Johdatus perinteiseen filosofiaan

Roger Scruton: Filosofian periaatteita ja ongelmia. Suomalaisuuden liitto, 2024. Suom. Juhani Sarsila.

Jossain kirjasen keskivaiheilla Roger Scruton (1944-2020) paljastaa tekstin olennaisen johtolangan toteamalla, että angloamerikkalaisella filosofialla on ihmisille enemmän sanottavaa kuin marxismilla, fenomenologialla, eksistentialismilla, strukturalismilla tai dekonstruktiolla. 

Miksi tarvitaan filosofiaa, eikö tiede riitä kertomaan totuuden maailmasta? 

Tiede tutkii havaintoja, jotka eristetään todellisuudesta. Tämän jälkeen pyritään havaitusta ei-havaittuun ja ei-havaittavissa olevaan. Kausaliteettia hyödyntymällä  luodaan lainalaisuukisia ja teorioita. Näin rakennetut tieteen käsitteet ja teoriat ovat tietenkin etäisiä meidän kokemuksillemme. Tieteelliset löydöt testaan uusilla havainnoilla. Tiede selventää, miten maailma ilmenee, mutta ei kuvaile sitä. 

Ihminen rationaalisena olentona miettii tapahtumien syitä. Sen ohella kuitenkin etsimme tekojen perusteita ja aikomuksia.

Selitämme maailmaa kahdella eri tavalla: olemme osa luontoa ja luonnonlakien alaisia sekä uskomme olevamme luonnonlaeista huolimatta henkisiä olentoja ja vapaita tekemään valintoja.

Kirjoittajan esimerkki on toisen ihmisen hymy, näemme ihmislihan liikkuvan hermoimpulssien mukaan. Kuitenkin tulkitsemme hymyn luonnonlaeista poikkeavalla tavalla, koska annamme hymylle merkityksen. 

Filosofia on olemassa vain rationaalisena keskusteluna, mikä vaatii kielen olemassaolon. Todellisuus on totta kai olemassa kielestä riippumatta, itse asiassa käyttämämme käsitteet eivät aina kovin hyvin heijasta todellisuutta. Todellisuudesta on siinä mielessä vaikea saada otetta. Ajattelun ja todellisuuden suhteen rajanveto on mahdollista vain kielen avulla. 

Ihmisen erottaa eläimestä itsetietoisuus. Emme voisi katua menneitä, pohtia tulevaa ja kammoksua kuolemaamme, ellemme tuntisi itseämme samaksi jossain määrin pysyväksi persoonaksi kuin aikaisemminkin.

Fysiikan aika ja koettu aika ovat eri näkökulmia. Voi yrittää nähdä maailman ikään kuin ikuisuudesta käsin tai kestona ja muutoksena. Numerot ovat kaiketi ikuisia, mutta ihminen kokee ajallisuuden rajallisena meitä jokaista koskevine päätepisteineen.

Tuntiessamme syyllisyyttä tai häpeää siitä, mitä olemme aikaisemmin tehneet, tuntuu meistä kuitenkin kuin ajaton luontomme olisi tuomiolla. 

Olemme sekä luonnon objekteja ajan, paikan ja kausaliteetin alaisina että subjekteja, jotka pystymme suhtautumaan itseemme ja toinen toisiimme järjen ja vain sen "lakien" velvoittamina olentoina.

Moraalilait muotoilevat idean rationaalisten ihmisten yhteisöstä. Scruton luettelee neljä moraalisen argumentaation  lähdettä. Nämä ovat persoona ja siihen kuuluva moraalilaki, hyve-etiikka, sympatia ja hartaus (latinaksi pietas). 

Vain vapaiksi ymmärretyillä ihmisillä voi olla oikeuksia ja velvollisuuksia. Moraalilaki ei ole vain sääntökokoelma.

Vain moraalilakiin perustuva yhteiskunta ei tee eroa läheisten ja muukalaisten, ystävien ja vieraiden välillä. Ihminen tarvitsee muutakin, kiintymystä myötätunnon yhteyttä niihin, jotka jakavat saman kohtalon.

Tunteet ja sympatia voivat parhaimmillaan laajentaa moraalilakia niin, että luovumme meille kuuluvista omista oikeuksistamme niiden hyväksi, jotka ovat hädässä.

Emme arvioi ihmisiä vain toiminnan perusteella, vaan myös motiivien ja luonteen. Arvostamme perinteisiä hyveitä ja ymmärrämme, että vain niitä noudattavien ihmisten avulla yhteiskunta ylipäätään pysyy koossa.

Kun kunnioitamme perinteitä, kansalaisyhteiskuntaa ja esivanhempia harjoitamme hartautta. Samalla myönnämme oman haurautemme ja riippuvuutumme edellisten sukupolvien työstä.

Pahu[u]s vieköön

Lauri Nummenmaa: Pahuus. Ihmisluonnon pimeä puoli. Tammi, 2022.

Pääasiassa kirjoittaja etsii pahuuden syytä evoluutiosta ja ihmisen biologiasta. Pahuus terminä jää määrittelemättä.

Evoluutio on virittänyt ihmisestä tehokkaan saalistus- ja tappokoneiston. Tämä koneisto on auttanut ihmissukua selviytymään olemassaolon taistelussa.

Kirjoittaja käsittelee mm.  aggressiota, miesten väkivaltaa, raiskauksia, perheväkivaltaa, moraalisia tunteita, kostoa, valehtelua, psykopatiaa, sadismia ja elokuvaväkivaltaa.

Aggressiivisuus 

Ihmisen aggressiivisuus on lajinkehityksen eikä sosiaalisen oppimisen tulosta.

Luonnossa aggressiivisuus on yleisintä sosiaalisilla lajeilla, jotka ovat territoriaalisia. Yhteiselämästä on paljon hyötyä, mutta yhteisen jakaminen, kuten esim. kuka saa ravintoa tai mikä uros saa paritella naaraiden kanssa, aiheuttaa myös erimielisyyksiä ja herättää aggressioita. 

Simpanssien taistelu reviireistä muistuttaa ihmisen valtakamppailuja. Naapurilaumojen urosten surmaaminen on oman lauman kannalta rationaalista. Naaraita ei surmata, vaan liitetään osaksi omaa laumaa. 

Pohjimmiltaan samasta ilmiöstä taitaa olla kyse, kun ihmiset ovat valmiita vaaratilanteissa pelastamaan naiset ensin. Hädästä pelastetut miehet saattavat muodostua uhaksi, naisia puolestaan voidaan käyttää yhteisön hyväksi.

Suurin osa simpanssilaumojen kuolemaan johtaneista kahakoista ja sodista tapahtuu alueilla, jotka toinen lauma on anastanut toiselta. Kyse on siis reviiristä ja elintilasta. 

Yhtäältä kyky tappaa lajitovereita ja toisaalta kyky vältellä väkivallan uhriksi joutumista ovat jatkuvaa evolutiivista kilpavarustelua. Evoluution myötä ihmiselle on kehittynyt "murhatutka" eli kyky tunnistaa vaaratilanteet ja yrittää vältellä niitä. 

Sekä eläimillä ja ihmisillä aggressio on joko impulsiivista tai strategista. Strateginen ei ole jatkuvaa voimien tuhlausta. Aggressio vaatii oletuksen siitä, että kamppailu olisi voitettavissa. Lisäksi yhteenotosta pitää olla jotain hyötyä. Strategista väkivaltaa esiintyy harvoin huvin vuoksi.

Impulsiivinen aggressio pyrkii ratkaisemaan eteen tulleen ongelman saman tien, siinä ei ole mitään pitkän tähtäimen suunnitelmaa eikä etua tai hyötyä.

Otsalohkon vauriot selittävät impulsiivista aggressiota, mutta eivät strategista. Toisaalta otsalohkojen vauriot heikentävät toiminnanohjausta ja pitkäjänteistä suunnittelua.

Impulsiiviset voivat olla vaarallisia pikaistuksissaan, strategiset voivat suunnitelmallisuudessaan saada aikaan järkyttäviä hirmutekoja. 

Päihteet korreloivat väkivaltaisen käyttäytymisen kanssa. Samoin tekevät mielenterveyden sairaudet ja häiriöt. 

Kamppailussa heikompi osapuoli  puolustautuu myös väkivaltaa käyttämällä, koska muuten tulisi todennäköisesti tapetuksi. Tällöin väkivaltainen käyttäytyminen puolustautumisessa on mielekästä ja rationaalista.

Kirjoittajan mukaan suurin osa ihmisten väkivallasta on rationaalista, ei täysin mielivaltaista. Pääsääntöisesti väkivaltaan ei turvauduta, jos tavoite on muulla tavoin saavutettavissa, kuten neuvotteluilla tai suostuttelulla. 

Väkivalta ja toisten satuttaminen tai tappaminen on yleensä ihmisille vaikeaa. Tunteiden säätäminen on työlästä. Jos taistelija alkaa itkeä ruumiskasojen äärellä, hän on varmaan seuraava ruumis. Siksi väkivaltaa pyritään oikeuttamalla: syy on uhreissa itsessään tai kyse on vain itsepuolustuksesta tms.

Sadistisia piirteitä on noin joka kymmenelle ihmisellä. Ihminen tyypillisesti haluaa nautintoa pyrkien pois kivusta, mutta sadisti nauttii kivusta ja muiden satuttamisesta. Ehkä sadismia on alunperin evoluution sopeutuma, joka on edesauttanut saalistamista.

Miesten väkivalta

Miehet tekevät suurimman osan henkirikoksista ja enemmistö uhreistakin on miehiä.

Sekä ihmisillä että  simpansseilla 95 prosenttia surmista on urosten tekemiä. Urosten aggressiivisuus on lajikehityksen seurausta.

Miesten aggressiivisuus juontaa juurensa kilpailuasetelmasta parisuhdemarkkinoilla. Parisuhdemarkkinoilla 80 prosenttia miehistä kamppailee 20 prosentista tavoitelluimpia naisia. 

Evoluutio on tehnyt ihmiselle tappajan mielen. Onneksi vain harvoin turvaudumme väkivaltaan, meidät on myös varustettu kyvyllä välttää väkivaltaa. Vältämme väkivaltaa, koska siihen liittyy aina riski, väkivaltaan turvautuvat voivat itse loukkaantua tai kuolla. Jos säilyy hengissä, myöhemmin uhrin sukulaiset tai liittolaiset saattavat kostaa.  

Leposyke on aggressiivisuuden paras ennustaja. Todennäköinen kaava selitykselle on siinä, että mitä matalampi leposyke, sitä vähemmän ihminen on ahdistunut. Ahdistuneisuus puolestaan toimii eräänlaisena väkivallan jarruna. Normaali ihminen ahdistuu pelkästä väkivallan ajatuksesta. Pelottomuus onkin keskeisiä väkivaltaisen käyttäytymisen varhaisia tuntomerkkejä.

Moraali         

Ihminen kykenee jatkuvaan moraaliseen arviointiin. Kyky erottaa hyvä ja paha on ihmisillä yhteinen, mutta yhteisö tai kulttuuri määrittää, mikä on hyvää ja mikä pahaa.                                                              

Yllättävää on sen sijaan se, että moraalisia tunteita oli jo noin 5-7 miljoonaa vuotta sitten ennen kuin simpanssien ja ihmisten lajit eriytyivät. 

Moraaliset tunteet pitävät yhteisöä koossa ja helpottavat tunnistamaan ketkä ovat ystäviä, ketkä vihollisia.

Moraalisten tunteiden loukkuun on helppo jäädä. Ihmisellä on tarve olla oikeassa ja moraalin sisältö vaihtelee kulttuureittain. 

Uskonsodat ovat esimerkki siitä, kun oma moraali yritetään pakottaa muillekin. Ideologian mukanaan tuoma aggressiivisuus tai moraalinen raivo ei ole strategista, koska siinä on tavoite pahan hävittäminen vaikka tappamalla koko kansa myös naiset ja lapset.

Ihmisen pelkotiloja hallitsemalla hallitsee ihmistä. Jos diktaattori pystyttää alaisten pelkotiloihin perustuvan totalitarismin, siinä on myös sen heikkous. Jos joudutaan keskittymään pelkäämiseen, ihmisten luovuus, älyllisyys ja itsensä toteuttaminen kärsivät lopulta järjestelmän tuhoksi.