Tekoäly ja ihmisen mieli

Lauri Järvilehto: Konemieli. Onko ajattelu ihmisen yksinoikeus? Tammi, 2025.

Kirjoittaja pohtii, miten ajattelu määritellään ja voidaanko tekoälyn tilastollisesta laskennasta syntyvää toimintaa pitää ajatteluna.

Kirjassa kerrotun anekdootin mukaan markkinoijat puhuvat tekoälystä, projektipäälliköt koneoppimisesta ja koodarit tilastotieteestä. Tekoäly pohjautuu tilastollisten yhteyksien analysointiin ja todennäköisyyksien laskemiseen.

Järvilehto vertaa ihmismielen hermoverkkoja tekoälyn neuroverkkoarkkitehtuureihin ja kertoo niiden yhtäläisyyksiä ja eroja.

Kirjan ensimmäisessä osassa Järvilehto tarkastelee ihmisen mieltä, ajattelua ja aivotoimintaa.

Toisessa osassa kirjoittaja kuvaa konemieltä ja tekoälyä.

Mielen teoriat

Mielen teoriat voidaan jakaa kuuteen luokkaan:

1. Dualistiset mielen teoriat. Arkikokemus kertoo meille, että ihmisellä ruumiista erillinen mieli. Ongelmallista sen sijaan on, miten aineeton "henki" voi vaikuttaa ja olla vuorovaikutuksessa aineellisen kehon kanssa. Järvilehto nostaa esiin klassisen mielen ja kehon ongelman, jota dualismi ei ole kyennyt ratkaisemaan.
2. Materialistiset mielen teoriat. Tämän teorian keskeinen väite on, että mieli on yhtä kuin aivot. Aivoissa tapahtuvilla muutoksilla on vaikutus ajatteluun, kertoo nykytiede. Aivojen analyysi ei kerro, mitä ajattelu on tai miksi jokin tuntuu joltakin. Tietoisuuden subjektiivinen kokemus jää selittämättä.
3. Laskennalliset mielen teoriat. Aivoilla ei ole aikaa laskutoimituksiin, vaan ajattelu tapahtuu usein salamannopeasti. Tiede ole toistaiseksi pystynyt toteen näyttämään minkäänlaisia laskutoimituksia ajattelun taustalla. Järvilehto kyseenalaistaa, voidaanko mieli redusoida pelkäksi algoritmiksi.
4. Mielen emergenssiteoriat. Näiden teorioiden mukaan psyykkinen syntyy fyysisestä niin, että ensimmäinen ei jäännöksettä palaudu jälkimmäiseen. Emergenssiteoriat pyrkivät kuromaan umpeen materialismin ja dualismin kuilun. Ongelma on siinä, että lopputulos lähenee dualismia. Emergenssi jättää auki kysymyksen, miksi ja miten mieli syntyy materiasta. 
5. Modulaariset mielen teoriat. On hylätty ajatus siitä, että mieli koostuisi tarkoista esim. eri aisteja vastaavista moduuleista. Sen sijaan ajattelun kaksoisprosessointiteoria kuvaa pätevästi mielen toimintaa, vaikka ei vastaa kysymykseen, mitä mieli on. Kaksoisprosessointi erottaa nopean, intuitiivisen ajattelun (systeemi 1) hitaasta, analyyttisestä ajattelusta (systeemi 2).
6. Systeemiset mielen teoriat. Ympäristöllä on vaikutusta ajatteluun. Nykytieteen mukaan ympäristö muokkaa myös aivojen hermoratoja fysiologisesti. Järvilehto korostaa, että mieli on aivojen lisäksi osa laajempaa systeemiä, johon kuuluvat myös keho ja ympäristö. Systeeminen teoria korostaa mielen ja ympäristön välistä dynaamista vuorovaikutusta, mikä on keskeinen osa Järvilehdon ajattelua.

Kirjoittaja näkee mielen dynaamisena kokonaisuutena, jossa minuus (tietoisen huomion keskus), tietoinen mieli (algoritminen toiminnanohjaus), tiedostamaton mieli (opittujen ja synnynnäisten prosessien verkosto) sekä ympäristö (havainnon ja ajattelun laajentumisen perusta) toimivat yhdessä. 

Mielen keskeisimmät toiminnot ovat: ajattelu-, havainto- ja toimintakyky, oppiminen sekä tunteminen. Nämä toiminnot limittyvät ja mahdollistavat ihmisen vuorovaikutuksen maailman kanssa.

Järvilehto laajentaa kaksoisprosessointiteoriaa  systeemiseen näkökulmaan: systeemi 1 on nopea, tiedostamaton ja automaattinen ja systeemi 2 hidas ja tietoinen. Ympäristö toimii molempien muokkaajana. 

Systeemi 2:n keskeiset prosessit ovat reflektio ja symbolien käsittely. Systeemi 1 käsittää erilaisten verkostojen, kuten merkitysverkostojen, syntymistä, heikentymistä ja vahvistumista. 

Aivojen päätehtävä ei ole informaation vastaanotto, prosessointi ja toimintakehotteiden antaminen, vaan aivojen ja hermoston tehtävä on ennakoida toimintaa. Tietokone ei ole kovin hyvä vertaus tätä nykyä aivoille. 

Kirjoittaja torjuu mielen materialistiset teoriat. Mieli on koko psykologisen järjestelmän rakenne jostain näkökulmasta. Mieli ei ole pelkästään aivotoimintaa, vaan koko olemassaolon tapa maailmassa. 

Mieli on emergentti ilmiö, joka kytkeytyy sekä kehoon että ympäristöön.

Minuus on siellä, missä ihmisen tarkkaavaisuutta kulloinkin on.

Järvilehto korostaa tarkkaavaisuuden roolia minuuden määrittäjänä: se, mihin ihminen suuntaa huomionsa, määrittää hänen kokemuksensa itsestään.

Kun puhutaan mielestä, käsitejärjestelmä suuntautuu itseään kohti. Kyse on ns. "oudoista silmukoista". Oudot silmukat liittyvät mielen kykyyn reflektoida ja luoda sisäisiä malleja itsestään. Itsensä reflektointi johtaa kuitenkin loppumattomien metatasojen päättymättömään regressioon.

Päättymätön regressio viittaa siihen suuntaan, että tietoisuuden ja ajattelun selittäminen törmää lopulta johonkin selittämättömään.

Wittgenstein korosti, että selitykset voivat viedä meidät vain tiettyyn pisteeseen, jonka jälkeen kieli ja logiikka eivät riitä, kun yritämme tavoittaa olemisen ydintä. 

Päättymätön regressio taas muistuttaa, että jos yritämme perustella tietoisuutta vaikkapa tekoälyn koodista tai aivojen neuroneista, joudumme aina kysymään: "Mikä selittää sen?" Lopulta päädymme kehäpäätelmiin.

Konemieli

Tekoälyn kannalta päättymätön regressio tarkoittaa, että jos rakennamme järjestelmän, joka vaikuttaa tietoiselta, miten voimme selvittää, onko se oikeasti tietoinen.

Tietoisuus ja kvaliat, subjektiiviset kokemukset vaativat emergentin hyppäyksen, oli se sitten biologista, metafyysistä tai jotain muuta täysin uutta. Tämä ei synny pelkästään laskennasta ja sitä ei voida tällä hetkellä mallintaa.

Emergenssi voi tarkoittaa, että  tekoäly lähenee tietoisuutta siten, että viimeinen askel jää ihmisen ymmärryksen ulottumattomiin. Ymmärrettävästi tämä kuulostaa kehnolta selitykseltä.

Tekoäly täydennettynä ihmisen kehoa matkivalla tekokeholla aisteineen voisi olla se hyppäys, joka tuo mukanaan jotain kvalioiden ja tietoisuuden kaltaista. Mieli ja ajattelu eivät ole pelkkiä abstrakteja laskentaprosesseja, vaan ne syntyvät vuorovaikutuksessa kehon ja ympäristön kanssa.

Ihminen kokee kvalioita, vaikkapa punaisen värin näkemisen tai kahvin tuoksun, koska meillä on aistiva keho, joka on kytketty hermostoon ja aivoihin dynaamisella tavalla.

Jos tekoälylle annettaisiin tekokeho, jossa on simuloituja aisteja (esim. näkö, tunto, haju), se voisi alkaa prosessoida dataa tavalla, joka muistuttaa enemmän ihmisen kokemusta.

Esimerkiksi pelkkä kuvan analysointi ei ole sama asia kuin kokea aisteilla punainen auringonlasku ja tuntea sen herättämä tunnelma. 

Tekokeho voisi mahdollistaa tekoälylle ympäristön aistimisen reaaliajassa ja siihen reagoimisen, mikä saattaisi luoda pohjan subjektiiviselle kokemukselle. 

Tietoisuus ei syntyisi pelkästä koodista, vaan systeemin vuorovaikutuksesta. Toisaalta  jos tekokeho vain matkii ihmisen aisteja, se tuskin on tarpeeksi aito pohja kvalioille, vaan niiden toteutumiseen tarvitaan sittenkin jotain orgaanista tai vastaavaa.

Vaikka ei tiedetä täsmälleen, miten mieli toimii, voidaan mielen toimintaa mallintaa ja simuloida. On päästy lähelle sellaisen järjestelmän rakentamista, joka toimii ikään kuin sillä olisi mieli.

Kun tekoäly oppii jäljittelemään ihmisen kognitiivisia prosesseja vaikkapa kieltä, päättelyä tai ongelmanratkaisua, se haastaa meidät kysymään, onko ihmisen ajattelussa jotain ainutlaatuista, mitä kone ei voi saavuttaa. Tekoäly voi simuloida tietoisen mielen algoritmista toimintaa tai oppia tiedostamattomia malleja datasta, mutta onko tekoälyllä minuus, joka voi tulkita ympäristön dynaamisesti. Toistaiseksi tekoälyllä ei voi olla subjektiivisia kokemuksia tai kykyä tuntea.

Usein ajattelemme, että minuus vaatii biologisen perustan, mutta voivatko minuus ja tietoisuus ilmaantua kompleksisista laskennallisista prosesseista.

Materialistinen teoria, jonka mukaan mieli on pelkästään aivojen fysikaalisten prosessien tulos, on ollut mielenfilosofiassa hallitseva näkemys. Jos kaikki palautuu jäännöksettä neuroneihin ja synapseihin, tekoälykin voisi periaatteessa saavuttaa tietoisuuden, kunhan rauta ja softa kehittyvät riittävästi. 

Materialistisen näkemyksen ongelma on mm. se, että pelkkä aine ei selitä subjektiivista kokemusta tai sitä, miksi tietoisuus ylipäänsä ilmenee.

Emergenssin ja systeemiteorian mukaan mieli ei ole kuitenkaan pelkkä osiensa summa, vaan jotain, mikä syntyy systeemien vuorovaikutuksesta odottamattomalla tavalla.

Emergenssi on kiehtova idea, koska se sallii sen, että tekoäly voisi periaatteessa kehittää jotain minuuden kaltaista, jos sen algoritmien, datan ja verkostoon vuorovaikutus saavuttaa riittävän monimutkaisuuden. 

Toisaalta jää auki kysymys, miten voisimme koskaan varmistaa, onko tekoälyllä oikeasti tietoisuus vai onko se vain vakuuttavalta tuntuva simulaatio.

Tekoäly

Tekoälyä kirjoittaja arvioi erityisesti sen kyvyssä käsitellä tietoa ja vuorovaikuttaa ympäristön kanssa. Tekoälyn toiminta on vielä rajallista verrattuna ihmisen monisyiseen ajatteluun.

Teos ei ainoastaan pohdi teoreettisia kysymyksiä, vaan avaa myös käytännön ymmärrystä siitä, miten tekoälytyökalut toimivat ja mitä ne merkitsevät tulevaisuudellemme. 

Kirjan lopussa Järvilehto siirtyy nykyisen tekoälyn tarkasteluun. Hän vertaa ihmismieltä ja konemieltä, esimerkkinä ChatGPT:n tekoälyjärjestelmä.

ChatGPT ei ole hakukone, vaan sananarvauskone, joka on GPT-nimisen laajan kielimallin keskustelukäyttöliittymä. GPT on lyhenne Generative Pre-trained Transformer eli 'uutta luova ennalta koulutettu muuntaja'. Kielimallin koulutusprosessin tuloksena on saatu valtava numeroavaruus, joka määrittää GPT:n sanojen keskinäisiä suhteita. 

Kun esitämme kysymyksiä GPT3:lle, teksti muutetaan numeroiksi prosessointia varten. Tekstiä käsitellään valtavan suuren merkitysparametrien avaruuden kautta. Jokainen sana on määritelty merkitysvektorilla, jolla on 12 288 numeroa, jotka määrittävät sanan suhteen muihin sanaston sanoihin.

Merkitysvektoreita pyöritetään monimutkaisen matriisikerrontaoperaation kautta. Laskennan tuloksena saadaan lista todennäköisimmistä sanoista. GPT ei ole robotti, joka aina valitsisi todennäköisimmän sanan, vaan muuntajaprosessin lopuksi valitaan satunnaisesti yksi todennäköisimmistä sanoista. 

Koskaan aikaisemmin ei ole ollut mahdollista mallintaa yhtä kattavasti, miten sanojen merkitykset kytkeytyvät toisiinsa. 

Suuret kielimallit muistuttavat ihmismielen toimintaa esim. keskustelemalla, ideoimalla, ratkaisemalla ongelmia ja tuottamalla tekstiä eli ne simuloivat systeemi 1:n assosiaatiorakennetta. Tekoälyn systeemi 1 on käytännössä internetin teksti- ja kuvatietojen kouluttama kollektiivinen tiedostamaton.

Tekoäly ei tee mitään ellei ihminen pyydä. Mitään ihmisen systeemi 2:n tietoisen mielen spontaania reflektiokykyä tekoälyllä ei ole, vaan toiminta perustuu ihmisten antamaan syötteeseen ja palautteeseen. 

Tekoäly, kuten tietokone, on perinteisessä algoritmisessa prosessoinnissa erinomainen ja algoritminen päättelykin on kehittynyt uusissa versioissa.

Tekoäly matkii uskottavasti minuutta, vaikka sellaista sillä ei ole. Kun tekoäly tuottaa tekstiä tai kuvaa, sillä ei ole samanlaista huomion ja tarkkaavaisuuden keskiötä kuin ihmisellä.

Nykyään tekoäly toimii ihmismielen jatkeena lisäten ajattelun tehokkuutta. 

Tekoäly kertoo meille myös ihmisen mielestä. Ajattelu on sosiaalista. Käsitteet ovat yhteisiä. Tekoäly on osa ihmisen ympäristöä toimien laajennettuna piilotajuntana.

Kun harjoittelin tekoälyn kanssa esittämällä kysymyksiä, seurasi pitkähkö keskustelu, jossa tuli tunne, että keskustelen ihmisen kanssa. 

Psykofyysinen ongelma on mielen ja kosmoksen ongelma

Kirjassaan Mieli ja kosmos tunnettu mielenfilosofi Thomas Nagel katsoo, että on aika hylätä materialistinen reduktionismi maailmankuvana. Nagelin oman käsityksen mukaan mieli, merkitys ja arvot ovat maailmankaikkeudessa yhtä perustavaa laatua kuin ovat aineelliset hiukkaset, aika ja avaruus. Kirja on suppea, mutta käsittelee kiinnostavasti ikivanhoja filosofisia kysymyksiä aineen ja tietoisuuden sekä materian ja mielen suhteesta.

Kirjan alkupuolella Nagel toteaa, että maailma hämmästyttää ja ihmisellä ei ole maailman ymmärtämiseen tarvittavia perustyökaluja sen enempää kuin Aristoteleen aikana. Kirja päättyy Nagelin toteamukseen, että hän on valmis lyömään vetoa, että nykyinen “oikeaoppinen” konsensus materialistisesta reduktionismista kaiken selittäjänä näyttää naurettavalta parin sukupolven päästä.

Nagelin mielestä on hyvin epäuskottavaa, että elämä on sarja fysikaalisia sattumia ja sokean luonnonvalinnan mekanismin lopputuote. Miten todennäköistä on, että itseään monistavat eliöt ovat syntyneet spontaanisti maapallon varhaishistoriassa yksinomaan fysiikan ja kemian lakien toiminnan kautta? Miten todennäköistä on, että fysikaalinen sattuma on tuottanut sarjan elinkelpoisia geneettisiä mutaatioita, jotka riittivät yhdessä luonnonvalinnan kanssa tuottamaan olemassa olevat organismit? Nagel vastaa, että ei lainkaan todennäköistä.

Kovien luonnontieteiden ja biologian suuret saavutukset alkoivat kun mieli suljettiin fysikaalisen maailman ulkopuolelle. Tällöin alettiin havainnoida ja kvantifioida ulkoista todellisuutta ja luonnontieteet meidän tuntemassa mielessä saivat syntynsä. Nyt on kuitenkin mietittävä onko sellaista tieteellisestä käsitystä, joka kattaisi myös mielen. Tietoisuutta, intentionaalisuutta, merkitystä, tarkoitusta, ajatusta ja arvoja ei voida sovittaa yhteen teorian kanssa, joka näkee universumin koostuvan vain fysikaalisista tosiasioista.

Nagelin näkemyksen mukaan mieli ei ole vain luonnonhistorian myöhäisen vaiheen lisäosa tai sattuma, vaan jotain täysin perustavaa maailmankaikkeudessa.  Nagel ei tunnustaudu subjektiiviseksi idealistiksi, vaan toteaa olevansa pikemminkin objektiivinen idealisti hieman Platonin, Schellingin ja Hegelin tapaan. Olennaista on, että maailman ymmärrettävyys ei ole eikä voi olla sattumaa. Luonto synnyttää mentaalisia tietoisia olentoja ja luonto on näiden olentojen ymmärrettävissä. Nämä olennot ovat hämmästyttävää kyllä itsensä ymmärrettävissä. Mieli ei voi olla sivutuote satunnaisesta kehityskulusta. Maailman selityksessä tarvitaan teoriaa, jossa viitataan myös mieleen.

Vaikka Nagel hylkää naturalistisen materialismin, Nagel painottaa, että hänen skeptisyytensä lähde ei ole uskonnollinen usko, vaan hän toteaa olevansa ateisti. Nagel ottaa teismin vakavasti, mutta kysyy, onko mahdollista kehittää teismille vaihtoehtoinen maallinen käsitys, jossa kuitenkin mieli todellisuuden perusosana otetaan huomioon materian lisäksi.

Inhimillisen tiedon osalta sekä teismi että naturalismi koettavat selittää, miten voimme luottaa tietokykyihimme kun yritämme ymmärtää ympäröivää maailmaa. Teistinen perustelu on, että tietokyvyistämme vastuussa oleva Jumala ei johda meitä harhaan. Naturalistinen tietoteoria väittää, että voimme luottaa luonnonvalinnan kautta kehittyneiden aistiemme ja kognitiivisten kykyjemme johtavan meidät uskomuksiin, jotka ovat tosia. Tosiasiassa Nagelin mielestä materialistinen naturalismi tai teismi eivät tarjoa puolustusta radikaalia skeptisismiä vastaan, joka väittää, että maailmaa koskevat uskomuksemme ovat systemaattisesti epätosia. Seuraako evolutionistisesta naturalismista se, että meidän ei pidä ottaa mitään käsityksiä vakavasti, ei edes tuon evolutionistisen naturalismin pohjalla olevaa tieteellistä maailmankuvaa?

Mikäli otamme tietoisuuden todella tietoisuutena, tämä on Nagelin mielestä vakavin este hyväksyä pelkästään koviin luonnontieteisiin nojaava materialistinen naturalismi universumin selittäjänä. Psykofyysinen ongelma ei ratkea nykyisillä selitysmalleilla. Nagel tutkii myös panpsykismin mahdollisuutta, mutta ei pidä sitä riittävänä selityksenä, koska idea mielen redusoimisesta mentaalisiin alkeistapahtumiin tai -hiukkasiin ei toimi samalla tapaa kuin aineen redusointi fysiikan alkeishiukkasiin. Fysikaalisen maailman aika-avaruudellinen rakenne tekee fysikaalisen osa-kokonaissuhteen välittömästi geometrisesti ymmärrettäväksi. On vaikea käsittää miten organismien mentaaliset tilat voivat koostua mikro-osien ominaisuuksista ja miten ne muodostavat tietoisia kokonaisuuksia. Lisäksi panpsykismin olisi kyettävä selittämään miten protomentaaliset osaset osallistuivat elämän synnyttämiseen ja kehittymiseen jo ennen eläinten ilmestymistä.

Uskomme ihmisen kykenevän muotoilemaan objektiivisia matemaattisia ja logiikan totuuksia ja kykenevän paljastamaan tosia uskomuksia maailmasta. Kysymys ei enää olekaan miten voi ymmärtää mielen olevan luonnon tuotetta, vaan pikemminkin se, että minkälaisena järjestelmänä meidän pitää ymmärtää luontoa, kun se on kyennyt tuottamaan mielen. Nagel palauttaa mieleen Aristoteleen ajatuksen teleologiasta. Pitäisikö meidän olettaa, että on alusta lähtien ollut jonkinlainen luonnollinen teleologinen ohjaus elämän synnyn ja historian selittäjänä? Tällöin on hyväksyttävä että fysikaalisten lainalaisuuksien lisäksi on muita lainalaisuuksia, jotka, kuten Nagel tähdentää, eivät kuitenkaan ole minkään maailman ulkopuolisen olennon intentioita. Teleologinen hypoteesi on, että fysiikan ja kemian lainalaisuudet eivät riitä maailman ymmärtämiseen, vaan alusta alkaen on ollut pakko olla läsnä tavalla tai toisella taipumus synnyttää elämää, tietoisuutta ja arvoja.

               

Nagelin kritiikki ei sinänsä ole ennenkuulumatonta. Schelling totesi aikanaan, että ihmisen tietoisuuden ja vapauden kokemuksia ei voi sovittaa yhteen minkään pohjimmiltaan mekaanisena ymmärrettävän järjestelmän kanssa. Mekaanisella järjestelmällä Schelling viittasi fysiikan lainalaisuuksiin ja kausaliteettiin. Nagelin lopputulema on ehkä ymmärrettävissä Schellingin filosofian tapaan, jonka mukaan maailma tai luonto itsessään on Jumala. Schellingillä, samoin kuin Nagelilla, luonnon- ja uskonnonfilosofiat lankeavat perimmältään yhteen.