Dean Burnett: Idioottiaivot. Kuinka aivomme oikeastaan toimivat. Suomentaja Risto Mikkonen. Kuopio: Scanria, 2017.
Uusia muistiinpanoja kirjasta Idioottiaivot.
Uhat ja riskit
Aivoilla on taipumus valmistautua uhkiin. Läheltä piti -tilanteet myllertävät mielessä päiväkausia, vaikka mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Ihminen voi pitkänkin aikaa kauhuissaan pohtia, mitä olisi voinut tapahtua, jos tilanne olisi ollut vähänkin erilainen. Joskus tuntuu, että vain pienestä hetkestä saattoi olla kyse, että vältti onnettomuuden. Seuraavalla sekunnilla olisi tullut katastrofi.
Paniikkihäiriöiden yksi syy on taipumus katastrofaaliseen ajatteluun. Tällaiseen taipuvainen ihminen pelkää jatkuvasti pahinta. Muita syitä voivat olla perinnölliset tekijät, aikaisemmin koetut traumat, muutamien aivojen välittäjäaineiden määrä sekä sosiaaliset pelot, jotka pahimmillaan ovat fobioita.
Viimeksi mainitussa kyse on siitä, että muiden ihmisten kielteisten reaktioiden pelko aiheuttaa toimintakyvyttömyyttä. Joillakin ihmisillä muiden miellyttämisen tarve on niin voimakas, että he pelkäävät yli kaiken loukkaavansa tai vain kyllästyttävänsä toista osapuolta.
Paniikkihäiriöt korreloivat vanhempien kasvatustyylien kanssa. Sekä ylikriittiset että ylisuojelevat vanhemmat ovat tässä mielessä ongelmallisia.
Elämyshakuinen ihminen voi olla adrenaliinikoukussa, hän ei saa kyllikseen. Mitä vähemmän jännittävää tilannetta pystyy hallitsemaan, sen suuremman elämyksen ja adrenaliiniryöpyn se aiheuttaa. Jossain on kuitenkin raja. Vaikka olisi jännittävää ja hauskaa hypätä lentokoneesta laskuvarjon kanssa, varjon puuttuminen muuttaa pelin hengen. Riskejä pitää olla, mutta täytyy olla myös mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen.
Elämyshakuisuus sumentaa kyvyn ymmärtää riskejä. Ihminen altistaa itsensä vähitellen ottamaan suurempia ja suurempia riskejä.
Lyhytkestoisen muistin kapasiteetti on suppea: jos lähtee hakemaan toisesta huoneesta jotain tavaraa ja matkalla huomio kiinnittyy uusiin ärsykkeisiin, sitä saattaa havahtua ihmettelemään, miksi oikeastaan onkaan tullut toiseen huoneeseen. Syy on jo ehtinyt kadota lyhytkestoisesta muistista.
Ihmiset, joiden hippokampus on vaurioitunut, eivät näytä kykenevän muistamaan uusia asioita. Toisaalta taas jos joutuu opettelemaan jatkuvasti uusia asioita muistamista varten, hippokampus suurenee, kuten esim. Lontoon taksikuskeilla.
Mitä enemmän yhteyksiä muistijäljen yhteyteen syntyy, sen helpompaa se on palauttaa mieleen. Irrallisia ja toistuvia muistijälkiä on vaikea palauttaa mieleen.
Traumaattiset tapahtumat aiheuttavat välähdysmuistikuvia. Joutuessaan onnettomuuteen ihmisen keho ja aivot tuottavat adrenaliinia, mikä terävöittää aisteja ja tietoisuutta. Koetut tunteet saavat muistijäljen tallentumaan mieleen voimakkaana. Aivot sanovat: älä koe tätä samaa uudelleen! Valitettavasti usein käy juuri päinvastoin, ikävät muistot tulevat jatkuvasti mieleen, pyytämättä ja yllättäen.
Muistijäljen palauttaminen on helpompaa siinä samassa ympäristössä missä siitä on muistijälki syntynyt kuin muualla. Tapahtumamuisti käsittelee siis kokemuksiamme. Sen lisäksi ovat olemassa semanttiset muistijäljet, joihin ei liity kokemusta. Semanttinen muistijälki on esim. tieto siitä, että valo kulkee ääntä nopeampaa.
Proseduraaliseen muistiin kuuluvat taidot, kuten autolla ajaminen, joka säilyy sen jälkeen kun sen on oppinut. Näistä muistijäljistä meidän ei tarvitse edes olla tietoisia.
Suuttuminen on ehkä kehittynyt itsepuolustusmekanismina. Se on alitajuinen nopea tapa reagoida silloin kun tulee tunne siitä, että rajojani rikotaan tai kun joudun häviölle. Aikoinaan eri kehitysvaiheissa suuttumisella on voinut olla henkiin jäämisen kannalta suuri merkitys.
Neurologian kannalta kyse on uhkaan reagoimisesta. Tilanteen ei tarvitse tosin olla fyysisesti uhkaava. Jos meille vaikka nauretaan, maineemme ja sosiaalinen asemamme on vaakalaudalla ja silloin me helpisti suutumme.
Suuttuminen ja vihastuminen nähdään haitallisina, tuhoavina ja kielteisinä ilmiöinä. Kuitenkin suuttuminen alentaa stressihormoni kortisolia, mikä on hyvä asia. Kortisolin aleneminen vähentää koettua ahdistusta.
Jos alkaa työstää stressiä aiheuttavaa asiaa, kortisolitasot putoavat entisestään. Hieman yllättäen vihastuminen voikin saada ajattelemaan aiempaa positiivisemmin, varsinkin jos ongelmat ovatkin ratkaistavissa.
Jengit (ja työyhteisöt)
Aivot on koodattu ryhmänmuodostukseen. Aivojen kannalta minäkuva ja kokemus ryhmään kuulumisesta ovat sisäkkäisiä ilmiöitä. Eipä siis ihme, että omaa ryhmää vastaan toimiminen koetaan helposti "minää" vastaan kohdistetulta hyökkäykseltä. Näin selittyy jengien (ja työyhteisöjen) armoton käyttäytyminen niitä kohtaan, jotka eivät ole laumasieluja eivätkä myötäile joukon mielipiteitä ja toimintaa.
Aivot toimivat itsekeskeisesti. Asioita tarkastellaan omasta suppeasta näkökulmasta. Lisäksi aivot olettavat maailman oikeudenmukaiseksi paikaksi, jossa palkitaan hyvät ja rangaistaan huonoja. Taipumus on avuksi yhteisöille, sillä se hillitsee huonoa käytöstä ja lisää yställisyyttä yhteisön sisällä.
Oletus oikeudenmukaisuudesta motivoi ihmistä toimimaan. Mikäli ajattelisimme maailman toimivan pelkästään satunnaisesti, me lamautuisimme. Maailma vain on valitettavasti paikka, jossa sattumalla näyttää olevan huomattava rooli.
Ikävä puoli aivojen taipumuksesta olettaa maailma oikeudemukaiseksi on se, että alamme helposti uskoa epäonnistuneiden ansainneen huono-osaisuutensa niin kauan kuin emme itse ajaudu epäonnistuneiksi luettavien joukkoon. Voimme tuudittautua ajattelemaan, emme ole tehneet mitään sellaista, mikä ansaitsisi kohtalolta rangaistuksen.
Jos myöntäisimme maailman olevan monimutkainen ja satunnainen, silloin meidän tulisi rehellisesti myöntää, että yhtä hyvin sattuman ikävä arpa olisi voinut osua meihin itseemme kuin keneen muuhun tahansa. Tämä on liian raskasta, siksi on helpompi uskoa perusteettomaan oletukseen oikeudenmukaisuudesta, jonka olemme ansainneet.
Itsearvioinnin tarkkuus korreloi etuotsalohkon aivokuoren ventromediaalisen kudoksen määrän kanssa. Dementiasta kärsivät saattavat olla aggressiivisia. Syy voi olla se, että kun he eivät kykene samanlaiseen toimintaan kuin aikaisemmin, he turhautuvat, koska eivät ymmärrä syytä siihen.
Hallusinaatiot
Kirjan sanoma on, että aivot pettävät ihmistä useilla eri tavoilla, vaikka toimivat normaalilla tavalla.
Neurologiset ongelmat ovat hardwareen liittyviä, mielenterveyden häiriöt softwareen liittyviä.
Yleisimmät aistiharhat ovat kuuloharhoja silloin kun todellisuuden taju hämärtyy. Voi kuulla omat ajatuksensa jonkun ulkopuolisen sanomana, kuulee erillisen äänen puhuvan tai kuulee jonkun tai joidenkin puhuvan henkilöstä itsestään.
Yleensä aivot kykenevät erottamaan sisäisen aktiviteetin ulkoisesta aistien tuottamasta, mutta jos erottelu ei onnistu, syntyy hallusinaatioita. Tällöin ihminen alkaa ymmärtää oman sisäisen monologinsa jonkun ulkopuolisen puheeksi.
On kuitenkin hyvä muistaa, että työmuisti nojaa kuuloaistiin. Siksi käymme jatkuvaa monologia ja ajattelemme kielen avulla emmekä kuvien tai filmin avulla.
