Olli Koistinen: Kant ja puhtaan järjen kritiikki. Areopagus 2008.
Kirja on sekä Kantin Puhtaan järjen kritiikin selitysteos että persoonallinen puheenvuoro Kantin mammuttimaisen perusteoksen keskeisestä teemasta, determinismin ja vapauden yhteen sovittamisesta.
Ennen Kantia ajateltiin, että tietokykymme tulee mukautua ulkoisiin objekteihin. Kant käänsi päälaelleen tämän ajattelun.
Kant alkoi pohtia sitä, että entä jos onkin niin, että objektien tulee mukautua tietokykyymme. Tämä tarkoittaa sitä, että mieli antaa muodon objekteille, ilman tätä muotoa emme voi havaita emmekä ajatella kyseisiä ulkoisia objekteja.
Kant oli sekä idealisti että empiristi. Saamme ulkoa havaittavan materian ilmentyminä, mutta mieli antaa tälle materialle muodon.
Kant alkoikin kutsua omaa filosofiaansa transsendentaaliseksi idealismiksi. Transsendentaalisen idealismin avulla Kant uskoi voivansa ”pelastaa” metafysiikan.
Ensimmäisessä luvussa esitellään Kantin Puhtaan järjen kritiikki metafysiikan ongelmanasettelun näkökulmasta.
Toisessa luvussa tuodaan esille Kantin argumentit sille, että aika ja avaruus ovat havaitsemisen muotoja ja kuuluvat ihmisellä kokemusta edeltävään tietovarustukseen.
Kolmannessa luvussa käsitellään sitä, miten Kantin mielestä ymmärrys toimii, ja mitä edellytyksiä objektien ajattelemiselle on asetettava. Objektien ajattelu on niitä koskevien arvostelmien tekemistä. Kantin käsityksen mukaan ymmärrys tulee analysoiduksi, kun selvitämme miten se toimii.
Kategoriat
Tämän jälkeen Kant taulukoi kaikki arvostelmatyypit neljään pääluokkaan, joihin kuhunkin kuuluu kolme momenttia. Arvostelmataulukko johtaa meidät ymmärryksen puhtaiden käsitteiden äärelle. Näitä Kant kutsuu kategorioiksi. Mielestäni on aivan selvää, että Kantin kategoriataulukko ei voi olla täysin tyhjentävä.
Tämän jälkeen kirjassa seuraa vaikeahko osuus, jossa käsitellään transsendentaalista deduktiota ja skematismia. Transsendentaalisella deduktiolla Kant tarkoittaa sen kysymistä millä oikeutuksella käytämme käsitteitä. On aivan ilmeistä, että emme ole kokemuksesta hankkineet sellaisia käsitteitä kuin esimerkiksi kohtalo ja onni tai näkemystä siitä, että kaikella on syy. Transsendentaalisen deduktio on sen osoittamista, että vaikka käsitteet eivät ole empiirisiä, olemme kuitenkin oikeutettuja käyttämään niitä.
Skematismia tarvitaan jotta ymmärretään, miten kategorioita sovelletaan havaintoon. Skeema on sen menetelmän representaatio, jolla kuvittelukyky hankkii käsitettä vastaavan mielikuvan. Kant pyrki antamaan kaikille kategorioille skeemat ajan avulla.
Neljännessä luvussa kerrotaan miten Kant kritisoi metafysiikkaa. Ensin käsitellään paralogismeja ja sen jälkeen keskeiseen asemaan nousee Kantin ns. kolmannen antinomian esittely.
Päinvastoin kuin Kantin käsittelemät aikaisemmat antinomiat kolmas ratkaistaan sekä teesin että antiteesin totuudella.
Determinismi ja vapaa tahto
Miten ovat sekä determinismi että vapaus sovitettavissa yhteen? Ilmiömaailmassa ilmentymät toimivat kausaalisten lainalaisuuksien mukaan, mutta samanaikaisesti ihminen oliona sinänsä, rationaalisena ja järjellisenä olentona voi olla uuden kausaalisarjan syy. Ihmisen teot ovat vapaita, koska hän voi olla itse niiden syy.
Jos ihmisellä ei uskota olevan vapaata tahtoa, ei häntä moraalifilosofian kannalta voisi pitää vastuullisena toimijana. On tietenkin vaikea ongelma, miten oliot sinänsä voivat olla ilmentymien ”syy”, sillä jos kausaliteetti on mielen kategoria, emmehän me voi soveltaa sitä johonkin sellaiseen, jonka pitäisi olla tietokykymme ulkopuolella.
Näin ollen meidän ei ehkä pitäisi puhua siitä, että oliot sinänsä ovat ilmentymien ”syy”. Ehkä kyse ei olekaan ilmentymien takana olevasta mystisestä olioiden sinänsä maailmasta, vaan pikemminkin ”metodologisesta” näkökulmien erosta.
Lopussa on sanasto, joka on kovin suppea, tosin otsikkokin on ”Suppea sanasto”. Vaikeahkoa terminologiaa on niin runsaasti, että ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka sanasto olisi ollut laajempikin.
