Onko aikaa olemassa?

Carlo Rovelli: Ajan luonne. Hki: Ursa 2018. Ursan julkaisuja  160. Suom. Hannu Karttunen.

Carlo Rovelli esittelee kiintoisan, mutta vaikeasti tajuttavan käsityksen ajan olemuksesta. Rovelli perustelee näkemyksensä sekä suhteellisuusteorian että kvanttifysiikan saavuttamilla tuloksilla. Kyse on niin monimutkaisista asioista, että niitä ilmeisesti ei kovin yleistajuisesti pysty avaamaan tällaisille maallikoille, joiden fysiikan opinnot ovat lukiosta yli 40 vuoden takaa.

Naivin realismin mukainen käsitys ajasta, joka virtaa tasaisesti ja samalla tavalla kautta koko universumin, ei ole tieteen mukainen.  Meidän nykyisyytemme ei ole nykyisyyttä jossain kaukaisessa galaksissa. Jos olisi mahdollista matkustaa todella nopeasti lähestyen valonnopeutta, aika hidastuisi. Nykyisyys ei siis ole universaalia, vaan nykyhetki liittyy kiinteästi siihen, mistä kehyksistä asiaa tarkastellaan.

Niin kummallista kuin se onkin, tämä on itse asiassa lohduttava asia, sillä näin ainakin ajatuskokeen tasolla on mahdollista palata menneisyyteen korjaamaan siellä tehtyjä virheitä. Ihminen ikään kuin saakin uuden mahdollisuuden!

Filosofien presentismi ja eternalismi eivät ole Rovellin mielestä riittävia selityksiä. Presentismi tarkoittaa sitä, että vain nykyinen on todellista, menneisyyttä ja tulevaisuutta ei ole. Maailma on pelkkää nykyhetkeä. Ongelma on tosiaan, että nykyisyyttä ei pystytä määrittelemään universaalista näkökulmasta, nykyhetki meillä ja kaukaisessa avaruudessa eivät ole mitenkään keskenään synkronoituja.

Eternalismin mukaan nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus ovat kaikki yhtä todellisia. Maailmankaikkeus on ikään kuin lohko tai kappale, joka on kaikkinensa valmiina. Muutos on tavallaan kuvitteellista. Tällöin voi ajatella, että jako menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen on vain illuusio.

Suhteellisuusteorian lisäksi Rovellin mielestä ajan olemusta täytyy tarkastella myös kvanttifysiikan näkökulmasta. Maailma ei ole kappaleita, vaan tapahtumia ja suhteita. Tapahtumien väliset suhteet ovat mutkikkaampia kuin tiede on pystynyt tähän asti ymmärtämään.

Kvanttigravitaation yhtälöt on muotoiltu ilman aikamuuttujaa. Jos ei ole aikamuuttujaa, menneisyys ja tulevaisuus olisivat yhtä hyvin ymmärrettävissä sikäli kuin kaikki yksityiskohdat olisivat tiedossa. Tämä tietysti on arkijärjen vastaista. Kvanttigravitaation teoriat kertovat miten asiat muuttuvat suhteessa toisiinsa, eivät sitä miten ne kehittyvät ajan kuluessa.

Avaruuden kvantit eivät ole avaruuteen upotettuina, vaan kvantit ovat  vuorovaikutuksellinen verkosto, mikä muodostaa avaruuden. Verkot muuntuvat uusiksi hyppäyksittäin.

Kvanttitasolla ei tarvitse olettaa aikaa, mutta jostain aika ilmaantuu. Ihmisellä ei ole kvanttifysiikkaan muuta kuin makroskooppinen näkökulma, jolloin mikroskooppinen kuvaus on väistämättä epätäydellistä. 

Siinä maailmankaikkeuden osajoukossa, johon me ja fysikaalinen ympäristömme kuuluvat, entropia oli alun alkaen menneisyydessä alhainen. Lämpöopin toisen lain mukaan lämpö voi siirtyä vain yhteen suuntaan, kuumasta kylmempään, ei koskaan päinvastoin. Entropia ei koskaan pienene. Entropian kasvun koemme ajan kulumisena. Menneisyyden ja tulevaisuuden ero voidaan selittää lämpöopin ja entropian avulla.

Ajan suunnassa on kyse eräänlaisesta perspektiivistä. Jos katsomme taivaalle, meistä voi arkijärjellä ajateltuna tuntua siltä, että taivaan pyöriminen on maailmankaikkeuden ominaisuus. Aikoinaan tiedemiehet tajusivat, että me pyörimme, ei taivas. Tämän oivaltaminen kesti tuhansia vuosia. Ajan suunta on todennäköisesti samanlainen asia. Olemme virittyneitä sellaiseen näkökulmaan maailmankaikkeudesta, joka antaa ajalle suunnan. Ajan suunta näyttää meistä maailmankaikkeuden ominaisuudelta, vaikka ei sitä ole.

Olisi kannattanut aikoinaan koulussa opetella fysiikkaa hieman paremmin, siitä olisi ollut hyötyä tämänkin kirjan ymmärtämisessä.

Minä elän, elän

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala, 2018. 

Keskisarja kirjoittaa sen verran kiinnostavasti, että kun pääsee alkuun, kirjaa ei halua laskea kädestään. Välillä Keskisarja kirjoittaa rosoisesti, mutta koko ajan kiinnostavasti ja innostuneesti.

Melko suppeassa Kivi-elämäkerrassaan Veijo Meri taisi painottaa Aleksis Kiven fyysisyyttä kuten kylätappeluita sekä metsässä viihtymistä, Keskisarjakin mainitsee fyysisestä väkivallasta, mutta ei nosta sitä keskiöön. Kiven ylioppilasjuhlat menivät juomingeiksi, jotka päättyivät siihen kun Kivi kepitti juomien tarjoajan. Kylätappeluita Kivi taisi seurata enemmän vierestä kuin olisi niihin itse aktiivisesti hakeutunut. Luonnossa Kivi viihtyi nuoruudestaan lähtien.

Keskisarja kirjoittaa Kiven elämästä realistisesti, ei mitään jälkikäteen ihannoiden: Suomi oli Euroopan köyhimpiä kolkkia siihen aikaan, siihen nähden Kiven lapsuus ei ollut erityisen köyhä eikä onneton. Koulunkäynti oli raskasta, mutta ajalle tyypillistä. Rikkaiden jälkikasvulle koulunkäyntikin taloudellisine rasituksineen oli paljon helpompaa kuin köyhille.

Kun Kivi vain kirjoitti eikä tehnyt muita töitä, rahaakin tuli ajoittain, tosin sitä menikin ja velkaa oli koko ajan. Yllättävän paljon oli mesenaatteja ja Kiven kykyihin uskovia ystäviä ja avustajia. Suhde Charlottaan oli oletettavasti sekä romanttinen että käytännöllinen riippuen vähän tilanteesta ja osapuolesta. Kivi ei mielisairaalassa joutunut luultavasti sen kovemmalle kuin muutkaan, sen ajan olosuhteet vain ovat epäinhimilliset meidän näkökulmastamme. Loppuelämänsä aikana Aleksis sai ruoan ja katon päällensä veljensä luona. Kaikesta huolimatta veljen luona oli helpompi asua kuin silloisessa sairaalassa.

Mahdollisesti Kivi sairasti tippuria tai jopa syfilistä. Sellaisen hän olisi saanut nuoruudessaan jostakin Helsingin bordellista, joita oli useita siihen aikaan. Pitkälle ehtinyt kuppa selittäisi myöhemmän mielisairauden. Tosin jotkin tutkijat ja Kiven asiantuntijat kiistävät kupan mahdollisuuden jyrkästi.

Nykyajan puheet Kiven homoseksuaalisuudesta ovat pelkkää arvailua, koska yksikään lähde ei sellaisesta kerro. Naisesta Kivi kuitenkin kirjoitti kiihottuvansa.

'Siruja Kivestä' esseessään Väinö Linna aikoinaan kirjoitti, että Aleksis Kivi on Suomen kirjallisuushistorian puhdasverisin esteetikko. Tämä pitää varmasti paikkansa. Kivi ei ollut yhteiskunnallinen eikä poleeminen kirjailija eikä halunnut osallistua kirjallisilla teksteillään tuon ajan poliittiseen eikä edes kielipoliittiseen taisteluun. Keskisarja sanoo, että Kivi oli yhteiskuntamyönteinen kirjailija ja lisää, että yhteiskuntaa ei tosin ollut vielä olemassa. Kotomaa kuitenkin oli.

Kun Kivi kirjoitti Seitsemää veljestä, hän ei sanonut kirjoittavansa romaania, vaan humoristista elämänkertomusta. Suomenkielellä romaania ei ollut vielä kirjoitettu. Romaanitaide-kirjassaan Alex Matson taisi pitää Kiven Seitsemää veljestä ensimmäisenä suomenkielisenä ja parhaana suomenkielellä kirjoitettuna romaanina, myös muodoltaan. Kuten sinfoniassa niin romaanissakin muoto on tärkeä, kaikki avatut teemat pitää perustella ja lopulta sulkea.

Keskisarja kirjoittaa, että Seitsemän veljestä "... meni väärällä tavalla metsään. Kivi kirjoitti ja silotti esivallat ja säädyt sopusointuun". Kivi kirjoitti kuulemaansa puhekieltä ja hänellä oli Keskisarjan mukaan "jänön kielikorva". Kyse ei ollut jostain maailmankirjallisuudesta singahtaneesta sirpaleesta, vaan suomalaisesta ympäristöstä syntyneestä tekstistä, jonka piti ääneen luettuna toimia. Tuon ajan lukijat eivät ymmärtäneet Seitsemää veljestä edes humoristisena elämänkertomuksena puhumattakaan, että olisi tajuttu sen olevan taideteos. Kului muutama vuosikymmen ja kirjan taiteelliset ansiot ymmärrettiin.

Kun Ahqvist tunnetusti teilasi Seitsemän veljeksen, Kiven ystävätkään eivät olleet päivystämässä ja puolustamassa. Suurin osa suomalaisista kärsi nälkävuosien takia, nekin, joilla rahaa ja ruokaa olisi riittänyt. Jokaisella Kiven tukijalla tuntui olevan omat yksityiset murheensa ja askareensa juuri silloin kun kirjailija olisi tarvinnut puolustajaa.

Ahlqvist oli ylipäätään kaikissa asioissa ääri-ihminen ja hänellä oli omassa elämässään suuria vastoinkäymisiä, kun hän nälkävuosien yhteydessä menetti kolme poikaansa. Elämä on epäoikeudenmukaista ja historia oikukasta, Ahlqvist kuoli ennen kuin Seitsemän veljeksen nerokkuus ymmärrettiin.

Vahvat ihmiset saavat lisävoimaa muiden kritiikistä. Taistelija tuntee elävänsä kun saa karhun liikkeelle, vaikka sen suusta tulisi pelkkää kirousta. Aleksis Kivi oli kuitenkin herkkä niin suruissa kuin iloissa ja luhistui kun hänen elämäntyönsä joutui kirjallisen pahoinpitelyn kohteeksi.

Em. esseessään Väinö Linna kirjoitti, että silloin kun Kiven mielisairaus puhkesi, hän huusi suoraa huutoa. Niin teki ihminen, jolle kieli oli elämä. Kun menetti kielen, menetti elämän ja päinvastoin. Myöhemmin Kivi puhui sekavia ja siansaksaa, sairaalassa hän vastasi yhteen aikaan kaikkiin kysymyksiin sanomalla "concordia - satan". Sanat liittyvät luultavasti loukattuun kirjailijakunniaan. Concordia eli sopusointu olikin pahasta kylmässä ja kovassa maailmassa.

Todennäköisesti Kiven viimeiset sanat olivat "Minä elän, elän", sillä veli, joka oli yksinkertainen räätäli, tuskin niitä keksi. "Suomen historian parhaat viimeiset sanat", kirjoittaa Keskisarja.

Miten viimeisiä sanoja pitäisi tulkita? Tulkintoja on erilaisia, mutta itse ajattelen, että viimeisillä hetkillä ennen kuolemaansa Kivi sai kielen ja järjen valon takaisin ja ymmärsi yllätyksekseen elävänsä.

Suomen itsenäisyyden vaikea alku

Risto Volanen: Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922. Otava, 2019.

Suomen kuohuvista vuosista 1917-1918 ja itsenäisyyden alkutaipaleesta on kirjoitettu monia kirjoja, mutta Volasen kirja on tervetullut lisä.

Kirjassa on yli 400 sivua eli se on laaja, mutta kuivahko se ei ole. Volanen osaa kirjoittaa kiinnostavasti ja selkeästi. Kirjan suurimpia ansioita on Suomen kehityksen sitominen eurooppalaiseen ja kansainväliseen politiikkaan. Suomi ei ollut saareke, vaan muutokset kansainvälisessä tilanteessa heijastuivat Suomeen. Suomi oli ja on pelinappula kansainvälisessä politiikassa.

Venäjän bolsevikit olivat tunnetusti maailmanvallankumouksellisia, aate oli universaali ja tarkoitus oli, että vallankumous leviäisi tai levitettäisiin ympäri Eurooppaa. Lenin oli myös taktikko. Tammikuussa 1918 hän vaati Saksan rauhanneuvotteluissa esittämien vaatimusten hyväksymistä sellaisenaan kun taas mm. Buharin halusi vallankumoussotaa Eurooppaan.

Sillä kertaa bolsevikit eivät vielä taipuneet Saksan vaatimuksiin. Volanen toteaakin: "Suomesta katsoen voi vain arvuutella, millaiseksi historia olisi muodostunut, jos Leninin kanta olisi voittanut - ja itärintaman rauha olisi solmittu tammikuussa 1918 kenraali Hoffmannin sormen osoittamalle eli silloisen rintaman viivalle, jonka pohjoisin kohta olivat Viron saaret." Olisiko Venäjä pitänyt tiukasti kiinni Suomesta, jos Suomea ei olisi sovittu Saksan reviiriksi? Minkälaiseksi Suomen vapaussota olisi muodostunut, jos saksalaiset eivät olisi välittäneet pohjoisesta tasavallasta, mutta venäläiset olisivat pitäneet Suomea omana reviirinään.

Saksassakin oli erilaisia käsityksiä. Sodanjohto halusi edetä Pietariin ja samalla olisi pitänyt miehittää Viro, Liivinmaa ja Ukraina. Ulkoministeriö oli sotilaita maltillisempi, sille riitti rauha bolsevikkien kanssa. Keisari kuunteli mieluummin sotilaita kuin ulkoministeriön johtoa. Suomi nousi ensimmäistä kertaa virallisesti Saksan tavoitteisiin, kun Suomi haluttiin rauhoittaa huligaaneja vastaan. Myös saksalaisen sosiaalidemokraattisen puolueen johto oli tätä mieltä, vallankumoukselliset punaiset olivat huligaaneja.

Saksan ja Venäjän bolsevikkien solmiman Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan Suomi ja Ahvenanmaa piti tyhjentää välittömästi venäläisistä joukoista ja venäläisestä punakaartista. Lenin siis tavallaan petti suomalaisten punaisten kapinahankkeen.

Historian ironiaa oli se, että oikeastaan länsiliittoutuneiden interventio Venäjälle lähti Trotskin kutsusta. Liittoutuneilla oli Muurmannin alueella suuria määriä tavaraa ja varastoja, joita muutama englantilaisalus suojasi. Murmanskin punainen neuvosto kutsui englantilaiset yhteistyöhön torjumaan mm. etelästä käsin uhanneita suomalaisia. Myöhemmin Stalin käytti tätä episodia todisteena Trotskin yhteistyöstä lännen kanssa.

Lisää historian ironiaa oli siinä, että hallitusmuototaistelussa monarkistit perustelivat näkemystään maailmanpolitiikan vaatimuksilla. Santeri Alkion tasavaltalainen linja osoittautui kuitenkin oikeaksi juuri kansainvälisen politiikan kannalta. Loppusyksyllä 1918 Suomen tilanne oli vaikea, Saksa ei voittanutkaan sotaa, elintarvikkeista oli pulaa, vankileireiltä vapautettiin katkeroituneita kapinallisia, joiden luotettavuus valkoisen hallinnon kannalta oli epäilyksenalainen ja punainen vallankumous näytti etenevän Euroopassakin. Mannerheim jouduttiin kutsumaan apuun, vaikka hänet oli kylmästi laitettu syrjään kesän alussa, koska silloin hän kritisoi Suomen yksipuolista ja realismin tajua loukannutta sitoutumista Saksaan.

Eivät englantilaisetkaan olleet yksimielisiä siitä, millaisella panostuksella Venäjän sisällissotaan olisi pitänyt osallistua. Sotaministeri Churchill toimi sen puolesta, että englantilaiset yhdessä valkoisten kenraalien kanssa murskaisivat bolsevismin, mutta muu hallitus oli jo valmis poistumaan Pohjois-Venäjältä. Englantilaiset operoivat myös Terijoelta käsin Kronstadtin sotalinnoitusta vastaan, mistä Stalin muistutti suomalaisia syksyllä 1939.

Suomalaiset heimoaktivistit unelmoivat Itä-Karjalasta ja Aunuksesta Suomen osana, paikalliset toivoivat itsehallintoa ja Mannerheim halusi valloittaa Pietarin ja luovuttaa sen valkoisille venäläisille kenraaleille. Santeri Alkio oli innostunut Aunuksen sotaretkestä, mutta jyrkän kielteinen Pietarin hyökkäykseen. Aktivisti Elmo Kaila tunnetusti olisi halunnut upottaa Pietarin "veden alle" eli tuhota kaupungin Suomelle liian vaarallisena. Aktivistit ja Mannerheim olivat jo löytäneet sovun, mutta muutamat Kokoomus-vaikuttajat, ensisijaisesti Lauri Ingman, kaatoivat Pietarin sotaretken. Volanen kirjoittaa Ingmanista: "... jolla hetken aikaa oli kädessään rajan takana olevan Pyhän Pietarin kaupungin avaimet".

Mannerheim oli sen verran realisti, että ei lähtenyt sotaretkelle Pietarin valloittamiseksi kesällä 1919 ilman riittävää poliittista tukea. Volasen mielestä, aivan oikeutetusti, maltilliset englantilaiset ulkopoliitikot ja sotilaat ovat Suomen historian merkkimiehiä, koska nämä eivät rohkaisseet suomalaisia lähtemään Pietarin hyökkäykseen, mikä olisi voinut olla kohtalokas Suomen kannalta, sillä lopulta tunnetusti valkoiset hävisivät bolsevikeille.

Suomi kulki ainutkertaisen ja onnekkaan tien. Väärät valinnat (kuten sitoutuminen Saksaan ja monarkiaan) pystyttiin korjaamaan. Tässä yhteydessä onnekkuus tarkoittaa sitä, että erilaisten historiallisten prosessien, syiden ja seurausten risteytyessä Suomi ei joutunut ylitsepääsemättömään tilanteeseen eikä tehnyt katastrofaalisen vääriä ratkaisuja. Suomi oli ulkopolitiikassa kokematon ja naivi, mutta luottamalla itseensä ja tulevaisuuteen, Suomi selviytyi.

Kuolemanrajakokemuksen ja muiden outojen kokemusten psykologia

Jukka Häkkinen: Outojen kokemusten psykologia. Docendo 2018.

Jukka Häkkinen on kirjoittanut kiinnostavan ja asiantuntevan kirjan outojen kokemusten psykologiasta. 

Häkkinen esittelee seuraavat asiat psykologian ja aivotutkimuksen näkökulmasta: kehostapoistuminen, déja vu -kokemukset, kuolemanrajakokemukset, unihalvaus, synestesia sekä enteet mm. enneunet.

Kehostapoistuminen

Kehostapoistumiskokemuksen tyypillinen kertomus on sellainen, jossa leikkaussalissa leikattavana oleva ihminen on kuolemaisillaan. Hänelle tulee kokemus, jossa hän huomaa katselevansa itseänsä ja vaikkapa koko leikkaussalia jostain katon rajasta. Hänen henkensä kuitenkin pelastuu ja hän palaa kertomaan siitä, että irtaantui jo kehostaan eli sielu tai henki irtosi ruumiista.

Psykologinen selitys liittyy niinkin itsestään selvään asiaan kuin kokemukseen omassa kehossa olemisesta. Aivoissa on osa (temporoparietaalinen liitos), joka liittää yhteen aisteista tulevaa tietoa. Se myös luo mallin siitä, minkälainen kehomme on, missä asennossa ja mitä tekemässä. Joskus erilaisten tilanteiden seurauksena tuo aivojen osa ei pysty yhdistämään näkö-, kosketus-, asento- ja tasapainoaistin tietoa normaalilla tavalla. Jos kehotietoisuutta ylläpitävät aivojen osat eivät toimi oikein tai menevät epäkuntoon, eheän kehotietoisuuden kokemus hajoaa säpäleiksi.

Kun aistien antaman informaation yhdistäminen epäonnistuu ja ns. neuromatriisi hajoaa, voi syntyä tilanne, jossa henkilö kokee irtautuvansa kehostaan. Varsinkin silloin kun tasapainojärjestelmän toiminta häiriintyy ja samanaikaisesti muista aisteista tulevan tiedon yhdistelyssä on ongelmia, aivot yrittävät luoda uuden mallin entisen hajonneen tilalle, jolloin ihmiselle saattaa tulla outoja kokemuksia kuten tunne kehostapoistumisesta. Tällöin henkilö kokee hyvin elävästi tarkastelevansa itseään ja ympäristöään jostain kehon ulkopuolelta.

Tuollaisessa tilanteessa on vähän epävarmaa kuinka paljon ihminen saa edelleen aistien kautta tietoa. Hän voi kuitenkin muistaa mitä on nähnyt lähiympäristöstään ja mitä on kuullut muiden puhuvan esim. leikkaussalin henkilöistä ja esineistä. Nämä voivat olla hyvinkin tarkasti muistissa sen jälkeen kun kokemus on ohitse. Aistien ja muistojen antama informaatio on muuntautunut henkilölle visuaaliseen muotoon ja hän uskoo nähneensä asiat, jotka ovat kenties vain kuultuja ja muistettuja.

Déja vu -kokemukset

Varmaan jokaiselle meistä tulee joskus uudessa paikassa tai tilanteessa tuntemus, että tämä on tapahtunut ennenkin. Tässä kokemuksessa on kaksi osaa, ensin tunne tuttuudesta ja sen jälkeen tunne, että tässä ei pitäisi olla mitään tuttua.

Tunnistettaessa asioita, esineitä tai kasvoja muistissa on kaksi erillistä prosessia, intuitiivinen ja analyyttinen (eli tietoinen), jotka käyttävät eri muistijärjestelmiä. Psykologian kannalta déja vu -kokemus on metakognitiivinen 'tiedote' virheestä. Koemme ensin jonkin tilanteen intuitiivisesti tutuksi, mutta pian huomaamme, että muistista ei löytynytkään tuttuuden kokemukselle vastinetta.

Kuolemanrajakokemukset

Kun kiihtyvyysvoima puristaa hävittäjälentäjää, veri pakkautuu alaraajoihin ja lentäjät voivat menettää hetkellisesti tajun hapen puutteen vuoksi. Näin tapahtuu myös kuoleman hetkellä, hapenpuutteen vuoksi verenkierto ja hengitys pysähtyvät. Kun aivot kärsivät hapen puutteesta, se voi tuottaa kummallisia aistimuksia. Hävittäjälentäjillä voi olla samankaltaisia kokemuksia kuin kuolemanrajakokemuksia kokeneilla.

Kuolemanrajakokemuksen kaltaisia kokemuksia on raportoitu myös mm. huumeiden käytön ja joidenkin sairausten yhteydessä sekä hyperventilointitilanteissa.

Joissakin tutkimuksissa rottien sydämen pysähdyttyä seurattiin aivosähkökäyrää ja havaittiin, että aivoissa syntyi voimakas aktivaatiopiikki. Aivoihin tuli välittäjäaineiden hyökyaalto sisältäen normaaliin verrattuna moninkymmenkertaisesti noradrenaliinia, serotiinia, dopamiinia, gamma-aminovoihappoa sekä asetyylikoliinia. Jos vastaavaa tapahtuu ihmiselle sydämen pysähtyessä, on helppo uskoa, että tämä voi tuottaa mitä oudoimpia kokemuksia ja elämyksiä.

Noradrenaliini liittyy kokemukseen havaintojen selkeydestä ja kirkkaudesta, dopamiini kognitiiviseen prosessointiin ja eloisiin tunnekokemuksiin sekä serotiini hallusinaatioihin ja mystisiin kokemuksiin.

Kun sydän pysähtyy ja aivoissa on vielä voimakasta aktivaatiota, kokemukset voivat olla niin voimakkaita, että mennyt elämä näyttäytyy sekunneissa täysin uudessa valossa. Ehkä kuoleman rajalla ei olekaan mitään pelättävää, jos aivot tuottavat kuoleman hetkellä miellyttävän kokemuksen kuten monissa kuolemanrajakokemuksissa on kuvailtu. Kuoleman rajalla käyneet ovat raportoineet 

lämpimästä ja lempeästä 

olotilasta, kirkkaasta valosta ja ymmärryksestä, joka on usein saanut panemaan elämänarvot uusiksi niiltä, jotka vielä palasivat elämään rajalta.

Kuriositeettina mainittakoon, että lääketiede tuntee myös ns. Lasarus-ilmiön. Erään pikkutytön sydän oli pysähtynyt ja tyttöä elvytettiin. Pulssia ei havaittu ja kahden minuutin kuluttua tyttö julistettiin kuolleeksi. Perhe oli läsnä ja pyysi lupaa olla hetken tytön kanssa. Kului viisitoista minuuttia ja elvytyksessä käytetty hengitysputki poistettiin ja äiti nosti tytön syliin. Tyttö alkoi saman tien hengittää. (Häkkinen 2018, s. 99.)

Unihalvaus 

Jos unta häiritsee tunne siitä, että joku demoni, olento tai hirviö on tullut huoneeseen missä nukkuu, sille on psykologinen selitys. Uni- ja valvetilan säätelyssä on häiriöitä, jotka saavat unikuvien ja valvetilan sekoittumaan. Kyse ei ole vain unesta, vaan eräänlaisesta aivojen aikaan saamasta tai tuottamasta todellisuudesta, johon unikuvia projisoituu. Tyypillisesti kyse voi olla vilkeunen (eli REM-unen) ja perusunen välillä tapahtuvan siirtymisen epäonnistumisesta. Vilkeunien outo unimaailma tulee ikään kuin perusunen päälle ja ihminen on vain osittain unessa.

Unihalvaus on pelottava kokemus kenelle tahansa. Pelottavuutta lisää tilapäinen halvaantuminen, minkä seurauksena ainoastaan silmiä liikuttavat ja hengitystä kontrolloivat lihakset toimivat eli tapahtuu lihaslama. Aivot estävät lihaksiin menevät käskyt.

Unihalvaus voi ilmetä myös tasapainojärjestelmän hallusinaatioina. Ihmiselle saattaa tulla kokemus ohuen kepin tai langan varassa nukkumisesta, jolloin pienikin liikahdus saattaa pudottaa ihmisen pohjattomaan kuiluun. Tällaiset kokemukset syntyvät kun kehon asennon ja liikkeiden aistimisesta vastaavat aivoalueet aktivoituvat unihalvauksen aikana.

Synestesia

Joillakin ihmisillä kirjaimet tai joskus sävelet näkyvät väreinä. Kyseessä saattaa olla se, että henkilön aivoalueet ovat poikkeuksellisella tavalla yhteydessä toisiinsa. Tällaisella henkilöllä on ylimääräisiä yhteyksiä aivoissa, jotka tuottavat synesteettisiä kokemuksia. Toisaalta on väitetty, että kyse on eroista aivojen tietojenkäsittelyssä. Korkeammilta tasoilta alemmille tasoille menevät palautesignaalit menevätkin väärään osoitteeseen. Kolmas selitys on perinnöllinen taipumus hermosyiden poikkeukselliseen kasvuun.

Enteet

Onko enteitä tai enneunia olemassa? Kyseessä on ns. illusorinen korrelaatio. Ajattelen jotain henkilöä ja sitten tapaan samana päivänä kyseisen henkilön pitkästä aikaa. Muistettakoon kuitenkin, että ihminen miettii ohimennen valtavan määrän asioita ja henkilöitä päivän mittaan. Jos mietin henkilöä A ja sitten törmään samaan henkilöön, voi olla että vuoden aikana useana kymmenenä päivänä olen myös ohimennen ajatellut henkilöä A, enkä silti ole törmännyt häneen. Vastaavasti en ole ajatellut henkilöä B, mutta olen kuitenkin törmännyt henkilöön B eri yhteyksissä vaikkapa kymmenen kertaa, vaikka en ole tietoisella tasolla sitä mitenkään huomannut. Aivot vain noteeraavat paremmin sen kun asioilla näyttäisi olevan yhteys, koska aivot haluavat säännönmukaisuuksia.

Lisäksi tähän tyypillisesti liittyy ns. vahvistusvinouma, ihminen muistaa paremmin sellaiset dramaattiset tapahtumat kuin että ajattelin henkilöä ja hän soitti minulle kuin sen, että ajattelin henkilöä, joka ei kuitenkaan soittanut enkä muutenkaan törmännyt häneen missään. Jälkimmäinen unohtuu, ensimmäisen me muistamme, se vahvistuu ikään kuin itsestään muistissamme, koska siihen liittyy mielemme luoma kiinnostava yhteys.

Unen terapia

Matthew Walker: Miksi nukumme. Unen voima. Suom. Heikki Eskelinen. Tammi, 2019. 

Oletko ihmetellyt, jos olet valvonut päivän ja seuraavan yön ja sinua väsyttää tavattomasti, mutta seuraavan päivän aikana piristyt, vaikka et ole nukkunut etkä edes torkahtanut? Selitys on seuraavanlainen: Nukkumista säätelevät kaksi erillistä tekijää, yhtäällä suprakiasmaattisen tumakkeen säätämä hieman yli 24 tunnin sirkadiaanirytmi ja toisaalla nukkumaan kehottava adenosiinin aiheuttama unipaine. Vähän ennen heräämistä sirkadiaanirytmi antaa aivoille ja muullekin elimistölle herätyssignaalin. Aamulla herätessä adenosiinia on kerääntynyt vain vähän, mutta sen määrä kasvaa koko ajan valveilla olon ajan. Kun olemme valvoneet ohi oman sirkadiaanirytmin, adenosiinia kerääntyy koko ajan kehittäen unipainetta, mutta sirkadiaanirytmin ollessa valvotun yön jälkeen päivällä huipussaan, unentarve onkin tietenkin vähäisempi kuin yöllä, jolloin sirkadiaanirytmi oli alimmillaan.

Uni on syklistä, jossa NREM- (non rapid eye movement) ja REM-vaiheet (rapid eye movement) vuorottelevat. Aluksi vaivumme syvään NREM-uneen, jolloin aivoissa tarpeettomia hermoliitoksia poistuu. Loppuyön REM-unen aikana hermoliitokset lujittuvat. NREM-unen aikana aivosolut ovat itseorganisoituneet ja toimivat tahdistettuina synkronisina aaltoina. Aistimusten tulliportti eli talamus estää aistimussignaalien siirtymisen aivokuoreen. Tällöin aivoissa siirtyy informaatiopaketteja helposti vaurioituvasta lyhytaikaisesta työmuistista turvallisempaan pitkäkestoiseen muistiin.

REM-unen aikana aivot näyttävät ikään kuin olisivat valveilla, mutta keho on unessa. REM-unessa palataan nopeasykkeisiin epäsynkronisiin aivoaaltoihin. Aivosolut käsittelevät eri nopeuksilla eri paikoissa informaatiota, kuten valveillakin. Talamus toimii kuten valveillakin, paitsi että aivokuoreen ei pääse aistimuksia ulkomaailmasta. Aivokuoressa temmeltävät tunteiden ja muistojen signaalit, jossa mielikuvat vaihtelevat ilman arkijärjen logiikkaa ja järjestystä.

Valveilla otamme vastaan ulkopuolista informaatiota. NREM-unessa varastoimme ja vahvistamme muistijälkiä ja pääsemme eroon joistakin  tarpeettomista muistijäljistä. REM-unessa yhdistelemme informaatiota luovalla tavalla aikaisempiin kokemuksiin ja muistoihin. Parhaimmillaan voimme REM-unen aikana oivaltaa uusia asioita ja ratkaista ongelmia, jotka meitä vaivaavat. REM-unen aikana ihminen on luovimmillaan. Silloin ihminen liittää eri informaationpalaset uuteen järjestykseen, jolloin hän voi keksiä jotain, mikä valveilla ei ole tullut mieleen. REM-unen aikana lihakset eivät toimi, sillä se estää villien mielikuvien muuttumisen todellisuudeksi.

Syvän NREM-unen aikana emme näe unia ja aineenvaihdunnan yleinen aktiivisuus laskee. Kun ihminen siirtyy nukkumisessa REM-uneen, aivoissa neljään eri kohtaan syntyy voimakasta aktiviteettia: 1. näkemistä ja tilatajua hallitseviin alueisiin aivojen takaosassa, 2. motoriseen aivokuoreen, joka käynnistää liikkeitä, 3. aivotursoon (eli hippokampukseen), joka ylläpitää ihmisen elämäkerrallista muistia, 4. tunteiden syntyä ja käsittelyä edistäviin alueisiin eli mantelitumakkeeseen ja aivokuoren pihtipoimuun.

Sen sijaan aivokuoren etuosan vasemmassa ja oikeassa äärilaidassa aktiivisuus vähenee voimakkaasti. Nämä alueet hallitsevat rationaalista ajattelua ja loogista päätöksentekoa. Noilta alueilta lähetetään toimintaohjeita aivojen alkukantaisimmille alueille mm. tunteita käsittelevälle alueelle. REM-unen aikana rationaalinen ajattelu on käytöstä pois lähes kokonaan.

Tutkimuksissa on mitattu koehenkilöiden aivojen eri alueiden aktiivisuutta ja mittaustuloksia on verrattu henkilön itsensä kertomaan uneen ja tällä tavalla on voitu kerätä tietoa ihmisen unien tyypeistä ja sisällöstä. Lopulta on voitu sanoa edes jotain koehenkilöiden unien sisällöstä pelkästään aivoskannauksen perusteella.

Unien sisältö ei ole edellisen päivän valveilla olon tapahtumien uusintaa. Yöllä unessa emme koe uudestaan päivän tapahtumia. Sen sijaan mullistava havainto on se, että päivän tapahtumien tunnetilat korreloivat seuraavan yön unissa. Kun koehenkilöt pitivät päiväkirjaa päivän tapahtumista ja tunnetiloista ja kun tunnetiloja verrattiin yöllä nähtyihin uniin, huomattiin että tunnetiloista ja huolista 35 - 55 prosenttia uusiutui yöllisessä unessa.

REM-unet ovat terapiaa. Aivojen kemiassa tapahtuu REM-unien aikana huomattavia muutoksia. Keskeinen stressiin liittyvä aine, rauhattomuutta lisäävä noradrenaliini, häviää aivoista REM-uneen siirryttäessä. REM-uni vuorokauden ainoa aika, jolloin aivoista ei normaalisti löydy noradrenaliinia.

Tunteisiin ja muistamiseen liittyvät mantelitumake, aivoturso ja aivokuoren alueet aktivoituvat voimakkaasti REM-unen aikana. REM-unessa käymme kiihtymystä aiheuttaneita tunnekokemuksia uudelleen lävitse ilman noradrenaliinin vaikutusta. REM-unen aikana liitämme kokemuksia omaelämäkerrallisiin muistiin ilman niihin liittyvää tunnelatausta. Jos REM-uni ei täyttäisi tätä tehtävää, eläisimme luultavasti kaikki pysyvässä ahdistuneisuuden tilassa.

Lisäksi on käynyt ilmi, että ihmiset, jotka ovat käyneet vaikeita elämäkokemuksia läpi, toipuvat helpommin, jos he näkevät unia noista tapahtumista. Jos traumaattisten kokemusten läpikäyneet näkevät unia muista asioista, mutta eivät noista traumaattisista tapahtumista, he eivät pääse traumoista eroon, vaan ovat jatkuvasti masentuneita. Traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivien PTSD-potilaiden REM-uni on häiriintynyttä eikä siis toimi terapiana, koska noradrenaliinin määrä ei laske edes REM-unen aikana.

Aivojen pitää kyetä erottamaan ikävistä muistoista niihin liittyviä tunteita heti ensimmäisten REM-unien aikana, muuten paranemista ei tapahdu vaan traumat palautuvat mieleen uudestaan ja uudestaan painajaisten muodossa. Yllättäen huomattiin, että verenpaineen alentamiseksi määrätty lääke pratsosiini vaikutti siten, että aivojen noradrenaliini saatiin laskemaan. Kun lääkettä annettiin PTSD-potilaille, nämä raportoivat siihen asti jatkuvasti toistuvien painajaisunien alkaneen vähentyä.

Ylipäätään uni on välttämätöntä terveydelle ja hyvinvoinnille. Unettomuus johtaa lopulta kuolemaan. Kirjoittaja korostaa, että jokaiselle pitäisi olla mahdollisuus riittävään uneen ja tuo mahdollisuus kannattaisi käyttää. Tämä koskee erilaisia kronotyyppejä, kuten aamu- ja iltavirkkuja. Koulujen ensimmäinen oppitunti voisi alkaa nykyistä myöhemmin ja iltavirkkujen kannattaisi hankkia työpaikka, jossa ei aamuvarhain tarvitse olla paikalla.

Aivotutkimuksen kehittyminen on avannut aivan uusia näköaloja tieteelliseen unitutkimukseenkin, siitä tämä kirja on oivana esimerkkinä. Kirjassa on hakemisto, mikä on aina plussaa tämänkaltaisissa teoksissa.

Traumojen voittaminen

Bessel van der Kolk: Jäljet kehossa. Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. Suom. Teija Hartikainen. Viisas Elämä, 2017. Alkuteos: The Body keeps the Score, 2014.

Traumaa saattaa olla vaikea ilmaista kielen avulla

Traumatisoituneita ihmisiä vaivaa "sanaton kauhu". On havaittu, että aivojen vasemmanpuoleisessa etulohkossa puhekeskuksena toimivan Brocan alueen toiminta vaimenee, kun traumatisoituneet henkilöt joutuvat kokemaan tai muistelemaan trauman aiheuttamia tapahtumia uudelleen. Traumaattisesta kokemuksesta on vaikea saada johdonmukaista kertomusta, jolla olisi juoni, alku ja loppu. Useimmiten trauma aiheuttaa tahdosta riippumattomia välähdyksenomaisia muistikuvia, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen piinaavilta.

Autonominen hermosto säätelee kolmea perustavaa fysiologista tilaa. Kun tunnemme olemme uhattuja, me ensin yritämme saada apua. Koska ihminen on sosiaalinen eläin, me viestitämme lähellä oleville, voisivatko he auttaa meitä. Ihminen pyytää apua joko sanallisesti tai kehonkielellä.

Jos emme saa apua, turvaudumme nisäkkäille tyypilliseen taistele tai pakene -reaktioon. Joko käymme uhkaa vastaan tai juoksemme pakoon ja yritämme suojautua.

Jos tämä strategia ei onnistu, koska olemme umpikujassa, aseettomia tai meitä pidetään väkisin maassa, elimistö yrittää säilyttää itsensä vähentämällä energian kulutuksen mahdollisimman vähiin.

Tällöin olemme täysin alistuneita ja saatamme jähmettyä paikallemme. Syke saattaa romahtaa, voi tulla tunne, että ei pysty hengittämään, suoli saattaa lakata toimimasta ja emme kykene hallitsemaan ulosteen tuloa. Ihminen on tällaisessa tilassa täysin lamaantuneena menettänyt toimintakykynsä.

Talamus on aivojen osa, joka yhdistää havainnot yhtenäiseksi kokonaisuudeksi siitä, mitä minulle juuri nyt tapahtuu. Talamus lähettää aistimukset kahteen suuntaan: mantelitumakkeeseen ja otsalohkoon. Syvällä aivojen tiedostomattomassa sijaitsevaan mantelitumakkeeseen on oikotie, sen sijaan otsalohkoon vie hidas päätie.

Talamuksen yhdistämisprosessi voi kuitenkin epäonnistua, silloin aistimukset jäävät erillisiksi sirpaleiksi ja normaali muistojen käsittely epäonnistuu.

Mantelitumakkeen tehtävä on tunnistaa vaaratilanteet. Siksi se toimii nopeasti ja automaattisesti. Mantelitumakkeen varoitusviestit laukaisevat stressihormonien tuotannon. Kun vaara on ohitse, keho yleensä palautuu normaaliin olotilaan. Jos palautuminen estyy, keho on jatkuvasti valmistautunut puolustautumaan.

Normaalisti etuotsalohko auttaa meitä, että emme menetä hermojamme, jos todellista vaaraa ei ole. Kun otsalohko on vaurioitunut, taannumme eläinten tasolle, jolloin pienikin vaaran tunne saa meidät taistele tai pakene -tilaan. Jos turvallisuudentunne puuttuu, on vaikea erottaa vaarallista tilannetta turvallisesta tilanteesta.

Trauman kokeneilla mantelitumakkeen ja mediaalisen etuotsalohkon välinen tasapaino on järkkynyt, joten heidän on vaikea ellei mahdoton hallita tunteitaan ja olla toimimatta impulssien mukaan. 


Kaksi erillistä minätietoisuutta

Aivotutkimuksen ja neurotieteen kannalta ihmisellä on kaksi toisistaan poikkeavaa minätietoisuutta. Ensimmäinen kertoo tarinaa itsestä ajan kuluessa, toinen havainnoi itseään nykyhetkessä. Ensimmäinen on elämäkerrallinen minä, joka kielen avulla kokoaa kokemukset yhteen johdonmukaiseksi tarinaksi. Tarinalle on ominaista sen uusiutuminen, me kerromme itsellemme jatkuvasti elämäkerrallista tarinaamme ja kertomukset muokkautuvat kerta toisensa jälkeen, koska aina tulee uusia näkökulmia ja tarinan säikeitä.

Toinen on järjestelmä, joka elää pääosin yksittäisissä hetkissä. Tämä järjestelmä perustuu ensisijaisesti kehollisiin tuntemuksiin, mutta olonsa turvatuksi tunteva ihminen voi pystyä kuvaamaan näitä tuntemuksia kielellisesti.

Nämä kaksi minätietoisuutta sijaitsevat eri osissa aivoja toisistaan erillään.

Van der Kolk kertoo Vietnamin veteraaneista, joilla nämä kaksi järjestelmää toimivat rinnakkain. Samaan aikaan kun veteraanit kertoivat karmeita juttuja sodasta, kuolemasta ja tuhosta heidän kehonsa näytti huokuvan ylpeyttä ja yhteenkuuluvaisuutta muiden sotilaiden kanssa.

Samankaltainen ilmiö tapahtui van der Kolkin potilaiden parissa, jotka kertoivat onnellisesta lapsuudestaan ja elämästään sinänsä johdonmukaisena kertomuksena, mutta samaan aikaan heidän kehon kielensä kertoi murheesta. He olivat lysähtäneitä, ääni oli kireä ja ahdistus suorastaan paistoi heistä. 

Traumatisoituneiden ihmisten ensimmäinen järjestelmä usein laatii itseä ja muita ihmisiä varten julkaisukelpoisen kertomuksen. Kun kertomusta toistetaan riittävän monta kertaa, se alkaa tuntua totuudelta. Toinen järjestelmä ilmentää sitä, mitä syvällä sisimmässä ja kehossa oikeasti tuntuu. Parantuakseen ihmisen olisi löydettävä jälkimmäinen järjestelmä itsestään ja sen kanssa olisi päästävä sopuun.

Traumoja voi käsitellä

Kirja sisältää van der Kolkin potilaiden parantumiskertomuksia. Terapiat ovat kehollisia, koska pelkkä ajattelu ja ymmärtäminen eivät kirjoittajan mielestä voi eheyttää traumoista. Yhtenä terapiana Kolk esittelee silmänliiketerapian. Terapia tuntuu yksinkertaiselta, potilas seuraa katseellaan kun terapeutti liikuttaa hitaasti etusormeaan noin 30 cm:n päässä. Samalla potilas palauttaa mieleen traumaan liittyviä muistikuvia. Silmänliiketerapia saa aikaan, että ihminen pääsee nopeasti käsiksi muistoihin ja kykenee liittämään löyhästi liittyvät traumaattiset mielikuvat muuhun elämäkerralliseen aineistoon. Kuulostaa melko yksinkertaiselta, mutta kirjan kirjoittajan mukaan terapialla on saatu hyviä tuloksia.


 

Aivot - monimutkainen verkosto

David Eagleman: Aivot. Ihmisen tarina. Atena, 2018. Suom. Mari Janatuinen.

Tämä kirja menee osittain päällekkäin Eaglemanin 'Incognito, aivojen salattu elämä' -kirjan kanssa.
 
Kirjailija määrittelee tietoisuuden suppeassa merkityksessä yhden esimerkin kautta.  Kun olemme hereillä, meillä on pääsääntöisesti tietoisuus ja kun olemme syvässä unessa, meillä ei ole tietoisuutta. Hereillä ollessamme miljardit neuronit ovat kuin suuressa salissa kokoontuneen joukon tuhannet yksittäiset keskustelut. Nukkuessamme aivot ovat yhtä aktiiviset kuin hereilläkin, mutta ne siirtyvät eri tilaan, jota voisi verrata suuren stadionin yleisöön tekemässä keskeytymätöntä aaltoliikettä yhä uudelleen ja uudelleen.

Muisti

Muisti on tunnetusti erehtyväinen, mutta yllätymme kun käsitämme kuinka väärässä muisti voi olla. Muistin vihollinen ei olekaan aika, vaan jatkuvasti tapahtuva muistikuvien lisäys. Jos yritämme palauttaa mieleen jonkin aikoja sitten tapahtuneen yksittäisen tapahtuman, jokin muistimme yksittäinen tekijä voi avata kokonaisen assosiaatioverkon. Kuitenkaan muistikuvamme eivät ole niin runsassisältöisiä kuin voisimme toivoa. Syy on se, että vaikka meillä on valtava määrä neuroneita, niitä on kuitenkin vain rajallinen määrä ja niiden kaikkien on tehtävä monenlaista yhtä aikaa.

Jos olemme sitä mitä muistikuvamme meille kertovat, identiteettimme on jatkuvasti muuttuva tarina, sillä muistikuvamme täydentyvät jatkuvasti ja muuttuvat. Kaikki yksityiskohdat, mitä väitämme muistavamme, eivät lainkaan pidä paikkaansa.

Todellisuus onkin eräänlainen illuusio, aivojen meille laatima näytös. Aivoilla ei sinänsä ole yhteyttä kehon ulkopuolelle, vaan aistit välittävät informaation aivoille. Meillä ei siis ole välitöntä kokemusta, vaan pelkkää sähkökemiaa aivojen pimeässä teatterissa. Vaikka arki meille toista sanoo, aivot tekevät valtavan työn, jotta esim. näkeminen vaikuttaisi niinkin vaivattomalta. Käytännössä luotamme suurelta osin sisäiseen malliimme, vaikka luulemme, että havainnoimme ulkomaailmaa tarkasti.

Logiikka ja emootiot 

Aivot ovat monimutkainen elin, jossa eri verkostot kiistelevät kuka käyttää valtaa. Tarkastellaan ajatusharjoituksena seuraavaa eettistä ongelmaa: Raitiovaunu vyöryy hallitsemattomasti kiskoja pitkin. Kauempana on neljä ihmistä kiskoilla ja sivustaseuraaja huomaa, että he ovat kuoleman vaarassa. Sivustaseuraaja voi kuitenkin vetää vivusta ja kääntää vaunun eri raiteelle, jossa kiskoilla on vain yksi ihminen. Ehkä suurinkin osa ihmisistä sivustaseuraajan asemassa varmaan saattaisi vetää vivusta, koska silloin pelastuisi neljä ihmistä ja vain yksi mahdollisesti menehtyisi.

Jatketaan ajatusharjoitusta hieman eri variaatiossa: Raitiovaunu syöksyy kiskoja pitkin ja neljä ihmistä on kiskoilla hengenvaarassa. Sivustaseuraaja seisookin tällä kertaa korokkeella ja hänen edessään on todella kookas henkilö, jonka keho varmaan pysäyttäisi raitiovaunun. Sivustaseuraajina meidän kuitenkin pitäisi tönäistä tämä kookas henkilö alas korokkeelta kiskoille juuri ennen vaunun tulemista kohdalle jotta vaunu pysähtyisi. Pystyykö sivustaseuraaja siihen, että uhraa yhden ihmisen hengen säästääkseen neljä muuta? Useimmat eivät pystyisi. Eikö kuitenkin kyse ole samasta ongelmasta, säästetään neljän ihmisen elämä sillä kun uhrataan yksi? Miksi ensimmäisessä esimerkissä useimmat vääntäisivät vivusta kuin jälkimmäisessä vain harvat työntäisivät ihmisen alas kiskoille?

Aivotutkimuksen kannalta vastaus on todella kiintoisa. Ensimmäisessä tapauksessa aktivoituvat aivojen ne osat, joita käytetään pääsääntöisesti loogiseen ratkaisuun. Tapaus näyttää olevan aivojen kannalta lähes tulkoon puhtaasti matemaattinen ongelma ja ratkaisu on sen mukainen. Jälkimmäisessä tapauksessa aktivoituvat aivojen niitäkin osia, jotka ovat tekemisissä emootioiden kanssa ja tiedostava minä sanoo, että ihmisen tappaminen on väärin, vaikka sen avulla voisikin pelastua neljä muuta ihmistä.

Tämä herättää luonnollisesti paljon kysymyksiä, mm. sen miksi joillakin ihmisillä aktivoituu loogisuutta käsittelevät aivojen osat ja miksi toisilla taas emootioita käsittelevät osat. Entäpä jos haluaisi itselleen tärkeissä päätöksissä painottaa loogisuutta tunteiden kustannuksella, olisiko mahdollista saada sopivia loogisten aivoalueiden ärsykkeitä, jotta päätökset olisivat analyyttisiä eivätkä tunteiden pohjalta tehtyjä? Mitäpä jos ennen päätöstä uravalinnan tekemisestä ihminen saisi halutessaan sopivia ärsykkeitä aivoihin, jolloin hän tekisi päätöksiä loogisesti eikä niinkään tunteenomaisesti?

Joka tapauksessa päätöksenteon säätämistä tapahtuu, vaikka emme sitä huomaa. Amerikkalaisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että ehdonalaistuomarit jakavat epäoikeudenmukaisesti tuomioita. Huonoimmat mahdollisuudet ovat niillä ehdonalaisuuteen pyrkivillä rikollisilla, jotka joutuvat tuomittaviksi aamu- tai iltapäivän viimeisinä, jolloin nälän tunne alkaa vaivata tuomareita. Parhaat mahdollisuudet ovat niillä rikollisilla, joiden anomukset käsitellään heti aamulla tai heti lounaan jälkeen, jolloin tuomarit ovat saaneet energialisäyksensä. Päättäjien vatsa ja vire ratkaisevat tuomiot.

Tutkimuksissa on havaittu myös poliittisten näkemysten ja emotionaalisten reaktioiden yhteys. Vapaaehtoisten koehenkilöiden aivoihin oli kytketty skanneri aktivaation mittaamista varten. Koehenkilöille näytettiin kuvia asioista, jotka yleensä herättävät inhoreaktion, kuten esim. kuvia hyönteisten pilaamasta ruoasta. Heti tämän jälkeen tehtiin toinen koe, jossa selvitettiin poliittisia asenteita. Tutkijat havaitsivat, että mitä enemmän ensimmäisen kokeen kuvat vapaaehtoisia inhottivat, sitä konservatiivisempia henkilöt asenteiltaan todennäköisesti olivat. Ovatko poliittiset valinnat tai valinnat ylipäätään sittenkään kovin tietoisia, vaan tapahtuvatko ne jossain aivoissa minne tiedostava minä ei yllä?

Kaikilla meillä ihmisellä on intuitiivinen käsitys omasta vapaasta tahdosta, mutta tutkijat ovat tehneet näppärän kokeen, jossa tunne vapaasta tahdosta osoitetaan illuusioksi. Koehenkilöiden piti ensin päättää, kumpaa kättä nostaisivat ja sen jälkeen nostaa kyseistä kättä. Seuraavassa vaiheessa, sen jälkeen kun tutkittavat olivat päättäneet kumpaa kättä nostavat, vasenta vai oikeaa, tutkijat stimuloivat koehenkilöiden liikeaivokuorta. Monet koehenkilöt totesivat silloin haluavansa nostaa juuri sen käden, jota manipuloitiin. Ensin he olivat kenties valinneet oikean käden, mutta aivostimuloinnin jälkeen vaihtoivatkin käden vasempaan, juuri niin kuin tutkijat olivat ajatelleet. Kiintoisaa oli, että kysyttäessä koehenkilöt totesivat itse halunneensa nostaa juuri sen käden kuin nostivat, vaikka tutkijat olivat saaneet valinnan aikaan ärsyttämällä aivoja. Tietoinen mieli ei kovin helposti anna periksi ajatuksesta, jonka mukaan me teemme päätökset itse.

On ollut suuri edistysaskel, kun on pystytty auttamaan implanteilla kuuroja ja sokeita, mutta kirjan kirjoittajan mukaan tulevaisuudessa emme tarvitse tekoelimiä, koska pystymme aistimaan dataa suoraan yhdistettynä kehoomme niin että se on osa välitöntä kokemustamme. Päivän sää, pörssikurssit tai muut päivitykset voidaan koodata sellaiseen muotoon, jota aivomme oppivat käsittelemään ja ymmärtämään ilman, että meidän tarvitse tuijottaa näyttöruutua tai kuunnella puhetta.

Tarvitaanko ylipäätään kehoa elämän jatkamisen kannalta, ovatko aivojen toiminnot muuta kuin sähkökemiaa, joka voisi toimia toisellakin alustalla kehon ja aivojen lisäksi, vaikkapa tietokoneessa? Tällöin mieli ymmärretään ikään kuin tietokoneohjelmaksi, joka voi toimia erilaisissa laitteissa. Kirjan kirjoittaja kuitenkin toteaa itsekin, että on kaksi eri asiaa, jos ohjelma pystyy tuottamaan tekstin "tämä pallo on pyöreä ja punainen" ja kokea ja ymmärtää mitä on punaisuus ja pallon pyöreys.

Tietoisuus  

Kirjoittaja ymmärtää tietoisuuden synnyn siten, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Eagleman kirjoittaa, vaikka aivojen tai kehon osilla sinällään ei ole tietoisuutta, niiden muodostamalla kokonaisuudella sellainen on. Tietoisuus ei siis ole mikään henki, vaan aivojen ominaisuus. Kirjoittaja on ns. emergentti materialisti.

Eagleman kysyy itse, voiko mieli syntyä mistä tahansa, missä on keskenään vuorovaikutuksessa olevia osia. Voiko esimerkiksi kaupungilla olla tietoisuus? (Eagleman, s. 208.). Voisiko millä tahansa verkostolla olla tietoisuus, jos sillä on tarvittavien osien lisäksi riittävä määrä vuorovaikutusta? Eagleman tuo esille kiinnostavan tutkimuksen, jossa tutkijat ovat ehdottaneet tietoisuudelle kvantitatiivista määritelmää. Sen lisäksi, että osat ovat vuorovaikutuksessa, tarvitaan juuri oikeanlainen osasten organisoituminen kokonaisuudeksi.

Tietoisuuden synty edellyttää täydellistä tasapainoa, tarvitaan sekä monimutkaisuutta erilaisten tilojen esittämiseen sekä tarpeellinen määrä kytkentöjä eri osien välillä. Tasapaino voidaan kvantifioida ja vain täsmälleen oikealle vaihteluvälille asettuvat järjestelmät kokevat tietoisuutta. Tämän määritelmän avulla voitaisiin arvioida, onko elottomilla järjestelmillä, kuten vaikkapa kaupungilla tietoisuus. Tietoisuus siis kirjan kirjoittajan mukaan voi muodostua mille tahansa organisaatiolle, jonka tietovirrat on organisoitu oikein. Uskokoon ken tahtoo, mutta itse pidän tuolla tavalla määriteltyä tietoisuutta vain ihmisen tietoisen mielen irvikuvana. Tässä onkin hyvä palauttaa mieleen, että Eagleman määritteli kirjassa suppeasti tietoisuuden valveilla olon ja nukkumisen erona. Ihmisen tietoisuus kuitenkin käsittää subjektiiviset tunteet ja mm. itsetajunnan, käsityksen siitä mitä on olla ihminen ja ymmärtää rajallinen olemassaolonsa. On aika vaikea ymmärtää, miten millä tahansa organisaatiolla voisi olla tällaisia subjektiivisia kokemuksia ja elämyksiä itsetietoisuudesta puhumattakaan.

David Eagleman on epäilemättä huippututkija ja hän kirjoittaa kiinnostavasti. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjasta puuttuu hakemisto, mikä on puute. Sen sijaan lopussa on hyödyllinen, joskin melko suppea sanasto