Holodomor - Ukrainan järkyttävä nälänhätä 1930-luvulla

Ukrainan kohtalo olisi kohdannut Suomeakin

Anne Applebaum: Punainen nälkä. Stalinin sota Ukrainassa. Suom. Antero Helasvuo. Siltala, 2018.

Ukrainan 1930-luvun alun holodomor eli nälänhätä vaati miljoonia kuolonuhreja. Nälänhädän syyt olivat mitä suurimmassa määrin poliittiset. Stalin halusi tehdä vähäisestäkin jäljelle jääneestä ukrainalaisesta nationalismista lopun ja luoda uuden neuvostoihmisen myös Ukrainaan.

Ukraina on alue, jolla ei ole helposti puolustettavia luonnollisia rajoja. Sen sijaan Euroopan vilja-aittana tunnetussa mustan mullan maassa olosuhteet ovat ihanteelliset maatalouden harjoittamiseen.  Ukrainassa on lauhkean ilmastonsa vuoksi kaksi satokautta.

Vallankumouksen vuodet olivat veristä aikaa myös Ukrainassa. Kun bolsevikit vakiinnuttivat valtansa Ukrainassa, Lenin näki Ukrainan pelkkänä viljavarastona, josta täytyi mahdollisimman paljon ryöstää elintarvikkeita venäläisten käyttöön.

Ukrainan talonpoikaiskapina muutti Neuvosto-Venäjän bolsevikkien suhtautumista Ukrainaan. Jos siihen asti Ukraina oli nähty Venäjän lounaisena osana, talonpoikaiskapinan jälkeen ymmärrettiin, että Ukraina voi olla neuvostovallan uhka. Ukrainasta oli parasta kitkeä kansallismielisyys.

Bolsevikkien vallan myötä viljankeruun pakko-otot saivat vauhtia. Sen seurauksena talonpoikien into kylvää ja varastoida viljaa lopahti. Kun ei tullut satoa ja varastot oli ryövätty, seurauksena oli ankara nälänhätä vuonna 1921. Samaan aikaan Neuvosto-Venäjä myi viljaa ulkomaille saadakseen teollistamisessa tarvittavia koneita sekä aseita.

Neuvostovalta ei onnistunut poistamaan köyhyyttä eikä poistamaan ruokapulaa, vaikka suoranainen nälänhätä hellittikin. Talvella 1928 Stalin teki matkan Siperiaan selvittämään mistä elintarvikkeiden pula johtui. Stalinin mielestä oli liian paljon pientilallisia. Ideologia ei tietenkään mahdollistanut yksityisten suurten tilojen paluuta, joten ainoa ratkaisu oli suuret kollektiivitilat.

Vuonna 1928 neuvostojohto aloitti ensimmäisen viisivuotissuunnitelman toteutuksen, Neuvostoliitto oli teollistettava vaikka väkisin ja tehtaat tarvitsivat koneita ja työvoimaa. Koneita sai vain länsimaisella valuutalla. Työvoimaa löytyi maaseudulta, kolhoosit eivät tarvinneet kaikkia entisiä maatyöläisiä ja suurin osa talonpojista ei edes halunnut työskennellä kolhooseilla, koska olivat jo menettäneet maatilkkunsa, karjansa ja työvälineensä.

Neuvostoliitossa 1930-luvun molemmin puolin noin kymmenisen miljoonaa talonpoikaa lähti tehtaisiin työhön.

Kollektivisointi alkoi NKP:n päätöksellä marraskuussa 1929. Neuvostoliiton keskushallinnon lähettämät kollektivisoinnin toteuttajat olivat kaukana talonpojan arjesta. Eräskin politrukki sekoitti varsan ja vasikan. Kun häntä korjattiin, vastaus oli: "Varsa tai vasikka, sillä ei ole väliä. Maailman proletaarinen vallankumous ei siitä kärsi." (s. 155). 

Pian tämän jälkeen alkoi "kulakkien eliminointi luokkana" ja pidätettyjen kyyditykset. Kulakiksi kelpasi kuka tahansa, joka oli ollut sen verran vauras talonpoika, että oli herättänyt kateutta. Kulakki omisti kaksi sikaa, kun naapureilla oli vain yksi. Miljoonat neuvostokansalaiset pakkosiirrettiin Siperiaan tai muualle Pohjois-Venäjälle sekä myös Keski-Aasiaan tai muihin väestöpulasta kärsiviin NL:n osiin.

Neuvostoliiton ensimmäiset pakkotyöleirit olivat Solovetskin saarella Vienanmerellä. Muutamassa vuodessa pakkotyöjärjestelmä kehittyi vankileirien saaristoksi, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Gulag. Kyse oli raskaasta ruumiillisesta työnteosta, lukemattomat menettivät henkensä rakentaessaan esim. Stalinin kanavaa, joka yhdisti Vienanmeren ja Itämeren. Työvoimaa tarvittiin jatkuvana virtana lisää, koska sairaat ja menehtyneet eivät enää kuoki, kaiva eivätkä rakenna.

Talonpoikien epäluulo ja haluttomuus muuttaa kollektiivitiloille johtivat protesteihin, joiden seuraukset olivat vakavat, mutta myös ennalta arvattavissa. Oma karja mieluummin teurastettiin kuin luovutettiin kollektiiville, oma vilja käytettiin tai yritettiin piilottaa, sillä kommunistisen ideologien lupaama "uusi neuvostokansalainen" oli jäänyt syntymättä. Viimeiseen saakka ihmiset yrittivät pitää vähäisestä omaisuudestaan kiinni ja mieluummin hävittivät sen kuin antoivat valtion tilojen käyttöön.

Samaan aikaan kiihtyneet hyökkäykset uskontoa, kirkkoja ja papistoa kohtaan eivät tilannetta helpottaneet Ukrainassa. Syvästi uskonnollinen Ukrainan kansa näki bolsevismin antikristuksen edustajaksi, jolle ei haluttu eikä voitu luovuttaa viimeistä kotieläintä ja siemenviljaa. Monet maalaiset ymmärsivät elävänsä "lopun aikoja", jolloin dramaattisten tapahtumien kautta historia loppuisi. 

Salaisen poliisin raportit paljastavat tilanteen karmeuden kesästä 1930 alkaen. Viljankorjuu sujui kehnosti, sato jäi pieneksi, lisäksi alkoi olla selvää, että myös kylvökausi epäonnistuisi. Vaikka kollektivisoinnin takia viljantuotanto oli romahtanut, sitä edelleen kerättiin entisten kiintiöiden verran keskushallinnon tarpeisiin. Kiintiöt oli saatava täytettyä.

Ukrainan nälänhädän huippukohta oli keväällä 1933. Kaikkiaan nälkään kuoli Ukrainan runsaasta 30 miljoonasta reilusti yli 10 prosenttia, mikä on hirvittävä määrä ihmisiä. Maaseudulla kuoli paljon enemmän kuin kaupungeissa, mikä on yllättävä asia, mutta selittyy sillä, että maaseudulta ryöstettiin kaikki elintarvikkeet. Mitään ei jätetty, ei edes siemenviljaa seuraavaan kylvöön. Tehostaakseen viimeistenkin kätköjen löytymistä puolue muodosti työprikaateja, joilla oli suunnaton valta. Löytäjät saivat pitää osan löydöistään, mikä oli huomattava porkkana.

Nälänhätää piiloteltiin kansainväliseltä yleisöltä. Suurin osa ulkomaisista sanomalehtimiehistä uskoi Stalinin selityksiä ja totesi, että pientä puutetta voi olla, mutta nälänhätä on keksittyä. Stalin itse loi ilmapiirin, joka ruokki käsityksiä salaliitosta. Syyllisiä olivat talonpojat ja maaseudun asukkaat. Jos nälkää oli nähty, se oli ollut uhrien oma vika. 

Nälänhädän poliittinen tarkoitus oli tukahduttaa Ukrainan viimeinenkin kansallistunne ja tehdä Ukrainan asukkaista kunnon neuvostokansalaisia. Ukrainaa pidettiin kommunistien kannalta epäluotettavana. Talonpoikien lisäksi haluttiin päästä eroon älymystöstä, papeista ja kaikista vähänkin kansallismielisistä. Ukrainassa, kuten muuallakin Neuvostoliitossa, puhdistukset ulottuivat myös kommunisteihin, jopa vallankumouksen sankareihin. Sanonnan mukaan 'vallankumous syö omat lapsensa'.

Olisiko Ukrainan karvas tie ollut Suomenkin kohtalo, jos Suomi olisi vuodesta 1918 tai pian sen jälkeen ollut osa Neuvosto-Venäjää?

Osana bolsevistista Neuvosto-Venäjää Suomen kansallismielisyyttä olisi varmaan yritetty tukahduttaa kuten tapahtui Ukrainassakin. 
  
Siihen aikaan Suomi oli köyhä ja erittäin maatalousvaltainen maa, vaikka Suomi ei ollut mikään vilja-aitta. Suurin osa kansasta asui maaseudulla ja elätti itsensä maa- ja metsätaloudessa. Suomen väestöstä noin 70 prosenttia sai elantonsa maataloudesta.

Suomi ei ole ollut viljan suhteen omavarainen, vaan viljaa on jouduttu historian aikana pikemminkin tuomaan ulkomailta. Voi oli se elintarvike, jota Suomesta vietiin ulkomaille.

Jos Suomi olisi ollut neuvostovallan alla, Suomestakin olisi puristettu kaikki maataloustuotteet Neuvosto-Venäjän käyttöön. Ukrainassa ei jätetty mitään maaseudun asukkaiden omiin tarpeisiin. Ukrainan tapaan Suomessakin olisi varmaan tapahtunut kollektivisointi. Tällöin monet olisivat joutuneet siirtymään tehdastyöhön eri Neuvostoliiton osiin, osa väestöstä olisi pakkosiirretty ja osa olisi joutunut raskaaseen pakkotyöhön vankileirien saaristoon. 

Kuvia löytyy KVG eli tekemällä Google-haun esim. termeillä: holodomor Ukraine

Tarpeellinen kirja tahdonvapaudesta

Aku Visala: Vapaan tahdon filosofia. Gaudeamus, 2018

Aku Visala on kirjoittanut tahdonvapaudesta tarpeellisen kirjan suomenkielellä. Vapaan tahdon filosofiasta on tietenkin olemassa mm. englanninkielisiä johdanto- ja perusteoksia, joista itsekin olen lukenut mm. Robert Kanen kirjan A Contemporary Introduction to Free Will, 2005, mutta suomenkielistä yleisesitystä on kaivattu.

Vapaan tahdon puolustajien haaste on vaativa. Ensin pitää osoittaa, että vapaa tahto ja determinismi eivät voi olla samanaikaisesti tosia. Sen jälkeen pitää vielä pystyä osoittamaan miten vapaa tahto on mahdollinen.

Miksi vapaa tahdon filosofia on tärkeä kysymys? Ainakin siksi, että ihmisten moraalista vastuullista on vaikea perustella rikostuomioistuimissa, jos ihmiset ovat pelkkiä deterministisiä koneistoja, jotka eivät itse voi vaikuttaa omiin päätöksiinsä ja tekoihinsa.

Pakko vai mahdollisuus tehdä toisin

Perinteinen tapa määritellä vapaus hieman suppeassa mielessä tarkoittaa sitä, että tekijä tai toimija olisi tarvittaessa kyennyt tekemään myös toisin, koska kukaan ulkopuolinen ei meitä pakota eikä meillä ole myös psyykkistä pakkotilaa toistaa jotakin kaavaa. Tällöin ihminen voidaan nähdä autonomisena toimijana.
 
Tämä määritelmä ei kuitenkaan tyydytä useinkaan niitä, jotka puolustavat vapaata tahtoa laajassa mielessä. Ihmisen pitäisi olla omien tekojensa lähde, mikä sekin on filosofisesti vaikea kysymys. Sillä vaikka ihminen välillä tekisikin tekoja, jotka syvällisessä mielessä siitä lähtien määrittävät hänen luonnettaan ja identiteettiään, nämäkään eivät voi syntyä missään tyhjiössä. Kaikella on syynsä, myös luonnetta muuttavilla ja määrittävillä teoilla. Syiden ja seurausten maailmassa ihminen ei voi tehdä päätöstä millainen hän on tai haluaa olla ilman edeltäviä kausaalisia syitä. Sellaista on sekä filosofisesti että tieteellisesti vaikea perustella. Ihmisen valinnat perustuvat aikaisempaan elämänhistoriaan.

Indeterminismi ei sekään voi olla vastaus. Silloin ihminen on sattuman heiteltävänä, jos hän ilman edeltäviä vaikuttavia syitä päättää tai tahtoo asioita. Teot irtaantuvat päätöksistä, sillä jos yhtäällä ihminen on tilassa A ja tekee päätöksen tai teon B ja toisaalla, jos hän on uudestaan samassa tilassa A ja  tekeekin erilaisen päätöksen tai teon B', voimme todeta että kyseinen ihminen toimii sattumanvaraisesti, sillä tuossa hypoteettisessa ajatusleikissä on vaikea ymmärtää mikä oli oikea syy valita ensin B ja sitten B'. Korostettakoon, että kyse on ajatusharjoituksesta, sillä kahta samanlaista elämäntilannetta ei varmaan voi olla.

Jos ihminen on itse alullepanija sellaisissa kausaalisissa ketjuissa, jotka eivät riipu edeltävistä syistä, tällöin tietenkin voimme ajatella, että ihmisellä on materiasta ja sen lainalaisuuksista irrallinen sielu, joka on varsinainen toimija tai ainakin toiminnan alkuperäinen syy. Näin ovat ajatelleet monet idealismiin taipuvaiset filosofit ja teologit.

Meidän on siis löydettävä jokin suhde teon perusteiden ja itse teon välillä, mutta tuo suhde ei voi olla vahvassa mielessä deterministinen eikä indeterministinen. Muutamat filosofit ovatkin sitä mieltä, että ongelma voidaan välttää kun puhutaan järjellisistä perusteista, mutta ei syysuhteesta. Perinteinen humanistinen tapa on määrittää ihminen päämäärien ja tarkoitusten kautta. Luonnontieteellisen selittämisen rinnalla tai sijaan pitää ymmärtää ihmisiä tarkoituksellisina olioina. Toisaalta voidaan kaiketi sanoa, että tarkoitukset ja perusteet ovat mielentiloja, joita vastaavat määrätyt aivojen tilat. Nykytieteen valossa on vaikea uskoa, että ihmisen mielessä olisi mitään sellaista, mikä lopulta ei olisi palautettavissa aivojen toimintaan ja rakenteeseen.

Onko mahdollisuus tehdä toisin ylipäätään moraalisen vastuun ennakkoehto? Ajatellaanpa yksinkertaista esimerkkiä, että lähdemme ajamaan autolla paikasta A paikkaan B. Matka on sellainen, että meidän ei tarvitse muuta kuin aina kääntyä oikealle. Sattumoisin autoa on säädetty meidän tietämättämme siten, että sillä ei voisikaan kääntyä kuin oikealle. Vaikka emme olisi voineet tehdä toisin, taidamme kuitenkin olla täysin itse vastuussa ajomatkastamme ja siitä että käännyimme omasta tahdostamme aina vain oikealle. 

Halujen hierarkia

Tarkastellaanpa ongelmaa vielä halujen hierarkian kannalta. Itsensä kanssa sovussa eläviä ihmisiä saatetaan luonnehtia tasapainoisiksi. He viettävät elämäntapaa, joka tyydyttää myös heidän sisimpänsä vaatimuksia. He eivät riitele itsensä kanssa sen paremmin julkisesti kuin salassakaan. He pystyvät elämään määrittelemiensä elämänarvojen mukaan, elämän tuulet ja myrskyt eivät hevin heiluttele heitä. Vapauden filosofian kannalta voidaan todeta, että todennäköisesti tällaisilla ihmisillä sekä ensimmäisen että toisen kerta-asteen halut tai toiveet ovat yhtenevät.

Ajatellaanpa sitten että noudatat elämäntapaa, johon et ole itsekään tyytyväinen. Monet addiktiot ovat tyypillisiä esimerkkejä. Jos kukaan ei pakota meitä esim. nauttimaan huumaavia aineita, meillä on ainakin näennäisesti vaihtoehtoja, mutta vaikka ensimmäisen kertaluvun vapaus täyttyy, meidän sisäinen äänemme saattaa sanoa, että jos voisimme oikeasti valita, lopettaisimme itseämme orjuuttavan addiktion. Tarkastellessamme haluja hierarkiana päällisin puoli vapaalta toiminnalta näyttävä voikin paljastua pakoksi. Pakottajina eivät ole ulkopuoliset ihmiset tai tekijät, vaan ihmisen omat addiktiot.

Halujen hierarkia-ajattelun ongelmallisuuskin käy nopeasti ilmeiseksi. Neuvostoliiton Gulagin virkailijat saattoivat elää sovussa itsensä kanssa, koska heillä sekä ensimmäisen että toisen kerta-asteen halut olivat tasapainossa. Ihminen voi viettää sisäisesti ja ulkoisesti tasapainoista elämää, koska hänet on aivopesty, manipuloitu tai käyttäytymisen insinöörit ovat sorvanneet hänen mielensä sellaiseksi, että hänelle ei koskaan tule tarvetta reflektoida tai arvioida omia halujaan. Hänelle riittää vapaudeksi halujen tasapaino riippumatta niiden sisällöstä. Lisäksi kaikki tasapainoista elämää viettävät eivät varmaankaan ole itse tietoisesti valinneet tai määritelleet toisen asteen haluja, silloin voimme kysyä, tarvitaanko vielä seuraava aste, jossa tietoiset vapaaehtoiset valinnat ovat tapahtuneet.

Aku Visalan kirja on laaja ja kattava yleisesitys vapaan tahdon filosofiasta ja sen nykykeskustelusta. Ongelman käsiteapparaatti on raskas eri termeineen, vaikka tässä lyhyessä jutussa yritin noita käsitteitä vältellä. Lukijan onneksi kirjan tekijä on liittänyt loppuun vielä valaisevan sanaston sekä kiinnostavan luettelon lisälukemistoksi. Kun vertaan Visalan kirjaa alussa mainitsemaani Robert Kanen englanninkieliseen yleisesitykseen, ainakin yksi asia kirjojen kompositiossa on eri tavalla: Visala ei käsittele itsenäisenä lukuna filosofista ongelmaa, joka syntyy perinteisestä uskonnonfilosofisesta kysymyksestä, miten sovittaa Jumalan kaikkivoipaisuus tai edeltä näkeminen ihmisen mahdollisen vapaan tahdon tai vapauden kanssa.