Mistä pahuus kumpuaa?

Taina Kuuskorpi: Pahat mielessä : tieteen näkökulmia pahuuteen. Siltala, 2021.

Mitä tapahtuu ihmisessä silloin kun mielen valtaa pahuus, joka purkautuu väkivaltana?

Lajina ihminen ei olisi selviytynyt ellei olisi kyennyt  tunnistamaan pahuutta sekä varomaan ja kontrolloimaan väkivaltaisuutta.

Mielisairaudet eivät kirjoittajan mielestä sinänsä riitä selittämään ihmisten pahuutta eivätkä väkivaltaisuutta. Mielisairaat ottavat todennäköisesti useammin itseltään hengen pois kuin tappaisivat tai murhaisivat. 

Kaikkein parhaiten esim. skitsofreniaa sairastavien väkivaltaista käyttäytymistä ennustaa aiempi väkivaltaisuus. Väkivaltaiset skitsofreenikot käyttävät muita skitsofreenikkoja enemmän päihteitä ja elävät sosiaalisesti syrjäytynyttä elämää. 

Kiinnostavaa on se, että samat kolme asiaa, rikoshistoria, päihteet ja sosiaalinen syrjäytyminen ennustavat myös tavallisten ihmisten elämässä väkivaltaista käyttäytymistä.

Kirja on perusteellinen tietopaketti mielen erilaisista sairauksista ja niiden yhteydestä pahuuteen ja väkivaltaan. 

Psykoosi

Psykoosissa ihmisen todellisuudentaju on häiriintynyt.  Kun todellisuudentaju häiriintyy, ihminen ei kykene erottamaan mikä on totta ja mikä ei. Hän elää erilaisessa todellisuudessa kuin terveet.

Psykoosi ei välttämättä merkitse sitä, että ihminen olisi aggressiivinen tai väkivaltainen. Useimmiten ajatuksiltaan sekava ihminen eristäytyy ja passivoituu. 

Psykoottisesti sairas voi olla tilassa, jolloin hän ei muuta kuin kykene tottelemaan jatkuvia pään sisältä kumpuvia kehotuksia, jotka esim. käskevät vahingoittamaan jotakuta.  Tällaisten käskevien äänisarjojen vaikutus riippuu myös siitä, millaisia seurauksia henkilö luulottelee saavansa, jos hän jättää käskyt noudattamatta. 

Tilastollisesti psyykoosista kärsivän henkilön väkivallan kohde on joku lähipiiristä. Väkivaltaan liittyy usein halu vahingoittaa uhrin kasvoja.

Millaiset persoonallisuuden piirteet voivat selittää rikollista käyttäytymistä? Persoonallisuus  tarkoittaa ihmisen suhteellisen pysyvää tapaa tuntea, ajatella ja toimia. Persoonallisuus ohjaa miten havaitsemme, tulkitsemme ja ennakoimme tapahtumia. 

Linkki: Wikin teksti persoonallisuushäiriöistä

Impulsiivisuus, elämyshakuisuus, hillittömyys, empatiakyvyttömyys ja tunteettomuus ovat persoonallisuudenpiirteitä, jotka voimakkaasti kehittyneinä liittyvät rikosten ja pahojen tekojen todennäköisyyteen.  

Impulsiivisuus eikä mikään mukaan noista piirteistä ole  tietenkään sinällään ole pahojen tekojen syy, mutta jos impulsiivisuteen yhdistyy äärimmäinen vihamielisyys, seuraukset voivat olla karmeita.

Sosiopatia

Sosiopaatit eli antisosiaaliset persoonallisuushäiriöiset eivät kykene toimimaan yhteiskunnassa sen sääntöjen mukaan, siksi he löytävät itsensä hankaluuksista vähän väliä. 

Antisosiaalinen eroaa psykopaatista mm. siinä, että psykopaateilla ei ole kuohuvia tunteita, kun taas antisosiaalisilla on kiivas kielteinen tunnemaailma. Päinvastoin kuin psykopaatit, antisosiaaliset elävät impulssien armoilla. 

Antisosiaalista persoonallisuushäiriötä ei kyetä parantamaan. Se on yksi vaikeimmin hoidettavista mielenterveysongelmista. 

Aivojen tasolla sosiopatian syy on se, että tästä sairaudesta kärsivien etuotsalohkot eivät kykene säätelemään mantelitumakkeista nousevia ärsykkeitä.

Itsehillinnän puute voi selittää osaa rikoksista. Toisaalta on paljon rikoksia, jotka vaativat huolellista suunnittelua ja kylmäveristä harkintaa. 

Itsehillinnässä on kyse otsalohkojen etuosien kyvystä hallita mantelitumakkeessa herääviä tunteita ja impulsseja. Provosoivan yllykkeen jälkeen etuotsalohkoissa käynnistyy vaativia tiedonkäsittelyprosesseja, jotka punnitsevat ja ennakoivat reagoinnista aiheutuvia seurauksia. 

Mitä useampia kierroksia prosessi kestää, sen parempi. Impulsiivinen ja itsekuriton ihminen jättää käyttämättä omien etuotsalohkojensa resurssit, sillä hän ei anna aivoilleen aikaa ajatella.   

Machiavellistinen persoonallisuushäiriö tarkoittaa sitä, että sosiaalista kanssakäymistä ohjaa oman edun tavoittelu muita manipuloimalla moraalista välittämättä. Tällaiset henkilöt saattavat vaikuttaa hyvinkin yhteistyökykyisiltä, mutta se on silmänlumetta. 

Machiavellistit toimivat vallan, rahan ja kilpailun parissa. He voivat olla tehokkaita työntekijöitä yritykselleen tai organisaatiolleen, mutta usein he myös saavat koko työilmapiirin pilalle vehkeilyllään.

Varmaan jokaisella on jonkinlaisia lieviä ja tilapäisiä narsistisia piirteitä, vasta voimakkaat ja pysyvät piirteet tarkoittavat  persoonallisuushäiriötä.

Narsismi 

Narsismi tarkoittaa itsekeskeisyyttä. Narsisti korostaa jatkuvasti itseään verrattuna muihin. Narsisti tarvitsee muita todistamaan omasta ylivertaisuudestaan. 

Narsistit eivät tunne alakuloa, surua eivätkä oikeastaan syyllisyyttä, vaan voimakasta häpeää ja kateutta, jotka synnyttävät aggressiivista käyttäytymistä.

Narsismitutkimuksen merkittävä löydös on se, että kyseinen häiriö aiheuttaa kahta täysin erilaista käyttäytymistä. Ensimmäinen käyttäytymistyyppi on suureellisesti esiintyvä ja itsevarma ihailun kohde ja toinen muiden seurasta eristäytyvä herkkänahkainen ja epävarma introvertti. 

Eristäytyneet kokevat voimakkaita syyllisyydentunteita, minkä lisäksi tämän toisen tyypin narsistit kärsivät ahdistuksesta, häpeästä, pelosta sekä riittämättömyydestä. He kokevat haavoittuvansa sosiaalisissa tilanteissa. 

Molemmat narsistityypit asettavat omat tarpeensa etusijalle välittämättä vahingollisista seurauksista muille. Molemmilla on puutteita itsesäätelyssä, itsetunnossa sekä tunteiden hallinnassa. 

Narsistien ongelma on huono itsetunto, joka voi romahtaa pelkästä kritiikin kuvittelusta. Narsisti on lopulta yleisönsä vanki. Narsisti on vaarallinen kun hänen omanarvon tunnettaan loukataan. 

Yllättävää on, että narsistisuuteen taipuvaiset tunnistavat narsismin luonteenpiirteen itsestään ja ovat siitä ylpeitä. Selitys on siinä, että narsisti ei myönnä, että hänen narsismissaan olisi mitään paheksuttavaa. 

Nöyryytetyn häpeäraivo

Koulusurmien taustalla on useimmiten syyllisen elämänhistoriasta löytyvä nöyryyttäminen, mikä on synnyttänyt vihaa ja johtaa käsittämättömiin tekoihin.

Häpeä tekee kipeää ja voi olla vaarallista. Ihmisen aivot ovat herkistyneet tarkkailemaan sitä, miten muut suhtautuvat minuun. 

Häpeääkin vaarallisempi on nöyryytyksen tunne. 

Muiden antama arvostelu ja kritiikki voivat synnyttää seuraavia tunteita:

• Nolous. Muilta saatu kritiikki kohdistuu usein vain yhteen tekoon tai tapahtumaan. Nolous menee nopeasti ohitse ja myöhemmin sille voi naurahtaa.
• Syyllisyys. Ihminen tuntee syyllisyyttä silloin kun ymmärtää tehneensä väärin. Väärin tekemisen jälkeen ihminen haluaa pyytää anteeksi ja korjata aiheuttamansa tilanteen.
• Häpeä. Ihminen häpeää silloin kun hänen minäkäsityksensä murentuu ja hän tuntee olevansa arvoton.  Muiden kritiikki kohdistuu kohtisuoraan identiteettiin. Kritiikki tuntuu oikeudenmukaiselta ja siksi se sisäistyy. Ensin häpeä lamaannuttaa ja johtaa eristäytymiseen. Myöhemmin alkaa muiden syyttely. Aggressiivisuus lisääntyy. Väkivallan riski kasvaa. 
• Nöyryytys. Kritiikki saattaa olla epäoikeudenmukaista ja jopa väärää, jolloin ihminen kokee olevansa vailla keinoja. Silloin ihminen saattaa alkaa rypeä vihassa ja miettiä, miten voisi kostaa niille, jotka ovat kohdelleet häntä väärin ilman todellista syytä. 

Häpeä ja nöyryytys merkitsevät vaaratilannetta. Ihminen on joutumassa sosiaalisesti ulkopuoliseksi. Kuitenkin ihmisen alkukantainen perustarve on yhteenkuuluvuus lähellä olevien ihmisten kanssa. 

Nöyryytyksen tunne on subjektiivinen, mutta esim. omien vanhempien antama nöyryytys tuntuu pahemmalta kuin sisarusten antama. 

Nöyryytettyä ei välttämättä voi kovin paljon auttaa, sillä auttaminen saattaa lisätä uhrin kokemaa nöyryytyksen tunnetta mikäli auttajaksi ilmaantuu asemaltaan uhria korkeampi henkilö tai ventovieras. Ainoastaan tasavertaisen ja luotetun henkilön tarjoama apu voi olla avuksi. 

Aivojen sähkötoiminnan EEG-mittauksissa  on huomattu, että nöyryytys on voimakkaampi kuin viha, joten nöyryytyksen mahdollista merkitystä väkivaltaisten tekojen syynä ei ole syytä aliarvioida. 

Nöyryyttävät muistot eivät kovin helposti unohdu, vaan säilyvät mielessä, vaikka aikaa kuluisi. Nöyryytys on läpitunkeva ja hellittämätön tunne. Kirjoittaja toteaa: "Sellaisen tuottamista ihmisille on järkevintä varoa aina, kun tahtoo vähentää väkivallan todennäköisyyttä."

Häpeä on erityisen vaarallista narsisteille. Häpeäraivossaan he alkavat ruokkia kostofantasioita. Yllättävää ehkä on, että suuruskuvitelmilla pöyhkeilevät narsistit eivät ole niin vaarallisia kuin sisäänpäin kääntyneet narsistit, jotka jäävät kiereskelemään koetuissa loukkauksissa ja kostofantasioissa. 

Aivot pitävät koston ajatuksesta, vaikka kosto ei olekaan suloinen kuten etukäteen luullaan. Kostonhimo johtaa helposti väkivallan noidankehään. Kuten tunnettua, koston asema yhteiskunnassa on kulttuurisidonnaista.

Ihminen pidättäytyy kostamasta, jos hän kykenee selittämään alkuperäisen tilanteen itselleen vähäpätöiseksi episodiksi. Koska mahdollinen loukkaus tai vääryys ei lopultakaan ollut hänelle mikään iso juttu, ei ole mitään syytä ruveta miettimään kostotoimenpiteitä. Aivokuvien perusteella etuotsalohkot pystyvät silloin ikään kuin tukahduttamaan reaktiot, jotka kumpuavat tunteesta epäreilusta kohtelusta.

Psykopatia

Psykopaattinen persoonallisuushäiriö on yksi pahimmista persoonallisuuden häiriöistä. Psykopaateilla ei ole normaalia moraalitajua. Psykopaateilta on turha odottaa myötätuntoa. He eivät kykene lukemaan ihmisten kehonkieltä tai kasvojen ilmeistä tunteita. 

Linkki: Psykopatian tuntomerkit Robert Haren mukaan

Psykopaatit ovat rikoksentekijöinä tunteettomia ja julmia, sosiopaatit puolestaan impulsiivisia.

Psykopaattien aivoissa kanava tunneaivoista (mantelitumake) tietoaivoihin (etuotsalohkot) ei toimi kunnolla. Tällöin toiminnasta jäävät väistämättä puuttumaan sekä järjen ääni että moraalinen arvionti. 

Psykopaatti ei kykene jakamaan tarkkaavaisuuttaan, tällöin häneltä jää huomaamatta muiden ihmisten jakamat välähdyksenomaiset tunnevihjeet. Psykopaatti ei voi kokea empatiaa, koska hän ei huomaa vihjettä siitä, mitä muut tuntevat ja kokevat.  

Yleensä sairaita yritetään hoitaa diagnoosin tekemisen jälkeen. Psykopatian toteaminen ei kuitenkaan johda hoitotoimiin. Psykopaatit nimittäin yrittävät hyödyntää terapiassa oppimiaan keinoja miten voisi jatkossa manipuloida muita ihmisiä entistä paremmin. 

Kirjan teoriaosuus on vahva ja kiinnostava. Sen sijaan caset julkisuuden henkilöistä eivät ole kovin kiinnostavia ja joiltakin kohdin jopa tympeitä.

Robotit korvaavat johtajat

Martin Ford: Robottien kukoistus, teknologia ja massatyöttömyyden uhka (Sammakko 2017). 

Olen olettanut automaation ja robottien korvaavan pikku hiljaa rutiininomaiset työt kuten jonkun hampurilaisen valmistamisen pikaruokalassa tai tavaroiden siirtelyn varastossa. Ford kuitenkin painottaa, että automaation seuraavissa aalloissa myös korkeakoulukoulutusta vaativat tehtävät annetaan tekoälyn ja robottien tehtäväksi.

Fordin esimerkit ovat pääsääntöisesti Amerikasta, mutta varmaan Suomessakin  korkeakoulututkinnon suorittaneilla voi olla yhä useammin vaikeuksia työpaikkojen löytämisessä. Pian robotit esim. kirjoittavat parempaa tekstiä kuin ihmiset, vaikka kyseiset henkilöt olisivat korkeakoulututkinnon suorittaneita. 

Avainsanoja ovat "big data" ja koneoppiminen. Tunnetusti kaupan ala hyödyntää valtavia tietomassoja voidakseen saada selville yksittäisten kuluttajien mieltymykset. Samalla tavalla voivat johtajina toimivat robotit louhia organisaatiota ja henkilöstöä käsittelevistä aineistoista sellaista tietoa, mihin ihminen ei pysty. 

Koneoppiminen puolestaan tarkoittaa sitä, että jatkuvasti saamansa palautteen avulla ohjelmisto alkaa tuottaa itse omaa koodiaan. Ensin algoritmi perustuu tuttuun aineistoon, jolla algoritmiä täsmäytetään oikeaan suuntaan, seuraavassa vaiheessa algoritmille annetaan uusia erilaisia aineistoja, joista algoritmi ratkaisee samankaltaisia ongelmia kuin ensimmäisessä aineistossa.

Olen vuosikymmenet seurannut vierestä tietoalan kehittymistä, ja olen mielestäni ollut henkisesti valmistautunut rutiinitöiden automatisointiin. Automatisoinnin muutosvauhti tuntuu hitaalta näin jälkikäteenkin katsottuna. En tosin tiedä miten olisi pitänyt edetä, kun en itsekään haluaisi viedä keneltäkään työpaikkaa, mutta toisaalta on typerää tehdä töitä kahdella tavalla, automaation avulla sekä manuaalisesti.

Johtajatkin ovat tulleet ja menneet niiden vuosikymmenten aikana, mitä työurani on kestänyt. Aina välillä on tullut mieleen, että onpas näillä työpaikoilla ollut huono "herraonni" (tarkoittaa myös naisjohtajia). Voisi olla perusteita uskoa, että tekoälyyn perustuvat robotit olisivat parempia johtajia kuin nämä, joita on joutunut katselemaan vuosien ja vuosikymmenten ajan.

Pystyisivätkö robotit tekemään päätöksiä asioiden ja faktojen pohjalta, eivätkä jähmettyisi joko vanhoin kaavoihin ja henkilökemioihin tai vaihtoehtoisesti johtajan oman ja lähipiirin edun tavoittelemiseen? Fakta tosin on hieman huono termi, sillä ymmärtääkseni "big data" pohjautuu enemmänkin aineistoissa ilmeneviin korrelaatioihin kuin kausaliteettiin eli syy- ja seuraussuhteisiin.

Olisivatko robotit virheettömiä johtajia näissä asioissa, joissa usein alitajuntaiset tunteet sanelevat päätöksiä? Muistettakoon, että on mm. sanottu robottien auton kuljettajina olevan parempia kuin ihmiset, koska eivät tee inhimillisyydestä johtuvia virheitä, mutta kuitenkaan robottiautot eivät ole viime aikoina ottaneet ratkaisevaa loikkaa. Edelleen on enemmän lupauksia kuin toimivia järjestelmiä. Jää nähtäväksi miten Fordin ajatukset toteutuvat, mutta haluaisin nähdä sen päivän kun robotit tekevät henkilöhallinnon päätöksiä ihmisten sijaan. 

Ken elää, hän näkee.

Tekoäly demokratian ja markkinatalouden pelastajana

George Zarkadakis: Cyber republic. Reinventing democracy in the age of intelligent machines. MIT Press, 2020. 

Vaikka selviäisimme nykyisestä pandemiasta, edessä on valtavia ongelmia. Jos robotit ja tekoäly korvaavat ihmiset työntekijöinä, entistä suurempi joukko länsimaiden asukkaista jää joko työmarkkinoiden ulkopuolelle tai vaille vakituista pysyvää työsuhdetta ja joutuu miettimään, miten voisi elättää itsensä.  

Kirjassaan Cyber republic George Zarkadakis ehdottaa ratkaisuiksi seuraavaa kolmea asiaa:

1. digitalouden liiketoimintamallien uudelleen miettimistä, 
2. ihmiskeskeisestä tekoälyä sekä 
3. kansalaisoikeuksien laajentamista.
   

Valtiokeskeisen hyvinvointisektorin laajentaminen on kallis ja tehoton ratkaisu. Kansalaispalkka ei sinällään ole ratkaisu, sillä työnteko on elatuksen ansaitsemisen lisäksi elämän merkityksellisyyden kannalta tärkeää.

Suurin osa työntekijöistä joutuu tyytymään free lancerin rooliin.  Digiaikana työntekijät myyvät osaamistaan jatkuvasti ilman toivoa pysyvästä työsuhteesta.

Nykyisten jättimäisten digiyritysten sijaan hajautettu tietotalous olisi sekä tehokkaampi että oikeudenmukaisempi. Kansalaisilta ja kuluttajilta jatkuvasti kerättävästä datasta on jokaisen kansalaisen päästävä taloudellisesti hyötymään.

Tämä voisi tapahtua hajautettujen digitaalisten platformien kautta. Tulevaisuuden yritykset ovat toisiinsa verkottuneita työntekijöiden muodostamia osuuskuntia. Lohkoketjut ovat oikein oivallettuna tekniikka, mitä tulevaisuuden verkostot käyttävät hyödykseen. (Linkki lohkoketjun wiki-sivuun)

Ihmiskeskeinen tekoäly perustuu kybernetiikkaan, jolloin järjestelmä rakentuu jatkuvasti saatavasta palautteesta, feedbackista ja pyrkii hakeutumaan homeostaasiin, tasapainoon. Ihmiset ja koneet ovat partnereita. Tekoäly ei siis voi alkaa elää omaa elämäänsä ja lopulta hallita ihmiskuntaa, mikä lienee tyypillinen tekoälyyn liitetty pelko. Kyberneettisessä keskustelevassa järjestelmässä tekoäly on asiantuntijan roolissa, ei hallitsijan.

Perinteinen länsimainen demokratia on vaarassa. Länsimaiset yhteiskunnat  joutuvat jatkuvasti tasapainoilemaan ei-liberaalin demokratian ja ei-demokraattisen liberalismin välillä. Eliitti voi jättää kansalaisten mielipiteet huomioon ottamatta vaika liberalismin nimissä, mutta kyse ei ole silloin kansanvallasta. Vai onko liberalismi tärkeämpää kuin demokratia, vaikka sillä ei olisi enää kansan enemmistön tukea?

Nykyisen edustuksellisen demokratian rinnalle olisi suotavaa saada väyliä välittömälle suoralla demokratialle. Kansanäänestykset, joissa äänestetään kyllä tai ei, eivät ole parhaita tapoja saada kansan tahto esille. Zarkadakis ehdottaa kansalaiskokouksia uutena instituutiona. Kansalaiskokouksissa pyrittäisiin tekoälyn avulla pääsemään konsensukseen ja seulomaan esiin perusteltuja esityksiä. Demokratia voidaan esittää kyberneettisenä järjestelmänä.

Kirjoittajan esiin nostamat ongelmat ovat todellisia. Ratkaisuehdotuksetkin ovat kiinnostavia. Kuitenkin jää tunne, että ongelmat ovat liian suuria, jotta niitä voitaisiin kirjasssa ehdotetuilla menetelmillä ratkaista. Markkinatalous taitaa toimia omien lainalaisuuksien mukaan, mikä tarkoittaa mm. pääomien kasautumista eli suuryrityksiä on jatkossakin, vaikka ne eivät olisi kansalaisten tai kuluttajien etu.

On ilahduttavaa lukea ihmiskeskeisestä tekoälystä, koska yleensä tekoälyn tulevaisuuteen liitetään dystooppisia pelkoja.

Kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen olisi kannatettavaa, ainakin olisi syytä kokeilla erilaisia e-demokratian suomia mahdollisuuksia. 

Muistan kuinka suuret odotukset ladattiin verkkodemokratiaan 1990-luvulla kun internet oli vielä nuori. Nuo odotukset eivät toteutuneet. Vaikka internet on paljolti pahimpien painajaisunien kaltainen, se on kuitenkin tarjonnut vaihtoehdon "leipää ja sirkushuveja" -mentaliteetille sekä ylhäältä alas julistetulle yksipuolisille poliittiselle ideologialle. 

Zarkadakiksen ajattelun logiikka on tällainen, kun oikaistaan mutkia: 

• Digiajalla toimeentulon hankkiminen on vaikeaa, koska pysyvät työpaikat vähenevät.
  
• Luottamus sekä länsimaiseen liberaaliin demokratiaan että markkinatalouteen on romahtamaisillaan.
  
• Tekoäly on taloudellisesti suunnaton mahdollisuus.
• Digitalouden voitot kuuluvat kansalaisille ja kuluttajille eivätkä pelkästään suuryrityksille.
  
• Tulevaisuuden yritykset ovat tekoälyä ja lohkoketjuja hyödyntäviä hajautettuja osuuskuntia, jotka toisiinsa kietoutuneina muodostavat verkoston.
  
• Tekoäly määritellään keskustelevan kybernetiikan perustalta.
• Demokratia tarkoittaa kyberneettistä järjestelmää.
  
• Kansalaisten luottamus voi palautua länsimaiseen demokratiaan ja markkinatalouteen, kun heillä on mahdollisuus sekä elättää itsensä omalla työllään että he kokevat voivansa vaikuttaa yhteisiin asioihin.
  

D

Geenit kertovat kohtalomme

The Science Of Fate : Why Your Future is More Predictable Than You Think / Hannah  Critchlow. Hodder & Stoughton, 2019.

Hannah Critchlow tasapainoilee perimän, ympäristön ja vapaan tahdon välimaastossa yrittäessään selvittää aivotutkimuksen näkökulmasta, kuinka paljon geenit ja perimä sanelevat ihmisen käyttäytymistä. Filosofian kannalta käsittely vapaasta tahdosta jää pintapuoliseksi, sen sijaan kirja tarjoaa kiinnostavaa tietoa perimän vaikutuksesta ihmisen elämään. Kirjoittaja on biologi ja neurotieteilijä.

Kirjoittaja haluaa tutkia vanhaa kohtalon ajatusta biologian näkökulmasta. Emme edes ymmärrä kuinka suuri osa päätöksenteostamme ja toiminnastamme on tietoisen tason ulkopuolella. Jos suurin osa ihmisen toiminnasta on tietoisen kontrollin ulkopuolella, voidaanko enää sanoa, että ihminen on itse vastuussa tekemisistään. Tämä on varmasti merkittävä yhteiskunnallinen kysymys, joka askarruttaa lainsäätäjiä ympäri maailman.

Kirjoittaja varoittaa kaiken aikaa liian yksioikoisista tulkinnoista. Aivotutkimuksen popularisointiin kannattaa suhtautua kriittisesti. Vielä tutkijat eivät tiedä läheskään kaikkea aivoista, geeneistä ja DNA:sta. Elämä on monimutkainen kokonaisuus, perimä, kasvatus ja ympäristötekijät luovat yhdessä moniulotteisen kudonnan. Tuomalla esille kontekstistaan irrallisia tiedonjyväsiä suuren yleisön sensaationälkään, media tunnetusti yksinkertaistaa tiedettä ja sen tutkimustuloksia.

Perimä vai kasvatus

Kirjoittaja esittää, että esim. skitsofreniassa arviolta noin 80 prosenttia on syntymässä saatujen geenien vaikutusta, loput geenien ja ympäristön monimutkaista vuorovaikutusta. Surkein kohtalo on varmaan niillä, joilla on tuo 80 prosentin geenialtistus ja sen lisäksi huonot ympäristötekijät ovat altistamassa sairastumiseen. 

Kuinka suuri osuus esim. ihmisen erilaisista syömiseen ja painonhallintaan liittyvistä ongelmista ja muista häiriöistä on tietoisuuden kontrollin ulkopuolella? Kirjoittaja toteaa, että ihmisen painosta arvioidaan noin 70 prosenttia olevan geenien vaikutusta, loput 30 prosenttia on ympäristötekijöiden vaikutusta, johon voisi periaatteessa olla mahdollisuus vaikuttaa. 

Ehkä tulevaisuudessa kehitetään täsmälääke, jolla vaikutetaan ihmisen aivojen mielihyväkeskukseen eli nucleus accumbens -tumakkeeseen. Ruoan syönti loppuisi siihen kun nälän tunne häviää tai alkoholin käyttö ei enää tuota mielihyvän tunnetta. 

Tällä hetkellä esiintyy varmaan paljon epäröintiä tuollaista mahdollista aivojen insinööritiedettä vastaan. Olemmeko valmiita siihen, että liikalihavuuden vähentämiseksi ylensyöntiä vähennettäisiin peukaloimalla ihmisen aivojen mielihyväkeskusta? Olisiko eettistä (pakko)hoitaa alkoholismia aivojen mielihyväkeskusta operoimalla? Nämä ovat kysymyksiä, joihin on otettava kantaa lähitulevaisuudessa. 

Aivojen fysiologinen plastisuus mahdollistaa sen, että voimme ylipäätään muokata omaa käyttäytymistämme. Plastisuus tarkoittaa kirjoittajan selityksen mukaan sitä, että vain jonkin uuden asian oppimisen alussa aivot laajenevat. Kun asia on opittu tai taito hankittu, aivojen virtapiirit määrittyvät jatkuvasti uudelleen, mikä puolestaan vähentää aivojen kokoa. 

Voidaanko tulevaisuudessa äidin kohdussa olevan sikiön geeneistä ennustaa ihmisen tuleva elämä? Osaksi voidaan, osaksi ei voida. Tuntuu pelottavalta dystopiselta ajatukselta, jos sikiön geeninäytteistä voidaan joskus tulevaisuudessa määrittää elämän vaiheet kuten älykkyys, menestyminen, terveys tai uskonnollinen vakaumus.

Vastasyntyneet vauvat omaavat valmiudet pa. kaikille maailman kielille eli ovat kykeneviä kuulemaan kaikkia mahdollisia foneemeja, mutta lapset aika pian menettävät tämän kyvyn niiden äänteiden osalta, joita he eivät kuule ympäristössään. Tämä on tietysti sääli muiden kielten oppimisen kannalta. Tämä on myös kaava, ihminen osaa valikoida informaation, jota tarvitsee ja hylätä muun kohinan pikku hiljaa. Opitusta  tulee vähitellen tapa. Toisaalta ne neuraaliset piirit, joita ei aivoissa käytetä eikä tarvita, häviävät pikku hiljaa lopullisesti. 

Oppiminen ja manipulaatio

Oppiminen tapahtuu siten, että aivoissa pienen pienet dendriittien haarakkeet reagoivat sähköiseen ärsytykseen, mikä saa haarakkeet tavoittelemaan yhteyttä viereisten hermosolujen kanssa. Dendriittinen haarake jakautuu alahaarakkeiksi. Tämä on prosessi, jonka avulla jokainen hermosolu voi yhdistyä 10 000 toiseen soluun, mikä tarkoittaa sitä, että kaiken kaikkiaan aivojen virtapiireissä on lähes lukematon määrä yhteyksiä. Käytännössä oppiminen on vähittäinen prosessi, jossa aivot reagoivat ympäristön signaaleihin. 

Ihminen on monimutkainen kokonaisuus. Geenien lisäksi ihminen rationaalista käyttäymistä häiritsevät erilaiset kognitiiviset vinoumat sekä virhepäätelmät, joihin luonnostamme kovin helposti syyllistymme. Ihmisen ajattelu on vääristynyttä, vaikka sitäkään emme välttämättä itse ymmärrä.

Erilaiset näkemykset ja uskomukset voivat intuitiivisesti ajatellen olevan tietoisen ajattelun tulosta. Kirjan mukaan suurin osa ihmisen uskomuksistakin ja erilaisista näkemyksistä on pääosin tulosta alitajuntaisten ja sisäsyntyisten aivomekanismien ei-tietoista tuotosta. Ylipäätään uskomukset pohjautuvat yhtä paljon emootioihin kuin ovat älyllisen prosessoinnin tulosta. 

Aikamoinen yllätys on tutkimustulos, jonka mukaan konservatiivien ja liberaalien ihmisten aivot eroavat tärkeältä osin. Konservatiivien mantelitumake eroaa liberaalien vastaavasta. Tästä syystä konservatiivit ovat varautuneempia kuin liberaalit ja aistivat liberaaleja herkemmin mahdollisen uhan.

Entä jos yhteiskunnassa vallassa oleva poliittinen ryhmittymä keksii keinon saada loputkin kansasta oman näkemyksen tueksi vaikuttamalla jollakin operaatiolla  mantelitumakkeen anatomiaan? Pelkkä ajatuskin on pelottava.

C. P. Snow kirjoitti aikoinaan kirjan kahdesta kulttuurista, luonnontieteellisestä ja humanistisesta, jotka eivät kohtaa. Tässä kirjassa kaksi kulttuuria onneksi kohtaavat aika monella sivulla. Aivotutkimus on tieteenala, joka näyttää edistyvän huimaa vauhtia ja yhteiskunnallisista seurauksista on syytä keskustella. Voi kuitenkin pohtia, antaisiko perinteinen vapaan tahdon filosofia uusia näkökulmia, jos halutaan selittää kohtalon, determinismin ja vapaan tahdon suhdetta aivojen, geenien ja DNA:n näkökulmasta. 

Kirjaa ei ole käännetty suomeksi.

Linkki teokseen Amazon-kirjakaupassa.