajattelin, että Partanen koki saaneensa koston. 

Jäimme miettimään kuulumisia ja joku meni laulamaan.

Tein lähtöä kun muuan tuttu nainen pyyhälsi paikalle ja kailotti omaan tapaansa: Oletteko kuulleet? Partanen on kuollut. Vesku oli mennyt käymään ja Partanen makasi omassa sängyssään kuolleena. Viinaan se kuoli lopulta, oli tukehtunut omaan oksennukseen. Kuolemaan ei liity rikosta. Elossa Partanen olisi vieläkin, jos olisi laittanut korkin kiinni, sanoi nainen lopuksi. 

Olin samaa mieltä, vaikka ajattelin, että viha ja koston hautominen veivät Partasen hautaan. 

Paikallista aikaa

Niilo oli koodari, jolla omien sanojensa mukaan oli ministerin tulot ja kova stressi. Jokainen teistä käyttää niitä pilvipalveluja, joita minä ohjelmoin, hän sanoi pikemminkin toteavasti kuin leuhkasti.

En ollut aivan varma, käyttävätkö baarin vakioasiakkaat pilvessä olevia palveluja, mutta Niilo oli arvostettu kaveri. Hän ryyppäsi viikonloppuisin rankasti lievittääkseen työn aiheuttamaa stressiä. Viikot Niilo oli etätöissä eli teki töitä kotonaan. 

Niilo istui baarissa ja ryyppäsi. Seura oli melkein aina sama, Niilolla oli vakiokaverit baarissa. Kenelle tahansa vakioseura luo turvallisuuden tunnetta kuten myös Niilolle. 

Niilo kuunteli jotain vanhoja hittejä, kun yleensä baarin vakiporukka kuunteli ja lauloi kotimaisia klassikkoja. BeeGeesin Staying Alive -kappaleesta Niilo totesi kännisen vakavalla naamalla, että juuri siitä on kyse elämässä, hengissä pysymisestä.

Siitä asiasta oli vaikea olla Niilon kanssa eri mieltä.

Silloin kun Niilo oli ollut noin kaksivuotias, hän oli ilmoittanut aamiaispöydässä vanhemmilleen, että naapurin mummo on kuollut. Sattumoisin se piti paikkansa, naapurin mummo oli kuollut ihan oikeasti. Vanhemmat ja naapurit ihmettelivät, miten pikkupoika sen tiesi, kun hekään eivät olleet vielä tienneet.

Niilo sanoi, että se oli ollut ensimmäinen, mutta ei ainoa, kokemus jostain sellaisesta, mitä hänen edelleen oli vaikea selittää itselleen. 

Kerran Niilo kertoi, että hänen kannettavassaan asui räyhähenki, toisin sanoen koneessa asui aave tai jollain muulla tavalla siinä oli kummallinen ominaisuus.

Niilo totesi, että kone nimittäin käynnistyy lähes joka aamu samalla kellonlyömällä kun Niilo herää, ilman että Niilo koskee koneeseen. Samanlaista tapahtuu iltapäivällä, kun Niilo tulee ulkoa. 

Ei se kuitenkaan räyhää eikä rähise, totesi Niilo tyynesti.

Outo ominaisuus oli koneessa säilynyt, vaikka Niilo oli päivittänyt käyttöjärjestelmän. Koska Niilo oli rationaalinen, ei maaginen ihminen, hän epäili sähköverkon toimintaa. 

Niilo mietti ääneen, että kannettava herää juuri silloin kun esim. jääkaapin ovi avataan tai kylpyhuoneeseen laitetaan valot. Kyse saattaa olla siitä, että sähköverkkoon tulee piikki, joka purkautuu virtasysäyksenä tietokoneeseen.

Joka tapauksessa aamuisin kone heräilee siihen aikaan kun Niilo tekee aamutoimia. Kun Niilo tulee ulkoa, hän panee valot päälle ja avaa jääkaapin oven huomatakseen tietokoneen olevan käyttövalmis ilman käynnistämistä. 

Niilo kertoi etsineensä ongelmasta tietoa netistä ja lukeneensa samanlaisista tapauksista kertomuksia. Koneet ovat isäntien todellisia renkejä ja laittautuvat käyttövalmiiksi ilman eri kehotetta, nauroi Niilo.

Niilo katseli meitä saman pöydän ääressä istuvia ylhäältä päin, piti harkitun tauon ja lisäsi, että on se mahdollista, että hän vain näkee unta. Mutta hän ei ole ainoa, joka näkee tuollaista unta.

Sitten Niilo alkoi kertoa toista tarinaa. Hän oli nähnyt unen. Niilo näki paljon unia, vaikka nukkui huonosti. Stressi ja kiire vievät unet. Niilo mietti, että hän ei taida päästä kovinkaan usein nukkuessaan REM-uneen. 

Kuuntelimme tarkkaavaisina. Niilo jatkoi kertomustaan. Hän näki unen, missä koneet rakensivat koneita. Uudet koneet olivat aina vain parempia kuin edeltävät. Koneet suunnittelivat ja rakensivat aina itseään kehittyneempiä koneita.

Joku sanoi siihen väliin, että sittenhän ihmisiä ei tarvita. Jos koneet ovat noin edistyneitä, ne tekevät kaikki työt. Mitä ihmiselle sitten tapahtuu? Miten meidän käy, huusi kysyjä niin vakavasti, että portsari tuli rauhoittelemaan.

Niilo ei antanut itseään keskeyttää, vaan jatkoi. Hän kertoi käyneensä Esan kanssa juttelemassa. Esa oli nörtti, joka oli ollut Nokialla 1990-luvulla insinöörinä.

Niilo jatkoi, että he olivat pitkän tinkaamisen jälkeen päässeet Esan kanssa yksimielisyyteen siitä millainen universumi perimmältään on.

Maailmankaikkeus on tietovirtojen verkko, olivat Niilo ja Esa todenneet. Olennaista olisi tietää, kuka sitä tietoa käsittelee. Ihmisen havainnoima maailma taitaa olla jonkun muun olennon tai todellisuuden terraario.

Painovoima on jonkinlainen summa maailmankaikkeuden eri vektoreista purkautuvista voimista, kertoi Niilo.

Niilo röyhisti rintaa: Minä voisin tehdä tietokoneeseeni ohjelman, jolla olisi sellainen painovoima, että se vetäisi puoleensa muita esineitä. 

Maailmankaikkeutta ylläpitää jokin, jota voimme kutsua termillä “koodi”.  Jokainen aika-avaruuden piste on tietoverkon noodi. Aika on informaatiota, joka virtaa maailmankaikkeuden tietoverkoissa.

Aika on lokaalia, ei universaalia. Joku jossain muussa todellisuudessa saattaa katsella ja kuunnella tätä keskustelua kuin filminauhaa. Siellä jossain ei ole sama aika kuin meillä on täällä tämä nykyhetki.

Niilo oli päässyt vauhtiin ja sanoi: Esa on muuten ohjelmoinut koodinpätkän, jonka avulla hän voi palata menneisyyteen tekemään pienoisia muutoksia asioihin, joissa on tullut möhlittyä. 

Kuuntelimme lumoutuneina Niiloa, kun hän kertoi Esan painottaneen, että vain pieniä muutoksia, sillä muuten koko menneisyyden ja sitä kautta tulevaisuuden ja meidän nykyisyyden rakenne vääristyisi. 

Lopulta joku kysyi, että miten se oli mahdollista palata menneisyyteen tekemään muutoksia. Eihän nykyisyys olisi silloin sama, sillä eivät mokatkaan missään umpiossa ole tapahtuneet. Jos niitä jälkikäteen korjataan, korjausten vaikutus näkyy monissa muissa asioissa.

Niilo ei vastannut suoraan kysymykseen, vaan totesi luottavansa Esaan siinä, että pieniä muutoksia saattoi menneisiin tapahtumiin tehdä. 

Einsteinin opin mukaan mikään ei voi olla valoa nopeampaa. Aika ja avaruus kaareutuvat. Jos lähestytään valon nopeutta, aika hidastuu. Jos humahdetaan valon nopeuden ohi, ollaan menneisyydessä

Aloimme protestoida ja vaadimme kunnon selitystä. Mitä äänekkäämmin vaadimme selitystä, sen enemmän alkoi Niilo kiivastua ja kertoi Esasta seuraavan jutun:

Esa oli pikkupoikana ollut muiden poikien mukana kiipeämässä navetan katolle, kun mukana ollut vielä pienempi poika oli pudonnut katolta ja katkaissut koipensa. Esa ei ollut pudottanut pikkupoikaa, mutta oli tuntenut vuosikymmenet syyllisyyttä asiasta.

Ohjelmakoodin avulla Esa oli päässyt menneisyyteen ja käynyt kantamassa heinäkasan siihen kohtaan mihin pikkupoika putoaisi. Kun poika putosi, hän ei ollut loukannut itseään.

Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mutta emme olleet vakuuttuneita. Joku sanoi, että jos poika oli kävellyt sauvojen kanssa monta kuukautta, oli aivan selvää, että poika oli viettänyt aivan erilaisen kesän kuin ilman kainalosauvoja. Poika, joka ei ollutkaan tarvinnut sauvoja kesän aikana, oli varmasti muuttanut monia tapahtumaketjuja ja sitä kautta hienosäätänyt tulevaisuutta erilaiseksi kuin se olisi ollut.

Jos peukaloi jälkikäteen menneisyyttä saa aikaan muutoksia myös tuon muutetun ajankohdan jälkeisiin tapahtumiin.

Mielikuvitus on tehnyt Esalle temput kun ohjelmoi käsittämättömiä ohjelmapätkiään, sanoi joku. Emme vieläkään kuulleet, miten sellainen softa olisi mahdollinen, jatkoi sama kaveri naureskellen.

Nauroimme kaikki. 

Niilo suuttui naureskelusta. Aikansa hän oli vaiti, mutta lopulta tiuskaisi meille, että totta se on, mitä Esa oli kertonut, mutta juuri kun Esa oli kertomassa, miten kaikki voisi tapahtua, Esan aikaikkuna sulkeutui. Hänen oli ollut palattava takaisin tulevaisuuteen, mistä oli käymässä.

Niilo painoi häpeillen katseen alas ja totesi harmitelleensa sitä itsekin, koska hän olisi halunnut kuulla mikä on homman juju, mutta Esalla oli omassa ajassaan lääkärinaika ja hän ei voinut myöhästyä vastaanotolta.

Katsoimme toisiamme, mutta olimme vaiti. Joku olisi voinut ajatellut, että Niilon paikka olisi samassa psykiatrisessa hoitolaitoksessa kuin Esankin, mutta yksi ja toinen meistä ymmärsi, että oli kiikun kaakun milloin itse kukin huomaisi olevansa samassa hoitopaikassa.

Harha-askel

Joskus monta kymmentä vuotta sitten kellaribaaria vastapäätä oli huoltoasema. Nyt siinä on parkkipaikka. Baari oli oikeastaan hotellin karvalakkipuoli. 

Kaikki muistimme ajan, jolloin baarissa sai syödä edullisesti. Ruoka tuli hotellin keittiöstä. Kun muutin kauan sitten paikkakunnalle, kellaribaaria suositeltiin juuri sen takia ruokapaikaksi, koska ateriat valmistettiin hotellin keittiössä.

Aikoinaan baarin pöydässä lyötiin vetoa siitä, kuka kävelee joen yli kulkevan rautatiesillan kaidetta pitkin pisimmälle. Kaikki olivat kännissä, kuka muita enemmän, kuka muita vähemmän. Sitä vetoa pöytäseurueen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Ville, joka voitti kisan, ei kauaa ehtinyt nauttia voitosta, koska hän putosi joen jäälle ja kuoli. Se oli surullinen kuolema. Sen myönsivät kaikki. 

Tiesin suurin piirtein Villen tarinan, sillä Ella oli sen minulle kertonut. Villelle osui lähtökohdaksi omituisten otusten perhe, isä tosin oli kunnollinen mies, metsuri ammatiltansa, mutta äiti oli masennukseen taipuvainen ja teki itsemurhan. Sisar oli kevytkenkäinen, viinapullo riitti maksuksi. Jonkin ajan kuluttua pari ryyppyä pullon suusta oli käypä maksu. 

Yksinkertaisen ihmisen ei koskaan pitäisi olla täynnä intoa tehdä jotain. Kun Ville oli teini-iässä mennyt kysymään sahalta töitä, isä oli varmuuden vuoksi käynyt sanomassa, että älkää ottako poikaa töihin, Ville ei ole sahan töihin sovelias. 

Ville otettiin kuitenkin sahalle töihin. Villella oli kova hinku töihin ja sahalle hän pääsi. En tiedä, miksi työhönottaja ei kuunnellut isän ääntä. Sitä Ellakaan ei tiennyt. Ensimmäinen työpäivä oli myös viimeinen, sillä Ville menetti sirkkelissä yhden sormen vai olikohan niitä pari. 

Mitä perheelle tapahtui myöhemmin, kysyin Ellalta. 

Kaikki kuolivat, kuka tapaturmaisesti, kuka teki itsemurhan. Isä kuoli tapaturmaisesti, äiti teki itsemurhan, kertoi Ella. Sisar voi olla elossa, en tiedä. 

Ville istui päivittäin baarissa. Kun Ville kävi ostamassa uudet housut, kukaan ei lyhentänyt lahkeita sopiviksi. Asfaltti lyhentää, todettiin yleisesti Villen housuista, kertoi Ella. 

Baarissa puhuttiin vuosikaudet Villestä ja hänen kuolemastaan. Perheestä ei puhuttu. Ella puhui siitä, koska oli lapsena asunut saman kadun varrella.  

Olin utelias kuulemaan tarinoita, Villen kuolema oli yksi niistä tapahtumista, joista halusin kuulla yksityiskohtia. Minua kiinnostivat traagisen episodin olosuhteet ja toimintaympäristö. Eri selostuksista sain koottua jonkinlaisen palapelin sekä itse tapahtumasta että sitä edeltävistä seikoista.

Ville oli juovuksissa, kun lähti kävelemään pirkin sillan kaidetta. Se oli talviaika, joten kaide saattoi olla jäisen liukas. Ville oli kuulemma huonossa kunnossa, jaloissa ei ollut enää voimaa. Ryyppääminen oli tehnyt tehtävänsä. Kukaan ei kestä alkoholia ja juopon elintapoja loputtomasti, kaikilla tulee raja vastaan, vaikka se onkin tunnetusti yksilöllistä. 

Sinä päivänä kun porukka istui baarissa, Ville oli kesken ryyppäämisen käynyt vastapäisellä huoltoasemalla ostamassa tupakkaa. Se oli kuulemma yleinen käytäntö, kannatti kävellä tien yli, sen verran tupakka-aski oli halvempi huoltsikalla, että siinä säästi rahaa.

Oli siis tavallista kävellä baarista tien toiselle puolen, mutta sillä kertaa huoltoaseman sisällä oli pari miestä, jotka alkoivat haastaa Villen kanssa riitaa. Miesten mielestä Ville oli heille velkaa, mitä on vaikea uskoa, sillä Ville oli perinyt isältään rahaa, jolla oli ostanut baarin tuntumasta asunto-osakkeen. Oli jäänyt rahaa elämiseen ja baarissa istumiseen. 

Ella painotti, että Ville ei ollut kenellekään velkaa. Päinvastoin monet olivat Villelle velkaa, koska yrittävät hyötyä tämän oletusta hyväuskoisuudesta. Raha-asioissa Ville ei ollut tyhmä eikä naivi. Hänellä oli taskussa pieni vihko, johon hän aina merkitsi, ketkä lainasivat häneltä rahaa. Jos joku pyysi vippiä, Ville katsoi vihosta velkatilanteen ja osasi sanoa ei, jos aikaisempaa lainaa ei ollut maksettu eikä edes lyhennetty.

Ville tuskin siis oli velkaa miehille, jotka rahaa alkoivat Villeltä vaatia. Ville ei ollut mikään riitelijä ja hän yritti poistua paikalta. Ennen kuin Ville pääsi lähtemään, hän kuuli itseään haukuttavan vähä-älyiseksi, äitiään hulluksi ja sisartaan huoraksi. Isääkin nimiteltiin.

Ville palasi baariin. Villen poissa ollessa pöytäseurue oli päättänyt, että Ville saisi tarjota loppuillan. Seurueen velat Villen vihossa olivat kuitenkin sitä luokkaa, että vippiä oli turha pyytää, jotain muuta oli keksittävä. 

Silloin joku oli saanut idean kilpailusta, jonka Ville häviäisi. Sitä ennen olisi sovittu häviäjän tarjoavan koko illan seurueelle. Häviäjän rooli pedattiin siis etukäteen Villelle. Sitä kautta muut uskoivat saavansa illan juomat ilman omaa rahaa. 

Kilpailuksi päätettiin sellainen, että kukin vuorollaan kävelisi joen ylittävän sillan kaidetta pitkin ja lyhyimmän matkan kävellyt häviäisi. Seurue sopi myös, että pannaan Ville aloittamaan ja sen jälkeen kukin vuorollaan kävelee juuri vähän kauemmaksi. Lisäksi jokaista vannotettiin, että jos joku tuntee olevansa Villeä huonommassa kunnossa ja pelkää häviävänsä, silloin pitäisi vaihtaa ajoissa pöytää. Kaikki olivat varmoja, että pystyisivät kävelemään pidemmälle kuin Ville. 

Ville oli sekä kiukkuinen että poissa tolaltaan, kun hän palasi baariin. Seurueella ei ollut kovin suurta ongelmaa houkutella Villeä kisaan mukaan. 

Mentiin ulos aloittamaan kisa. Ville lähti ensimmäisenä kävelemään kaidetta pitkin. Kaikki yllättyivät kuinka pitkälle Ville käveli, melkein puoleen väliin saakka ennen kuin jalka lipesi ja Ville rojahti alas jäälle.

Ambulanssi vei Villen pois. Paikalle kerääntyneet tiesivät, että oli käynyt huonosti. Baarin sisällä oltiin hiljaisia, sentään juotiin malja Villen muistolle jonkun kaverin ehdotuksesta.  

Muistivihosta ei kuultu koskaan mitään. Velalliset saattoivat huokaista helpotuksesta, sillä velat haudattiin Villen mukana.

En tiedä, onko enää ketään pöytäseurueesta elossa vai ovatko kaikki kuolleet. Baarin asiakkaiden parissa kato on ollut melkoinen. Tapauksesta kertoneista kukaan ei myöntänyt istuneensa juuri sinä iltana samassa pöydässä, vaikka sitä varta vasten kysyin. Olin nähnyt kuvan, jossa Ville istuu baarissa kolmen kaverin kanssa. Kuvan kaverit eivät olleet välttämättä samoja, joiden kanssa Ville oli istunut viimeisenä iltana. 

Huoltoasema purettiin aikanaan. Paikalle jäi vain parkkipaikka. Keskustassa ei ole enää yhtään huoltoasemaa. 

Siinä samalla parkkipaikalla yhtenä pohjoisen valoisana kesäyönä oli tullut joillekin miehille riitaa. Yksi riitelijöistä oli hakenut haulikon ja ampunut jonkun toisen kuoliaaksi. Ammuttu mies oli ollut toinen niistä, jotka olivat haastaneet Villen kanssa riitaa. Toinen oli kuollut jo aikaisemmin.

Joskus juttelin tappajan kanssa sen jälkeen kun tämä oli päässyt vankilasta.

Kertoessaan tarinoita elämänsä varrelta mies katsoi ohitseni kauas menneisyyteen, jonne kenelläkään ei ollut pääsyä, ei edes hänellä itsellään.

Reparoitu auto

Mitä huonommat lähtökohdat, sen arvokkaampaa on selviytyminen, oli vankilan psykologi kirjoittanut muistivihkoonsa.

Jonin lähtökohdat olivat huonot. Vanhemmat eivät huolehtineet hänestä, vaan katu ja vieraat ihmiset kasvattivat Jonin. Aikuisena hän muisti miten lapsena kaipasi normaalia perhe-elämää, mitä muutamat hänen kaverinsa saivat kokea. Kodin lämpö ja rakkaus olivat asioita, jotka Jonin elämästä puuttuivat tyystin. Koulussa hän ei viihtynyt. Nykyään hän saisi ADHD-oireyhtymän diagnoosin, mutta siihen aikaan sellaisia ei jaettu. Teini-iässä kaveripiiri muuttui entistä huonommaksi. Joni astui rikoksen tielle ja siltä tieltä hän ei enää kääntynyt takaisin ennen kuin istui vankilassa sovittamassa tekojaan. 

Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia, en pidä itseäni vastuullisena niihin rikoksiin mitä olen tehnyt, sillä minulla ei ollut vaihtoehtoja, hän puuskahti vankilan psykologille.

Yksi asia oli pysyvää Jonin elämässä: hän muisti kun hänen päätään hakattiin sementtiä vasten. Joni kuuli vieläkin, miten verisuonet kolisivat pääkallon sisäpuolella. 

Mikään ääni päässä ei käskenyt tehdä rikoksia, siitä ei ollut kysymys. Kaikki Jonin elämässä tapahtui ikään kuin ei milloinkaan olisi ollut harkinnan paikkaa. Kun piti hankkia tupakkaa ja olutta, porukan muut kaverit katsoivat häntä niin, että Joni tajusi hankkimisen olevan hänen ongelmansa. Iltapäivällä Joni käveli hautausmaan viereiselle sillalle ja odotti sopivaa saalista. Hetkeä myöhemmin hän jo viiletti ohi hautausmaan yhden epäonnisen mummon käsilaukku mukanaan. Illalla kaveripiiri poltteli tupakkaa ja joi olutta.

Aikoinaan porukka ja kaveripiiri olivat ainoa turva, mikä Jonilla oli. Miten hän olisi voinut pettää porukan luottamuksen, hän mietti.

Psykologi oli ymmärtäväinen ja oli pääosin samaa mieltä Jonin kanssa. Joni yritti kuunnella psykologin hienoja sanoja, vaikka häntä raivostuttivat tämän persoona ja tapa luennoida. Psykologi kuitenkin yritti ilmi selvästi auttaa ja tarjosi terapiaa, johon Joni ei kuitenkaan aivan siltä istumalta tarttunut. Psykologi kuitenkin lohdutti Jonia ja sanoi, että huono ympäristö ja kelvottomat olosuhteet olivat syynä Jonin onnettomuuteen, mutta aina oli mahdollisuus kuntoutua ja löytää elämälle uusi suunta opiskelemalla jokin ammatti ja etsimällä elämälle uutta sisältöä. 

Miten olisi autonasentajan tai kuten nykyään sanotaan ajoneuvoasentajan ammattiopinnot, kysyi psykologi.

Joni tarttui tilaisuuteen ja pääsi autopajalle. Ensin hänelle annettiin helppoja töitä. Ne alkoivat jo kyllästyttää Jonia. Samoin pajan muut nuorisovangit olivat rasittavia. Aika moni halusi olla porukan johtaja. Joni tyytyi tapansa mukaan vaiteliaana seuraamaan vierestä. Ei ollut aika eikä tarvetta näyttää mitään.

Kuukauden päästä osa porukasta oli jäänyt pois. Kaikilla ei ollut riittävää pitkäjänteisyyttä. Muutamat olivat häiriköineet ja heitä ei enää päästetty pajalle. Joni sai aikaisempaa kiinnostavampia tehtäviä kun pajaan ajettiin vanha dollarihymy, jota Joni alkoi kunnostaa. Auto oli kolarissa romuttunut vanha leidi, jossa oli paljon vikoja. Jonia harmitti se, että hän ei yksin saanut kunnostaa autoa, vaan työ piti jakaa usean vangin kesken. 

Yksi vanki erityisesti ärsytti Jonia. Tämä vanki yritti koko ajan haastaa Jonia tekemään jotain jäynää ehdottamalla jarrujen, ohjauksen tai moottorin reparoimista niin, että jokin olennainen osa pettäisi kesken ajon ja ajaja huomaisi, että ei kykene hallitsemaan ajoneuvoa. Kaveri virnisti ilkeästi ja sanoi haluavansa olla näkemässä seuraukset. 

Joni ei lähtenyt kaverin ehdotuksiin mukaan, ei viitsinyt edes vastata, mutta alkoi itsekin miettiä mitä seuraisi, jos auto ei toimisi sillä tavoin kuin ajaja oletti. Kuka olisi vastuussa mahdollisesta kolarista ja sen seurauksista?

Lopulta tuli se hetki, jolloin vanha dollarihymy ajettiin ulos tallista. Pajan työnohjaaja meni rattiin ja sanoi Jonille sekä parille muulle vangille, myös sille ilkeälle kaverille, että nyt hän on antanut henkensä heidän käsiinsä. Ilkeä kaveri virnisti. Joni ei sanonut mitään, mutta alkoi miettiä, mitä ilkeä kaveri oli edellisenä iltana mahdollisesti tehnyt autolle kun Joni ei enää ollut paikalla. 

Työnohjaaja käynnisti auton, heilutti kättään hyväntahtoisesti ja ajoi pihasta pois kääntymällä vasemmalle. Ilkeä kaveri nauroi pahantahtoisesti ääneen: tuolla autolla ei sitten voi kääntyä kuin yhteen suuntaan. Joni alkoi epäillä pahinta.

Hetken kuluttua toimistosta juoksi vartija kohti Jonia ja paria muuta vankia kännykkä kädessä. Kun vartija pääsi paikalle, hän sanoi työnohjaajan olevan kunnostetun auton kanssa läheisen marketin parkkipaikalla, sillä autolla ei voinut muuta kuin ajaa suoraan eteenpäin ja kääntyä vasemmalle. Vartija oli puoliksi epätietoinen, puoliksi vihainen. Hän katsoi vuoronperään jokaista vankia pitkään ja epäluuloisesti. Joni säilytti tyynen ilmeen kuten aina, mutta hän tiesi kuka autoa oli käsitellyt. 

Samassa työnohjaaja käveli pihaan. Hän ei ollut erityisen vihaisen näköinen, vaan alkoi kertoa, että miten auto kulkee muuten loistavasti, mutta vasta marketin parkkipaikalla hän oli huomannut, että ohjaus oikealle ei toiminut ollenkaan. Sitten hän naurahti epävarmasti todetessaan, että marketin pihaan hän oli päässyt niin kuin oli alunperin suunnitellut, hänen ei ollut tarvinnut kuin kääntyä pari kertaa vasemmalle ja ajaa jonkin aikaa suoraa tietä eteenpäin ja kääntyä vielä kerran vasemmalle.

Sinne minä pääsin minne halusinkin, totesi työnohjaaja vielä uudestaan. Vasta marketin pihalla minä huomasin, että ohjaus oikealle ei toiminut. 

Tuli hiljaisuus. Vangeista kukaan ei sanonut mitään. Jopa ilkeä kaveri oli virnistämättä ja odotti mitä tuleman pitäisi.

Vartija pälyili edelleen epäluuloisesti vankeja. Työnohjaaja oli helpottuneen oloinen kun mitään sen pahempaa ei ollut sattunut. Joni tajusi kuvion, mutta ei halunnut ilmeen värähdykselläkään ilmaista mitään. 

Työnohjaaja oli mietteissään: kaipa minä itse vastaan ajomatkastani marketin pihaan, vaikka en tosiasiassa olisi voinut minnekään muualle ajaa.

Välähdyksenomaisesti Joni hyväksyi oman osuutensa elämänsä menneissä tapahtumissa. Vaikka vaihtoehtoja ei olisi ollutkaan, hän ei voisi väistää vastuuta kuten ei voinut työnohjaajakaan ajaessaan reparoidun auton kaupan parkkipaikalle, vaikka oikeastaan kaikkiin paikkoihin sitä ei olisi voinutkaan ajaa.

Joni ymmärsi, että ehkä hän ei voikaan kokonaan vetäytyä vastuusta, vaikka hänellä oli itsellään tunne, että hän ei ollut voinut toimia millään muulla tavoin, koska ei ollut vaihtoehtoja. 

Jos tähän asti olen ajanut muiden reparoimaa autoa, jatkossa voin ihan hyvin itse säätää ohjauksen, Joni tuumi. Taidan kuitenkin sen osata tehdä. 

Joskus juttelin Jonin veljen kanssa Pistossa. Joni oli päässyt rikollisen urasta eroon ja eleli naisystävän kanssa tämän omakotitalossa Syväsenvaarassa. 

Hyvännäköinen nainen, sanoi veli Jonin puolisosta, minäkin olisin voinut olla sen kanssa. Joni ei käytä enää alkoholia, hän lisäsi. 

Kun juttelin veljen kanssa, ymmärsin, että Joni oli kääntänyt suunnan ja löytänyt uutta sisältöä elämäänsä. Muutoksesta ja sen syistä veli ei ymmärtänyt yhtään mitään. Siksi olinkin veljen tulevaisuudesta huolestuneempi kuin Jonin. 

Elämän hienot hetket

Antsa on se paikkakuntalainen, joka oli sanonut olympianyrkkeilijälle, että tämä saa lyödä. Tämä oli yksi baarissa kerrotuista tarinoista. Olympianyrkkeilijä oli paikkakunnalla käymässä.

Antsa oli itse entinen painija. Enemmän paikkakunta oli joskus ollut nyrkkeily- kuin painikaupunki.

Vaikka olisin ollut kumpaa tahansa, en silti olisi mennyt uhoamaan olympiamitalistille yöllä kaupungin kadulla pikkukännissä.

Kysyin rutiininomaisesti, miten kävi, vaikka tietäähän sen. Hyvin ei käynyt, mutta ei mitään vakavaa onnettomuutta tapahtunut. Yritin kuvitella olosuhteet keskikesän auringon valaistessa pikkukaupungin katua Antsan ottaessa lyönnin vastaan.

Kysyin myöhemmin Mirandalta olosuhteita, mutta hän ei ollut itse ollut paikalla eikä osannut kertoa sen enempää. 

Ajattelin kännisiä miehiä sokkeloisella sivukadulla jossain baarin lähellä. Jostain syystä mielikuvissa on roskiksia ja aitoja. Aurinko ei painunut horisontin viivan alle ja Antsa uskoi omiin vatsalihaksiinsa. En osannut kuvitella nyrkin iskua kasvoihin tai leukaan.

En tiedä ihailiko vai hämmästelikö kertoja Antsaa. Mietteissään kertojat aina olivat tarinan siinä vaiheessa. 

Antsa oli hullun rohkea tai typerys, sitä mieltä olin itse. Ihmettelin aina sitä, miten Antsalla oli niin fiksu nainen.

Tarinan tässä vaiheessa Miranda puuttui puheeseen, siirtyi eteenpäin, toiseen tarinaan. Lare oli terassilla haastanut kaikki halukkaat kädenvääntöön. Muutamat olivat ottaneet haasteen vastaan. Lare oli voittanut kaikki. 

Ehkä kaikki eivät olleet tosissaan leikissä mukana. Taisivat mennä vääntämään kättä ajatuksena saada kiusallinen ohjelmanumero pois alta, mietin mielessäni. 

Jouni oli istunut samalla terassilla. Lare ei pitänyt Jounia juuri minään, vaikka Jouni oli junioreiden painin Suomen mestaruuskisojen mitalisti. Painijoiden voima on pitkää lihasta, ei mitään kehonrakentajien pullistelua, sanoi Miranda ylpeänä. Painijan voima voi hämätä kokemattoman.

Tiesikö Lare, että Jouni on painija, kysyin väliin.

Mirandan mukaan tiesi, mutta Jouni ei ollut mikään bodari. Lare ei ottanut Jounia riittävän vakavasti.

Ensin väännettiin oikealla kädellä. Jouni voitti. Lare vaati uusintaa. Jouni voitti senkin. Sitten väännettiin vasemmalla kädellä ja Jouni voitti. 

Lare joutui myöntämään häviön. Jouni oli voittanut. Tappion tunnustaminen kävi luonnolle. Jounin voitto herätti hämmästystä. Lare yritti kiemurrella tappiosta selittelemällä. 

Joskus yli kymmenen vuotta Jounin kuoleman jälkeen Miranda ja Lare alkoivat muistella kädenvääntöä.

Lare sanoi, että hän oli aivan tahallaan hävinnyt, koska vastassa oli poikanen. Eihän hän ollut edes täysillä yrittänyt. Kännissäkin oli ollut.

Miranda suuttui. Tietenkin suuttui. Lare vähätteli hänen edesmenneen poikansa saavutuksia, suorastaan yritti mitätöidä ne. 

Laren ja Mirandan kiistellessä sanoin Mirandalle, että tämä antaisi jo periksi, ei ollut vaivan arvoista. En käsittänyt koskaan, miten Miranda yritti Jounin saavutuksia kehumalla voittaa menetyksen surun. Entiset voitot eivät tuoneet Jounia takaisin.

En anna periksi, sanoi Miranda kuohuksissaan. Eikä antanut periksi. Lopulta Lare lähti. Se oli ainoa ratkaisu, sillä Miranda ei perääntynyt tuumaakaan. Tosin koko seurue, johon Lare kuului, lähti. Se oli sunnuntain iltapäivä ja niin sanotusti vuoronvaihdon aika baarissa. Kello löi. Päivävuorolaiset lähtivät ja iltavuorolaisia valui vähitellen sisään lasin ääreen.

Jäimme istumaan pöytään ja Miranda oli edelleen pois tolaltaan. Kumpikin mietti Jounia, kuolemaa ja elämän suuria menetyksiä. 

Minä pohdin ihmisten aikaisempia saavutuksia, joista edelleen puhuttiin, vaikka ne olivat menettäneet merkityksensä.

Miranda kysyi, milloin kehitetään täsmäunohduslääke, sillä hänellä on öisin herätessään liian usein kamalia muistoja, jotka iskevät päälle kesken unien eivätkä päästä otteestaan.

Tiesin mitä Miranda tarkoitti. Itsekin kärsin samanlaisista, mutta päiväsaikaan. Ikävillä muistoilla on ohitustie tajuntaan, ne eivät kiertäneet samaa reittiä kuin muut menneisyyden asiat, joita aivojen täytyy penkoa muistiarkistosta eri hakutavoilla. Piinaavat muistot olivat polttaneet sellaisen jäljen, että pienikin signaali saattaa laukaista ne tietoisuuteen.

Ajattelin, että jossain toisessa todellisuudessa aika kulkisi hitaammin ja Miranda olisi Jounin kanssa terassilla. Katselisin kun Jouni vääntäisi Laren kanssa kättä ja Miranda olisi pojasta ylpeä. 

Toivoin, että Jouni ei olisi ajautuisi väärään seuraan, vaan olisi välttänyt sen polun, jonka päätepiste oli ennenaikainen ja väkivaltainen kuolema likaisen varaston betonilattialla. 

Jos Lare olisi voittanut, olisiko se voinut olla pieni tekijä, mikä olisi saanut Jounin tekemään eri valintoja? Kyse ei olisi ollut oikeastaan siitä, että nuori mies olisi ymmärtänyt elämän olevan hauras, paljon hauraampi kuin hän suostui ymmärtämään, vaan arkipäiväisesti tappion jälkeen hän olisi poistunut eri seurassa toiseen suuntaan. Ehkä juuri tuona iltana hän tutustui niihin ihmisiin, joiden seura koitui hänen kohtalokseen.

Olisiko Miranda voinut vaikuttaa Jounin valintoihin riittävän ajoissa, jos olisi ajoissa tiennyt millaiseen seuraan Jouni ajautui? Jos tuona iltana he olisivatkin lähteneet yhdessä, Jouni ei olisi tutustunut vääriin ihmisiin. Tiesikö Miranda vai eikö hän halunnut tunnustaa tietäneensä, koska ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa? 

Miranda kutsui itseään yltiöpositiiviseksi, ehkä hän ei tunnustanut katastrofin mahdollisuutta, vaan uskoi vaikeuksien kääntyvän voitoksi. Kuvitteliko Miranda, että asiat olisivat edelleen hallinnassa, vaikka jälkeenpäin oli pakko myöntää Jounin asioiden olleen huonolla tolalla pitkän aikaa.

En kysynyt ääneen kysymyksiä, ne pyörivät mielessäni. Tiesin, että mietteeni eivät Mirandaa olisi lohduttaneet, sillä positiivisesta elämänasenteesta huolimatta hän oli aina jalat maassa, ei mikään toisessa todellisuudessa haaveksija kuten muutamat muut.

Mikään ei nostanut tunnelmaa. Toivoin, että paikalle tulisi joku, jolla olisi oikeat sanat tai edes uutta tarinaa. Ketään ei tullut. Me istuimme paikoillamme synkkinä. 

Jos joskus olikin ollut hetki, jolloin tapahtumien kulkua olisi voinut muuttaa, se oli iäksi mennyt eikä sen pohtiminen lohduttanut, koska mikään ei tuonut Jounia takaisin. Kaipaus ja suru olivat Mirandan elämän ainekset ja välillä ihmettelin, miten hän jaksoi elää. Kaikki eivät olisi jaksaneet. Miranda kuitenkin muisti Jounista hyvien aikojen onnelliset hetket. Se oli ihailtavaa, sillä se kertoi elämän uskosta ja näkemyksestä, että läheisimmän kuolema ei vienyt elämän tarkoitusta, väkivaltainen ja ennenaikainen kuolema ei himmentänyt onnellisten hetkien arvoa.

Yhteensattumien summa

Joskus kymmenisen vuotta sitten Roope lähti ikivanhalla Mitsullaan kesälomamatkalle etelään. Hänen piti tavata poikansa sekä tuttuja ja kierrellä Etelä-Suomessa jonkin aikaa. 

Roope ei päässyt kuin Muurolaan saakka, kun auto alkoi temppuilla. Roope mietti mitä tehdä. Jotenkin Roope sai auton ajettua Muurolan kauppaa vastapäätä olevan baarin pihaan ja jotain tehdäkseen meni baariin syömään lounaan ja miettimään mitä tehdä. Baarissa hän kysyi emännältä, olisiko lähellä autokorjaamoa. Sellainen olikin ja Roope sai osoitteen, jonne hän lounaan jälkeen ajoi auton joten kuten nilkuttamalla. Siellä jäähdyttimeen lisättiin vettä ja sen piti auttaa. Ei auttanut, vaan pian Roope oli uudestaan parkkipaikalla auton kanssa.

Myöhemmin Roope sanoi, että häneen iski tilapäinen mielenhäiriö. Olisi kannattanut tilata ammattilainen kuljettamaan auto korjaamolle. Sen sijaan Roope otti kännykän ja alkoi soitella tuttavia lävitse kysyen jokaiselta, voisiko joku tulla vetämään omalla autollaan Mitsun kaupunkiin korjaamoon. 

Minulla ei edes ole tuttavapiirissä henkilöitä, joiden olisin joskus kuullut hinanneen autoja, sanoi Roope.

Lopulta tärppäsi. Pirjo lupasi tulla. Koska kummallakaan ei ollut hinausköyttä, Pirjo lupasi käydä ostamassa Motonetistä köyden ja tulevansa sen jälkeen Muurolaan, missä Roope istui autossa.

Pirjon pyytäminen avuksi oli virhe. Pirjo oli kiltti kun auttamaan, mutta matkanteon alettua Roope tajusi, että Pirjo ei osannut vetää autoa perässään. Hän ajoi liian kovaa, vähempikin vauhti olisi riittänyt. Kun käännyttiin, Pirjo ei ottanut lainkaan huomioon, että hän veti perässä toista autoa. Kun vetoauto kääntyessä lähti liikkeelle, olisi pitänyt lähteä rauhallisesti ja saada vedettävä auto pehmeästi mukaan, mutta Pirjo ajoi kuin tavallisesti. Roope istui ratin takana ja sanoi, että kerta toisensa jälkeen tuntui karmea nykäisy, mikä tuntui kuin auto olisi tempaistu liikkeelle.

Roope teki toisen virheen, minkä hän myönsi. Olisi pitänyt yrittää ennakoida Pirjon lähtöä ja yrittää auton riekaleella päästä pehmeästi imuun. Kun oltiin jo kaupungin puolella, köysi petti, mutta ei katkennut. Pirjo huomasi, että köydessä oli vikaa ja pysähtyi levikkeelle. 

Silloin Roope teki jo kolmannen virheensä. Olisi pitänyt keskeyttää vetäminen siinä vaiheessa, koska matkaa korjaamon pihaan ei ollut enää kuin puolisen kilometriä. Pirjo ja Roope kuitenkin laittoivat rikkinäisen vetoköyden takaisin ja matkaa jatkettiin. Viimeisessä käännöksessa Pirjo lähti taas vauhdilla liikkeelle ja vetäisi Mitsunkin mukaansa ja köysi petti. Raska murikka köyden päässä Mitsun vetorenkaasta irtosi ja lensi kaaressa Pirjon auton ylitse. 

Valitettavasti samalla hetkellä nuori äiti ulkoilutti lastenvaunuja viereisellä katukäytävällä ja köyden päässä ollut murikka lensi suoraan vaunukoppaan. 

Kertoja piti tauon. Me kaikki kuuntelimme hiljaisuuden vallitessa. Se murikka eli köyden vetokoukku painaa aika paljon, se on raskas. Sellainen tekee pahaa jälkeä kun osuu kehen tahansa, puhumattakaan lastenvaunuista. Jos se olisi osunut jonkun jalankulkijan päähän, kulkijalta olisi ollut henki pois. Toisaalta, jos se olisi lentänyt metrin pari sivuun, se olisi pudonnut pusikkoon eikä olisi aiheuttanut mitään vakavaa onnettomuutta.

Pirjo oli pois tolaltaan. Köyden toinen vetokoukku oli lentänyt hänen autonsa tuulilasiin, joka meni rikki ja sirut lensivät Pirjon päälle. Pirjo väitti vielä myöhemmin, lääkärintarkastuksen jälkeenkin, että hänen silmiinsä oli mennyt lasinsiruja. 

Lastenvaunuja työntänyt nuori nainen oli hysteerinen, ymmärrettävästi. Hän shokkitilassa eikä toipunut ennen kuin sai rauhoittavan pistoksen. Tilanne oli kaoottinen. Ihmisiä kerääntyi onnettomuuspaikalle, pian olivat myös poliisi ja ambulanssi paikalla.

Menettikö nuori äiti lapsensa, kysyi joku. Kertoja mietti mitä vastaisi, mutta sanoi lopulta, että kyllä äiti menetti lapsensa, mutta ei siinä onnettomuudessa. Äiti oli menettänyt vauvansa jo aikaisemmin ja ulkoilutti vaunuissa nukkea lohdutukseksi ja Roopen ja Pirjon onneksi. Jos vaunuissa olisi ollut vauva, sillä ei olisi ollut mahdollisuuksia selvitä. Oli onni onnettomuudessa, että vaunuissa oli nukke.

Kesti kauan ennen kuin onnettomuudesta selvittiin. Pirjo ei toipunut pitkään aikaan ja syytti tapahtumasta Roopea, joka korvasi aineelliset vahingot. Nuori äiti joutui olemaan sairaalassa muutaman päivän, sillä hänelle tuli vakava posttraumaattinen stressi, jota jouduttiin hoitamaan lääkkeillä. Äiti hoki sairaalassa, että mitä jos vaunuissa olisikin ollut hänen vauvansa. Hän ei ollut toipunut vauvan oikeasta menetyksestä ja hän joutui kokemaan tuskatilat uudestaan. 

Jälkeenpäin Roope oli miettinyt, miksi hän teki niin monta virhettä peräkkäin. Hänen olisi pitänyt soittaa alunperin hinausauto kuljettamaan Mitsubishi pois. Roopen olisi pitänyt ymmärtää, että Pirjo ei ollut sopiva kuljettaja vetämään toista autoa perässä. Matka olisi pitänyt keskeyttää viimeistään silloin kun vetoköysi petti. Silloin olisi ollut vielä onnettomuus vältettävissä.

Onnettomuus oli yhteensattumien summa, mutta sillä kertaa vältettiin henkilövahingot. Lääkärin tarkastuksessa kävi ilmi, että Pirjon silmissä ei ollut lasinsiruja. Roope kuitenkin oli päättänyt, että rahan säästäminen ei aina kannata. Hänelle tuli onnettomuudesta mieliharmia ja syyllisyyttä sekä paljon suurempi rahallinen lasku kuin jos hän olisi alunperin tilannut ammattilaiset hoitamaan auton hinauksen tai kuljetuksen. 

Mikähän tee se itse -mies oikein luulin olevani, totesi Roope. Onkohan minulla vain turhaa arkailua ammattilaisia kohtaan?

Joku kysyi, miten nuoren äidin kävi. Toipuiko nuori äiti? Saiko hän tapahtumien jälkeen mahdollisesti uuden vauvan?

Tarina oli jatkunut siten, että Roope oli ollut ajelemassa naisystävänsä kanssa sillä kadulla, missä onnettomuus oli tapahtunut, kun hän oli nähnyt saman nuoren äidin työntävän samanlaisia vaunuja. Nuori äiti oli hymyillyt autuaallisen onnellisena. Roope oli osoittanut nuoren äidin suuntaan ja sanonut naisystävälleen, että tuo nainen tuolla lykkää vaunuissa nukkea vauvan korvikkeena. Niin se teki aikaisemminkin. Naisystävä oli järkyttynyt eikä ollut uskonut ennen kuin oli kuullut koko tarinan.

Nyt ymmärrettiin kysyä, oliko Roope varma, että vaunuissa oli nukke. Saattoihan se olla vauvakin. Roope oli vastannut, että kun välit Pirjoon olivat vihdoin pitkän ajan jälkeen kohentuneet, Pirjo oli kertonut pitävänsä yhteyttä onnettomuuden nuoren naisen kanssa. Tämä haaveili vauvasta edelleen, mutta ei sellaista ollut saanut.