Uran valinta

Reijon ura näytti olevan nousujohteinen. Hän oli muodollisesti pätevä, aluksi hän oli innostunut kehittämään omaa alaansa ja mikä merkittävintä, ylin johto oli kiinnostunut hänen ideoistaan. 

Reijo oli paikkakunnan omia poikia. Hän kuului löyhään verkostoon, jota kutsuttiin nimellä "kauppalan pojat". Kaveria autetaan, se oli ensimmäinen sääntö.

Reijolle oli pedattu paikka johtajaksi. Reijo valittiin johtajaksi, koska hänellä oli sekä nostetta että myötätuulta.

Reijo oli pidetty esimies. Vieläkin baarissa saatetaan muistella Reijon johtajan aikaa myönteisesti. Hyviä johtajia on harvassa ja heidät muistetaan. Tosin yksikään muistelija ei ollut töissä Reijon alaisena.

Kauan Reijo ei johtajana viihtynyt, sillä hän paloi loppuun. Ensin hän kyllästyi ja sen jälkeen hän alkoi puhua burnoutista ja masennuksesta. 

Historian pyörä pyörähtää joskus pienten marginaalien ansioista, samoin elämänkulku. Reijon elämän suunta vaihtui, vaikka mitään merkittävää ei oikeastaan tapahtunut. Hän ei joutunut työpaikalla vaikeuksiin, siinä vaiheessa avioliitto toimi ainakin jotenkin ja arki näytti olevan kunnossa. 

Aivan varmaa on, että Reijo alkoi kärsiä, mutta ainakaan aluksi syy ei ollut depressio. Ehkä sairauden sijaan voisi puhua vain toivottomuudesta tai kyynisyydestä. Filosofit varmaan antaisivat tuollaisessa tapauksessa ahdistuksen tai tarkoituksettomuuden diagnoosin. Kyseessä on kuolemansairaus. 

Reijo hakeutui työterveyslääkärin vastaanotolle ja valitti masennusta. Kun kysyttiin omaa arvioita syystä, hän sanoi vaikeudet työpaikalla. 

Se oli tietysti totta, kaikilla on jonkinlaisia vaikeuksia työpaikalla, ihmissuhteet eivät toimi, muut eivät arvosta ja kollegat ovat kateellisia ja pimittävät kriittistä tietoa.

Se ei ollut totta, koska varsinaisia vaikeuksia ei ollut, alaiset eivät kiusanneet, ei ollut palkan suhteen ongelmaa, koska se oli taulukon yläpäässä eikä irtisanominen uhannut. 

Ensin Reijo jäi sairauslomalle. Sitten hän palasi töihin, mutta ei enää pystynyt keskittymään työntekoon samalla tavalla kuin aikaisemmin. Välillä Reijo kävi töissä, välillä hän oli sairauslomalla. Muutama vuosi kului ja Reijo istui yhä useammin iltaa baarissa. Lääkkeitäkin hän söi, sen hän kertoi itse. 

Lopulta Reijolle kirjoitettiin eläkepaperit ja hän siirtyi työkyvyttömyyseläkkeelle. Johtajat pääsivät ainakin siihen aikaan melko helposti sairauseläkkeelle, helpommin kuin rivityöläiset.

Miranda oli hyvä kaveri Reijon kanssa jo niiltä ajoilta kun Reijo oli johtaja. Reijo oli siihen aikaan vakioasiakas Mirandan baarissa. 

Reijo oli rehellisesti tunnustanut, että jotakin kummaa tapahtui hänen elämässään sillä hetkellä kun hän maksoi asuntovelan viimeisen erän. Hän ei yhtäkkiä tuntenut itseään täysin vapaaksi, mutta jonkinlaisen helpotuksen tunteen hän koki, vaikka joitakin muita velkoja jäikin jäljelle. 

Sen sijaan, että hän olisi miettinyt, pitäisikö perheen kanssa ruveta miettimään entistä uudemman ja tilavamman asunnon etsimistä ja ostamista, hän olikin päättänyt mielessään hypätä oravanpyörästä pois. 

Reijo taisi tajuta, että kun lapset olisivat pian omillaan, aikaisempaa suurempi asunto olisi vain oman varallisuuden näyttämistä, ei asumismukavuuden lisäämistä. 

Samalla tavalla uralla eteneminen oli ennen muuta kilpailua, ei sen tekemistä, mistä pitää ja mitä arvostaa. Johtajan rooliin sopii kuka tahansa, ajatteli Reijo. Sellaisesta työstä ihminen ei oikeastaan kovin paljon nauti.

Reijo oli kokenut omalla tavallaan eksistentiaalisen kriisin. Hän käytti itse tuota määritelmää. Työ oli ihan oikeasti alkanut tuntua merkityksettömältä. Hän oli tajunnut käyneensä töissä vain roolin, palkan ja näyttämisen halun takia. Palkan hän tarvitsi lainanlyhennyksiin ja perheen elättämiseen. 

Vaikka se olisi liioittelua, mielestäni voidaan sanoa, että Reijo valitsi virkauran sijaan mielenterveyspotilaan uran. 

Reijon vaimo lähti. Lapset eivät halunneet tavata isää ja Reijo kulutti aikaa baarissa.

Jonkin ajan kuluttua Reijo kärähti rattijuoppoudesta. Se nopeutti alamäkeä, sillä Reijo luovutti ja kaatoi viimeisetkin kulissit elämästään.

Kun kerta toisensa jälkeen kuuntelin Mirandan kertomusta, mietin, miksi Reijolle ei ollut riittänyt tasaisen puurtajan rooli. Kun kysyin Mirandan mielipidettä, hän pohtimatta sanoi, että Reijolle mikään ei riittänyt. Silloin ei ole enää motivaatioita tavoitella mitään.

Minusta se oli pätevä analyysi. Reijo oli saavuttanut kaiken muutamassa hetkessä. Ensimmäiset päivät johtajana olivat varmaan kertoneet, minkälaisia hänen työuransa loput päivät olisivat. 

Jostakin tuli mieleeni ajatus, että jotkut ovat kuin uhkapelureita, jotka kaiken aikaa yhtäältä pelkäävät ja toisaalta alitajuntaisesti toivovat häviävänsä lopulta kaiken, jopa elämänsä.

Kaipaamme onnea

Juhani Mattila: Onnea etsimässä: mitä kaipaamme kun kaipaamme onnellisuutta. Kirjapaja, 2023.

Tietoisen toiminnan tasolla ihminen on onnellinen kun hän menestyy ja hänellä on tunne elämänhallinnasta. Kääntöpuolena on se, että jatkuva asiantuntijan rooli voi muuttaa persoonan joustamattomaksi, jolloin ei voi kovin helposti luopua järkevän ihmisen roolista ilman häpeää.

Ihanteiden taso tarkoittaa, että ihminen on onnellinen noudattaessaan omia ihanteitaan. Tällöin vaarana joissakin tapauksissa on eläminen liian ankaran ja vaativan yliminän tai omantunnon jatkuvan tarkkailun alaisena. Täydellisyyteen ja ihanteellisuuteen pyrkiminen aiheuttaa masennusta, jos tulee tuonne, että on kuilu ihanneminän ja todellisen minän välillä.

Tiedostamattomien tarpeiden tasolla ihminen toimii tunteidensa ohjaamana ja etsii tyydytystä. Tarpeiden tyydytys ja viettipaineen aleneminen eivät välttämättä tuo onnea.

Erityisen kiintoisaa on kirjoittajan teksti vihasta ja aggressiosta onnellisuuden yhteydessä. Terve aggressiivisuus on osa ihmisen itsesuojeluvaistoa. 

Viha on tervettä silloin, kun se ei kohdistuu ihmiseen itseensä, vaan kohdistuu johonkin toiseen, joka on onnen esteenä! Viha pitää pystyä käsittelemään, sillä sisälle patoutuessaan se aiheuttaa ahdistusta ja itsevihana masennusta.

Voittamisen tarve sisältää aggressiivisuutta ja sitä kautta paljon energiaa, mutta voitot voivat tuoda mukanaan myös syyllisyyden tunteita.

Kostonhalu on luonnollinen tunnereaktio, vaikka sitä pidetään erityisen paheksuttavana. Itsensä puolustaminen voi tuoda tyydytyksen. Kun uskaltaa suuttua, se voi lisätä itsetuntoa. Ääritapauksissa ihminen hakee hyvitystä kärsimälleen loukkaukselle niin raivokkaasti, että toimii itselleen vahingollisesti.

Vahingoniloa ihminen tuntee, kun vihan kohde joutuu kärsimään, vaikka itse on ollut vain passiivinen ilman kostotoimenpiteitä. Ihminen tuntee saaneensa hyvityksen kokemistaan kärsimyksistä ja mielihyvän tunnetta lisää, kun ihmistä itseään suuremmat voimat ovat asialla. Kohtalo puuttuikin peliin ja sai vääryyden tekijän kärsimään.

Mitä ihminen kaipaa?

Ihminen kaipaa luonnostaan elämään merkityksellisyyttä. 

Huomion kaipaus on pohjimmiltaan halua tuntea olevansa olemassa. Kun ihminen havaitsee muiden huomaavan hänet, hän kokee olevansa olemassa. 

Perusturvallisuuden puuttuminen saa ihmisen vetäytymään neuroottisten oireiden lieventämiseksi.

Hyväksyntää kaipaava voi olla valmis tekemään mitä tahansa, jotta ei joutuisi kokemaan itseään riittämättömäksi.

Myötätunnon kaipaus tarkoittaa halua kokea sen, että hänen ajatuksensa ja tunteensa ymmärretään. Kyse on myös halusta molemminpuoliseen jakamiseen. 

Rajattoman läheisyyden kaipaus ja toiseen samaistuminen voivat lopulta johtaa oman identiteetin katoamiseen. 

Itsenäisyyden kaipaus voi johtaa onnellisuuden kadottamiseen, jos itsenäisyyden tavoittelussa joutuu kieltämään avuttomuutensa ja mahdollisen avun tarpeensa.

Hallinnan kaipaus on elämäntilanteen, tekojen ja tunteiden kontrollia. Siitä voi muodostua persoonan ydin. Liiallinen itsekontrolli ja sisäisen tarkkailijan kuunteleminen voivat johtaa ongelmiin sosiaalisissa suhteissa. 

Itsetunnon kaipauksessa saattaa olla kyse rohkeuden puutteesta, vaikka puhutaan itsetunnosta.

Onnen etsijä voisi myöntää omat ylpeyden aiheensa. Joskus ihmisessä on ikään kuin kaksi persoonaa, ylpeilevä ja häpäilevä.

Ihailun kaipauksessa ihminen haluaa muita havaitsemaan ne hyvät asiat, joista hän on ylpeä. 

Itsensä toteuttamisen kaipauksessa ihminen ei aina ymmärrä, mikä on opittu rooli ja mikä aitoa. Omana itsenä oleminen vaatii kykyä ja uskallusta elää vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Vapautta kaivatessamme haluamme irti ulkopuolisesta kontrollista. Joskus vapauden kaipuusta tulee itsetarkoitus, joko johtaa kaikenlaisen sitoutumisen välttelyyn.

Harmonian kaipauksessa ihminen haluaa olla ehyt oma itsensä. Harmonia voi olla näennäistä, jos ihminen kieltää osan kaipauksistaan.

Rakkauden kaipaus on merkityksellisin onnen lähde. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys, eivät viha tai itserakkaus. Välinpitämättömyys on usein tiedostamatonta suojautumista ihmisen pelätessä tulevansa onnettomaksi. Rakkaus voi tuoda myös surua.

Onnen esteet 

Ahdistus voi olla turhautumista kun ei tiedä mistä suunnasta onnea voisi etsiä. Kirjoittajan ohje on, että ahdistuksen sisältöä tulisi miettiä siinä valossa, mihin kaipaukseen se liittyy. 

Menneisyyden traumat voivat estää nykyhetken onnen. Aikaisemmat pettymykset vääristävät todellisuutta. Ihminen saattaa pelätä torjutuksi tulemista. 

Sisäinen harmonia voi olla rikki. Joskus sopeutuminen vaadittuun muottiin tuo mukanaan joidenkin kaipausten ja tunteiden kieltämisen. Silloin ihminen kieltää jotakin sellaista, mikä olisi onnen tavoittelussa tärkeää.

Jos ihminen on liian kiltti ja haluaa kieltää oman vihansa, se johtaa arkuuteen ja pelkoon muiden vihastumisesta ja suuttumisesta. Viha ja aggressio ovat kuitenkin tärkeitä omien rajojen selkeyttämiseksi.

Jos psyykkiset rajat ovat epäselvät ja puolustuskyky riittämätön, ihminen ottaa liikaa muiden murheita itselleen.

Negatiiviset tunteet eivät sinänsä ole esteitä onnellisuudelle. Pikemminkin ne kertovat, että jotkut onnen kaipaukset eivät toteudu.

Pettymyksiä pelätään, mutta olisi hyödyllistä tutkia, mitä kaipauksia niiden takana on.

Onnelliseksi tulemisen pelko voi aiheuttaa sen, että ei ota onnea vastaan, koska silloin ei voi sitä menettää. Liian pitkään kestänyt onnen odotus voi aiheuttaa lopulta ahdistusta, kun se vihdoin tulee.

Rutinoituminen latistaa, jokapäiväinen hyvä ei enää tuota onnellisuutta. Onnellisuutta eniten arvostaa pitkään onnettomana ollut.

Liiallinen vertailu aiheuttaa turhaa mielipahaa. Oma onnellisuus voi tuntua vaatimattomalta kun sitä vertaa muiden onneen.

Kateus on onnen kaipausta. Pahimmallaan kateus muuttuu pelkäksi häpeäksi huonommuuden tunteesta. Kateus voi saada aikaan terveen kilpailuvietin, jolloin ihminen tavoittelee sitä, mitä on kadehtinut.

Ulkopuolelle jäämisen pelko voi olla valmiina ihmisen mielessä alemmuudentuntoisena kuvitelmana huonommuudesta. 

Tyydyttämättömät rakkauden ja onnellisuuden kaipaukset aiheuttavat monia neuroottisia pelkoja, jotka ovat hinta pettymyksestä matkalla onneen. Tukahtunut kaipaus ja pelot vetävät ihmistä eri suuntiin.

Valmius onneen on psyykkistä terveyttä.