Suomi 1917 - 1919

Viljo Rasila: Kun keisari kaatui. Suomi maaliskuusta 1917 heinäkuuhun 1919. Amanita, 1918. 

Mikä oli Suomen ja Venäjän suhde kun Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas, luopui vallasta?

Eduskunta ja senaatti olivat tunnustaneet Venäjän väliaikaisen hallituksen aseman. Samoin monet ulkopuoliset maat olivat tunnustaneet Venäjän korkeimman vallan hallitsijaksi väliaikaisen hallituksen.

Eduskunnassa oli sosiaalidemokraateilla enemmistö ja monen kiemuran jälkeen eduskunta päätti 18. heinäkuuta 1917 ottaa sen korkeimman vallan, joka oli kuulunut suuriruhtinaalle. Tätä lakiehdotusta alettiin kutsua "valtalaiksi". Siinä mielessä kyseessä oli vallankaappaus, että asiasta ei sovittu Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa eikä lakia lähetetty väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi. Eduskunnan kolmas käsittely oli samaan aikaan kun bolsevikit yrittivät vallankaappausta Venäjällä. Tällöin sosiaalidemokraatit otaksuivat, että valta vaihtuisi Venäjällä. He olivat kuulleet, että sotilas- ja työväenneuvostot tukisivat Suomen valtalakia. Vielä sillä kertaa väliaikainen hallitus pystyi pysymään vallassa. Lenin pakeni Pietarista Suomeen.

Valtalaki oli Suomessa hyväksytty, mutta vuoden 1772 hallitusmuodon mukaan sille olisi pitänyt saada hallitsijan vahvistus, mutta ongelma oli se, kuka edustaisi hallitsijaa. Venäjän väliaikainen hallitus halusi pitää kiinni oikeuksistaan ja monet suomalaisetkin poliitikot ja oikeusoppineet olivat sitä mieltä, että väliaikainen hallitus oli laillinen hallitsija.

Tällöin venäläinen kenraalikuvernööri ja ministerivaltiosihteeri Carl Enckell laativat yhdessä manifestin, jonka mukaan eduskunta hajotetaan ja järjestetään uudet vaalit. Sosiaalidemokraatit eivät tällaista hyväksyneet, vaan yrittivät jatkaa vanhan eduskunnan työtä. Venäläinen sotaväki esti eduskunnan kokoontumisen ja sosiaalidemokraatitkin lopulta osallistuivat vaaleihin, vaikka jatkoivat eduskunnan hajottamisen kritisoimista ja väittivät syksyllä 1917 äänestetyn eduskunnan olevan laiton. Suomi oli ajautunut vaaralliseen tilaan kahtia jakautumalla.

Vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä. Sosiaalidemokraatit julkaisivat laajan yhteiskunnallisen ohjelmansa "Me vaadimme". Seitsämäs marraskuuta bolsevikit suorittivat onnistuneen vallankaappauksen Pietarissa ja nousivat valtaan. Suomessa eduskunnan puhemiehistön (johon ei kuulunut sosiaalidemokraattia) mielestä ei ollut mitään elintä, jolle keisarin ja suuriruhtinaan valta kuuluisi. Kaikkia muita kuin sosiaalidemokraatteja kauhistutti tilanne, jossa korkein valta olisi siirtynyt Venäjän bolsevikeille.

15. marraskuuta maalaisliiton Santeri Alkion ehdotuksesta eduskunta päätti itse käyttää korkeinta valtaa toistaiseksi. Eduskunta nimitti Svinhufvudin ns. itsenäisyyssenaatin ja sosiaalidemokraatit jäivät oppositioon. Kun Suomi julistautui itsenäiseksi, Venäjän bolsevikkihallitus sivuutettiin, koska ei haluttu millään tavalla osoittaa Suomen olevan riippuvainen Leninin johtamiin vallankumouksellisista. Siinä vaiheessa yksikään ulkopuolinen valtio ei ollut tunnustanut Venäjän bolsevikkien hallitusta.

Kun Suomi alkoi hakea muiden valtioiden tunnustusta itsenäisyydelle, kävi ilmi, että mikään valtio ei halunnut tunnustaa Suomen itsenäisyyttä ennen kuin ero Venäjästä oli tapahtunut Venäjän hyväksymällä tavalla. Lenin puolestaan tajusi, että jos jokin valtio hyväksyisi Leninin hallituksen antaman Suomen itsenäisyystunnustuksen päteväksi, samalla se tunnustaisi bolsevikkien vallan ja Leninin hallituksen asema vahvistuisi. Kuten tunnettua Venäjän bolsevikkihallitus tunnusti ensimmäisenä Suomen itsenäisyyden vuodenvaihteessa 1918.

Sosiaalidemokraattisen puolueen radikalisoituminen 

Kevät ja kesä 1917 olivat levottomia. Monella paikkakunnalla oli maatalouslakkoja ja joillakin paikkakunnilla oli ns. voimellakoita. Suomalaiset olivat tottuneet ostamaan Venäjältä viljaa edulllisesti, siksi Suomen oma maatalous oli karjatalousvoittoista lähinnä voin tuotantoa. Venäjän sisäiset levottomuudet saivat aikaan sen, että viljan tuonti tyrehtyi ja alkoi olla ruoasta pulaa, varsinkin köyhät näkivät nälkää, koska heillä ei ollut varaa ostaa mustasta pörssistä. Varsinkaan kaupunkien työväestö ei ymmärtänyt ruoan puutteen taustoja. Yleisesti epäiltiin tuottajien piilottelevan varastojaan myydäkseen ne pimeillä markkinoilla laillisia markkinoita parempaan hintaan.

Marraskuun 14. päivä alkoi suurlakko, joka oli monilla paikkakunnilla väkivaltainen. Kapina oli käytännössä alkanut. Rasilan mielestä kyseessä oli ylhäältä ohjattu poliittinen lakko, koska työnantajille ei esitetty vaatimuksia. Lakko oli myös sosiaalidemokraattisen puolueen hallinnassa, mistä kertoo se, että lakko alkoi ja loppui vain muutaman tunnin varoitusajalla. Eduskunta vahvisti ja päätti julkaista jo aikaisemmin hyväksytyt kunnallislait ja kahdeksan tunnin työaikalain.

16. marraskuuta aamulla vallankumousneuvosto päätti äänin 14-11 panna toimeen välittömän vallankumouksen. Vallankumous jäi tekemättä, koska ei löytynyt riittävästi halukkaita jäseniä vallankumoushallitukseen. Samana aamuna suoritettiin uusi äänestys, jossa äänin 13-12 päätettiin jättää vallankumous tekemättä ja suurlakko lopettaa.

25.-27. marraskuuta pidettiin sosiaalidemokraattien ylimääräinen puoluekokous, jossa Stalin oli läsnä innostamassa suomalaisia vallankumoukseen. Kokouksessa vallankumouksellisilla oli vahva asema, mutta he jäivät kuitenkin vähemmistöön. Puolue haluttiin säilyttää yhtenäisenä, siksi  hyväksyttiin julkilausuma, jonka mukaan vallankumous voidaan tehdä, mutta vain puolueen eduskuntaryhmän ja puolueneuvoston yksimielisellä päätöksellä. Tätä julkilausumaa ei valitettavasti myöhemmin noudatettu.

Levottomuudet ja yhteenotot jatkuivat monilla paikkakunnilla lakonkin jälkeen. Helsingissä oli 4000 miehen kaarti, joka tammikuussa 1918 muutti nimensä Helsingin punakaartiksi. Tampereella perustettiin valtakunnallinen työväen järjestyskaarti, jonka piti olla sosiaalidemokraattisen puolueen alaisuudessa. Pian osoittautui, että punakaartit toimivat itsenäisesti. Valkoinen senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" eli käytännössä valkoisen armeijan luomiseksi.

Tammikuussa sosiaalidemokraattisen puolueen puoluetoimikuntaan päätettiin valita viisi uutta jäsentä, jotka kaikki olivat vallankumouksellisen radikaalisiiven edustajia. Tarkoitus alunperin oli sitoa radikaalit entistä tiukemmin puolueen linjaan, mutta radikaalit alkoivat viedä puoluetta entistä enemmän vallankumouksen tielle.

SDP:n toimeenpaneva toimikunta otti vastuulleen punakaartien toiminnan. Käytännössä muut kuin toimeenpaneva toimikunta eivät enää voineet vaikuttaa vallankumouksen syntyyn. Lauantaina 26. tammikuuta toimeenpaneva komitea määräsi, että työväenkaartien liikekannallepano oli aloitettava seuraavana yönä. Tämän merkiksi samana iltana Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty.

Sota alkoi samanaikaisesti Pohjanmaalla vapaussotana kun Mannerheimin johdolla venäläiset sotilaat riisuttiin aseista sekä Etelä-Suomessa kapinana laillista esivaltaa vastaan. Punaiset kutsuivat sotaa luokkasodaksi.

Leninin osuus Suomen itsenäistymisessä oli merkittävä, vaikka Lenin ei varmasti halunnut Suomen itsenäistyvän. Lenin ja muut bolsevikit varmaan taktikoivat, sillä he uskoivat Suomen palaavan vallankumouksen myötä Neuvostokansojen joukkoon. Venäjän puolelta Suomen itsenäisyyden tunnustamisen lopullinen sinetti piti antaa tammikuussa 1918 kokoontuvassa kansalliskokouksessa. Suomessa jännitettiin kansalliskokouksen päätöstä, mutta turhaan, sillä huomattuaan että bolsevikit eivät saa vähemmistönä päätöksiään lävitse, Lenin hajotti koko perustuslakia säätävän kansalliskokouksen. Se oli vanha Venäjän loppu.

Kapina, väkivalta ja kostaminen 

Sota oli väkivaltainen molemmin puolin. Punaisen terrorin käyttövoima oli kauna ja kohteina olivat varsinkin ne henkilöt, joiden tehtäviin "viran puolesta" oli kuulunut kurinpito. Tällaisia olivat poliisit, työnantajan edustajat, opettajat ja papit.

Valkoisten väkivallan yhteydessä Rasila selvittää perusteellisesti säädöspohjaa, johon valkoinen puoli nojautui. Punakaartin riveissä taistelleet venäläiset eivät olleet Geneven sotavankeja koskevan sopimuksen piirissä. Valkoisten kannalta kapinaan oli sovelletteva vuoden 1889 rikoslakia. Suomeen ei ollut kuitenkaan julistettua sotatilaa.

Sodan alussa suojeluskunnat asettivat sotaoikeuksia. Esim. Rovaniemellä valkoisten sotaoikeus ja teloittivat käsiinsä saaneet punaisten johtajat ja paikkakunnan sotapäällikkö (myöhemmin kenraali) Wallenius laittoi ammutuista ilmoituksen julkisesti nähtäville. Eri paikkakunnilla toimittiin eri tavoin.

Mannerheim allekirjoitti 25. helmikuuta kaksi eri asiakirjaa. Ensimmäinen oli kuulutus, jonka alkuosa oli varoitus, jonka mukaan tuhotyötä tai aseellista vastarintaa tekevät ammutaan heti. Tätä kuulutusta on kutsuttu "ammutaan paikalla" -määräykseksi. Tämä määräys noudatti 1886 sotaväen rikoslakia. Vallankumouksen kukistaminen oli valtakunnan suojelua, jossa oli välttämätöntä koviin toimenpiteisiin ryhtyminen.

Toinen asiakirja oli kiertokirje, joka oli osoitettu sotajoukkojen johtajille. Tässä kiertokirjeessä Mannerheim senaatin näkemykseen viitaten kielsi sotaoikeudet ja niiden määräämät kuolemantuomiot. Sodan arki oli kuitenkin raakaa ja kiellosta huolimatta monilla paikkakunnilla perustettiin kenttäoikeuksia.

Sodan jälkeen alkoi koston kierre, jolloin voittanut osapuoli surmasi tuhansia punaisia tai sellaiseksi oletettuja. Väkivaltaisinta aikaa oli toukokuu kun taistelut olivat loppuneet.

Suuri määrä kapinallisia vangittiin vankileireihin. Mannerheimin mielestä kapinallisten johtajat olisi pitänyt pikatuomioina tuomita kuolemaan ja rivimiehet olisi voitu vapautettu. Mannerheim ei ottanut huomioon, että monet vapautetuista olisivat varmaan joutuneet joka tapauksessa kotipaikkakunnillaan koston kohteiksi.

Toukokuussa 1918 kokoontunut eduskunta sääti lain valtiorikosoikeudenkäynnistä. Rasila käsittelee perusteellisesti valtiorikosoikeuksia koskevaa lakia ja toteaa sen synnyn olleen silloisten säädösten mukainen. Toukokuussa kokoontunut ns. tynkäeduskunta oli laillinen ja valtiorikosoikeuksista säädetty laki oli vuoden 1772 mukaan laillinen. Suurin ongelma oli säädetty oikeudenkäyntijärjestys. Oikeudenkäynti oli ns. lyhyen kaavan mukainen, jossa syytetyn mahdollisuudet puolustautua olivat varsin heikot. Suuri merkitys oli suojeluskuntien esikuntien lausunnoilla. Voi ymmärtää minkälainen ennakkoasenne suojeluskunnilla oli paikkakunnilla vaikuttaneisiin punaisiin riippumatta siitä, mitä nämä kapinan aikana olivat tehneet. Tuomittavia oli paljon ja oikeuskäsittely oli hidasta. Paljon ehti vankileireillä kuolla ihmisiä, sekä nälkään että silloin riehuneeseen Espanjan tautiin.

Pääosa valkoisista voittajista kaavaili Suomesta kuningaskuntaa, mutta lopulta saimme tasavallan.

Rasilan kirja käsittelee historiamme traagista vaihetta kiihkottomasti ja sisällöltään se on tiukkaa asiaa. Torppareistakin on kiinnostavaa tietoa, käytännössä torpparit olivat sen ajan pienyrittäjiä, jotka viljelivät vuokramaata. Vuokra maksettiin työsuorituksena, mikä kävi monille vuokraajille ylivoimaiseksi.

Jos pitäisi suositella luettavaksi yhtä kirjaa vuosien 1917 ja 1919 välisestä poliittisesta historiasta, tämä kirja olisi hyvä ehdokas.

Suomen itsenäisyyden vaikea alku

Risto Volanen: Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922. Otava, 2019.

Suomen kuohuvista vuosista 1917-1918 ja itsenäisyyden alkutaipaleesta on kirjoitettu monia kirjoja, mutta Volasen kirja on tervetullut lisä.

Kirjassa on yli 400 sivua eli se on laaja, mutta kuivahko se ei ole. Volanen osaa kirjoittaa kiinnostavasti ja selkeästi. Kirjan suurimpia ansioita on Suomen kehityksen sitominen eurooppalaiseen ja kansainväliseen politiikkaan. Suomi ei ollut saareke, vaan muutokset kansainvälisessä tilanteessa heijastuivat Suomeen. Suomi oli ja on pelinappula kansainvälisessä politiikassa.

Venäjän bolsevikit olivat tunnetusti maailmanvallankumouksellisia, aate oli universaali ja tarkoitus oli, että vallankumous leviäisi tai levitettäisiin ympäri Eurooppaa. Lenin oli myös taktikko. Tammikuussa 1918 hän vaati Saksan rauhanneuvotteluissa esittämien vaatimusten hyväksymistä sellaisenaan kun taas mm. Buharin halusi vallankumoussotaa Eurooppaan.

Sillä kertaa bolsevikit eivät vielä taipuneet Saksan vaatimuksiin. Volanen toteaakin: "Suomesta katsoen voi vain arvuutella, millaiseksi historia olisi muodostunut, jos Leninin kanta olisi voittanut - ja itärintaman rauha olisi solmittu tammikuussa 1918 kenraali Hoffmannin sormen osoittamalle eli silloisen rintaman viivalle, jonka pohjoisin kohta olivat Viron saaret." Olisiko Venäjä pitänyt tiukasti kiinni Suomesta, jos Suomea ei olisi sovittu Saksan reviiriksi? Minkälaiseksi Suomen vapaussota olisi muodostunut, jos saksalaiset eivät olisi välittäneet pohjoisesta tasavallasta, mutta venäläiset olisivat pitäneet Suomea omana reviirinään.

Saksassakin oli erilaisia käsityksiä. Sodanjohto halusi edetä Pietariin ja samalla olisi pitänyt miehittää Viro, Liivinmaa ja Ukraina. Ulkoministeriö oli sotilaita maltillisempi, sille riitti rauha bolsevikkien kanssa. Keisari kuunteli mieluummin sotilaita kuin ulkoministeriön johtoa. Suomi nousi ensimmäistä kertaa virallisesti Saksan tavoitteisiin, kun Suomi haluttiin rauhoittaa huligaaneja vastaan. Myös saksalaisen sosiaalidemokraattisen puolueen johto oli tätä mieltä, vallankumoukselliset punaiset olivat huligaaneja.

Saksan ja Venäjän bolsevikkien solmiman Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan Suomi ja Ahvenanmaa piti tyhjentää välittömästi venäläisistä joukoista ja venäläisestä punakaartista. Lenin siis tavallaan petti suomalaisten punaisten kapinahankkeen.

Historian ironiaa oli se, että oikeastaan länsiliittoutuneiden interventio Venäjälle lähti Trotskin kutsusta. Liittoutuneilla oli Muurmannin alueella suuria määriä tavaraa ja varastoja, joita muutama englantilaisalus suojasi. Murmanskin punainen neuvosto kutsui englantilaiset yhteistyöhön torjumaan mm. etelästä käsin uhanneita suomalaisia. Myöhemmin Stalin käytti tätä episodia todisteena Trotskin yhteistyöstä lännen kanssa.

Lisää historian ironiaa oli siinä, että hallitusmuototaistelussa monarkistit perustelivat näkemystään maailmanpolitiikan vaatimuksilla. Santeri Alkion tasavaltalainen linja osoittautui kuitenkin oikeaksi juuri kansainvälisen politiikan kannalta. Loppusyksyllä 1918 Suomen tilanne oli vaikea, Saksa ei voittanutkaan sotaa, elintarvikkeista oli pulaa, vankileireiltä vapautettiin katkeroituneita kapinallisia, joiden luotettavuus valkoisen hallinnon kannalta oli epäilyksenalainen ja punainen vallankumous näytti etenevän Euroopassakin. Mannerheim jouduttiin kutsumaan apuun, vaikka hänet oli kylmästi laitettu syrjään kesän alussa, koska silloin hän kritisoi Suomen yksipuolista ja realismin tajua loukannutta sitoutumista Saksaan.

Eivät englantilaisetkaan olleet yksimielisiä siitä, millaisella panostuksella Venäjän sisällissotaan olisi pitänyt osallistua. Sotaministeri Churchill toimi sen puolesta, että englantilaiset yhdessä valkoisten kenraalien kanssa murskaisivat bolsevismin, mutta muu hallitus oli jo valmis poistumaan Pohjois-Venäjältä. Englantilaiset operoivat myös Terijoelta käsin Kronstadtin sotalinnoitusta vastaan, mistä Stalin muistutti suomalaisia syksyllä 1939.

Suomalaiset heimoaktivistit unelmoivat Itä-Karjalasta ja Aunuksesta Suomen osana, paikalliset toivoivat itsehallintoa ja Mannerheim halusi valloittaa Pietarin ja luovuttaa sen valkoisille venäläisille kenraaleille. Santeri Alkio oli innostunut Aunuksen sotaretkestä, mutta jyrkän kielteinen Pietarin hyökkäykseen. Aktivisti Elmo Kaila tunnetusti olisi halunnut upottaa Pietarin "veden alle" eli tuhota kaupungin Suomelle liian vaarallisena. Aktivistit ja Mannerheim olivat jo löytäneet sovun, mutta muutamat Kokoomus-vaikuttajat, ensisijaisesti Lauri Ingman, kaatoivat Pietarin sotaretken. Volanen kirjoittaa Ingmanista: "... jolla hetken aikaa oli kädessään rajan takana olevan Pyhän Pietarin kaupungin avaimet".

Mannerheim oli sen verran realisti, että ei lähtenyt sotaretkelle Pietarin valloittamiseksi kesällä 1919 ilman riittävää poliittista tukea. Volasen mielestä, aivan oikeutetusti, maltilliset englantilaiset ulkopoliitikot ja sotilaat ovat Suomen historian merkkimiehiä, koska nämä eivät rohkaisseet suomalaisia lähtemään Pietarin hyökkäykseen, mikä olisi voinut olla kohtalokas Suomen kannalta, sillä lopulta tunnetusti valkoiset hävisivät bolsevikeille.

Suomi kulki ainutkertaisen ja onnekkaan tien. Väärät valinnat (kuten sitoutuminen Saksaan ja monarkiaan) pystyttiin korjaamaan. Tässä yhteydessä onnekkuus tarkoittaa sitä, että erilaisten historiallisten prosessien, syiden ja seurausten risteytyessä Suomi ei joutunut ylitsepääsemättömään tilanteeseen eikä tehnyt katastrofaalisen vääriä ratkaisuja. Suomi oli ulkopolitiikassa kokematon ja naivi, mutta luottamalla itseensä ja tulevaisuuteen, Suomi selviytyi.