Natsien mentaliteetit psykologisen tiedon valossa

Laurence Rees: Natsin mieli. Suomentanut Tähti Schmidt. Tammi, 2025.

Evoluutiopsykologia ja kognitiiviset vinoumat

Kirja tutkii sitä, miten psykologia tieteenalana voi auttaa ymmärtämään natsien mentaliteettia. Ihmisen aivot kehittyivät muinaisten ihmisten metsästäessä aroilla, aivan erilaisessa ympäristössä missä nykyään elämämme. Kognitiiviset vinoumat voivat selittää ihmisen epärationaalista toimintaa. 

Sen sijaan mitään "natsipersoonallisuutta" ei ole olemassa. Ihmisen toiminnan selittämiseen vaikuttavat monet tekijät kuten geneettinen perimä, kasvuympäristö, vanhempiemme sosioekonominen asema, oppimamme käyttäytymismallit yms.

Vielä keväällä 1918 Saksa menestyi sodassa hyvin, mutta hinta oli kova, sillä Saksa menetti valtavan määrän sotilaita. Saksa ei enää kyennyt uusiin aloitteisiin rintamalla.

Venäjän bolsevikkien toteuttama  vallankumous pelotti saksalaisia. Hindenburg ja Ludendorff eivät halunneet joutua syytettyjen penkille, vaan siirsivät vastuun saksalaisille poliitikoille. Armeija jatkoi positiivista tiedotusta, jotta estettäisiin kotirintaman levottomuudet. Siksi marraskuun aselepo oli kansalle järkytys.

Evoluutiopsykologian mukaan kieli on kehittynyt juoruilua varten. Salaliittoteoriat voidaan nähdä äärimmäisenä juoruiluna. Yleisesti pohdittiin kaikkialla, ketkä olivat syyllisiä Saksan romahdukseen, alueluovutuksiin, sotakorvauksiin sekä tunteita kuohuttaneeseen väitteeseen "Saksa on yksin syyllinen sotaan". Syyllisiksi löydettiin vieraat saksalaisten joukossa eli juutalaiset sekä sosialistit ja kommunistit, joiden uskottiin juonittelevan kansainvälisesti yli valtioiden rajojen. 

Aivojen manipulointi

Esi-isiemme mahdollisuus selvitä hengissä edellytti kykyä reagoida välittömästi uhkiin. Lähestyvät lajitoverit saattoivat olla vaara. Ihmisellä on kehittynyt lajityypillinen valmius tehdä jako meihin ja muihin. 

Siitä ei ole pitkä matka mielten manipulointiin ketkä kuuluvat "meihin". Lietsomalla vihaa juutalaisia vastaan Hitler ja natsit onnistuivat aktivoimaan aivoissa mantelitumakkeen, joka joutuu käsittelemään nopeasti vihan, raivon ja ahdistuksen tunteita. 

Kun "meistä" saadaan vieraat ainekset puhdistettua, tuloksena olisi kansanyhteisö, johon kaikki rodullisesti puhtaat germaanit kuuluisivat. Tämä oli utopia, jonka odotus ja puolesta työskenteleminen olivat tärkeämpiä kuin sen konkreettinen toteutuminen. Dopamiinia erittyy eniten jonkun toivotun valmistelussa ja odottamisessa. Odotuksen täyttyessä dopamiiniryöppy vähenee.

Nuoriso oli altis natsien äärimmäisyyksiin menevälle ja tunteisiin vetoavalle propagandalle. Aivojen otsalohko, joka käsittelee tunneimpulsseja ja liittyy ongelmanratkaisuun, kehittyy kunnolla vasta noin 25 vuoden iässä. Aivojen ne osat, jotka viehättyvät uudesta vaarallisest ja kaipaavat jännitystä ja seikkailua, ovat jo valmiiksi kehittyneet. 

Natsien "me" rakentui vihollisen varaan. Kyse oli äärimmäisestä ratkaisusta, joko me tai vihollinen. Vain jompikumpi voi jäädä jäljelle. Elämän merkitys määriteltiin kuoleman kautta, arvokkainta oli antaa elämänsä Hitlerin, isänmaan ja rodun puolesta.

Sankarijohtaja

Hitler oli karismaattinen johtaja ja  suggestiivinen puhuja. Hitler onnistui olemaan "yksi meistä", tavallinen rivisotilas, joka kuitenkin oli sotasankari. Hän sanoi ääneen, mitä suuri joukko tunnetasolla kannatti. 

Karismaattista sankarijohtajaa tarvittiin siinä vaiheessa kun metsästäjä-keräilijät alkoivat muodostaa kyläyhteisöjä ja  kaupungistuminen alkoi. Hitlerin sotasankaruuden lisäksi hänen mainettaan sankarina tuki menestys vuoden 1924 oikeudenkäynnissä. Baijerin vallankaappaus marraskuussa 1923 epäonnistui mm. Hitlerin virheiden takia. Hänen onnekseen vallankaappauksella oli muitakin johtajia, joten Hitlerin ei tarvinnut ottaa yksin vastuuta epäonnistumisesta. Toinen asia on, että viranomaiset olisivat voineet pysäyttää Hitlerin poliittisen uran tuossa vaiheessa. 

Hitlerin tapa johtaa oli antaa alaisille epämääräisiä ja ristiriitaisia toimeksiantoja. Tällöin he joutuivat jatkuvasti riitelemään keskenään ja suorastaan tappelemaan johtajan suosiosta. Johtajaperiaate rohkaisi alaisia tekemään radikaaleja ehdotuksia kunhan ne olivat sopusoinnussa Hitlerin ideologian ja  näkemysten kanssa. 

Itseään Hitler piti nerona, joka halusi päättää asiat intuitiivisesti ilman  että olisi perehtynyt alaisten valmisteleviin esityksiin. Vasta sen jälkeen kun hän oli tehnyt päätöksen tai linjauksen, saattoi alaisten työ alkaa.

Epäilyksistään huolimatta Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi tammikuussa 1933. Hindenburgin esikunnassa oli pelkästään taustaltaan samankaltaisia päätöksentekijöitä, jotka joutuivat toimimaan kriisin luoman ryhmäpaineen alaisena. Hindenburg ja muut eliittiin kuuluvat luulivat ja toivoivat pitävänsä kurissa nousukkaan Hitlerin. Tässä he erehtyivät. 

Hitler pyrki siihen, että kansalaisten "sokea usko" kohdistuisi häneen ja natsihallintoon, ei mihinkään yliluonnolliseen. Tärkeintä oli tavoittaa ihmiset tunnetasolla, ei argumentoimalla järkeen vetoamalla. Tämä tapahtui propagandan avulla. Hitler tajusi sen, että kun joku saatu kääntymään sokeaan uskoon, tällaista ei enää voida käännyttää pois uskosta rationaalisilla argumenteilla. 

Hitlerillä oli uhkapelissään satumainen onni Stalingradin tappioon saakka. Pelionni ruokki käsitystä Hitleristä "kaitselmuksen" (ei kuitenkaan kristinuskon mukaisessa) suojeluksessa. Epäilevät kenraalit ja muut vastarintaan taipuvaiset epäröivät kun Hitler olikin oikeassa onnistuessaan kerta toisensa jälkeen uhkapelissään.

Ihmisen on vaikea hyväksyä sattumaa ja ajatusta, että suuret muutokset ja merkittävät asiat tapahtuisivat sattumanvaraisesti pienillä marginaaleilla. Natsit antoivat lähes uskonnollisen selityksen suurille mullistuksille ja tapahtumille. Sankarijohtaja toimi katselmuksen johdossa ja loi Saksan uudestaan. Tavoite ja päätepiste oli tuhatvuotinen valtakunta.

Tuhoaminen 

Pahamaineiset Einsatzgruppen-joukot tappoivat yli miljoona ihmistä valloitetuilla alueilla itärintamalla ennen kuolemanleirejä. Nämä murhat suoritettiin lähietäisyydeltä suureksi osaksi ampumalla. Tappajista vain pieni osa psykopaatteja tai sadisteja. Natsien johtajat olivat itsekin huolissaan, miten sotilaiden psyyke kestää joukkomurhien tekemisen.

Uhrit epäinhimillistettiin kaikin tavoin. Nämä luokiteltiin ali-ihmisiksi, jos olivat ihmisiä ollenkaan. Lisäksi joukkomurhia perusteltiin isänmaan edulla ja tietenkin rotutekijöillä. Aluksi teloitettiin bolsevikkeja ja partisaaneja. Juutalaisia pidettiin bolsevikkeina. Lisäksi esimiehet pääsääntöisesti painostivat kaikin tavoin sotilaita vaatien jokaista tekemään osansa, vaikka ampumisesta oli mahdollista kieltäytyä. Tutkimusten mukaan tappajat olivat usein tavallisia kansalaisia, jotka siviilissä tekivät työnsä ja olivat hyviä perheenisiä. 

Alkoholia kului runsaasti, osa murhaajista oli jatkuvasti humalassa tappaessaan. Ryhmäpaine oli voimakas, monille oli kauhistus joutua ryhmän ulkopuoliseksi. Ihmisillä on pelko tulla suljetuksi ryhmän tai lauman ulkopuolelle, aikoinaan metsästäjä-keräilijöille tämä oli pahin mahdollinen tapahtuma.

Ihminen muuttuu kohtalaisen helposti tappajaksi kuten Stanley Milgram psykologisissa kokeissaan osoitti. Lisäksi täytämme annetun roolimme kivuttomasti kuten kuuluisassa Stanfordin vankilakokeessa tapahtui. Sattumalta vartijoiksi valitut alkoivat käyttäytyä julmien vartijoiden tapaan.

Kaasukammioiden kehittäminen kuolemanleireillä oli vastaus haluun etäännyttää  murhaaminen. Kaasuautoja käytettiin ensiksi eutanasiaohjelmassa mielisairaiden ja vammaisten tappamiseen ja sitten niitä kokeiltiin juutalaisten murhaamisessa. Kaasuautot eivät olleet riittävän tehokkaita. Myöhemmin rakennetut kaasukammiot ja krematoriot olivat psykologinen helpotus tappajille Einsatzgruppen-joukkojen teloittajiin verrattuna. Tappamisesta tehtiin teollista toimintaa, jossa uhreilta salattiin lähes loppuun saakka mikä heitä odottaa. 

Stalingradin katastrofin jälkeen natsit käyttivät pelkoa aseena. Vihan lisäksi pelko saa mantelitumakkeen varuilleen. Propaganda lietsoi pelkoa siitä, mitä tapahtuu, jos Saksa häviää itärintamalla ja neuvostoliittolaiset etenevät. Toinen mitä käytettiin oli psykologiassa uponneiden kustannusten teoria. Koska niin monet saksalaiset ovat jo uhranneet poikansa, miehensä ja itsensä, Saksalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa taistelua ja voittaa. Kuten tiedämme tuo taistelu johti vielä moniin turhiin kuolemiin.

Kirjan lopussa on vielä kootusti 12 varoitusta niistä askelista kun siirrytään huomaamatta totalitarismiin. Demokratia on hauras järjestelmä. Nämä varoitukset on otsikoitu:

 

1. Salaliittoteorioiden viljely
2. Me ja muut -ajattelu
3. Johtajan sankaruus
4. Nuorison turmeleminen
5. Valtaeliitin kanssa vehkeily 
6. Kansalaisoikeuksien polkeminen
7. Uskon hyödyntäminen
8. Vihollisten merkitys
9. Vastarinnan nujertaminen
10. Rasismiin yllyttäminen
11. Tappamisen etäännyttäminen
12. Pelon lietsonta

Suomi 1917 - 1919

Viljo Rasila: Kun keisari kaatui. Suomi maaliskuusta 1917 heinäkuuhun 1919. Amanita, 1918. 

Mikä oli Suomen ja Venäjän suhde kun Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas, luopui vallasta?

Eduskunta ja senaatti olivat tunnustaneet Venäjän väliaikaisen hallituksen aseman. Samoin monet ulkopuoliset maat olivat tunnustaneet Venäjän korkeimman vallan hallitsijaksi väliaikaisen hallituksen.

Eduskunnassa oli sosiaalidemokraateilla enemmistö ja monen kiemuran jälkeen eduskunta päätti 18. heinäkuuta 1917 ottaa sen korkeimman vallan, joka oli kuulunut suuriruhtinaalle. Tätä lakiehdotusta alettiin kutsua "valtalaiksi". Siinä mielessä kyseessä oli vallankaappaus, että asiasta ei sovittu Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa eikä lakia lähetetty väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi. Eduskunnan kolmas käsittely oli samaan aikaan kun bolsevikit yrittivät vallankaappausta Venäjällä. Tällöin sosiaalidemokraatit otaksuivat, että valta vaihtuisi Venäjällä. He olivat kuulleet, että sotilas- ja työväenneuvostot tukisivat Suomen valtalakia. Vielä sillä kertaa väliaikainen hallitus pystyi pysymään vallassa. Lenin pakeni Pietarista Suomeen.

Valtalaki oli Suomessa hyväksytty, mutta vuoden 1772 hallitusmuodon mukaan sille olisi pitänyt saada hallitsijan vahvistus, mutta ongelma oli se, kuka edustaisi hallitsijaa. Venäjän väliaikainen hallitus halusi pitää kiinni oikeuksistaan ja monet suomalaisetkin poliitikot ja oikeusoppineet olivat sitä mieltä, että väliaikainen hallitus oli laillinen hallitsija.

Tällöin venäläinen kenraalikuvernööri ja ministerivaltiosihteeri Carl Enckell laativat yhdessä manifestin, jonka mukaan eduskunta hajotetaan ja järjestetään uudet vaalit. Sosiaalidemokraatit eivät tällaista hyväksyneet, vaan yrittivät jatkaa vanhan eduskunnan työtä. Venäläinen sotaväki esti eduskunnan kokoontumisen ja sosiaalidemokraatitkin lopulta osallistuivat vaaleihin, vaikka jatkoivat eduskunnan hajottamisen kritisoimista ja väittivät syksyllä 1917 äänestetyn eduskunnan olevan laiton. Suomi oli ajautunut vaaralliseen tilaan kahtia jakautumalla.

Vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä. Sosiaalidemokraatit julkaisivat laajan yhteiskunnallisen ohjelmansa "Me vaadimme". Seitsämäs marraskuuta bolsevikit suorittivat onnistuneen vallankaappauksen Pietarissa ja nousivat valtaan. Suomessa eduskunnan puhemiehistön (johon ei kuulunut sosiaalidemokraattia) mielestä ei ollut mitään elintä, jolle keisarin ja suuriruhtinaan valta kuuluisi. Kaikkia muita kuin sosiaalidemokraatteja kauhistutti tilanne, jossa korkein valta olisi siirtynyt Venäjän bolsevikeille.

15. marraskuuta maalaisliiton Santeri Alkion ehdotuksesta eduskunta päätti itse käyttää korkeinta valtaa toistaiseksi. Eduskunta nimitti Svinhufvudin ns. itsenäisyyssenaatin ja sosiaalidemokraatit jäivät oppositioon. Kun Suomi julistautui itsenäiseksi, Venäjän bolsevikkihallitus sivuutettiin, koska ei haluttu millään tavalla osoittaa Suomen olevan riippuvainen Leninin johtamiin vallankumouksellisista. Siinä vaiheessa yksikään ulkopuolinen valtio ei ollut tunnustanut Venäjän bolsevikkien hallitusta.

Kun Suomi alkoi hakea muiden valtioiden tunnustusta itsenäisyydelle, kävi ilmi, että mikään valtio ei halunnut tunnustaa Suomen itsenäisyyttä ennen kuin ero Venäjästä oli tapahtunut Venäjän hyväksymällä tavalla. Lenin puolestaan tajusi, että jos jokin valtio hyväksyisi Leninin hallituksen antaman Suomen itsenäisyystunnustuksen päteväksi, samalla se tunnustaisi bolsevikkien vallan ja Leninin hallituksen asema vahvistuisi. Kuten tunnettua Venäjän bolsevikkihallitus tunnusti ensimmäisenä Suomen itsenäisyyden vuodenvaihteessa 1918.

Sosiaalidemokraattisen puolueen radikalisoituminen 

Kevät ja kesä 1917 olivat levottomia. Monella paikkakunnalla oli maatalouslakkoja ja joillakin paikkakunnilla oli ns. voimellakoita. Suomalaiset olivat tottuneet ostamaan Venäjältä viljaa edulllisesti, siksi Suomen oma maatalous oli karjatalousvoittoista lähinnä voin tuotantoa. Venäjän sisäiset levottomuudet saivat aikaan sen, että viljan tuonti tyrehtyi ja alkoi olla ruoasta pulaa, varsinkin köyhät näkivät nälkää, koska heillä ei ollut varaa ostaa mustasta pörssistä. Varsinkaan kaupunkien työväestö ei ymmärtänyt ruoan puutteen taustoja. Yleisesti epäiltiin tuottajien piilottelevan varastojaan myydäkseen ne pimeillä markkinoilla laillisia markkinoita parempaan hintaan.

Marraskuun 14. päivä alkoi suurlakko, joka oli monilla paikkakunnilla väkivaltainen. Kapina oli käytännössä alkanut. Rasilan mielestä kyseessä oli ylhäältä ohjattu poliittinen lakko, koska työnantajille ei esitetty vaatimuksia. Lakko oli myös sosiaalidemokraattisen puolueen hallinnassa, mistä kertoo se, että lakko alkoi ja loppui vain muutaman tunnin varoitusajalla. Eduskunta vahvisti ja päätti julkaista jo aikaisemmin hyväksytyt kunnallislait ja kahdeksan tunnin työaikalain.

16. marraskuuta aamulla vallankumousneuvosto päätti äänin 14-11 panna toimeen välittömän vallankumouksen. Vallankumous jäi tekemättä, koska ei löytynyt riittävästi halukkaita jäseniä vallankumoushallitukseen. Samana aamuna suoritettiin uusi äänestys, jossa äänin 13-12 päätettiin jättää vallankumous tekemättä ja suurlakko lopettaa.

25.-27. marraskuuta pidettiin sosiaalidemokraattien ylimääräinen puoluekokous, jossa Stalin oli läsnä innostamassa suomalaisia vallankumoukseen. Kokouksessa vallankumouksellisilla oli vahva asema, mutta he jäivät kuitenkin vähemmistöön. Puolue haluttiin säilyttää yhtenäisenä, siksi  hyväksyttiin julkilausuma, jonka mukaan vallankumous voidaan tehdä, mutta vain puolueen eduskuntaryhmän ja puolueneuvoston yksimielisellä päätöksellä. Tätä julkilausumaa ei valitettavasti myöhemmin noudatettu.

Levottomuudet ja yhteenotot jatkuivat monilla paikkakunnilla lakonkin jälkeen. Helsingissä oli 4000 miehen kaarti, joka tammikuussa 1918 muutti nimensä Helsingin punakaartiksi. Tampereella perustettiin valtakunnallinen työväen järjestyskaarti, jonka piti olla sosiaalidemokraattisen puolueen alaisuudessa. Pian osoittautui, että punakaartit toimivat itsenäisesti. Valkoinen senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" eli käytännössä valkoisen armeijan luomiseksi.

Tammikuussa sosiaalidemokraattisen puolueen puoluetoimikuntaan päätettiin valita viisi uutta jäsentä, jotka kaikki olivat vallankumouksellisen radikaalisiiven edustajia. Tarkoitus alunperin oli sitoa radikaalit entistä tiukemmin puolueen linjaan, mutta radikaalit alkoivat viedä puoluetta entistä enemmän vallankumouksen tielle.

SDP:n toimeenpaneva toimikunta otti vastuulleen punakaartien toiminnan. Käytännössä muut kuin toimeenpaneva toimikunta eivät enää voineet vaikuttaa vallankumouksen syntyyn. Lauantaina 26. tammikuuta toimeenpaneva komitea määräsi, että työväenkaartien liikekannallepano oli aloitettava seuraavana yönä. Tämän merkiksi samana iltana Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty.

Sota alkoi samanaikaisesti Pohjanmaalla vapaussotana kun Mannerheimin johdolla venäläiset sotilaat riisuttiin aseista sekä Etelä-Suomessa kapinana laillista esivaltaa vastaan. Punaiset kutsuivat sotaa luokkasodaksi.

Leninin osuus Suomen itsenäistymisessä oli merkittävä, vaikka Lenin ei varmasti halunnut Suomen itsenäistyvän. Lenin ja muut bolsevikit varmaan taktikoivat, sillä he uskoivat Suomen palaavan vallankumouksen myötä Neuvostokansojen joukkoon. Venäjän puolelta Suomen itsenäisyyden tunnustamisen lopullinen sinetti piti antaa tammikuussa 1918 kokoontuvassa kansalliskokouksessa. Suomessa jännitettiin kansalliskokouksen päätöstä, mutta turhaan, sillä huomattuaan että bolsevikit eivät saa vähemmistönä päätöksiään lävitse, Lenin hajotti koko perustuslakia säätävän kansalliskokouksen. Se oli vanha Venäjän loppu.

Kapina, väkivalta ja kostaminen 

Sota oli väkivaltainen molemmin puolin. Punaisen terrorin käyttövoima oli kauna ja kohteina olivat varsinkin ne henkilöt, joiden tehtäviin "viran puolesta" oli kuulunut kurinpito. Tällaisia olivat poliisit, työnantajan edustajat, opettajat ja papit.

Valkoisten väkivallan yhteydessä Rasila selvittää perusteellisesti säädöspohjaa, johon valkoinen puoli nojautui. Punakaartin riveissä taistelleet venäläiset eivät olleet Geneven sotavankeja koskevan sopimuksen piirissä. Valkoisten kannalta kapinaan oli sovelletteva vuoden 1889 rikoslakia. Suomeen ei ollut kuitenkaan julistettua sotatilaa.

Sodan alussa suojeluskunnat asettivat sotaoikeuksia. Esim. Rovaniemellä valkoisten sotaoikeus ja teloittivat käsiinsä saaneet punaisten johtajat ja paikkakunnan sotapäällikkö (myöhemmin kenraali) Wallenius laittoi ammutuista ilmoituksen julkisesti nähtäville. Eri paikkakunnilla toimittiin eri tavoin.

Mannerheim allekirjoitti 25. helmikuuta kaksi eri asiakirjaa. Ensimmäinen oli kuulutus, jonka alkuosa oli varoitus, jonka mukaan tuhotyötä tai aseellista vastarintaa tekevät ammutaan heti. Tätä kuulutusta on kutsuttu "ammutaan paikalla" -määräykseksi. Tämä määräys noudatti 1886 sotaväen rikoslakia. Vallankumouksen kukistaminen oli valtakunnan suojelua, jossa oli välttämätöntä koviin toimenpiteisiin ryhtyminen.

Toinen asiakirja oli kiertokirje, joka oli osoitettu sotajoukkojen johtajille. Tässä kiertokirjeessä Mannerheim senaatin näkemykseen viitaten kielsi sotaoikeudet ja niiden määräämät kuolemantuomiot. Sodan arki oli kuitenkin raakaa ja kiellosta huolimatta monilla paikkakunnilla perustettiin kenttäoikeuksia.

Sodan jälkeen alkoi koston kierre, jolloin voittanut osapuoli surmasi tuhansia punaisia tai sellaiseksi oletettuja. Väkivaltaisinta aikaa oli toukokuu kun taistelut olivat loppuneet.

Suuri määrä kapinallisia vangittiin vankileireihin. Mannerheimin mielestä kapinallisten johtajat olisi pitänyt pikatuomioina tuomita kuolemaan ja rivimiehet olisi voitu vapautettu. Mannerheim ei ottanut huomioon, että monet vapautetuista olisivat varmaan joutuneet joka tapauksessa kotipaikkakunnillaan koston kohteiksi.

Toukokuussa 1918 kokoontunut eduskunta sääti lain valtiorikosoikeudenkäynnistä. Rasila käsittelee perusteellisesti valtiorikosoikeuksia koskevaa lakia ja toteaa sen synnyn olleen silloisten säädösten mukainen. Toukokuussa kokoontunut ns. tynkäeduskunta oli laillinen ja valtiorikosoikeuksista säädetty laki oli vuoden 1772 mukaan laillinen. Suurin ongelma oli säädetty oikeudenkäyntijärjestys. Oikeudenkäynti oli ns. lyhyen kaavan mukainen, jossa syytetyn mahdollisuudet puolustautua olivat varsin heikot. Suuri merkitys oli suojeluskuntien esikuntien lausunnoilla. Voi ymmärtää minkälainen ennakkoasenne suojeluskunnilla oli paikkakunnilla vaikuttaneisiin punaisiin riippumatta siitä, mitä nämä kapinan aikana olivat tehneet. Tuomittavia oli paljon ja oikeuskäsittely oli hidasta. Paljon ehti vankileireillä kuolla ihmisiä, sekä nälkään että silloin riehuneeseen Espanjan tautiin.

Pääosa valkoisista voittajista kaavaili Suomesta kuningaskuntaa, mutta lopulta saimme tasavallan.

Rasilan kirja käsittelee historiamme traagista vaihetta kiihkottomasti ja sisällöltään se on tiukkaa asiaa. Torppareistakin on kiinnostavaa tietoa, käytännössä torpparit olivat sen ajan pienyrittäjiä, jotka viljelivät vuokramaata. Vuokra maksettiin työsuorituksena, mikä kävi monille vuokraajille ylivoimaiseksi.

Jos pitäisi suositella luettavaksi yhtä kirjaa vuosien 1917 ja 1919 välisestä poliittisesta historiasta, tämä kirja olisi hyvä ehdokas.