Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala, 2018.
Keskisarja kirjoittaa sen verran kiinnostavasti, että kun pääsee alkuun, kirjaa ei halua laskea kädestään. Välillä Keskisarja kirjoittaa rosoisesti, mutta koko ajan kiinnostavasti ja innostuneesti.
Melko suppeassa Kivi-elämäkerrassaan Veijo Meri taisi painottaa Aleksis Kiven fyysisyyttä kuten kylätappeluita sekä metsässä viihtymistä, Keskisarjakin mainitsee fyysisestä väkivallasta, mutta ei nosta sitä keskiöön. Kiven ylioppilasjuhlat menivät juomingeiksi, jotka päättyivät siihen kun Kivi kepitti juomien tarjoajan. Kylätappeluita Kivi taisi seurata enemmän vierestä kuin olisi niihin itse aktiivisesti hakeutunut. Luonnossa Kivi viihtyi nuoruudestaan lähtien.
Keskisarja kirjoittaa Kiven elämästä realistisesti, ei mitään jälkikäteen ihannoiden: Suomi oli Euroopan köyhimpiä kolkkia siihen aikaan, siihen nähden Kiven lapsuus ei ollut erityisen köyhä eikä onneton. Koulunkäynti oli raskasta, mutta ajalle tyypillistä. Rikkaiden jälkikasvulle koulunkäyntikin taloudellisine rasituksineen oli paljon helpompaa kuin köyhille.
Kun Kivi vain kirjoitti eikä tehnyt muita töitä, rahaakin tuli ajoittain, tosin sitä menikin ja velkaa oli koko ajan. Yllättävän paljon oli mesenaatteja ja Kiven kykyihin uskovia ystäviä ja avustajia. Suhde Charlottaan oli oletettavasti sekä romanttinen että käytännöllinen riippuen vähän tilanteesta ja osapuolesta. Kivi ei mielisairaalassa joutunut luultavasti sen kovemmalle kuin muutkaan, sen ajan olosuhteet vain ovat epäinhimilliset meidän näkökulmastamme. Loppuelämänsä aikana Aleksis sai ruoan ja katon päällensä veljensä luona. Kaikesta huolimatta veljen luona oli helpompi asua kuin silloisessa sairaalassa.
Mahdollisesti Kivi sairasti tippuria tai jopa syfilistä. Sellaisen hän olisi saanut nuoruudessaan jostakin Helsingin bordellista, joita oli useita siihen aikaan. Pitkälle ehtinyt kuppa selittäisi myöhemmän mielisairauden. Tosin jotkin tutkijat ja Kiven asiantuntijat kiistävät kupan mahdollisuuden jyrkästi.
Nykyajan puheet Kiven homoseksuaalisuudesta ovat pelkkää arvailua, koska yksikään lähde ei sellaisesta kerro. Naisesta Kivi kuitenkin kirjoitti kiihottuvansa.
'Siruja Kivestä' esseessään Väinö Linna aikoinaan kirjoitti, että Aleksis Kivi on Suomen kirjallisuushistorian puhdasverisin esteetikko. Tämä pitää varmasti paikkansa. Kivi ei ollut yhteiskunnallinen eikä poleeminen kirjailija eikä halunnut osallistua kirjallisilla teksteillään tuon ajan poliittiseen eikä edes kielipoliittiseen taisteluun. Keskisarja sanoo, että Kivi oli yhteiskuntamyönteinen kirjailija ja lisää, että yhteiskuntaa ei tosin ollut vielä olemassa. Kotomaa kuitenkin oli.
Kun Kivi kirjoitti Seitsemää veljestä, hän ei sanonut kirjoittavansa romaania, vaan humoristista elämänkertomusta. Suomenkielellä romaania ei ollut vielä kirjoitettu. Romaanitaide-kirjassaan Alex Matson taisi pitää Kiven Seitsemää veljestä ensimmäisenä suomenkielisenä ja parhaana suomenkielellä kirjoitettuna romaanina, myös muodoltaan. Kuten sinfoniassa niin romaanissakin muoto on tärkeä, kaikki avatut teemat pitää perustella ja lopulta sulkea.
Keskisarja kirjoittaa, että Seitsemän veljestä "... meni väärällä tavalla metsään. Kivi kirjoitti ja silotti esivallat ja säädyt sopusointuun". Kivi kirjoitti kuulemaansa puhekieltä ja hänellä oli Keskisarjan mukaan "jänön kielikorva". Kyse ei ollut jostain maailmankirjallisuudesta singahtaneesta sirpaleesta, vaan suomalaisesta ympäristöstä syntyneestä tekstistä, jonka piti ääneen luettuna toimia. Tuon ajan lukijat eivät ymmärtäneet Seitsemää veljestä edes humoristisena elämänkertomuksena puhumattakaan, että olisi tajuttu sen olevan taideteos. Kului muutama vuosikymmen ja kirjan taiteelliset ansiot ymmärrettiin.
Kun Ahqvist tunnetusti teilasi Seitsemän veljeksen, Kiven ystävätkään eivät olleet päivystämässä ja puolustamassa. Suurin osa suomalaisista kärsi nälkävuosien takia, nekin, joilla rahaa ja ruokaa olisi riittänyt. Jokaisella Kiven tukijalla tuntui olevan omat yksityiset murheensa ja askareensa juuri silloin kun kirjailija olisi tarvinnut puolustajaa.
Ahlqvist oli ylipäätään kaikissa asioissa ääri-ihminen ja hänellä oli omassa elämässään suuria vastoinkäymisiä, kun hän nälkävuosien yhteydessä menetti kolme poikaansa. Elämä on epäoikeudenmukaista ja historia oikukasta, Ahlqvist kuoli ennen kuin Seitsemän veljeksen nerokkuus ymmärrettiin.
Vahvat ihmiset saavat lisävoimaa muiden kritiikistä. Taistelija tuntee elävänsä kun saa karhun liikkeelle, vaikka sen suusta tulisi pelkkää kirousta. Aleksis Kivi oli kuitenkin herkkä niin suruissa kuin iloissa ja luhistui kun hänen elämäntyönsä joutui kirjallisen pahoinpitelyn kohteeksi.
Em. esseessään Väinö Linna kirjoitti, että silloin kun Kiven mielisairaus puhkesi, hän huusi suoraa huutoa. Niin teki ihminen, jolle kieli oli elämä. Kun menetti kielen, menetti elämän ja päinvastoin. Myöhemmin Kivi puhui sekavia ja siansaksaa, sairaalassa hän vastasi yhteen aikaan kaikkiin kysymyksiin sanomalla "concordia - satan". Sanat liittyvät luultavasti loukattuun kirjailijakunniaan. Concordia eli sopusointu olikin pahasta kylmässä ja kovassa maailmassa.
Todennäköisesti Kiven viimeiset sanat olivat "Minä elän, elän", sillä veli, joka oli yksinkertainen räätäli, tuskin niitä keksi. "Suomen historian parhaat viimeiset sanat", kirjoittaa Keskisarja.
Miten viimeisiä sanoja pitäisi tulkita? Tulkintoja on erilaisia, mutta itse ajattelen, että viimeisillä hetkillä ennen kuolemaansa Kivi sai kielen ja järjen valon takaisin ja ymmärsi yllätyksekseen elävänsä.
