Tämä kirjoitus on jatkoa aiemmalle pohdinnalleni: Sattuman ja syyn rajamailla.
Mitä me tarkoitamme, kun puhumme sattumasta?
Sattuma on termi, jolla yritämme selittää monia eri asioita, siksi sille on vaikea antaa tarkkaa määritelmää.
David Hume totesi osuvasti, että sattuma on lähinnä negatiivinen sana: se ei kuvaa mitään todellista voimaa luonnossa.
Sattuma selityksenä
Sattumaa käytetään esim. näissä kolmessa roolissa:
- Yllätysten selittäjä: “Hän voitti pelin tuurilla.”
- Lyhennettynä selityksenä: Voitto vaaleissa oli “onnellinen sattuma”, jos vastustaja joutui jättämään kisan kesken.
- Tiedon puutteen korvikkeena: Kun emme tiedä tai löydä syytä, sitä sanotaan sattumaksi.
Sattumaa ja sitä lähellä olevia termejä (satunnaisuus, yhteensattuma, konjunktuurit, onni, onnekkuus, hasardi tai fortuna) voikin yrittää ymmärtää paremmin kun huomaa, mitä niillä yritetään poissulkea.
Sattumaa käytetään haastamaan mm. seuraavia asioita: kohtalo, tarkoitus, kaitselmus, luonnonlait, determinismi tai jopa syy.
Sattuma vai välttämättömyys
Antiikin atomistit Demokritos ja Leukippos katsoivat maailman syntyneen atomien yhdistymisen mekaanisen ja sokean prosessin kautta, koska mitään ei satunnaista ei voi olla olemassa.
Aristoteleen mielestä kysymys ei ollut sattumasta, vaan pikemminkin välttämättömyydestä, koska siitä puuttui tarkoitus. Hänen mukaansa luonnossa kaikki pyrkii päämääräänsä kohti (teleologia).
Aristoteles ymmärsi sattuman ei-tarkoituksellisina seurauksina. Mies menee torille hankkimaan elintarvikkeita, törmää toiseen ruokaa ostamassa olevaan henkilöön, tällöin mies saa mahdollisuuden muistuttaa velasta.
Cicero päätteli, että jo pelkkä ajatus sattumanvaraisen ennustamisesta on ristiriitainen. Ciceron mukaan sattumanvaraisen ennustaminen on looginen mahdottomuus: jos jokin on ennustettavissa, se ei ole enää sattumaa.
Kristinusko ja vapaus
Kristinuskon myötä pohdittiin, voiko ihminen olla vapaa, jos Jumala voi olla kaikkivoipa ja -tietävä. Miten Jumala ylipäätään sallii pahan maailmassa?
Boethius ajatteli, että ajan ulkopuolinen Kaitselmus tietää koko historian samanaikaisesti Jumalan ikuisessa “nyt"-hetkessä. Kohtalo puolestaa tarkoittaa tapahtumien ajallista ketjua, jossa asiat tapahtuvat toistensa jälkeen.
Sen minkä ihmiset kokevat sattumanvaraisena tai epäoikeudenmukaisena kohtalona tai sattumana, on itse asiassa jumalallisen kaitselmuksen piilotettu, tarkoituksellinen toteutuminen.
Vaikka kohtalo on tapahtumien ketju, se ei tuhoa ihmisen vapaata tahtoa. Ihmisen valinnat toimivat kaitselmuksen rajoissa, mutta niitä ei pakoteta.
Boethius ja Aristoteles olivat yhtä mieltä: mikä ihmisille näyttää pelkältä sattumalta, on todellisuudessa syyn ja seurauksen aiheuttamien olosuhteiden yhteisvaikutusta.
Tieteellisen vallankumouksen myötä sattuma siirrettiin syrjään. Voltaire totesi, että sattuma ei ole enää luonnon ilmiöiden selittävät tekijä. Pierre Gassendi puolestaan näki sattuman tietämättömyyden osoituksena.
Sen ajan tiedemiehet uskoivat yleisesti Jumalan luoneen maailmankaikkeuden ja sen liikelait. Leibniz väitti Jumalan luoneen parhaan mahdollisen maailman, koska mitään ei tapahdu ilman syytä.
Isaac Newton taas piti maailmaa Jumalan vapaan valinnan luomuksena. Maailma olisi voinut olla toisenlainen kuin nykyinen, koska voi olla olemassa muunkinlaisia maailmoja kuin tämä. Siksi kyse ei ollut välttämättömyydestä.
Leibniz syytti Newtonia ja Samuel Clarkea epikurolaisen sattuman palauttamisesta, koska kyseessä oli tahto ilman järkeä. Kyse olisi vain nimellisestä Jumalasta. Clarke puolustautui: epikurolaisten Jumala tarkoitti kohtaloa, ei valinnan vapautta.
Todennäköisyys ja sattuman paluu
Kun luonnonfilosofiasta sattuma työnnettiin syrjään, sen tilalle nousi todennäköisyyksien arviointi. Esiin noussut todennäköisyyden käsite tarkoitti kahta asiaa: yhtäältä kyse oli tilastollisesta analyysista ja toisaalta kyse oli väitteiden uskomusten asteen arvioinnista.
Kokonaiskuvan kannalta on tietenkin yllättävää kuinka sattuma palasi 1800- ja 1900-luvun tieteeseen biologiassa ja fysiikassa.
- Evoluutiota ohjaa sattumanvaraisten mutaatioiden ja ei-satunnaisen luonnonvalinnan yhdistelmä.
- Hiukkasten käyttäytyminen on pohjimmiltaan satunnaista (esim. radioaktiivinen hajoaminen).
- Kaaosteorian mukaan systeemit ovat herkkiä alkutilalle, mikä saa ne vaikuttamaan satunnaisilta.
- Termodynamiikan mukaan sattuma ja todennäköisyys hallitsevat suurten hiukkasjoukkojen käyttäytymistä.
Lähde:
Conceptual and Historical Reflections on Chance (and Related Concepts) Christoph H. Lüthy and Carla Rita Palmerino
https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-319-26300-7
