Suomen presidentit ja Korkeimman kaitselmus

Ainakin juhlapuheissa poliitikot saattavat puhua korkeimman kaitselmuksesta, vaikka harvoin täsmentävät mitä sillä tarkoittavat. 

Yleensä K. J. Ståhlberg oli pidättyväinen kertomaan julkisesti suhteestaan uskontoon.  

Sotien jälkeen 1945 Ståhlberg täytti 80 vuotta ja hänen kunniakseen järjestetyssä kansalaisjuhlassa Ståhlberg sanoi luottavansa Suomen selviytyvän omalla työllään sekä “korkeimman kaitselmuksen avuin”.

Päiväkirjamerkintöjen valossa presidentti Relander paljastuu uskonnolliseksi tai jopa uskovaksi, sillä Jumala ja Korkein ovat aika paljon esillä. 

Relander oli myös rukouksen ystävä, joka kehotti muitakin rukoilemaan.  

Presidentti Svinhufvudin viimeiset terveiset Suomen kansalle olivat: “Luota vain Jumalaan, itseesi ja oikeuden voittoon.” 

Svinhufvud halusi sitoa Suomen vahvan Saksan yhteyteen. Vahva Saksa saattoi oli eräänlainen jumalhahmon korvike. 

Kiinnostavaa on myös Svinhufvudin ja muiden ns. perustuslaillisten usko oikeuteen ja oikeuden voittoon. Oikeus ei ollut mitään pelkästään ihmisten laatimaa tai sopimaa, vaan taustalla oli ilmi selvästi usko ihmisiä suurempaan ylimaalliseen oikeudenmukaisuuteen tai luonnonoikeuteen. 

Kyösti Kalliota voidaan pitää avoimesti uskonnollisena presidenttinä, joka ei arkaillut Jumalan nimen lausumista julkisuudessa.

Talvisodan ankarina päivinä Kallio loi henkeä suomalaisiin puhumalla useasti myös Jumalasta ja korostamalla, että maallisesti epätasaisessa taistelussa Jumala oli suomalaisten puolella. 

Puheissaan presidentti Ryti saattoi viitata oikeudenmukaisen Kaitselmuksen johdatukseen, vaikka persoonaltaan oli rationaalinen älykkö.

Mannerheim kirjoitti sodan aikana useasti Korkeimman johdatuksesta ja kaitselmuksesta. 

Myös J. K. Paasikivi toi usein esille kaitselmuksen johdatuksen. Erityisesti hän pohti sitä, miten kaitselmus on toiminut pienten valtioiden kohdalla. Pienten valtioiden asema ei usein ollut helppo, mutta Suomen osalta Paasikivi saattoi todeta: “Mutta ihmeellisesti on Kaitselmuksen käsi kansamme kohtaloita tähän asti ohjannut”.

Presidentti Kekkonen oli machiavellistinen vallankäyttäjä, joka ei julkisesti puhunut eikä ilmeisesti yksityisesti kirjoittanut Jumalasta. 

Presidentti Koivisto arvosteli sekä kirkkoa että kirkonmiehiä. Lapsuuden perintönä Koivisto tunsi Raamatun sen verran hyvin, että ei voinut hyväksyä yksittäisten Raamatun jakeiden käyttöä puoltamaan esim. myönteistä pakolaispolitiikkaa. 

Koivisto kutsui itseään “valtakunnan protestantiksi” (väännös termistä valtakunnan presidentti). Koiviston mielipiteitä Baltian maiden itsenäistymisestä, Balkanin sodista ja Venäjästä arvostellaan edelleen. Samoin edelleen kritisoidaan voimakkain sanoin Koiviston halua pelastaa 1990-luvun laman aikana pankit, mutta ei velallisia. 

Mauno Koiviston ajatusmaailmassa ja toiminnassa joidenkin valtioiden ja kansojen on ilmiselvästi sijaiskärsittävä jotta kansainvälinen järjestelmä pysyisi koossa ja toimintakykyisenä. 

Koivisto oli poliittinen taktikko, joka kuitenkin paradoksaalisesti paheksui poliittisten suhdanteiden  hyväksikäyttöä. 

Suomen presidenteistä Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen ovat selkeimmin olleet internationalisteja ja globalisteja. Myös heidän uskonnollisuutensa tukee tällaista näkemystä, Ahtisaari oli kehitysmaiden ja kehitysyhteistyön ymmärtäjä sekä myös lähetystyön ymmärtäjä. 

Halonen painotti kristinuskon moraalioppia ja vuorisaarnan opetusta. Molemmat sekä puhuivat että toimivat käytännössä maailmankansalaisuuden puolesta. 

Muiden presidenttien (Sauli Niinistö ehkä välimaastossa) kohdalla uskonnolliset näkemykset ovat pikemminkin valahtaneet perinteisen poliittisen realismin oppeihin, joissa painotetaan kansan ja valtion etua maailmankansalaisuuden kustannuksella.

Suomessa tämä on suuressa määrin perintöä Snellmanin filosofiasta, jonka mukaan ihmisten tulee toimia perheen, yhteiskunnan ja valtion hyväksi, mutta kukaan ei voi tietää, miten voisi toimia koko ihmiskunnan hyväksi. Ihmiskunnan etu toteutuu kun huolehditaan valtion edusta.

Sen jälkeen kun Sauli Niinistö pelastui Thaimaan tsunamin kourista jouluna 2004, hän totesi mielestäni olennaisen asian: “pelastumisessa oli sattumalla tai sitten jollain suojeluksella asiaa”. 

Johdatus, suojelus tai kaitselmus usein määritellään sattuman kautta. Jos tarkastellaan sattuman eri lajeja, tällöin useimmiten tarkoitetaan yhteensattumia. Kausaaliset tapahtumaketjut kohtaavat tavalla, mikä kokijasta tai tarkkailijoista tuntuu joko käsittämättömältä yhteensattumalta tai sitten  korkeimman johdatukselta.

Varsinkin hädän hetkellä tullut yhteensattumien tuoma apu tuntuu usein kuin Jumala olisi puuttunut tapahtumien kulkuun. 

Ahdistuksen ja masennuksen biologinen tausta

Anders Hansen. Aivoblues: miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin? Atena 2021.

Nykyihminen tuntuu voivan huonosti, vaikka monet asiat ovat paremmin kuin aikaisemmin. Syytä voi etsiä ihmisen biologiasta, sillä olemme perineet esi-isiltämme kyvyn selviytymiseen ja geenien levittämiseen, emme kykyä hyvän olon tunteeseen.

Aivot eivät ymmärrä, että emme enää ole metsästäjä-keräilijöitä.

Ihmisen "suojelusenkeli" on usein mantelitumake eli amygdala. Aistimukset kulkevat ensin mantelitumakkeen kautta ennen kuin aivot ehtivät prosessoida niitä.

Kun refleksinomaisesti viime hetkellä väistämme yllättäen kohti tulevaa ajoneuvoa, kyse on mantelitumakkeen toiminnasta. 

Emootiot aiheuttavat liikkeen ja stressihormonin erittymistä, tunteet ryöpsähtävät vasta sen jälkeen, kun aivosaaressa sisäiset ja ulkoiset ärsykkeet yhdistyvät.

Aivot eivät hahmota maailmaa sellaisenaan, vaan muokkaavat ärsykkeiden luomaa kuvaa ihmisen selviytymistä varten.

Jos aikojen kuluessa tunteet ovat johtaneet vääränlaiseen käyttäytymiseen, hinta on ollut geenipoolista poistuminen. 

Ahdistus

Stressin aiheuttaa jokin uhka, ahdistumiseen riittää ajatus mahdollisesta uhasta. Ahdistus on aivojen tapa viestiä, että jokin asia on huonosti. Paniikkikohtaus on ahdistuksen äärimmäinen muoto.

Mantelitumake ilmoittaa vaarasta, johon elimistö reagoi käynnistämällä taistele tai pakene -reaktion. Stressijärjestelmä kiihdyttää sykettä ja hengitystä. Aivot tulkitsevat tämän virheellisesti otaksuen todellisen vaaran uhkaavan. Oletettu uhka kiihdyttää sykettä ja hengitystä entisestään ja johtaa helposti paniikkiin.

Ne ihmisten esi-isistä, jotka näkivät savannilla vaaroja kaikkialla, selvisivät todennäköisemmin kuin ne, jotka vain makoilivat ruohikolla.

Jos nykyihminen näkee uhkia joka puolella, hän kärsii ahdistuksesta. Tausta on siis se, että ihmisen aivot mukautuivat aikoinaan pitämään jokaista epäilyttävää ilmiötä vaarana. 

Ahdistuskohtaus kertoo toimivista aivoista, vaikka usein ahdistusta kokiessaan ihminen luulee erheellisesti, että hänessä on jotain vikaa. 

Aivojen näkökulmasta paniikkikohtaus on usein väärä hälytys. 

Vaikka itse haluaisimme unohtaa aikaisemmat traumaattiset muistot, aivot eivät anna meidän unohtaa. Aivot haluavat suojella meitä siltä, että emme joutuisi samankaltaiseen onnettomuuteen uudestaan ja siksi muistuttavat meitä jatkuvasti entisestä onnettomuudesta. 

Aivojen kannalta tärkeintä on selviytyminen, siksi ikävät asiat ponnahtavat tietoisuuteen jatkuvasti.

Masennus

Alttius masennukseen on yksilöllistä. Masennusgeeniä ei ole löydetty, sen sijaan lähes kaikilla on geenejä, joilla on yhteys masennusriskiin.

Kirjoittaja esittää, että kyky kehittää masennusoireita on ihmisen keino suojautua bakteerien ja virusten aiheuttamalta tartunnalta.

Historiallisesti yli puolet lapsista on kuollut erilaisiin tartuntatauteihin ehtimättä aikuisikään. Kaikki nykyihmiset ovat tietenkin niiden jälkeläisiä, jotka selvisivät, eivätkä menehtyneet lapsina.

Nykyihmisen aivot ja elimistö ovat siis kehittyneet selviytymään sellaisesta, joka historian aikana on tappanut erityisesti lapsia ja nuoria.

Stressi on ollut luotettava signaali kasvaneesta infektioriskistä. Savannilla esi-ihmisen loukkaantuminen ja haavat aiheuttivat stressiä, koska tulehdus saattoi viedä hengen. 

Esimerkiksi vaativan työhaastattelun aiheuttama stressi voi saada elimistön uskomaan, että loukkaantumisriski on koholla. Elimistö valmistautuu uhkaavaan vaaratilanteeseen. Aivot tuottavat tunteita, jotka saavat ihmisen painumaan kasaan eli masentuvan.

Tulehdus suojaa monilta infektioilta, mutta krooninen tulehdus on monien vakavien sairauksien taustalla. Pitkittyneen tulehduksen aiheuttavat sairaudet vaivaavat usein vasta nuoruuden jälkeen. Kuten todettu pitkän historian aikana suuri osa ihmisistä ei yltänyt edes aikuisuuteen.

Ennen tulehduksia aiheuttivat virukset, bakteerit ja haavat, nykyään esim. istuminen, tupakointi ja pitkäkestoinen stressi ja muut elintapoihin liittyvät. 

Aivot eivät tunnista tulehduksen aiheuttajaa, vaan  reagoivat jatkuviin signaaleihin tuottamalla masennusta.

Kirjoittajan mukaan noin kolmasosan masennuksesta arvioidaan olevan tulehdusten aiheuttamia.

Masennus voi toimia myös suojauskeinona. Hyvällä tuulella olevia on nimittäin helpompi huijata kuin alakuloisia. Alakuloiset ihmiset ovat kriittisempiä kuin hyväntuuliset.

Suurten valintatilanteiden kohdatessa aivojen strategia voi olla vetäytyminen masentuneena ratkomaan elintärkeitä kysymyksiä. 

Liikunta ja ihmissuhteet 

Masennuksen hoidossa ja ennaltaehkäisyssä olennaisia ovat liikunta ja sosiaalisista suhteista huolehtiminen.

Alun alkaen ihminen oli laumaeläin. Laumassa eläminen toi turvallisuutta ja antoi mahdollisuuden selviytymiseen eli siihen mikä aivoille on olennaista. 

Kun nykyihminen on yksin, aivot olettavat, että vaaran kohdatessa kukaan ei tule auttamaan. Tällöin ihminen on jatkuvasti varuillaan ja joutuu helposti taistele tai pakene -moodiin. 

Tällöin elimistö on hälytystilassa ja päällä on pitkäkestoinen stressi. Seurauksia voivat olla kohonnut verenpaine ja korkeat tulehdusarvot. 

Yksinäisyyden kokeminen uhkaavana vaaratilanteena on voinut esi-isille olla hyödyksi, mutta nykyihmiselle se on haitaksi.

Kauan sitten esim. yleisön edessä puhuminen merkitsi esivanhemmillemme sitä, että oli joutunut oman lauman ulkopuolelle, siis usein hengenvaaraan. Siksi julkinen esiintyminen voi aiheuttaa monille paniikkikohtauksia. 

Liikenne on paljon vaarallisempaa kuin yleisölle puhuminen, mutta meille ei ole ehtinyt kehittyä autoille samanlaista pelkotilaa.

Liikunta ennaltaehkäisee masennusta ja ahdistusta. Liikunta opettaa elimistön olemaan reagoimatta stressiin, oli sen aiheuttaja mikä hyvänsä. Elimistö oppii vähitellen, että sykkeen kohoaminen ei tarkoita vaaratilannetta.

Liikunta kohentaa oloa, mutta lisää myös kognitiivisia kykyjä. Selitys löytyy kehityksestä, kognitiiviset kyvyt ovat olleet tarpeen juuri metsästäessä ja keräilyssä.

Miten huijarit käsittelevät syyllisyyden tunteita?

Huijarien Suomi: rehellisen kansan petolliset kasvot / Annukka Jokipii, Nadia Paavola. Docendo 2023.

Kirjassa käydään läpi yritysten ja organisaatioiden erilaisia petoksia ja huijauksia. 

Petokselle pitää olla tilaisuus. Järjestelmässä on puute tai heikkous, joka mahdollistaa vilpin. 

Vilpin tekijällä pitää olla painetta hairahtumiseen. Usein motiivi on taloudellinen, halu saada helppoa ylimääräistä rahaa. Työntekijä voi olla myös tylsistynyt tai haluaa kostaa koettuaan omasta mielestään epäoikeudenmukaista kohtelua.

Vilpin tekijä on rationalisoinut eli järkeillyt asian itselleen, petos kannattaa, koska riski jäädä kiinni on pieni. Petoksen tekijän pitää olla riittävän kyvykäs ja osaava suoriutumaan vilpistä ja hänellä on oltava sopivat luonteenpiirteet.

Lopuksi tekijän pitää olla riittävän häikäilemätön ja arrogantti. Hän ajattelee, että yhteiset pelisäännöt eivät koske häntä, koska hän uskoo olevansa muiden yläpuolella. 

Erityisen kiinnostavaa kirjassa on väärintekijöiden psykologinen analysointi. Mikä on vilpintekijöiden polku, ja miten petolliset ihmiset selittävät tekojaan ja miten he käsittelevät niitä mielessään?

Polussa ensimmäinen vaihe on valintatilanne, jossa joudutaan päättämään kumpaan suuntaan lähdetään, petoksen tielle vai pysytäänkö rehellisenä.  

Aina tekijä ei ylipäätään ole itse tietoinen tekojen vääryydestä tai lainvastaisuudesta, ainakaan heti.

Organisaatiossa petos ja vilppi voivat olla normaali tapa, jolloin on odotusarvona, että toimii kuten muutkin.

Osa ihmisistä tottelee melko sokeasti auktoriteetteja. Jos johtajat, esimiesasemassa olevat tai yhteisön vahvat mielipidejohtajat ohjaavat tai vihjaavat johonkin väärään suuntaan tai koko organisaatio toimii vilpillisellä tavalla, yksilön voi olla vaikea nousta auktoriteetteja tai ryhmäpainetta vastaan.

Egoistinen organisaatio, joka pyörii itsensä ja jäsentensä ympärillä, ajautuu useammin moraalisesti harmaalle vyöhykkeelle kuin ulospäin suuntautunut organisaatio.

Toisessa vaiheeessa testataan henkilöiden moraalista intuitiota eli luontaista kykyä erottaa oikea ja väärä. Tekijälle voi tulla syyllinen olo, mutta silti hän jatkaa petosta tai vilppiä. 

Petoksen tai muun vilpin tekijä saattaa kokea eettistä stressiä toimiessaan omien arvojen vastaisesti.

Jos intuitio ei ole voimakas, henkilö joutuu miettimään ja järkeilemään, kannattaako vilppi.

Väärin tekeminen voi aiheuttaa stressin lisäksi tunnontuskia, kiinnijäämisen ja rangaistuksen pelkoa. Hinta väärin tekemisestä voi olla kova, vaikka tekijä saisi rahallista hyötyä tai koston kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta.

Tekijä käsittelee petoksen, vilpin tai vääryyden aiheuttamia kielteisiä tunteita näillä tavoilla:

• Kielteisten tunteiden sietäminen, vähättely tai tuntemisen siirtäminen tuonnemmaksi.
• Tunnustaminen ja väärien tekojen korjaaminen. Tunnustaminen ilman pakkoa kertoo vahvasta syyllisyyden tunteesta tai kiinnijäämisen pelosta. Joskus väärintekijä voi yrittää hyvittää tekonsa nimettömänä.
• Itsetunnon vahvistaminen. Väärintekijä voi kompensoida kolhuja saanutta minäkuvaansa esim. hyväntekeväisyydellä tai rahaa lahjoittamalla. Epärehelliset ihmiset voivat haluta puhdistautumista. Joidenkin tutkimusten mukaan väärintekijät peseytyvät tavallista useammin. Syyllisyyden tunnetta voi lieventää myös asenteitaan muuttamalla eli pohtimalla mikä oikeastaan on tuomittavaa ja mikä ei.
• Teon rationalisointi eli itselleen järkeily. Teot tuntuvat vääriltä, mutta ne voidaan oikeuttaa näillä tavoin:

• 1. Ryhmän etu. Väärintekijä haluaa olla lojaali petoksessa mukana oleville työkavereille tai organisaatiolle.
• 2. Välttämättömyys. Tekijän mielestä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta.
• 3. Tuomitsijoiden tuomitseminen. Systeemi on mätä ja tuomitsijat tekopyhiä. Tekijä on sankari, joka panee kampoihin järjestelmälle tai koneistolle. 
• 4. Vertailu ja vähättely. Tekijä vetoaa siihen, kuinka vähäinen hänen petoksensa tai rikkeensä on todella suuriin rikoksiin verrattuna. 
• 5. Seurausten vähättely. Tekijä voi todeta, että kukaan ei oikeastaan kärsinyt tai loukkaantunut hänen teoistaan. Tämä on tehokas keino, sillä näin toimivat eivät muista tekoaan ja sen seurauksia. 
• 6. Uhrin tai organisaation syy. Työnantaja onkin ansainnut esim. petoksen, koska tekijää on kaltoin kohdeltu eikä hän ole saanut sitä arvostusta, minkä olisi ansainnut. 
• 7. Vastuun välttely. Tekijä saattaa ajatella, että häntä suuremmat voimat ohjaavat toimimaan väärin. Esim. kapitalismi tarkoittaa, että huijataan.

Kirjassa nostetaan kiintoisia seikkoja esille, mutta kovin syvällisesti niitä ei käsitellä.

Huijarien Suomi

Sattuman ja syyn rajamailla

On useitakin mahdollisuuksia määritellä sattuma. Ensimmäiseksi voimme määritellä sattuman tapahtumaksi, jonka syy ei ole ainakaan toistaiseksi tiedossa. Tässä tapauksessa meidän täytyy puhua sattumasta, koska emme tunne yksittäisten tilanteiden kaikkia edeltäneitä tapahtumia riittävän tarkasti voidaksemme eritellä syy-seuraussuhteita. Tapahtumilla on siis syynsä, mutta maailma on niin monimutkainen, että seuraukset tulevat meille yllätyksinä. 

Vaikka voisimme ennakoida kuinka monta uhria liikenneonnettomuudet vaativat vuosittain, kysymme silti miksi, kun onnettomuus osuu meihin itseemme tai lähipiiriimme. Yksittäistapaukset ovat satunnaisia ja ne tuntuvat monta kertaa epäoikeudenmukaisilta, jos kyse on onnettomuudesta.

Kun heitämme kolikkoa yhden kerran, sattuma sanelee, onko tulos kruuna vai klaava. Kun heitämme kolikkoa riittävän monta kertaa, voimme sanoa että todennäköisyyden lakien mukaan molempia, kruunuja ja klaavoja, on suurin piirtein yhtä paljon, mikäli olosuhteet muuten ovat samanlaiset eri heitoille. Tosin kaaosteorian mukaan kaikki arvontapelit ovat deterministisiä, mutta koska pienetkin muutokset alkuehdoissa aiheuttavat monikertaiset muutokset, tulokset näyttäytyvät meille satunnaisina. 

Vapaus valita

Sattuma kohtaa meitä usein päätöksenteossa ja valintoja tehtäessä. Tämä voi olla yllättävää, sillä luulisi vapaasti tehtävien valintojen olevan kaikkein kauimpana sattumasta. Valinnan hetkellähän me toteutamme itseämme, sitä mikä meissä on tärkeintä. 

Deterministit kieltävät sekä valinnanvapauden että sattuman. Maailma on kausaalisten syiden katkeamaton ketju. Sekä vapaa tahto että sattuma ovat mielen illuusioita, jotka saattavat olla hyödyllisiä arkipäivän kielenkäytössä, mutta tieteelliseen kielenkäyttöön ne eivät sovi.

Vaikka emme hyväksyisi deterministien näkemystä sellaisenaan, se opettaa meitä siinä, että valinnat ja tahdon vapaus eivät toteudu tyhjiössä, vaan perustuvat aina syihin. Valinnalla on aina oma historiansa, valitsisimme toisin, ainakin hieman eri tavoin, jos elämänhistoriamme olisi erilainen. 

Luonteemme vaikuttaa aina päätöksiin, joita teemme. Lukemattomat seikat ovat puolestaan muokanneet luonnettamme. Suurin osa seikoista on sellaisia, joihin emme ole voineet itse vaikuttaa, ja osa on varmasti sellaisia, joista emme ole edes tietoisia.

Olemmeko jossakin vaiheessa elämäämme tehneet ratkaisevan valinnan ja valinneet itsemme, luonteemme ja persoonamme? Eikö silloinkin valinta ole perustunut jälleen aikaisempiin syihin, joko sisäisiin tai ulkoisiin tekijöihin? 

Näin yrittäessämme miettiä luonnettamme huomaamme päättymättömän ketjun, aina voimme löytää edeltäviä syitä. Emme ole koskaan voineet hypätä ulos ”historiasta” ja tehdä ratkaisevaa päätöstä ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Jos päätöksenteolle tai valinnalle ei ole rationaalisia perusteita, kyse on mitä suurimmassa määrin sattumasta, erilaisista satunnaisista tekijöistä. Valitsemme mitä kulloinkin huvittaa tai jätämme kokonaan päättämättä mitä tehdä. 

Jean Buridanin kuuluisan anekdootin mukaan aasi nääntyy lopulta nälkään kahden heinäpaalin välissä, kun aasiparka ei osaa päättää kummasta paalista pitäisi syödä. Aasilla kun ei ole mitään syytä, miksi pitäisi valita jompikumpi heinäpaaleista. 

Samoin voisimme kuvitella, että jos olisi kaksi täsmälleen saman elämänhistorian omaavaa olentoa, Olento1 ja täydellinen kaksoisolento Olento2, jotka valintatilanteessa tekisivät erilaisen valinnan, kyse olisi mielivaltaisesta päätöksenteosta, joka ei tapahtuisi rationaalisista syistä. Kummallakin olennolla olisi vapaus, mutta se vapaus muistuttaisi hyvin paljon sattumaa.

Kuten eksistentialistit aikoinaan totesivat, vapaus ahdistaa. On raskasta tehdä valintoja ja kantaa niistä vastuu. Jos olemme rehellisiä, päätöstä tehtäessä joudumme myöntämään, kuinka vähän voimme tietää kaikista käsillä olevaan asiaan liittyvistä yksityiskohdista ja päätöksen mahdollisista seurauksista.

Päätöksenteon teoriassa onkin erotettu riskin ja epävarmuuden käsitteet: riski on mitattavissa olevaa vaihtelua jonkun asteikon sisällä, epävarmuus viittaa yllättäen esiintyvään ”mustaan joutseneen”, jota ei osattu etukäteen edes arvuutella.

Vapaus ja sattuma saattavatkin tehdä meistä yllättäen fatalisteja, jos meille tulee tunne, että emme voi vaikuttaa asiaan, vaikka valitsemme tai teemme päätöksen ja panemme sen toimeksi. Teemme niin tai näin, asiat eivät muutu, joten olemme sattuman armoilla, emme voi välttää kohtaloa. Tällöin joko alistumme kohtaloomme tyynesti, passivoidumme tai siten voimme suorastaan heittäytyä uusiin valintoihin. Alamme suorastaan tahallamme valitsemaan kaikkea sitä, mitä aikaisemmin emme olisi uskaltaneet edes haluta, koska meillä on tunne ja suorastaan käsitys, että millään ei ole mitään merkitystä. 

Haluamme ikään kuin kokeilla kaikki käsillä olevat korttimme viimeistä myöden, vaikka tiedämme sen olevan perimmältään turhaa ja vahingollista. Olemme valmiita luopumaan aikaisemmasta kurinalaisesta käyttäytymisestä. Perinteiset käyttäytymissäännöt joutavat roskakoriin, sillä sattuman olosuhteiden uhriksi joutuminen ei ole tehnyt meistä ainoastaan fatalisteja vaan myös kyynikkoja, koska emme saavuttaneet aikaisemmin omaksutuilla käyttäytymiskoodeilla sitä mitä luulimme.

On aika selvää, että tiedonmäärän kasvaessa ensimmäisen määritelmän sattuman tila pienenee vähitellen. On tietenkin oikeutettua sanoa, että näin on tapahtunutkin. 

Tieteen edistyminen

Modernin luonnontieteen kehittyessä tieto on lisääntynyt valtavasti. Monet aikaisemmin arvoituksilta tai sattumilta tapahtuneet ilmiöt ovat saaneet selityksensä. Toisaalta kuitenkaan tiedon määrän lisääntyminen ei ole poistanut sattuman roolia maailmasta. Tieteen edistyminen, erityisesti kvanttifysiikan syntyminen, on tuonut uusia ulottuvuuksia sattuman käsitteelle.

Kognitiotieteen parissa on käsitelty ihmisen rationaalisuutta ja päätöksentekoa epävarmuuden vallitessa. Yksi kiintoisa tutkimustulos on sellainen, että keskimäärin ihmisten subjektiiviset arviot todennäköisyyksistä eroavat objektiivisista todennäköisyyksistä. 

Yhtäältä ihmiselle on luonteenomaista nähdä sekä mahdollisuuksia ja uhkia enemmän kuin niitä onkaan, toisaalta samat ihmiset myös haluavat pelata mieluummin varman päälle silloinkin, kun olisi hyvä mahdollisuus saavuttaa haluamansa tavoitteen hallittua riskiä ottamalla.

Sattuma voidaan myös määritellä tapahtumaksi, joka on seurausta kahden (tai useamman) toisistaan riippumattoman kausaalisen ketjun yhdistymisestä.

Englannin kielessä käytetään tällaisesta sattumasta usein termejä coincidences ja conjunctures, joista jälkimmäinen voidaan kääntää suomeksi termeiksi suhdanteet tai konjunktuurit, jolloin helposti herää mielikuva ihmisestä suhdanteiden tai konjunktuurien armoilla.

Ajatellaan tilannetta, jossa vilkasliikenteisen kadun varrella sijaitsevan kerrostalon kattotiilen liitos on alkanut hapertua. Tuhannet ihmiset saattavat kulkea turvallisesti kadulla, kunnes sattumoisin yhden ihmisen kohdalla tiili irtoaa ja putoaa ja tappaa kadulla kulkeneen. Oliko näiden kausaalisten ketjujen sattumalta yhdistyminen tuon uhrin kohtalo vai pelkkää yhteensattumaa?

Voimme lisäksi tarkoittaa sattumalla puhdasta sattumaa, sellaista tapahtumaa, jolla ei ole mitään syytä. Kyse ei siis ole siitä, että ihmiset eivät vielä tietäisi sattumaksi kutsuttavan ilmiön syytä, vaan koska sattuma tapahtuu ilman syytä. 

Kvanttifysiikan mukaan todellisuuden perimmäinen tai lopullinen lainalaisuus on indeterminismi. Kvanttifysiikan mukaan atomien sisällä mikromaailmassa pätee ainoastaan tilastollinen kausaliteetti eli hiukkasmaailman tapahtumia voidaan kuvata vain tilastollisten todennäköisyyksien avulla. Tällöin on kuitenkin kysyttävä, ovatko atomien sisällä tapahtumat todella ilman syytä vai ovatko näiden tapahtumien syyt yksinkertaisesti toistaiseksi liian monimutkaisia ihmisten ymmärrettäviksi.

Jos todellisuuteen sisältyy laskemattomia elementtejä ja maailma on epämääräinen, ei mekanistinen, tämä pätee kuitenkin vain mikrotasolla, makrotasolla ilmiöt ovat kausaliteetin alaisia. 

Lopuksi

Ihminen kokee usein olevansa sattuman armoilla tai heiteltävänä. Ylipäätään ihmisillä on tärkeää ainakin uskotella itselleen pystyvänsä hallitsemaan oman elämänsä kulkua. Kukaan ei halua olla sattuman riepoteltavana, vaan haluamme ainakin tuntea pitävämme elämän ohjakset hallinnassamme.

Ihmiset haluavat elämänsä tapahtumille uskottavan selityksen. Ihminen on tarinoita kertova eläin, ja usein tarinan uskottavuus on tärkeämpää kuin sen todennäköisyys tai totuudenmukaisuus. Hyvä ja johdonmukainen tarina elämän oikuista tai kohtalosta rauhoittaa, se antaa selityksen, miksi mitäkin on tapahtunut.

Omalla tavallaan on paradoksaalista, että ihmisen halu etsiä kaikille tapahtumille syy, saattaa estää häntä näkemästä elämän kulkua ja maailman tapahtumia realistisesti ilman illuusioita. Syyn etsiminen ja löytäminen ovat kuitenkin länsimaisen ihmisen tieteellis-teknisen edistyksen ensimmäinen askel ja sen kulmakivi. Tarinoita kertoessamme emme kuitenkaan halua myöntää olleemme sattuman armoilla, vaan yritämme väen väkisin löytää itseämme miellyttävän selityksen. Usein nämä syyt sysäävät vastuun pois omilta hartioiltamme ja lohduttavat meitä: vaikka jouduimme ongelmiin, teimme oikein ja toimimme parhaan kykymme mukaan. 

Tutkimuskirjallisuudessa kerrotaan kiintoisaa koeasetelmaa. Koehenkilöt istutetaan monitorin eteen ja heille annetaan laite, jonka avulla he voivat siirtää monitorilla näkyvää palloa ylös tai alas. Koehenkilöitä myös varoitetaan, että palloon saattavat vaikuttaa myös satunnaiset töytäisyt, joten he eivät voi aivan täydellisesti hallita pallon liikkeitä. 

Kokeen jälkeen koehenkilöt pääsääntöisesti kertoivat hallinneensa pallon liikkeitä. Tosiasiassa pallonhallintalaitetta ei ollut kytketty monitoriin eikä tietokoneeseen, eivätkä koehenkilöt voineet vaikuttaa palloon, vaikka luulivat. Mutta illuusio siitä, että omilla tekemisillään ja toimenpiteillä vaikuttaa asioiden kulkuun, usein voimaannuttaa, vaikka se ei olisi totta.

Voimme erottaa kohtalon (fate), onnen (fortune) ja onnekkaan tuurin (luck). Kohtalo ja onni liittyvät elämämme yleisiin ehtoihin ja olosuhteisiin, onnekkaan tuurin ollessa enemmänkin satunnainen yllätys.

Minun kohtaloni on se, että synnyin Suomessa 1960. Sille en voinut itse mitään. Onnea oli se, että pääsin osalliseksi hyvinvointivaltion kehityksestä 1960- ja 1970-luvuilla ja sain mahdollisuuden kehittää taitoja, joiden kehittämiseen muuten ei olisi ollut mahdollisuutta. Yllättävät ja ennakoimattomat tapahtumat ovat puolestaan onnekkuutta tai epäonnea. 

Kaikkien näiden kolmen, kohtalon, onnen ja tuurin takana on aina jokin syy. Kohtaloon voi vaikuttaa päättäiväisyydellä ja ankaralla työllä. Onnea voimme houkutella puolellemme tekemällä rouva Fortunan kanssa yhteistyötä eli toimimalla trendien ja suhdanteiden mukaan tyyliin ”Trend is your friend”.

Satunnainen onnekkuus tulee yllättäen. Ihminen ei ole luonnostaan kovinkaan hyvä todennäköisyyksien arvioija, mutta voimme kouluttaa itseämme arvioimaan milloin onnekkuus on ylipäätään mahdollista. 

Loitsu vai rukous

Pälvikki oli jo lapsena oppinut rukoilemaan Jumalaa. Pälvikki luki iltarukouksen sängyssä hokemalla ikään kuin se olisi suoritus, joka oli saatava mahdollisimman nopeasti sanotuksi alusta loppuun. Sen jälkeen sai turvallisilla mielin jäädä odottamaan unta tai kuten Pälvikki tapasi tehdä, antaa mielikuvituksen lentää. Pälvikki kuvitteli asioita mielessään, miten hän kasvaisi isoksi tytöksi, menisi töihin ja ostaisi tyylikkäitä vaatteita ja olisi suosittu. 

Vuodet kuluivat ja Pälvikki luki edelleen iltarukouksen, vaikka ei enää kiinnittänyt sanojen sisältöön mitään huomiota. Iltarukouksesta oli tullut eräänlainen loitsu, jonka puoliääneen sanominen antoi turvallisen tunteen sekä nollasi päivän tapahtumat. 

Teini-iässä Pälvikki oli suurten tunteiden vietävissä kuten nuoret yleensä ovat. Kerran illalla hän huomasi kauhukseen, että hänen suustaan tuli kirosanojen tulva sillä hetkellä kun hän yleensä oli sanonut ääneen iltarukouksen. Pälvikki oikein pysähtyi, yks kaks elämä tuntui liian suurelta hallita, hän tunsi ihan konkreettisesti putoavansa jonnekin syvälle tai kaatuvansa elämän käänteiden alle. Ja sillä hetkellä iltarukouskaan ei enää tuonut sitä turvaa kuin lapsena. 

Pälvikki pohti, että pitäisikö hänen keskittyä entistä entistä enemmän iltarukoukseen ja miettiä niitä sanoja, mitä iltarukoukseen sisältyi. 

Pälvikki aloitti iltarukouksen mutisemisen ja yllätyksekseen hän joutui toteamaan, että ei edes ymmärtänyt rukouksen sanoja, joita oli sanomassa puoliääneen. Turhautuneena hän päätti lopettaa koko iltarukouksen. Onko Jumalaa edes olemassa, hän kysyi itseltään. Jos Jumala on olemassa, miten Hän vaikuttaa minun elämässäni, miten saan tarvittaessa yhteyden siihen Jumalaan, jota olen rukoillut lapsesta asti melkein joka ilta, hän pohdiskeli. 

Sinä yönä Pälvikki nukkui huonosti. Yöllä hänelle tuli erikoisen pelottava kokemus. Hän ei oikein tiennyt, oliko jo nukahtanut vai vielä valveilla, kun hän koki makaavansa selällään vain ohuen riu'un varassa. Pälvikki luuli, että ei pysty liikkumaan, mutta se oli itse asiassa helpotus, sillä hän pelkäsi kuollakseen sitä, että vahingossa liikahtaisi ja pienikin liikahdus saisi hänen putoamaan pohjattomaan rotkoon, jonne putoamista häntä esti vain se ohut riuku selän alla. 

Onneksi lopulta aamu koitti ja pelottava kokemus väistyi. Hän uskalsi liikuttaa jäseniään ja helpottu, kun huomasi rotkon poistuneen. 

Aamulla hän ei tuntenut itseään lainkaan virkistyneeksi, vaan olo oli päinvastoin kurja. Pelottava kokemus tuntui edelleen todelliselta, hän ei pystynyt varmasti sanomaan, oliko se totta vai unta. 

Yhtäkkiä hänet valtasi toivottomuus: jos Jumalaa ei olekaan olemassa, mikä on sitten elämän tarkoitus. 

Päivä kului normaaleissa askareissa ja tuli taas ilta. Pälvikkiä pelotti mennä vuoteeseen, sillä hän pelkäsi edellisen yön kokemuksen toistumista. Pakko oli kuitenkin mennä nukkumaan, mutta Pälvikki haki turvaa siitä, mistä me usein haemme silloin kun muita keinoja ei enää ole: lapsuudessa opituista tavoista.

Pälvikki yritti lukea tuttua iltarukousta, mutta totesi lopullisesti, että sanojen turha hokeminen ei häntä auttaisi, vaikka hän muuttaisi hokemisen rytmiä, äänen voimakkuutta tai vaikkapa sanojen ääntämisen painotusta. 

Pälvikiltä pääsi itku ja hän mietti pitäisikö hänen soittaa jollekin, joka voisi ja osaisi häntä auttaa. Miten hän kehtaisi kääntyä kenenkään puoleen, hän mietti. Pälvikki otti kuitenkin kännykän käteensä ja avasi nettiyhteyden. Toki hän tiesi, että iltarukous pohjautui Uuden testamentin sanomaan, joten hän etsi netistä Uuden testamentin ja alkoi lukea Johanneksen evankeliumia. 

Kukaan ei ollut kuuntelemassa, mutta siitä huolimatta Pälvikki alkoi yksin lukea ääneen evankeliumia. Se rauhoitti kummasti, vaikka aivan kaikkea Pälvikki omasta mielestään ei ymmärtänyt. “Joka uskoo minuun, hänen sisimmässään on juokseva elävän veden virrat.” Se oli kaunista ja sen saattoi kukin ymmärtää omalla tavallaan. Pälvikki polvistui vuoteen ääreen ja rukoili ääneen: Jumala, minäkin toivoisin, että minun sisimmässäni juoksisivat elävän veden virrat. 

Tuo rukous oli alku. Siitä illasta alkaen Pälvikki ei enää koskaan pelkän tavan tai tottumuksen vuoksi hokenut iltarukousta sanoina, joita hän ei oikeastaan sisäistänyt, vaan yritti omin sanoin puhua Jumalan kanssa, jonka läsnäolon hän tunsi päivä päivältä yhä paremmin. 

Paljon myöhemmin Pälvikki luki psykologin kirjoituksen unihalvauksesta ja ymmärsi kokeneensa silloin kauheana yönä jonkinlaisen unihalvauksen. 

Unihalvaus määritellään uni- ja valvetilan sekoittumisena. Lisäksi usein kyse on vilkeunen (REM) ja perusunen vaiheiden siirtymisen epäonnistumisesta, jolloin unet sekoittuvat valvetilaan.

Unihalvaukseen kuuluu myös tasapainoaistin häiriintyminen, jolloin ihminen usein kokee olevansa ohuen riu’un tai langan varassa, kuten Pälvikki koki. 

Samoin unihalvaukseen voi kuulua tilapäinen halvaantuminen, joka tarkoittaa sitä, että aivot eivät lähetä lihaksiin komentoja. Pelottavalle kokemukselle oli siis olemassa luonnollinen selitys, jonka Pälvikki myöhemmin oppi.

Pälvikki oppi rukoilemaan. Oppimiseen liittyi kammottava kokemus, jolle löytyi luonnollisia, ihmisen psykologiaan liittyvät syitä. Kammottavat kokemukset ja rukoileminen eivät suinkaan aina kulje yhdessä. Rukoilemaan voi oppia kuka tahansa, joka haluaa keskustella Jumalan kanssa. Sen voi tehdä monin eri tavoin, vaikka puhumalla asioistaan omin sanoin Hänelle, joka kuulee sanattomat huokauksetkin. 

Jumala tuntui tulevan Pälvikille rukouksen aikana yhä läheisemmäksi ikään kuin Hän olisi läsnä. Se sai Pälvikin rukoilemaan yhä useammin ja yhä keskittyneemmin, koska hän tunsi rauhoittuvansa kun koki Jumalan läheisyyden ja läsnäolon.