David Hume – Skeptikko, joka murensi varman tiedon perustan
Mistä tiedämme, että aurinko nousee huomenna? Tai että pöytä pysyy paikallaan, kun suljemme silmämme? 1700-luvun skotlantilainen filosofi David Hume vastaa yllättävästi: emme tiedäkään. Me vain uskomme niin tottumuksesta.
Hume oli valistusfilosofi, joka halusi tutkia ihmismieltä samalla tavalla kuin luonnontieteet tutkivat luontoa. Hänen mielestään ihminen on lähempänä eläimiä kuin haluaisimme myöntää – olemme vaistojemme ja kokemustemme ohjaamia olentoja.
Mieli on havaintojen teatteri
Humen mielenfilosofia on yksinkertaisen tyylikäs. Kaikki ajattelumme raaka-aine on peräisin perseptioista eli havainnoista, jotka hän jakaa kahteen luokkaan:
Impressiot (vaikutelmat): Voimakkaita ja eloisia, kuten aistihavainto tai välitön tunne.
Ideat: Näiden vaikutelmien haaleampia kopioita, kuten muistikuvat tai mielikuvitus.
Me voimme yhdistellä ideoita (kuten "sarvi" ja "hevonen" muodostavat yksisarvisen), mutta emme voi koskaan luoda mitään, mikä ei pohjautuisi aistein koettuun materiaaliin. Ajattelumme kulkee radalla, jota ohjaavat samankaltaisuus, läheisyys ajassa tai paikassa sekä syy-seuraussuhde.
Suuri kysymys: Onko syytä ja seurausta olemassa?
Humen tunnetuin ja kenties mullistavin oivallus liittyy kausaatioon. Kun näemme biljardipallon osuvan toiseen, näemme vain kaksi tapahtumaa peräkkäin. Emme havaitse itse "voimaa" tai "välttämätöntä yhteyttä" niiden välillä.
Hume osoitti, ettei meillä ole loogista todistetta sille, että tulevaisuus muistuttaisi menneisyyttä. Tätä kutsutaan induktion ongelmaksi. Luotamme syy-seuraussuhteisiin vain tottumuksesta: olemme nähneet pilvien tuovan sadetta niin usein, että mieli muodostaa yhteyden automaattisesti. Tämä ei ole rationaalista päättelyä, vaan biologinen selviytymismekanismi.
Vapaus ja välttämättömyys – Oma arviointini
Vapaan tahdon kohdalla Hume esittää mielenkiintoisen paradoksin: determinismi eli asioiden ennaltamääräytyneisyys on vapauden ennakkoehto. Jos tekomme olisivat täysin satunnaisia (eikä niillä olisi syytä), emme voisi olla niistä vastuussa.
Oma pohdintani: Voidaan ajatella, että determinismissä ei ole tilaa vapaalle tahdolle, mutta toisaalta on vaikea ymmärtää, miten täysin satunnaisessa maailmassa ihminen voisi olla sen paremmin vapaa. Nähdäkseni vapaa tahto edellyttää vähintään säännönmukaisuuksien havaitsemista. Vasta tietoisuus syy-seuraussuhteista antaa mahdollisuuden harkita eri vaihtoehtoja. Lisäksi on huomattava, ettei determinismi merkitse fatalismia eli kohtalonuskoa.
Humen giljotiini: "Is" ei ole "Ought"
Moraalifilosofiassaan Hume muistetaan periaatteesta, jota kutsutaan Humen giljotiiniksi. Sen mukaan siitä, miten asiat ovat (tosiasiat), ei voida suoraan päätellä, miten niiden pitäisi olla (arvot).
Humen mukaan moraali ei perustu järkeen, vaan tunteeseen ja myötätuntoon. Emme tuomitse varkautta siksi, että se on loogisesti väärin, vaan siksi, että tunnemme paheksuntaa sitä kohtaan. Järki on, Humen sanoin, vain "tunteiden orja".
Yhteenveto: Tyyni skeptikko
David Hume kuoli vuonna 1776 vatsasyöpään, ja aikalaiset kertoivat hänen kohdanneen kuoleman ilman pelkoa – täydellisessä sopusoinnussa skeptisen filosofiansa kanssa.
Humen merkitys on valtava: hän osoitti, että suuri osa "varmasta tiedostamme" on todellisuudessa vain inhimillistä tottumusta. Hän huipensi brittiläisen empirismin perinteen ja pakotti myöhemmät filosofit, kuten Immanuel Kantin, heräämään "dogmaattisesta unestaan".
