Kirjaesittely: Kant ja puhtaan järjen kritiikki

Olli Koistinen: Kant ja puhtaan järjen kritiikki. Areopagus 2008.

Kirja on sekä Kantin Puhtaan järjen kritiikin selitysteos että persoonallinen puheenvuoro Kantin mammuttimaisen perusteoksen keskeisestä teemasta, determinismin ja vapauden yhteen sovittamisesta.

Ennen Kantia ajateltiin, että tietokykymme tulee mukautua ulkoisiin objekteihin. Kant käänsi päälaelleen tämän ajattelun. 

Kant alkoi pohtia sitä, että entä jos onkin niin, että objektien tulee mukautua tietokykyymme. Tämä tarkoittaa sitä, että mieli antaa muodon objekteille, ilman tätä muotoa emme voi havaita emmekä ajatella kyseisiä ulkoisia objekteja. 

Kant oli sekä idealisti että empiristi. Saamme ulkoa havaittavan materian ilmentyminä, mutta mieli antaa tälle materialle muodon. 

Kant alkoikin kutsua omaa filosofiaansa transsendentaaliseksi idealismiksi. Transsendentaalisen idealismin avulla Kant uskoi voivansa ”pelastaa” metafysiikan.

Ensimmäisessä luvussa esitellään Kantin Puhtaan järjen kritiikki metafysiikan ongelmanasettelun näkökulmasta. 

Toisessa luvussa tuodaan esille Kantin argumentit sille, että aika ja avaruus ovat havaitsemisen muotoja ja kuuluvat ihmisellä kokemusta edeltävään tietovarustukseen.

Kolmannessa luvussa käsitellään sitä, miten Kantin mielestä ymmärrys toimii, ja mitä edellytyksiä objektien ajattelemiselle on asetettava. Objektien ajattelu on niitä koskevien arvostelmien tekemistä. Kantin käsityksen mukaan ymmärrys tulee analysoiduksi, kun selvitämme miten se toimii. 

Kategoriat

Tämän jälkeen Kant taulukoi kaikki arvostelmatyypit neljään pääluokkaan, joihin kuhunkin kuuluu kolme momenttia. Arvostelmataulukko johtaa meidät ymmärryksen puhtaiden käsitteiden äärelle. Näitä Kant kutsuu kategorioiksi. Mielestäni on aivan selvää, että Kantin kategoriataulukko ei voi olla täysin tyhjentävä.

Tämän jälkeen kirjassa seuraa vaikeahko osuus, jossa käsitellään transsendentaalista deduktiota ja skematismia. Transsendentaalisella deduktiolla Kant tarkoittaa sen kysymistä millä oikeutuksella käytämme käsitteitä. On aivan ilmeistä, että emme ole kokemuksesta hankkineet sellaisia käsitteitä kuin esimerkiksi kohtalo ja onni tai näkemystä siitä, että kaikella on syy. Transsendentaalisen deduktio on sen osoittamista, että vaikka käsitteet eivät ole empiirisiä, olemme kuitenkin oikeutettuja käyttämään niitä.

Skematismia tarvitaan jotta ymmärretään, miten kategorioita sovelletaan havaintoon. Skeema on sen menetelmän representaatio, jolla kuvittelukyky hankkii käsitettä vastaavan mielikuvan. Kant pyrki antamaan kaikille kategorioille skeemat ajan avulla.

Neljännessä luvussa kerrotaan miten Kant kritisoi metafysiikkaa. Ensin käsitellään paralogismeja ja sen jälkeen keskeiseen asemaan nousee Kantin ns. kolmannen antinomian esittely.

Päinvastoin kuin Kantin käsittelemät aikaisemmat antinomiat kolmas ratkaistaan sekä teesin että antiteesin totuudella. 

Determinismi ja vapaa tahto 

Miten ovat sekä determinismi että vapaus sovitettavissa yhteen? Ilmiömaailmassa ilmentymät toimivat kausaalisten lainalaisuuksien mukaan, mutta samanaikaisesti ihminen oliona sinänsä, rationaalisena ja järjellisenä olentona voi olla uuden kausaalisarjan syy. Ihmisen teot ovat vapaita, koska hän voi olla itse niiden syy.

Jos ihmisellä ei uskota olevan vapaata tahtoa, ei häntä moraalifilosofian kannalta voisi pitää vastuullisena toimijana. On tietenkin vaikea ongelma, miten oliot sinänsä voivat olla ilmentymien ”syy”, sillä jos kausaliteetti on mielen kategoria, emmehän me voi soveltaa sitä johonkin sellaiseen, jonka pitäisi olla tietokykymme ulkopuolella. 

Näin ollen meidän ei ehkä pitäisi puhua siitä, että oliot sinänsä ovat ilmentymien ”syy”. Ehkä kyse ei olekaan ilmentymien takana olevasta mystisestä olioiden sinänsä maailmasta, vaan pikemminkin ”metodologisesta” näkökulmien erosta. 

Lopussa on sanasto, joka on kovin suppea, tosin otsikkokin on ”Suppea sanasto”. Vaikeahkoa terminologiaa on niin runsaasti, että ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka sanasto olisi ollut laajempikin.

Johdatus perinteiseen filosofiaan

Roger Scruton: Filosofian periaatteita ja ongelmia. Suomalaisuuden liitto, 2024. Suom. Juhani Sarsila.

Jossain kirjasen keskivaiheilla Roger Scruton (1944-2020) paljastaa tekstin olennaisen johtolangan toteamalla, että angloamerikkalaisella filosofialla on ihmisille enemmän sanottavaa kuin marxismilla, fenomenologialla, eksistentialismilla, strukturalismilla tai dekonstruktiolla. 

Miksi tarvitaan filosofiaa, eikö tiede riitä kertomaan totuuden maailmasta? 

Tiede tutkii havaintoja, jotka eristetään todellisuudesta. Tämän jälkeen pyritään havaitusta ei-havaittuun ja ei-havaittavissa olevaan. Kausaliteettia hyödyntymällä  luodaan lainalaisuukisia ja teorioita. Näin rakennetut tieteen käsitteet ja teoriat ovat tietenkin etäisiä meidän kokemuksillemme. Tieteelliset löydöt testaan uusilla havainnoilla. Tiede selventää, miten maailma ilmenee, mutta ei kuvaile sitä. 

Ihminen rationaalisena olentona miettii tapahtumien syitä. Sen ohella kuitenkin etsimme tekojen perusteita ja aikomuksia.

Selitämme maailmaa kahdella eri tavalla: olemme osa luontoa ja luonnonlakien alaisia sekä uskomme olevamme luonnonlaeista huolimatta henkisiä olentoja ja vapaita tekemään valintoja.

Kirjoittajan esimerkki on toisen ihmisen hymy, näemme ihmislihan liikkuvan hermoimpulssien mukaan. Kuitenkin tulkitsemme hymyn luonnonlaeista poikkeavalla tavalla, koska annamme hymylle merkityksen. 

Filosofia on olemassa vain rationaalisena keskusteluna, mikä vaatii kielen olemassaolon. Todellisuus on totta kai olemassa kielestä riippumatta, itse asiassa käyttämämme käsitteet eivät aina kovin hyvin heijasta todellisuutta. Todellisuudesta on siinä mielessä vaikea saada otetta. Ajattelun ja todellisuuden suhteen rajanveto on mahdollista vain kielen avulla. 

Ihmisen erottaa eläimestä itsetietoisuus. Emme voisi katua menneitä, pohtia tulevaa ja kammoksua kuolemaamme, ellemme tuntisi itseämme samaksi jossain määrin pysyväksi persoonaksi kuin aikaisemminkin.

Fysiikan aika ja koettu aika ovat eri näkökulmia. Voi yrittää nähdä maailman ikään kuin ikuisuudesta käsin tai kestona ja muutoksena. Numerot ovat kaiketi ikuisia, mutta ihminen kokee ajallisuuden rajallisena meitä jokaista koskevine päätepisteineen.

Tuntiessamme syyllisyyttä tai häpeää siitä, mitä olemme aikaisemmin tehneet, tuntuu meistä kuitenkin kuin ajaton luontomme olisi tuomiolla. 

Olemme sekä luonnon objekteja ajan, paikan ja kausaliteetin alaisina että subjekteja, jotka pystymme suhtautumaan itseemme ja toinen toisiimme järjen ja vain sen "lakien" velvoittamina olentoina.

Moraalilait muotoilevat idean rationaalisten ihmisten yhteisöstä. Scruton luettelee neljä moraalisen argumentaation  lähdettä. Nämä ovat persoona ja siihen kuuluva moraalilaki, hyve-etiikka, sympatia ja hartaus (latinaksi pietas). 

Vain vapaiksi ymmärretyillä ihmisillä voi olla oikeuksia ja velvollisuuksia. Moraalilaki ei ole vain sääntökokoelma.

Vain moraalilakiin perustuva yhteiskunta ei tee eroa läheisten ja muukalaisten, ystävien ja vieraiden välillä. Ihminen tarvitsee muutakin, kiintymystä myötätunnon yhteyttä niihin, jotka jakavat saman kohtalon.

Tunteet ja sympatia voivat parhaimmillaan laajentaa moraalilakia niin, että luovumme meille kuuluvista omista oikeuksistamme niiden hyväksi, jotka ovat hädässä.

Emme arvioi ihmisiä vain toiminnan perusteella, vaan myös motiivien ja luonteen. Arvostamme perinteisiä hyveitä ja ymmärrämme, että vain niitä noudattavien ihmisten avulla yhteiskunta ylipäätään pysyy koossa.

Kun kunnioitamme perinteitä, kansalaisyhteiskuntaa ja esivanhempia harjoitamme hartautta. Samalla myönnämme oman haurautemme ja riippuvuutumme edellisten sukupolvien työstä.

Tarpeellinen kirja tahdonvapaudesta

Aku Visala: Vapaan tahdon filosofia. Gaudeamus, 2018

Aku Visala on kirjoittanut tahdonvapaudesta tarpeellisen kirjan suomenkielellä. Vapaan tahdon filosofiasta on tietenkin olemassa mm. englanninkielisiä johdanto- ja perusteoksia, joista itsekin olen lukenut mm. Robert Kanen kirjan A Contemporary Introduction to Free Will, 2005, mutta suomenkielistä yleisesitystä on kaivattu.

Vapaan tahdon puolustajien haaste on vaativa. Ensin pitää osoittaa, että vapaa tahto ja determinismi eivät voi olla samanaikaisesti tosia. Sen jälkeen pitää vielä pystyä osoittamaan miten vapaa tahto on mahdollinen.

Miksi vapaa tahdon filosofia on tärkeä kysymys? Ainakin siksi, että ihmisten moraalista vastuullista on vaikea perustella rikostuomioistuimissa, jos ihmiset ovat pelkkiä deterministisiä koneistoja, jotka eivät itse voi vaikuttaa omiin päätöksiinsä ja tekoihinsa.

Pakko vai mahdollisuus tehdä toisin

Perinteinen tapa määritellä vapaus hieman suppeassa mielessä tarkoittaa sitä, että tekijä tai toimija olisi tarvittaessa kyennyt tekemään myös toisin, koska kukaan ulkopuolinen ei meitä pakota eikä meillä ole myös psyykkistä pakkotilaa toistaa jotakin kaavaa. Tällöin ihminen voidaan nähdä autonomisena toimijana.
 
Tämä määritelmä ei kuitenkaan tyydytä useinkaan niitä, jotka puolustavat vapaata tahtoa laajassa mielessä. Ihmisen pitäisi olla omien tekojensa lähde, mikä sekin on filosofisesti vaikea kysymys. Sillä vaikka ihminen välillä tekisikin tekoja, jotka syvällisessä mielessä siitä lähtien määrittävät hänen luonnettaan ja identiteettiään, nämäkään eivät voi syntyä missään tyhjiössä. Kaikella on syynsä, myös luonnetta muuttavilla ja määrittävillä teoilla. Syiden ja seurausten maailmassa ihminen ei voi tehdä päätöstä millainen hän on tai haluaa olla ilman edeltäviä kausaalisia syitä. Sellaista on sekä filosofisesti että tieteellisesti vaikea perustella. Ihmisen valinnat perustuvat aikaisempaan elämänhistoriaan.

Indeterminismi ei sekään voi olla vastaus. Silloin ihminen on sattuman heiteltävänä, jos hän ilman edeltäviä vaikuttavia syitä päättää tai tahtoo asioita. Teot irtaantuvat päätöksistä, sillä jos yhtäällä ihminen on tilassa A ja tekee päätöksen tai teon B ja toisaalla, jos hän on uudestaan samassa tilassa A ja  tekeekin erilaisen päätöksen tai teon B', voimme todeta että kyseinen ihminen toimii sattumanvaraisesti, sillä tuossa hypoteettisessa ajatusleikissä on vaikea ymmärtää mikä oli oikea syy valita ensin B ja sitten B'. Korostettakoon, että kyse on ajatusharjoituksesta, sillä kahta samanlaista elämäntilannetta ei varmaan voi olla.

Jos ihminen on itse alullepanija sellaisissa kausaalisissa ketjuissa, jotka eivät riipu edeltävistä syistä, tällöin tietenkin voimme ajatella, että ihmisellä on materiasta ja sen lainalaisuuksista irrallinen sielu, joka on varsinainen toimija tai ainakin toiminnan alkuperäinen syy. Näin ovat ajatelleet monet idealismiin taipuvaiset filosofit ja teologit.

Meidän on siis löydettävä jokin suhde teon perusteiden ja itse teon välillä, mutta tuo suhde ei voi olla vahvassa mielessä deterministinen eikä indeterministinen. Muutamat filosofit ovatkin sitä mieltä, että ongelma voidaan välttää kun puhutaan järjellisistä perusteista, mutta ei syysuhteesta. Perinteinen humanistinen tapa on määrittää ihminen päämäärien ja tarkoitusten kautta. Luonnontieteellisen selittämisen rinnalla tai sijaan pitää ymmärtää ihmisiä tarkoituksellisina olioina. Toisaalta voidaan kaiketi sanoa, että tarkoitukset ja perusteet ovat mielentiloja, joita vastaavat määrätyt aivojen tilat. Nykytieteen valossa on vaikea uskoa, että ihmisen mielessä olisi mitään sellaista, mikä lopulta ei olisi palautettavissa aivojen toimintaan ja rakenteeseen.

Onko mahdollisuus tehdä toisin ylipäätään moraalisen vastuun ennakkoehto? Ajatellaanpa yksinkertaista esimerkkiä, että lähdemme ajamaan autolla paikasta A paikkaan B. Matka on sellainen, että meidän ei tarvitse muuta kuin aina kääntyä oikealle. Sattumoisin autoa on säädetty meidän tietämättämme siten, että sillä ei voisikaan kääntyä kuin oikealle. Vaikka emme olisi voineet tehdä toisin, taidamme kuitenkin olla täysin itse vastuussa ajomatkastamme ja siitä että käännyimme omasta tahdostamme aina vain oikealle. 

Halujen hierarkia

Tarkastellaanpa ongelmaa vielä halujen hierarkian kannalta. Itsensä kanssa sovussa eläviä ihmisiä saatetaan luonnehtia tasapainoisiksi. He viettävät elämäntapaa, joka tyydyttää myös heidän sisimpänsä vaatimuksia. He eivät riitele itsensä kanssa sen paremmin julkisesti kuin salassakaan. He pystyvät elämään määrittelemiensä elämänarvojen mukaan, elämän tuulet ja myrskyt eivät hevin heiluttele heitä. Vapauden filosofian kannalta voidaan todeta, että todennäköisesti tällaisilla ihmisillä sekä ensimmäisen että toisen kerta-asteen halut tai toiveet ovat yhtenevät.

Ajatellaanpa sitten että noudatat elämäntapaa, johon et ole itsekään tyytyväinen. Monet addiktiot ovat tyypillisiä esimerkkejä. Jos kukaan ei pakota meitä esim. nauttimaan huumaavia aineita, meillä on ainakin näennäisesti vaihtoehtoja, mutta vaikka ensimmäisen kertaluvun vapaus täyttyy, meidän sisäinen äänemme saattaa sanoa, että jos voisimme oikeasti valita, lopettaisimme itseämme orjuuttavan addiktion. Tarkastellessamme haluja hierarkiana päällisin puoli vapaalta toiminnalta näyttävä voikin paljastua pakoksi. Pakottajina eivät ole ulkopuoliset ihmiset tai tekijät, vaan ihmisen omat addiktiot.

Halujen hierarkia-ajattelun ongelmallisuuskin käy nopeasti ilmeiseksi. Neuvostoliiton Gulagin virkailijat saattoivat elää sovussa itsensä kanssa, koska heillä sekä ensimmäisen että toisen kerta-asteen halut olivat tasapainossa. Ihminen voi viettää sisäisesti ja ulkoisesti tasapainoista elämää, koska hänet on aivopesty, manipuloitu tai käyttäytymisen insinöörit ovat sorvanneet hänen mielensä sellaiseksi, että hänelle ei koskaan tule tarvetta reflektoida tai arvioida omia halujaan. Hänelle riittää vapaudeksi halujen tasapaino riippumatta niiden sisällöstä. Lisäksi kaikki tasapainoista elämää viettävät eivät varmaankaan ole itse tietoisesti valinneet tai määritelleet toisen asteen haluja, silloin voimme kysyä, tarvitaanko vielä seuraava aste, jossa tietoiset vapaaehtoiset valinnat ovat tapahtuneet.

Aku Visalan kirja on laaja ja kattava yleisesitys vapaan tahdon filosofiasta ja sen nykykeskustelusta. Ongelman käsiteapparaatti on raskas eri termeineen, vaikka tässä lyhyessä jutussa yritin noita käsitteitä vältellä. Lukijan onneksi kirjan tekijä on liittänyt loppuun vielä valaisevan sanaston sekä kiinnostavan luettelon lisälukemistoksi. Kun vertaan Visalan kirjaa alussa mainitsemaani Robert Kanen englanninkieliseen yleisesitykseen, ainakin yksi asia kirjojen kompositiossa on eri tavalla: Visala ei käsittele itsenäisenä lukuna filosofista ongelmaa, joka syntyy perinteisestä uskonnonfilosofisesta kysymyksestä, miten sovittaa Jumalan kaikkivoipaisuus tai edeltä näkeminen ihmisen mahdollisen vapaan tahdon tai vapauden kanssa.