Risto Volanen: Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922. Otava, 2019.
Suomen kuohuvista vuosista 1917-1918 ja itsenäisyyden alkutaipaleesta on kirjoitettu monia kirjoja, mutta Volasen kirja on tervetullut lisä.
Kirjassa on yli 400 sivua eli se on laaja, mutta kuivahko se ei ole. Volanen osaa kirjoittaa kiinnostavasti ja selkeästi. Kirjan suurimpia ansioita on Suomen kehityksen sitominen eurooppalaiseen ja kansainväliseen politiikkaan. Suomi ei ollut saareke, vaan muutokset kansainvälisessä tilanteessa heijastuivat Suomeen. Suomi oli ja on pelinappula kansainvälisessä politiikassa.
Venäjän bolsevikit olivat tunnetusti maailmanvallankumouksellisia, aate oli universaali ja tarkoitus oli, että vallankumous leviäisi tai levitettäisiin ympäri Eurooppaa. Lenin oli myös taktikko. Tammikuussa 1918 hän vaati Saksan rauhanneuvotteluissa esittämien vaatimusten hyväksymistä sellaisenaan kun taas mm. Buharin halusi vallankumoussotaa Eurooppaan.
Sillä kertaa bolsevikit eivät vielä taipuneet Saksan vaatimuksiin. Volanen toteaakin: "Suomesta katsoen voi vain arvuutella, millaiseksi historia olisi muodostunut, jos Leninin kanta olisi voittanut - ja itärintaman rauha olisi solmittu tammikuussa 1918 kenraali Hoffmannin sormen osoittamalle eli silloisen rintaman viivalle, jonka pohjoisin kohta olivat Viron saaret." Olisiko Venäjä pitänyt tiukasti kiinni Suomesta, jos Suomea ei olisi sovittu Saksan reviiriksi? Minkälaiseksi Suomen vapaussota olisi muodostunut, jos saksalaiset eivät olisi välittäneet pohjoisesta tasavallasta, mutta venäläiset olisivat pitäneet Suomea omana reviirinään.
Saksassakin oli erilaisia käsityksiä. Sodanjohto halusi edetä Pietariin ja samalla olisi pitänyt miehittää Viro, Liivinmaa ja Ukraina. Ulkoministeriö oli sotilaita maltillisempi, sille riitti rauha bolsevikkien kanssa. Keisari kuunteli mieluummin sotilaita kuin ulkoministeriön johtoa. Suomi nousi ensimmäistä kertaa virallisesti Saksan tavoitteisiin, kun Suomi haluttiin rauhoittaa huligaaneja vastaan. Myös saksalaisen sosiaalidemokraattisen puolueen johto oli tätä mieltä, vallankumoukselliset punaiset olivat huligaaneja.
Saksan ja Venäjän bolsevikkien solmiman Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan Suomi ja Ahvenanmaa piti tyhjentää välittömästi venäläisistä joukoista ja venäläisestä punakaartista. Lenin siis tavallaan petti suomalaisten punaisten kapinahankkeen.
Historian ironiaa oli se, että oikeastaan länsiliittoutuneiden interventio Venäjälle lähti Trotskin kutsusta. Liittoutuneilla oli Muurmannin alueella suuria määriä tavaraa ja varastoja, joita muutama englantilaisalus suojasi. Murmanskin punainen neuvosto kutsui englantilaiset yhteistyöhön torjumaan mm. etelästä käsin uhanneita suomalaisia. Myöhemmin Stalin käytti tätä episodia todisteena Trotskin yhteistyöstä lännen kanssa.
Lisää historian ironiaa oli siinä, että hallitusmuototaistelussa monarkistit perustelivat näkemystään maailmanpolitiikan vaatimuksilla. Santeri Alkion tasavaltalainen linja osoittautui kuitenkin oikeaksi juuri kansainvälisen politiikan kannalta. Loppusyksyllä 1918 Suomen tilanne oli vaikea, Saksa ei voittanutkaan sotaa, elintarvikkeista oli pulaa, vankileireiltä vapautettiin katkeroituneita kapinallisia, joiden luotettavuus valkoisen hallinnon kannalta oli epäilyksenalainen ja punainen vallankumous näytti etenevän Euroopassakin. Mannerheim jouduttiin kutsumaan apuun, vaikka hänet oli kylmästi laitettu syrjään kesän alussa, koska silloin hän kritisoi Suomen yksipuolista ja realismin tajua loukannutta sitoutumista Saksaan.
Eivät englantilaisetkaan olleet yksimielisiä siitä, millaisella panostuksella Venäjän sisällissotaan olisi pitänyt osallistua. Sotaministeri Churchill toimi sen puolesta, että englantilaiset yhdessä valkoisten kenraalien kanssa murskaisivat bolsevismin, mutta muu hallitus oli jo valmis poistumaan Pohjois-Venäjältä. Englantilaiset operoivat myös Terijoelta käsin Kronstadtin sotalinnoitusta vastaan, mistä Stalin muistutti suomalaisia syksyllä 1939.
Suomalaiset heimoaktivistit unelmoivat Itä-Karjalasta ja Aunuksesta Suomen osana, paikalliset toivoivat itsehallintoa ja Mannerheim halusi valloittaa Pietarin ja luovuttaa sen valkoisille venäläisille kenraaleille. Santeri Alkio oli innostunut Aunuksen sotaretkestä, mutta jyrkän kielteinen Pietarin hyökkäykseen. Aktivisti Elmo Kaila tunnetusti olisi halunnut upottaa Pietarin "veden alle" eli tuhota kaupungin Suomelle liian vaarallisena. Aktivistit ja Mannerheim olivat jo löytäneet sovun, mutta muutamat Kokoomus-vaikuttajat, ensisijaisesti Lauri Ingman, kaatoivat Pietarin sotaretken. Volanen kirjoittaa Ingmanista: "... jolla hetken aikaa oli kädessään rajan takana olevan Pyhän Pietarin kaupungin avaimet".
Mannerheim oli sen verran realisti, että ei lähtenyt sotaretkelle Pietarin valloittamiseksi kesällä 1919 ilman riittävää poliittista tukea. Volasen mielestä, aivan oikeutetusti, maltilliset englantilaiset ulkopoliitikot ja sotilaat ovat Suomen historian merkkimiehiä, koska nämä eivät rohkaisseet suomalaisia lähtemään Pietarin hyökkäykseen, mikä olisi voinut olla kohtalokas Suomen kannalta, sillä lopulta tunnetusti valkoiset hävisivät bolsevikeille.
Suomi kulki ainutkertaisen ja onnekkaan tien. Väärät valinnat (kuten sitoutuminen Saksaan ja monarkiaan) pystyttiin korjaamaan. Tässä yhteydessä onnekkuus tarkoittaa sitä, että erilaisten historiallisten prosessien, syiden ja seurausten risteytyessä Suomi ei joutunut ylitsepääsemättömään tilanteeseen eikä tehnyt katastrofaalisen vääriä ratkaisuja. Suomi oli ulkopolitiikassa kokematon ja naivi, mutta luottamalla itseensä ja tulevaisuuteen, Suomi selviytyi.
