Vilho Helanen – Suur-Suomen arkkitehti ja kiistelty ylioppilasjohtaja

Nyt Vilho Helanen on nimi, joka useimmille ei kerro mitään. Aikanaan hän oli mies, joka sai kirkkokansan itkemään ja ylioppilaat marssimaan, mutta lopulta hän joutui vankilaan maanpetoksesta.

Mies ja aate

Oululaissyntyinen Vilho Helanen (1899-1952) oli Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtaja 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla. Silloin jokainen ylioppilas tunsi ja tiesi Helasen, itseoikeutetun ylioppilasjohtajan. Kuuluisa Helanen oli varsinkin puhelahjoistaan.

Oikeistoradikaaliksi Helasta voi luonnehtia, mutta missään vaiheessa hän ei ollut natsi, vaikka sellaista väärää tietoa näkee joskus kirjoitetun. Helanen oli Suur-Suomen kannattaja.

Akateeminen Karjala-Seura syntyi heimosotien jatkoksi. Aatteellisia juuria olivat fennomania (ns. itäruotsalaisuutta oli vastustettava) sekä ryssänviha (ryssästä saa puhua vain hammasta purren). 

Tärkeitä asioita AKS:n aktiiveille olivat maanpuolustuksen kehittäminen sekä virolaisten auttaminen ja suomensukuisten heimojen vapauttaminen. Suomen rajat olisivat kulkeneet suomenkielisten kansojen sijainnin perusteella. 

Yhteistyötä suomensukuisten virolaisten kanssa kannatettiin, sillä sen nähtiin vahvistavan myös suomalaista kulttuuria ja kansallisuutta. Helanen lähtikin keväällä 1919 Viroon osallistuakseen Viron vapaussotaan.

AKS kantoi huolta myös Länsi-Pohjan ja Ruijan suomalaisvähemmistöjen asemasta. 

​Itä-Karjalan hallinto ja "mielettömät" suunnitelmat

Kesällä 1939 Helanen oli organisoimassa vapaaehtoisia Karjalan kannaksen linnoitustalkoita. Talvisodan aikana Helanen perusti Maan Turva -organisaation, joka loi uskoa ja maanpuolustustahtoa vaikeina aikoina. 

Jatkosodassa Helanen komennettiin Itä-Karjalan sotilashallinnon palvelukseen. Itä-Karjala ajateltiin asuttaa suomensukuisilla heimoilla siten että venäläiset olisivat siirtyneet tai siirretty muille Saksan valtaamille alueille.

Nykyajan näkökulmasta mielettömältä tuntuu alun perin saksalaisten suunnitelma, jota kehiteltiin Helasen ja ulkoministeriön kansliapäällikkö Aaro Pakaslahden välisissä keskusteluissa heinäkuussa 1941. Saksalaiset olisivat uudisasuttaneet Viron ja virolaiset olisi siirretty Etelä-Aunukseen ja Lounais-Suomeen. 

AKS:n aktiivien ja Suur-Suomesta haaveilevien pettymykseksi neuvostoaika oli jo kantanut karvasta hedelmää; Karjala, Aunus ja Viena eivät olleetkaan halukkaita suomalaistumaan. Yli-innokkaiden sotilaspappien luterilainen käännytystyö ortodoksien parissa ei suomalaisuutta edistänyt. 

​Kohtaaminen Kupanitsassa

Helanen toimi myös inkeriläisten värväämiseksi Suomeen. Inkeriläiset olivat jääneet pahasti sodan jalkoihin, osa oli saarretussa Leningradissa, osa oli saksalaisten miehittämillä alueilla. Helanen kiersi pitkin inkeriläisalueita vetoamassa Suomeen siirtymisen puolesta. 

Helasen apuna toimivat mm. tohtorit Niilo Pesonen ja Pentti Kaitera. Sodan raunioittamassa Kupanitsan kirkossa mukana ollut Pesonen muisteli myöhemmin inkeriläisseurakunnan kuunnelleen Helasen tunteisiin vetoavaa puhetta suomalaisuudesta hiiskumatta ja hiljaa. Puheen päätyttyä kirkkoon kokoontuneen liikuttuneen väkijoukon valtasi itkun hyrske. 

Inkeriläisten kohtalo oli synkkä, sillä vuoden 1944 välirauhan pykälien nojalla noin 55 000 inkeriläistä palautettiin Neuvostoliittoon. Ei tarvitse arvailla näiden ihmisten traagista kohtaloa. 

​Viron tapahtumat ja vankeus

Loputkin saksalaissympatiat karisivat Helasesta tämän työskennellessä Saksan miehittämässä Virossa. Helaselle oli vierasta saksalaisten "herrakansa”-ajattelu.

Saksalaisvastaisuudesta kertoo sekin, että Helanen organisoi virolaisten nuorukaisten pakomatkoja Suomeen näiden jouduttua Saksan armeijan asekutsuntojen kohteeksi. 

Suomen taipuessa rauhaan syksyllä 1944 Helanen toimi parhaillaan Tallinnassa. Saamansa yksipuolisen informaation varassa Helanen alkoi hahmotella mahdollista vastarintaliikettä Suomeen ja laati varotoimenpiteenä pakolaishallituksen ministerilistan. Sodan jälkeen Helanen tuomittiin maanpetoksesta vankilaan.

Suur-Suomi toteutui hetkeksi

Helanen näki ja koki AKS:n suuruuden ja myös lopun. Suur-Suomi toteutettiin, mutta vain muutamaksi vuodeksi. Suomen lippu liehui Äänisen rannoilla. AKS:n 20-vuotisjuhlaa vietettiin 22. maaliskuuta 1942 Äänislinnassa. 

Vielä maaliskuussa 1944 AKS:n veljesillassa Helanen piti puheen, jossa hän oli valmis syrjäyttämään Mannerheimin, koska "luopumuksen henki on tarttunut itseensä ylipäällikköönkin". 

Mannerheim puolestaan ymmärsi sodan ja varsinkin sodan häviämisen realiteetit: ylipäällikkö oli valmistautunut vetämään suomalaiset joukot pois Itä-Karjalasta.

Mannerheimille Itä-Karjala oli ollut strateginen valloitus, jota suunniteltiin vaihdettavan rauhaan tai siedettäviin rajoihin. Näiltäkin osin Itä-Karjalan miehitys osoittautui turhaksi. Neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen alkaessa kesällä 1944 suomalaiset joutuivat vetäytymään kaikilla rintamilla.

Lopuksi

Neuvostoliiton romahduksen jälkeisinä vuosikymmeninä kuva AKS:stä on monipuolistunut ja suomalaiset ovat pikku hiljaa alkaneet oivaltaa ja jopa hyväksyäkin aikaisemmin historian roskakoriin työnnetyn AKS:n aatetta ja tavoitteita. 

Yhtäällä AKS:n aktivistit haaveilivat, ehkä osin perusteettomasti ja illuusion vallassa, suuresta Suomenmaasta. Toisaalta he tahtoivat vapauttaa suomensukuiset heimot bolsevikkien vallan alta. 

Historia antoi tuoreeltaan tuomionsa Helasen suurisuuntaisille, jopa yltiöpäisille toimille suomensukuisten heimojen, inkeriläisten ja virolaisten auttamiseksi. 

Turvallisissa rauhan oloissa eläneiden jälkipolvien voi olla vaikea ymmärtää intohimoisesti asialleen omistautunutta, ihanteidensa mukaan toiminutta aktivistia ja heimosoturia.

Kannattaa kuitenkin muistaa historian merkillinen luonne; jokainen sukupolvi katselee menneitä omasta näkövinkkelistään. Ehkä tulevat sukupolvet näkevät Vilho Helasen työn isänmaan hyväksi myönteisessä valossa.

Yhteensattuma uhkana

Ihmiset kokevat usein yhteensattumia elämässään ja ne ovat vaikeita selittää. Yhteensattuma on kuin palapeli, jonka palaset loksahtavat paikoilleen, vaikka ne on heitetty ilmaan eri suunnista. Usein kyse on erillisten kausaalisten ketjujen yllättävästä yhdistymisestä.

Ihmiselle on lajina ollut hyödyllistä havaita syy-seuraussuhteita, koska silloin on ollut aikaisempaa helpompi ennakoida tilanteita. Eipä siis ihme, että sattumat tuntuvat haasteellisilta.

Illusorinen korrelaatio ja aivojen tapa täyttää aukkoja

Miten psykologisesti voidaan selittää yhteensattumat? Ajattelen henkilöä A ja sitten tapaan yllättäen samana päivänä kyseisen henkilön pitkästä aikaa. Kuitenkin, yhden päivän aikana ihminen miettii ohimennen valtavan määrän asioita ja henkilöitä.

Voi olla, että vuoden aikana olen ohimennen monta kertaa ajatellut henkilöä A, enkä silti ole törmännyt häneen. 

Vastaavasti en ole ajatellut henkilöä B, mutta olen kuitenkin törmännyt henkilöön B eri yhteyksissä useita kertoja, vaikka en ole tietoisella tasolla sitä mitenkään huomannut. 

Havaitsemme tapahtumat paremmin silloin kun niillä on yhteys, koska ihminen etsii säännönmukaisuuksia. Unohdamme kaikki ne kerrat, kun ajattelimme ystäväämme emmekä kuitenkaan törmänneet häneen. Kun maailmassa tapahtuu lukemattomia asioita joka päivä, on matemaattisesti mahdotonta, ettei uskomattomia yhteensattumia tapahtuisi jatkuvasti. 

Näemme merkityksiä siellä, missä niitä ei ole

Ihminen on historian aikana oppinut, että savu usein tarkoittaa tulta. On osoittautunut vaaralliseksi ohittaa savun signaali. Sen sijaan kahden toisiinsa liittymättömän tapahtuman välisen yhteyden virheellinen päättely, esim. uskomus siitä, että tietäjän rummutus aiheuttaa sadetta, on sinänsä harmitonta.

Aivot ovat pohjimmiltaan ennustuskoneita, jotka sovittavat aistisyötteet odotuksiin ja ennusteisiin. Kognitiiviset mallit saattavat alkaa johtaa harhaan ilman aistihavaintojen jatkuvaa päivitystä. 

Äärimmäinen esimerkki löytyy hypnoosista, jossa alttius suggestiolle ja manipulaatiolle johtaa muuttuneeseen ympäristön havainnointiin.

Yhteensattuman kokemusta voidaan pitää erityisenä esimerkkinä taipumuksesta luottaa ennustaviin malleihin, jotka joskus perustuvat vinoumiin tai aiempiin uskomuksiin. 

Me joudumme valikoimaan, mihin todellisuuden ärsykkeisiin kiinnitämme huomiota. Yritämme kiinnittää huomiota tärkeimpään tietoon ja jättämällä ilman huomiota muut ärsykkeet (valikoiva tarkkaavaisuus).

Tilanteen konteksti

Henkilö astuu hissiin, joka on täynnä ihmisiä, jotka ovat seisovat selin hissiin astujaan nähden. Pääsääntöisesti ihmiset seuraavat muiden esimerkkiä.

Sosiaalisen kognition perusoivallus on se, että ihmiset etsivät sosiaalisesta mallia, kuinka käyttäytyä, erityisesti silloin, jos toimintatapa on epäselvä tai määrittelemätön.

Tämä esimerkki havainnollistaa myös, miten eri mallit kilpailevat erilaisista päätelmistä. Aikaisemman kokemuksen perusteella tiedän, että ovi on sama kun poistun hissistä. On kuitenkin hissejä, joissa sisäänkäynti ja uloskäynti ovat hissin vastakkaisella puolella.

Luotamme oletuksiimme (ovi on takana), kunnes sattuma (erilainen hissi) pakottaa meidät päivittämään mallimme.

Fysikaalinen sattuma

Tämä klassinen esimerkki on erilainen kuin edelliset: Mies kävelee kadulla. Kadun varrella sijaitsevaa taloa korjataan, katolta putoaa tiiliskivi putoaa miehen päähän. Tämä on yhteensattuma, joka voi tuntua kohtalon oikulta, mutta on usein seurausta monen pienen tekijän summasta. Kun tiili on irrallaan, se putoaa painovoiman takia.

Kyse on ajoituksen sattumasta: Mies kävelee ohi juuri oikealla sekunnilla, kun tiili osuu kohdalle. Jos mies olisi ollut sekunnin nopeampi tai hitaampi, tiili olisi osunut maahan. Kyseessä on fysiikan lakien ja työmaan inhimillisen toiminnan valitettava kohtaaminen.

Tapahtumalla voidaan kokea olevan jokin yliluonnollinen merkitys, vaikka objektiivisesti kyse on vain todennäköisyydestä ja riskin realisoitumisesta. Tämä on tyypillinen esimerkki siitä, miten arjessa voi olla väärässä paikassa väärään aikaan.

Ihminen on taipuvainen maagiseen ajatteluun ja toimintaan. Jos ostan voittavan arpalipun tietystä kaupasta tiettyyn aikaan päivästä, saatan ostaa seuraavan arvan samasta kaupasta samaan aikaan, vaikka voittomahdollisuudet ovat yhtä pienet kuin muualta ostetulla. 

Sattuma mahdollisuutena ja uhkana

Tarkastellaan vielä lopuksi historian opetuksia miten yhteensattumien hyväksikäyttö on uhka.

Niccolò Machiavellin ajattelussa sattuma vaikuttaa ihmisten elämään, politiikkaan ja vallankäyttöön. Se ei ole vain satunnaista onnea tai epäonnea, vaan dynaaminen voima, joka muuttaa asiantilaa ja luo uusia mahdollisuuksia.

Paras hallitsija ei luota pelkästään onneen, vaan yhdistää oikukkaan sattuman omaan kykyynsä ja oveluuteensa. Varsinkin politiikassa taitoa on hyödyntää sattuman tuomat tilanteet.

Machiavellin mukaan hallitsijan on oltava kuin pato, joka rakennetaan ennen tulvaa; sattuma on joki, mutta ihminen voi ohjailla sen tuhoisuutta. Kyse on hallinnan tunteesta epävarmassa maailmassa.

Ruotsin kuningas Kaarle X Kustaa osasi hyödyntää yhteensattuman, kun hän sodassa Tanskaa vastaan määräsi armeijansa marssimaan yli poikkeuksellisesti jäätyneiden Beltin salmien ylitse vuonna 1658 ja pakotti Tanskan rauhaan.

Bolsevikit onnistuivat Venäjällä vuonna 1917 vallankaappauksessa, koska he osasivat hyödyntää hetken, jolloin vallankumouksellinen tilanne oli kypsä. Vallankumoukselliset reagoivat nopeasti avautuviin historiallisiin mahdollisuuksiin.

Sattuma voi olla uhka, koska aina löytyy bolsevikkien kaltaisia, jotka kykenevät häikäilemättömästi ottamaan yhteensattumat resursseina käyttöön.

Mitä me tarkoitamme, kun puhumme sattumasta?

Tämä kirjoitus on jatkoa aiemmalle pohdinnalleni: Sattuman ja syyn rajamailla.

Mitä me tarkoitamme, kun puhumme sattumasta? 

Sattuma on termi, jolla yritämme selittää monia eri asioita, siksi sille on vaikea antaa tarkkaa määritelmää. 

David Hume totesi osuvasti, että sattuma on lähinnä negatiivinen sana: se ei kuvaa mitään todellista voimaa luonnossa. 

Sattuma selityksenä 

Sattumaa käytetään esim. näissä kolmessa roolissa:

1. Yllätysten selittäjä: “Hän voitti pelin tuurilla.” 
2. Lyhennettynä selityksenä: Voitto vaaleissa oli “onnellinen sattuma”, jos vastustaja joutui jättämään kisan kesken.
3. Tiedon puutteen korvikkeena: Kun emme tiedä tai löydä syytä, sitä sanotaan sattumaksi. 

Sattumaa ja sitä lähellä olevia termejä (satunnaisuus, yhteensattuma, konjunktuurit, onni, onnekkuus, hasardi tai fortuna) voikin yrittää ymmärtää paremmin kun huomaa, mitä niillä yritetään poissulkea.

Sattumaa käytetään haastamaan mm. seuraavia asioita: kohtalo, tarkoitus, kaitselmus, luonnonlait, determinismi tai jopa syy.

Sattuma vai välttämättömyys

Antiikin atomistit Demokritos ja Leukippos katsoivat maailman syntyneen atomien yhdistymisen mekaanisen ja sokean prosessin kautta, koska mitään ei satunnaista ei voi olla olemassa. 

Aristoteleen mielestä kysymys ei ollut sattumasta, vaan pikemminkin välttämättömyydestä, koska siitä puuttui tarkoitus. Hänen mukaansa luonnossa kaikki pyrkii päämääräänsä kohti (teleologia). 

Aristoteles ymmärsi sattuman ei-tarkoituksellisina seurauksina. Mies menee torille hankkimaan elintarvikkeita, törmää toiseen ruokaa ostamassa olevaan henkilöön, tällöin mies saa mahdollisuuden muistuttaa velasta. 

Cicero päätteli, että jo pelkkä ajatus sattumanvaraisen ennustamisesta on ristiriitainen. Ciceron mukaan sattumanvaraisen ennustaminen on looginen mahdottomuus: jos jokin on ennustettavissa, se ei ole enää sattumaa.

Kristinusko ja vapaus

Kristinuskon myötä pohdittiin, voiko ihminen olla vapaa, jos Jumala voi olla kaikkivoipa ja -tietävä. Miten Jumala ylipäätään sallii pahan maailmassa?

Boethius ajatteli, että ajan ulkopuolinen Kaitselmus tietää koko historian samanaikaisesti Jumalan ikuisessa “nyt"-hetkessä. Kohtalo puolestaa tarkoittaa tapahtumien ajallista ketjua, jossa asiat tapahtuvat toistensa jälkeen.

Sen minkä ihmiset kokevat sattumanvaraisena tai epäoikeudenmukaisena kohtalona tai sattumana, on itse asiassa jumalallisen kaitselmuksen piilotettu, tarkoituksellinen toteutuminen.

Vaikka kohtalo on tapahtumien ketju, se ei tuhoa ihmisen vapaata tahtoa. Ihmisen valinnat toimivat kaitselmuksen rajoissa, mutta niitä ei pakoteta.

Boethius ja Aristoteles olivat yhtä mieltä: mikä ihmisille näyttää pelkältä sattumalta, on todellisuudessa syyn ja seurauksen aiheuttamien olosuhteiden yhteisvaikutusta.

Tieteellisen vallankumouksen myötä sattuma siirrettiin syrjään. Voltaire totesi, että sattuma ei ole enää luonnon ilmiöiden selittävät tekijä. Pierre Gassendi puolestaan näki sattuman tietämättömyyden osoituksena. 

Sen ajan tiedemiehet uskoivat yleisesti Jumalan luoneen maailmankaikkeuden ja sen liikelait. Leibniz väitti Jumalan luoneen parhaan mahdollisen maailman, koska mitään ei tapahdu ilman syytä. 

Isaac Newton taas piti maailmaa Jumalan vapaan valinnan luomuksena. Maailma olisi voinut olla toisenlainen kuin nykyinen, koska voi olla olemassa muunkinlaisia ​​maailmoja kuin tämä. Siksi kyse ei ollut välttämättömyydestä.

Leibniz syytti Newtonia ja Samuel Clarkea epikurolaisen sattuman palauttamisesta, koska kyseessä oli tahto ilman järkeä. Kyse olisi vain nimellisestä Jumalasta. Clarke puolustautui: epikurolaisten Jumala tarkoitti kohtaloa, ei valinnan vapautta.

Todennäköisyys ja sattuman paluu

Kun luonnonfilosofiasta sattuma työnnettiin syrjään, sen tilalle nousi todennäköisyyksien arviointi. Esiin noussut todennäköisyyden käsite tarkoitti kahta asiaa: yhtäältä kyse oli tilastollisesta analyysista ja toisaalta kyse oli väitteiden uskomusten asteen arvioinnista.

Kokonaiskuvan kannalta on tietenkin yllättävää kuinka sattuma palasi 1800- ja 1900-luvun tieteeseen biologiassa ja fysiikassa. 

• Evoluutiota ohjaa sattumanvaraisten mutaatioiden ja ei-satunnaisen luonnonvalinnan yhdistelmä. 
• Hiukkasten käyttäytyminen on pohjimmiltaan satunnaista (esim. radioaktiivinen hajoaminen).
• Kaaosteorian mukaan systeemit ovat herkkiä alkutilalle, mikä saa ne vaikuttamaan satunnaisilta.
• Termodynamiikan mukaan sattuma ja todennäköisyys hallitsevat suurten hiukkasjoukkojen käyttäytymistä.

Lähde:

Conceptual and Historical Reflections on Chance (and Related Concepts) Christoph H. Lüthy and Carla Rita Palmerino 

https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-319-26300-7