Säädä ennakko-odotuksiasi

David Robson. Ennakko-odotusten vaikutus. Miten ajattelutapasi voi muuttaa elämäsi. Tuuma, 2022.

Usko ei ole uskovien yksinoikeus. Uskomukset muokkaavat ihmisen toimintaa monin tavoin, ei pelkästään uskonnollisilla ihmisillä, vaan myös muilla. 

Ennakko-odotuksemme muuttavat sekä psyykkisiä että myös fysiologisia reaktioitamme kohtaamiimme olosuhteisiin. Se miten kehystämme asioita sanelee niiden tulkintaa.

Aivot ovat ennustuskone. Tietoiset ja tiedostamattomat ennakko-odotuksemme vaikuttavat näkemyksiimme todellisuudesta.

Aivojen ennakko-odotusten vaikutus ohjaa kaikkia aistihavaintoja. 

Yhtenä esimerkkinä mainitaan testistä, jossa sopivilla suggestiivilla vihjeillä  koehenkilöt voidaan saada näkemään näytöllä hahmoja, vaikka ruudulla ei ollut muuta kuin satunnaista visuaalista kohinaa.

Ennakko-odotusten vääristävä todellisuuden kokemus tai oma maailmankuva tuntuvat itsestä tietenkin täysin objektiiviselta. Näin ei ole, vaan itse asiassa katselemme samoista tapahtumista kukin erilaista filmiä, jossa kiinnitämme huomiota eri vihjeisiin ja yksityiskohtiin. 

Esim. vihamielisyyden odotus ja aikaisemmat torjutuksi tulemisen kokemukset saavat jotkut kokemaan jatkuvasti epäystävällisyyden ilmauksia ympärillään.

Kun tunnistaa aivojen luontaisen subjektiivisuuden, ymmärtää tunteisiin liittyvien ennakko-odotusten helposti vääristävän havaintokykyä ja tarkkaavaisuutta.

Oma objektiivisuus silminnäkijänä pitäisi kyseenalaistaa. Aivojen simulaatiot ympäristöstä ovat usein oikein, mutta toisinaan virheellisiä.

Aivot voivat liioitella uhkaa. Altistusterapian avulla voi pystyä ymmärtämään pelättyjen uhkien todelliset mittasuhteet. Ne voivat olla luultuja vaatimattomat.

Plasebo 

Toisen maailmansodan aikana muuan sotilaslääkäri yllättyi,  kun useat vakavasti haavoittuneet eivät tunteneet kipua vammoista huolimatta. Selitys oli se, että taistelukentältä pelastuminen loi hyvän olon tunteen, joka turrutti kipuja. Potilaan tulkinta pelastumisesta sai aivot ja kehon lievittämään kipua, mikä oli niissä oloissa onnenpotku, sillä morfiinista oli pulaa. 

Tutkimuksen mukaan tunnollisten plasebojen eli lumelääkkeiden käyttäjien elinajan odote on pidempi kuin muiden. Selitys voi tietenkin olla se, että hoitomyönteisyys korreloi terveellisten elämäntapojen kanssa. 

Voi olla niinkin, että säännöllinen plasebon nauttiminen on rituaali, jota suoritetaan, koska se luo toiveita terveydestä.

Nosebo on plasebon vastakohta ja tarkoittaa, että sairastumme kun kehomme uskoo olevansa uhattuna. Aivojen ennustuskoneen toiminta saa aikaan sen, että pelkkä ajatus sairaudesta tai oireista voi joissakin tapauksissa saada ihmisen sairastumaan.

Virheellinen diagnoosi voi pahimmallaan aiheuttaa kuoleman. Kun eräälle henkilölle kerrottiin hänen sairastavan syöpää, syövän pelko sai henkilön menehtymään lyhyessä ajassa. Ruumiinavauksen jälkeen todettiin, että kasvain ei ollut vaarallinen eikä ollut kuolinsyy.

Väärä diagnoosi oli "loitsu", joka aiheutti kuoleman. On olemassa ihmisiä, joille kuoleman lähestymisen tajuaminen aiheuttaa niin suurta epätoivoa, että he kuolevat ennen aikojaan. 

Urheilijat ja taiteilijat saattavat turvautua ennen suoritusta itselleen muodostuneeseen rituaaliin. Kyse on muustakin kuin taikauskosta, sillä kirjoittaja viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan rituaaleja noudattavat saavat muita parempia tuloksia. 

Uskomukset ja rituaalit vähentävät ahdistusta luomalla tunteen hallinnasta. Ne saavat meidät luottamaan henkisiin voimavaroihimme, auttavat keskittymään ja ylläpitämään itsekuria.

Jos tuntee uupuvansa ja menettää kurinalaisuuttaan, usko näkymättömään käteen voi lisätä voimavaroja.

Ehkä juuri halu lisätä itsehillintä ja tahdonvoima oli syy, miksi menneisyyden kulttuurit alkoivat noudattaa uskonnollisia rituaaleja. Haluttiin välttää äkkipikaista käyttäytymistä ja suitsimaan välittömää nautintoa pitkäaikaisempien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Neuroplastisuus

Aivojen hermoyhteydet muokkautuvat jatkuvasti, ei vain lapsilla, vaan myös aikuisilla. Kun oivaltaa aivojen muokkautuvuuden, ymmärtää että samoihin ajattelukuvioihin ei tarvitse jämähtää.

Kivun tai ahdistuksen uudeelleenkehystäminen on vaikeaa, useille jopa mahdotonta. Nyt täytyy ymmärtää, että ennakko-odotuksiemme vaikutukset säätelevät tunteiden merkityksiin ja seurauksiin liittyviä oletuksia sen sijaan, että ne muuttaisivat saman tien itse tunteita.

Tunteet ovat välittömiä, siksi esimerkiksi uppoudumme helposti kielteisten ajatusten vietäviksi. Etäännyttämällä itseämme tunteistamme voimme yrittää tarkastella päälle kaatuvia asioita objektiivisesti. Yksi tehokas menetelmä on pyrkiä pohtimaan, miten suhtautuisi tähän käsillä olevaan asiaan vuoden tai useamman vuoden kuluttua. Silloin ehkä vain naurahtaisi nyt voittamattomalta tuntuvaan vastoinkäymiseen.

Itsekkäät aivot

Dean Burnett: Idioottiaivot. Kuinka aivomme oikeastaan toimivat. Suomentaja Risto Mikkonen. Kuopio: Scanria, 2017.

Uusia muistiinpanoja kirjasta Idioottiaivot.

Uhat ja riskit

Aivoilla on taipumus valmistautua uhkiin. Läheltä piti -tilanteet myllertävät mielessä päiväkausia, vaikka mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Ihminen voi pitkänkin aikaa kauhuissaan pohtia, mitä olisi voinut tapahtua, jos tilanne olisi ollut vähänkin erilainen. Joskus tuntuu, että vain pienestä hetkestä saattoi olla kyse, että vältti onnettomuuden. Seuraavalla sekunnilla olisi tullut katastrofi.

Paniikkihäiriöiden yksi syy on taipumus katastrofaaliseen ajatteluun. Tällaiseen taipuvainen ihminen pelkää jatkuvasti pahinta. Muita syitä voivat olla perinnölliset tekijät, aikaisemmin koetut traumat, muutamien aivojen välittäjäaineiden määrä sekä sosiaaliset pelot, jotka pahimmillaan ovat fobioita. 

Viimeksi mainitussa kyse on siitä, että muiden ihmisten kielteisten reaktioiden pelko aiheuttaa toimintakyvyttömyyttä. Joillakin ihmisillä muiden miellyttämisen tarve on niin voimakas, että he pelkäävät yli kaiken loukkaavansa tai vain kyllästyttävänsä toista osapuolta. 

Paniikkihäiriöt korreloivat vanhempien kasvatustyylien kanssa. Sekä ylikriittiset että ylisuojelevat vanhemmat ovat tässä mielessä ongelmallisia. 

Elämyshakuinen ihminen voi olla adrenaliinikoukussa, hän ei saa kyllikseen. Mitä vähemmän jännittävää tilannetta pystyy hallitsemaan, sen suuremman elämyksen ja adrenaliiniryöpyn se aiheuttaa. Jossain on kuitenkin raja. Vaikka olisi jännittävää ja hauskaa hypätä lentokoneesta laskuvarjon kanssa, varjon puuttuminen muuttaa pelin hengen. Riskejä pitää olla, mutta täytyy olla myös mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen.

Elämyshakuisuus sumentaa kyvyn ymmärtää riskejä. Ihminen altistaa itsensä vähitellen ottamaan suurempia ja suurempia riskejä.

Lyhytkestoisen muistin kapasiteetti on suppea: jos lähtee hakemaan toisesta huoneesta jotain tavaraa ja matkalla huomio kiinnittyy uusiin ärsykkeisiin, sitä saattaa havahtua ihmettelemään, miksi oikeastaan onkaan tullut toiseen huoneeseen. Syy on jo ehtinyt kadota lyhytkestoisesta muistista. 

Ihmiset, joiden hippokampus on vaurioitunut, eivät näytä kykenevän muistamaan uusia asioita. Toisaalta taas jos joutuu opettelemaan jatkuvasti uusia asioita muistamista varten, hippokampus suurenee, kuten esim. Lontoon taksikuskeilla.

Mitä enemmän yhteyksiä muistijäljen yhteyteen syntyy, sen helpompaa se on palauttaa mieleen. Irrallisia ja toistuvia muistijälkiä on vaikea palauttaa mieleen.

Traumaattiset tapahtumat aiheuttavat välähdysmuistikuvia. Joutuessaan onnettomuuteen ihmisen keho ja aivot tuottavat adrenaliinia, mikä terävöittää aisteja ja tietoisuutta. Koetut tunteet saavat muistijäljen tallentumaan mieleen voimakkaana. Aivot sanovat: älä koe tätä samaa uudelleen! Valitettavasti usein käy juuri päinvastoin, ikävät muistot tulevat jatkuvasti mieleen, pyytämättä ja yllättäen.

Muistijäljen palauttaminen on helpompaa siinä samassa ympäristössä missä siitä on muistijälki syntynyt kuin muualla. Tapahtumamuisti käsittelee siis kokemuksiamme. Sen lisäksi ovat olemassa semanttiset muistijäljet, joihin ei liity kokemusta. Semanttinen muistijälki on esim. tieto siitä, että valo kulkee ääntä nopeampaa.

Proseduraaliseen muistiin kuuluvat taidot, kuten autolla ajaminen, joka säilyy sen jälkeen kun sen on oppinut. Näistä muistijäljistä meidän ei tarvitse edes olla tietoisia.

Suuttuminen on ehkä kehittynyt itsepuolustusmekanismina. Se on alitajuinen nopea tapa reagoida silloin kun tulee tunne siitä, että rajojani rikotaan tai kun joudun häviölle. Aikoinaan eri kehitysvaiheissa suuttumisella on voinut olla henkiin jäämisen kannalta suuri merkitys. 

Neurologian kannalta kyse on uhkaan reagoimisesta. Tilanteen ei tarvitse tosin olla fyysisesti uhkaava. Jos meille vaikka nauretaan, maineemme ja sosiaalinen asemamme on vaakalaudalla ja silloin me helpisti suutumme.

Suuttuminen ja vihastuminen nähdään haitallisina, tuhoavina ja kielteisinä ilmiöinä. Kuitenkin suuttuminen alentaa stressihormoni kortisolia, mikä on hyvä asia. Kortisolin aleneminen vähentää koettua ahdistusta. 

Jos alkaa työstää stressiä aiheuttavaa asiaa, kortisolitasot putoavat entisestään. Hieman yllättäen vihastuminen voikin saada ajattelemaan aiempaa positiivisemmin, varsinkin jos ongelmat ovatkin ratkaistavissa.

Jengit (ja työyhteisöt)

Aivot on koodattu ryhmänmuodostukseen. Aivojen kannalta minäkuva ja kokemus ryhmään kuulumisesta ovat sisäkkäisiä ilmiöitä. Eipä siis ihme, että omaa ryhmää vastaan toimiminen koetaan helposti "minää" vastaan kohdistetulta hyökkäykseltä. Näin selittyy jengien (ja työyhteisöjen) armoton käyttäytyminen niitä kohtaan, jotka eivät ole laumasieluja eivätkä myötäile joukon mielipiteitä ja toimintaa.

Aivot toimivat itsekeskeisesti. Asioita tarkastellaan omasta suppeasta näkökulmasta. Lisäksi aivot olettavat maailman  oikeudenmukaiseksi paikaksi, jossa palkitaan hyvät ja rangaistaan huonoja. Taipumus on avuksi yhteisöille, sillä se hillitsee huonoa käytöstä ja lisää yställisyyttä yhteisön sisällä.

Oletus oikeudenmukaisuudesta motivoi ihmistä toimimaan. Mikäli ajattelisimme maailman toimivan pelkästään satunnaisesti, me lamautuisimme. Maailma vain on valitettavasti paikka, jossa sattumalla näyttää olevan huomattava rooli.

Ikävä puoli aivojen taipumuksesta olettaa maailma oikeudemukaiseksi on se, että alamme helposti uskoa epäonnistuneiden ansainneen huono-osaisuutensa niin kauan kuin emme itse ajaudu epäonnistuneiksi luettavien joukkoon. Voimme tuudittautua ajattelemaan, emme ole tehneet mitään sellaista, mikä ansaitsisi kohtalolta rangaistuksen.

Jos myöntäisimme maailman olevan monimutkainen ja satunnainen, silloin meidän tulisi rehellisesti myöntää, että yhtä hyvin sattuman ikävä arpa olisi voinut osua meihin itseemme kuin keneen muuhun tahansa. Tämä on liian raskasta, siksi on helpompi uskoa perusteettomaan oletukseen oikeudenmukaisuudesta, jonka olemme ansainneet.

Itsearvioinnin tarkkuus korreloi etuotsalohkon aivokuoren ventromediaalisen kudoksen määrän kanssa. Dementiasta kärsivät saattavat olla aggressiivisia. Syy voi olla se, että kun he eivät kykene samanlaiseen toimintaan kuin aikaisemmin, he turhautuvat, koska eivät ymmärrä syytä siihen.

Hallusinaatiot

Kirjan sanoma on, että aivot pettävät ihmistä useilla eri tavoilla, vaikka toimivat normaalilla tavalla. 

Neurologiset ongelmat ovat hardwareen liittyviä, mielenterveyden häiriöt softwareen liittyviä. 

Yleisimmät aistiharhat ovat kuuloharhoja silloin kun todellisuuden taju hämärtyy. Voi kuulla omat ajatuksensa jonkun ulkopuolisen sanomana, kuulee erillisen äänen puhuvan tai kuulee jonkun tai joidenkin puhuvan henkilöstä itsestään.

Yleensä aivot kykenevät erottamaan sisäisen aktiviteetin ulkoisesta aistien tuottamasta, mutta jos erottelu ei onnistu, syntyy hallusinaatioita. Tällöin ihminen alkaa ymmärtää oman sisäisen monologinsa jonkun ulkopuolisen puheeksi. 

On kuitenkin hyvä muistaa, että työmuisti nojaa kuuloaistiin. Siksi käymme jatkuvaa monologia ja ajattelemme kielen avulla emmekä kuvien tai filmin avulla. 

Ahdistuksen ja masennuksen biologinen tausta

Anders Hansen. Aivoblues: miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin? Atena 2021.

Nykyihminen tuntuu voivan huonosti, vaikka monet asiat ovat paremmin kuin aikaisemmin. Syytä voi etsiä ihmisen biologiasta, sillä olemme perineet esi-isiltämme kyvyn selviytymiseen ja geenien levittämiseen, emme kykyä hyvän olon tunteeseen.

Aivot eivät ymmärrä, että emme enää ole metsästäjä-keräilijöitä.

Ihmisen "suojelusenkeli" on usein mantelitumake eli amygdala. Aistimukset kulkevat ensin mantelitumakkeen kautta ennen kuin aivot ehtivät prosessoida niitä.

Kun refleksinomaisesti viime hetkellä väistämme yllättäen kohti tulevaa ajoneuvoa, kyse on mantelitumakkeen toiminnasta. 

Emootiot aiheuttavat liikkeen ja stressihormonin erittymistä, tunteet ryöpsähtävät vasta sen jälkeen, kun aivosaaressa sisäiset ja ulkoiset ärsykkeet yhdistyvät.

Aivot eivät hahmota maailmaa sellaisenaan, vaan muokkaavat ärsykkeiden luomaa kuvaa ihmisen selviytymistä varten.

Jos aikojen kuluessa tunteet ovat johtaneet vääränlaiseen käyttäytymiseen, hinta on ollut geenipoolista poistuminen. 

Ahdistus

Stressin aiheuttaa jokin uhka, ahdistumiseen riittää ajatus mahdollisesta uhasta. Ahdistus on aivojen tapa viestiä, että jokin asia on huonosti. Paniikkikohtaus on ahdistuksen äärimmäinen muoto.

Mantelitumake ilmoittaa vaarasta, johon elimistö reagoi käynnistämällä taistele tai pakene -reaktion. Stressijärjestelmä kiihdyttää sykettä ja hengitystä. Aivot tulkitsevat tämän virheellisesti otaksuen todellisen vaaran uhkaavan. Oletettu uhka kiihdyttää sykettä ja hengitystä entisestään ja johtaa helposti paniikkiin.

Ne ihmisten esi-isistä, jotka näkivät savannilla vaaroja kaikkialla, selvisivät todennäköisemmin kuin ne, jotka vain makoilivat ruohikolla.

Jos nykyihminen näkee uhkia joka puolella, hän kärsii ahdistuksesta. Tausta on siis se, että ihmisen aivot mukautuivat aikoinaan pitämään jokaista epäilyttävää ilmiötä vaarana. 

Ahdistuskohtaus kertoo toimivista aivoista, vaikka usein ahdistusta kokiessaan ihminen luulee erheellisesti, että hänessä on jotain vikaa. 

Aivojen näkökulmasta paniikkikohtaus on usein väärä hälytys. 

Vaikka itse haluaisimme unohtaa aikaisemmat traumaattiset muistot, aivot eivät anna meidän unohtaa. Aivot haluavat suojella meitä siltä, että emme joutuisi samankaltaiseen onnettomuuteen uudestaan ja siksi muistuttavat meitä jatkuvasti entisestä onnettomuudesta. 

Aivojen kannalta tärkeintä on selviytyminen, siksi ikävät asiat ponnahtavat tietoisuuteen jatkuvasti.

Masennus

Alttius masennukseen on yksilöllistä. Masennusgeeniä ei ole löydetty, sen sijaan lähes kaikilla on geenejä, joilla on yhteys masennusriskiin.

Kirjoittaja esittää, että kyky kehittää masennusoireita on ihmisen keino suojautua bakteerien ja virusten aiheuttamalta tartunnalta.

Historiallisesti yli puolet lapsista on kuollut erilaisiin tartuntatauteihin ehtimättä aikuisikään. Kaikki nykyihmiset ovat tietenkin niiden jälkeläisiä, jotka selvisivät, eivätkä menehtyneet lapsina.

Nykyihmisen aivot ja elimistö ovat siis kehittyneet selviytymään sellaisesta, joka historian aikana on tappanut erityisesti lapsia ja nuoria.

Stressi on ollut luotettava signaali kasvaneesta infektioriskistä. Savannilla esi-ihmisen loukkaantuminen ja haavat aiheuttivat stressiä, koska tulehdus saattoi viedä hengen. 

Esimerkiksi vaativan työhaastattelun aiheuttama stressi voi saada elimistön uskomaan, että loukkaantumisriski on koholla. Elimistö valmistautuu uhkaavaan vaaratilanteeseen. Aivot tuottavat tunteita, jotka saavat ihmisen painumaan kasaan eli masentuvan.

Tulehdus suojaa monilta infektioilta, mutta krooninen tulehdus on monien vakavien sairauksien taustalla. Pitkittyneen tulehduksen aiheuttavat sairaudet vaivaavat usein vasta nuoruuden jälkeen. Kuten todettu pitkän historian aikana suuri osa ihmisistä ei yltänyt edes aikuisuuteen.

Ennen tulehduksia aiheuttivat virukset, bakteerit ja haavat, nykyään esim. istuminen, tupakointi ja pitkäkestoinen stressi ja muut elintapoihin liittyvät. 

Aivot eivät tunnista tulehduksen aiheuttajaa, vaan  reagoivat jatkuviin signaaleihin tuottamalla masennusta.

Kirjoittajan mukaan noin kolmasosan masennuksesta arvioidaan olevan tulehdusten aiheuttamia.

Masennus voi toimia myös suojauskeinona. Hyvällä tuulella olevia on nimittäin helpompi huijata kuin alakuloisia. Alakuloiset ihmiset ovat kriittisempiä kuin hyväntuuliset.

Suurten valintatilanteiden kohdatessa aivojen strategia voi olla vetäytyminen masentuneena ratkomaan elintärkeitä kysymyksiä. 

Liikunta ja ihmissuhteet 

Masennuksen hoidossa ja ennaltaehkäisyssä olennaisia ovat liikunta ja sosiaalisista suhteista huolehtiminen.

Alun alkaen ihminen oli laumaeläin. Laumassa eläminen toi turvallisuutta ja antoi mahdollisuuden selviytymiseen eli siihen mikä aivoille on olennaista. 

Kun nykyihminen on yksin, aivot olettavat, että vaaran kohdatessa kukaan ei tule auttamaan. Tällöin ihminen on jatkuvasti varuillaan ja joutuu helposti taistele tai pakene -moodiin. 

Tällöin elimistö on hälytystilassa ja päällä on pitkäkestoinen stressi. Seurauksia voivat olla kohonnut verenpaine ja korkeat tulehdusarvot. 

Yksinäisyyden kokeminen uhkaavana vaaratilanteena on voinut esi-isille olla hyödyksi, mutta nykyihmiselle se on haitaksi.

Kauan sitten esim. yleisön edessä puhuminen merkitsi esivanhemmillemme sitä, että oli joutunut oman lauman ulkopuolelle, siis usein hengenvaaraan. Siksi julkinen esiintyminen voi aiheuttaa monille paniikkikohtauksia. 

Liikenne on paljon vaarallisempaa kuin yleisölle puhuminen, mutta meille ei ole ehtinyt kehittyä autoille samanlaista pelkotilaa.

Liikunta ennaltaehkäisee masennusta ja ahdistusta. Liikunta opettaa elimistön olemaan reagoimatta stressiin, oli sen aiheuttaja mikä hyvänsä. Elimistö oppii vähitellen, että sykkeen kohoaminen ei tarkoita vaaratilannetta.

Liikunta kohentaa oloa, mutta lisää myös kognitiivisia kykyjä. Selitys löytyy kehityksestä, kognitiiviset kyvyt ovat olleet tarpeen juuri metsästäessä ja keräilyssä.

Aivot järjestäytyvät tarvittaessa uudelleen

Aivojen ääretön tarina. David Eagleman. Suom. Nina Mäki-Kihniä. Atena, 2022.

Elävät kytkennät 

On henkilöitä, joilta puuttuu tai on jouduttu poistamaan aivojen toinen puolisko, mutta jotka silti kykenevät lähes normaaliin elämään.

Toipuminen vaatii määrätietoista kuntoutusta sekä fysio- ja puheterapiaa.

Aivojen hermosolut kuitenkin kykenevät järjestäytymään uudelleen. Jäljelle jäänyt puolisko ottaa vastuun myös poistetun puolen toimintojen ohjauksesta.  

Kyse on aivojen plastisuudesta, kun aistisyötteiden muutokset saavat aikaan aivokuoressa uudelleen järjestäytymistä. Plastisuus näyttää kuitenkin kirjoittajan mukaan olevan nyt jo vanhentunut paradigma. 

Muovautuvuutta parempi termi aivoille on 'livewired', joka kuvaa aivoja mukautuvana, dynaamisena ja tietoa etsivänä järjestelmänä. 

Aivoissa ei voida erottaa softaa ja rautaa kuten tietokoneissa. Tietokone ei ole nykytiedon mukaan pätevä aivojen analogia. 

Jos raaja joudutaan poistamaan, potilas voi tuntea aavesärkyä ikään kuin raaja olisikin vielä olemassa. Toisaalta, jos kehosta jokin osa ei enää lähetä syötettä aivoihin, vierusosat valtaavat tuon aivojen alueen. 

Sokeutuneen ihmisen aivoissa muut aistit valtaavat näköaistin tilan. Siinä on myös selitys, miksi sokea voi jatkossa aistia muilla aisteilla herkemmin kuin aikaisemmin. 

Aavesärky johtuu siitä, että vaikka muutos alueiden valtaamisesta on nopeaa aivokuoren tasolla, järjestelmän alemmilla tasoilla muutokset ovat hitaampia.

Unet

Miksi ihminen näkee unia? Neurotieteen kannalta unien näkeminen liittyy maapallon pyörimisliikkeeseen, jonka seurauksena pimeys on vallinnut noin puolet vuorokaudesta. 

Jos näköaisti ei anna syötettä aivoille, muut aistit eli vierusalueet aivoissa ovat valmiina valtaamaan näköaivokuoren. Näköaivokuori puolustautuu unilla.

Hippokampus ja etuotsalohko eivät unien aikaan ole niin aktiivisia kuin valveilla. Tämä selittää, miksi unia on vaikea muistaa. Niitä ei ole tarkoitettu muistettavaksi, unien tehtävä on pitää näköaivokuori toiminnassa.

Aistit

Aivoilla on hämmästyttävä kyky oppia ymmärtämään erilaisia informaatiosyötteitä. Kirjoittaja ennustaa, että yksittäinen aistikanava saadaan vielä välittämään jonkun toisen aistin tietoa, kuten esim. videokameran datavirta voitaisiin kokea iholla kosketuksena. 

Kirjassa esitellään useita neurologisia apuvälineitä.  Tasapainoaistin menettäneille suunnitellaan kypärää, joka antureillaan mittaa pään asentoa. Tämä tieto ohjataan kielessä olevaan elektrodimattoon, jolloin tasapainon kokeminen olisi jälleen mahdollista.

Apuvälineiden avulla voidaan korjata aistivammoja, mutta lisäksi niitä tulevaisuudessa käytetään myös tehostamaan aisteja.

Samoin joskus vielä varmaan kehitetään aivan uusia aisteja.

Leikkaussalissa potilasdataa voitaisiin syöttää kirurgille siten, että hän tuntisi datan kehossaan. Monitoreita ei tarvitsisi seurata.

Ihminen voisi seurata jatkuvasti kehollaan omaa lämpöään, verenpainetta, sykettä ja paljon muuta. Puolisot voisivat seurata toistensa dataa omassa kehossaan. 

Globaalilla tasolla politiikan tarkkailija voisi tuntea kehossaan yhtäkkiä poliittisen kriisin toisella puolen maapalloa. Tämä voitaisiin toteuttaa tiivistämällä riittävä määrä tviittejä yhteen hetkeen ja ohjaamalla tiivistelmä kehon tuntemukseksi. 

Vain mielikuvitus olisi rajana, miten aisteja voisi laajentaa: tekijä mainitsee näkökyvyn venyttämisen sähkömagmeettisen spektrin molempiin päihin tai ultraäänikuulon kehittämisen.

Toinen suunta olisi miettiä,  miten ihminen voisi saada nykyistä paremman kehon. Halvaantuneille on hahmoteltu koko vartalon pukua,  joka tottelee aivojen käskyjä eli tavoitteena on päästä liikkumaan ajatuksen voimalla. Idea toteutettaisiin istuttamalla tiheä ryväs mikroelektrodeja aivoihin, joiden aktivaatiota kanavoimalla voisi hallita monimutkaista robottia.

Vaihtoehtoinen ratkaisu olisi sellainen, kun halvaantunut ajattelee liikuttavansa kättään, signaali ohjataan ensin tulkattavaksi koneoppimista käyttäville algoritmeille. Vaurioitunut selkäydin ohitettaisiin ja sen sijaan signaali kulkisi lihassimulaattoriin tavoitteena saada halvaantunut potilas liikuttamaan kättään.

Muistot

Miksi dementian vaivaamana muistaa vanhoja asioita lapsuudesta, mutta ei tuoreita tapahtumia? Kun potilaalta poistettiin hippokampukset toiveena saada epilepsiakohtaukset kuriin, leikkauksen jälkeen huomattiin, että potilaalla oli säilynyt vanhoja muistoja, mutta uusia muistoja ei enää syntynyt.

Hippokampus on tärkeä muistin kannalta. Se on olennainen oppimiselle, mutta ei aikaisemmin opitun muistamiselle.

Hippokampus on välipysäke, opitut asiat välitetään eri puolille aivokuorta, minne muistot tallentuvat. 

Kirjaa lukiessa käy välillä mielessä, onko tämä tietokirja vai scifiä. 

Aivot luovat säännönmukaisuuksia

Dean Burnett: Idioottiaivot. Kuinka aivomme oikeastaan toimivat. Suomentaja Risto Mikkonen. Kuopio: Scanria, 2017.

Burnett on myös koomikko, ehkä sen takia kirja on puolihauskasti (joku voisi tosin sanoa tekonokkelasti) kirjoitettu. Vaikeasta asiasta ja haastavasta terminologiasta huolimatta Burnett osaa popularisoida uusimpia tutkimustuloksia.

Ihminen ei suinkaan skannaa ympäristöään täydellisenä kopiona, vaan luomme mielessämme kuvan saamiemme ärsykkeiden perusteella. Kuva on vaillinainen, koska se sisältää niin paljon arvauksia ja oletuksia.

Evoluution kuluessa aivot ovat muotoutuneet niin, että alkuperäiset ns. liskoaivot ovat jääneet pohjalle, mutta aikojen kuluessa älylliseen toimintaan tarvittava neokorteksi on kehittynyt. Eri aivojen kehitysvaiheet 

eivät toimi harmoniassa, vaan usein vetävät ihmistä eri suuntiin. 

Jääräpäisyydessään liskoaivot jarruttavat järkevää ajattelua ja loogista toimintaa ihmisen arjessa. Ihmisen esihistoriassa primitiiviset vaistot ovat olleet hengissä säilymisen väline.

Tutkimuksissa on todettu, että ihminen reagoi esim. käärmeiden ja hämähäkkien kuviin nopeammin kuin informaatio ehtii tietoiselle tasolle.

Burnett on oiva tieteen popularisoija myös siinä mielessä, että hän tarjoaa useita vaihtoehtoisia selityksiä ja myöntää kuinka paljon on vielä asioita, joista aivotutkimusta harjoittavilla tiedemiehillä ei ole vielä tietoa.

Aivotutkimuksen valossa ihmisen käyttäytyminen näyttää pohjautuvan haluun pysyä hengissä, ihmisellä on taipumus "pakene tai taistele" -reaktioon, mikä oli välttämätön ihmisen esihistoriassa, mutta edelleen tulee helposti päälle, vaikka sille ei enää olisi samanlaista tarvetta. 

Meihin kohdistuu jatkuvasti ärsykkeiden informaatiovirta, josta ihminen yrittää poimia tärkeäksi uskomansa. Päästääkseen helpommalla aivot yrittävät luoda säännönmukaisuuksia ja malleja, jotta ihminen säilyttäisi henkensä.

Aivot pääsääntöisesti ovat valmiina mahdollisiin uhkatilanteisiin. Voidaan myös todeta, että ihmisellä on taipumusta nauttia "pakene tai taistele" -tilanteista, mitä nykyviihde tunnetusti käyttää hyväkseen. 

Suuttuminen voidaan nähdä reagointina mahdollisiin uhkiin ja se on saattanut mahdollistaa hengissä säilymisen. Suuttuminen ei muutenkaan ole aina paha asia, sillä se usein vähentää stressihormoni kortisolia ja sitä kautta alentaa stressiä, kunhan vain säilytetään maltti vihastumisessakin.

Lajityypillisesti ihmisen aivot yhdistelevät mielessämme asioita toisiimme, vaikka aina niillä ei ole mitään suhdetta toisiinsa. Jos aamulla jätämme puuron syömättä ja joudumme työpaikalla sanaharkkaan, saatamme ajatella, että jos olisin syönyt puuron tätä ei olisi tapahtunut. Jokin selitys on löydettävä, oli se totta tai ei. Tosin Burnett sitten lisää ihan näppärästi: "Ehkäpä se, että aivot vastustavat satunnaisuutta, johtuu jostain satunnaisesta mutaatiosta, joka osoittautui ajan mittaan hyödylliseksi. Raakaa ironiaa." (s. 74)

Erilaiset pelot sekä irrationaaliset fobiat syntyvät niin, että mantelitumakkeet, jotka ovat vastuussa pelkojen muistiin tallentamisesta, liittävät erilaisiin aikaisemmin koettuihin tai kuultuihin asioiden ja tilanteiden muistijälkiin nimilapun tai merkinnän, jossa yksiselitteisesti on todettu 'vaara' ja 'vältä'. Opimme varomaan tuota kyseistä asiaa aina kuin siihen eri tilanteissa törmäämme, joskus aiheesta, joskus täysin aiheetta.

Säännönmukaisuuksien ja mallien luomisen kustannuksena ovat  ajoittaiset väärät hälytykset.

Mantelitumakkeet ovat mukana myös muiden kasvojen ilmeiden tunnistuksessa. Ihminen on sosiaalinen eläin, sillä samat mantelitumakkeet, jotka vastaavat omien pelkojemme ja tuntemustemme käsittelystä, ovat tärkeitä myös toisten ihmisten tunteita tunnistettaessa.

Kyse on taas todellakin hengissä selviytymisen strategiasta. Traumaattisten kokemusten läpikäyneet henkilöt kärsivät elävistä välähdysmuistikuvista, jotka eivät ole tahdonvaraisia ja siten usein haittaavat normaalia elämää.

Trauman aiheuttaneen onnettomuuden aikana kehoon kerääntyy valtava määrä adrenaliinia, jolloin muistijälki taltioituu mieleen voimakkaana ja säilyttää siihen alun perin liittyneet tunteet. Aivot yrittävät sanoa, että koeta jatkossa välttää samankaltaisen kokemista. Ongelmaksi muodostuu se, että vaikka aivojen ohje sinänsä on oikea, muisto on liian voimakas, se pulpahtelee häiritsevästi mieleen pyytämättä ja yllättäen. 

Pahimmillaan nämä elävät välähdysmuistikuvat voivat aiheuttaa ongelmia tunne-elämässä tai jopa irtaantumista todellisuudesta. Kognitiiviset ja toiminnalliset kyvyt saattavat häiriintyä pitkäksikin aikaa tai jopa pysyvästi.

Ihmisen älykkyys liittyy työmuistin kapasiteettiin ja ehkä aivokurkiaisen paksuuteen. Vaikka aivojen harmaassa aineessa tapahtuu suurin osa tärkeästä toiminnasta, valkean aineen eheys ja tiheys on yksi älykkyyden indikaattori. "Jos harmaa aine muodostaa tehtaan, valkea aine muodostaa ne tiet, joita pitkin tuotteet toimitetaan tehtaalta maailmalle ja raaka-aineet tehtaalle." (s. 130.)

Persoonallisuustesteistä Burnett toteaa, että paljon käytetty Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori (MBTI) ei ole kovin tieteellinen. Tässä linkissä lisätietoa MBTI:stä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Myers%E2%80%93Briggsin_tyyppi-indikaattori

Introverteilla ihmisillä on omasta takaa aivokuoressa riittävästi stimulaatiota ja aktiivisuutta, siksi heidän ei tarvitse etsiä uusia stimuloivia asioita kuten ekstrovertit tekevät. 

Ekstroverteillä on kohonnutta aktiivisuutta orbitofrontaalisen aivokuoren alueella, joka liitetään mm. päätöksentekoon. Ehkä ektroverttius on sitäkin, että ekstrovertti tekee useammin ja nopeammin päätöksiä kuin introvertti.

Neuroottisista oireista kärsivillä ihmisillä ovat keskimääräistä pienempiä ne aivojen osat, jotka ovat tekemisissä oppimisen, muistamisen ja päätöksenteon kanssa. Neuroottisuus on kykenemättömyyttä tukahduttaa vainoharhaisia kuvitelmia ja ajatuksia, joita mieleen tupsahtaa.

Aisteista hajuaisti on yllättäen tärkein ja monessa suhteessa kiehtova mm. siksi että se liittyy olennaisesti muistiin. Hajuaistijärjestelmä sijaitsee hippokampuksen ja muiden muistialueiden tuntumassa.

Tästä syystä hajut voivat nostaa muistoista esiin myös tunteita. Hajuaisti on osa limbistä järjestelmää, siksi se pääsee muita aisteja selkeämmin vaikuttamaan tunteisiin. Yllättäen makuaisti puolestaan on aivan liian yliarvostettu.

Aivot laittavat näköaistin muiden aistien etusijalle. Verkkokalvo saattaakin itse asiassa olla osa aivoja, ainakin se lienee samaa kudosta kuin aivot. Näkemisen prosessi on erilainen, jos siirrämme katsetta kohteesta toiseen tai seuraamme liikkuvaa kohdetta. 

Evoluution kannalta selitys on se, että jos ihminen on seurannut liikkuvaa kohdetta, kyse on ollut joko saaliista tai uhasta, jolloin on henki ollut kyseessä.

Samankaltaisia aivotutkimusta popularisoivia kirjoja suomeksi ovat mm: David Eaglemanin kaksi kirjaa: Aivot. Ihmisen tarina. Atena, 2018 sekä Incognito. Aivojen salattu elämä. Avain, 2012 ja norjalaisen Kaja Nordengin kirja Ainutlaatuiset aivot. Bazar, 2017. Suosittelen näitä kaikkia luettavaksi.

Unen terapia

Matthew Walker: Miksi nukumme. Unen voima. Suom. Heikki Eskelinen. Tammi, 2019. 

Oletko ihmetellyt, jos olet valvonut päivän ja seuraavan yön ja sinua väsyttää tavattomasti, mutta seuraavan päivän aikana piristyt, vaikka et ole nukkunut etkä edes torkahtanut? Selitys on seuraavanlainen: Nukkumista säätelevät kaksi erillistä tekijää, yhtäällä suprakiasmaattisen tumakkeen säätämä hieman yli 24 tunnin sirkadiaanirytmi ja toisaalla nukkumaan kehottava adenosiinin aiheuttama unipaine. Vähän ennen heräämistä sirkadiaanirytmi antaa aivoille ja muullekin elimistölle herätyssignaalin. Aamulla herätessä adenosiinia on kerääntynyt vain vähän, mutta sen määrä kasvaa koko ajan valveilla olon ajan. Kun olemme valvoneet ohi oman sirkadiaanirytmin, adenosiinia kerääntyy koko ajan kehittäen unipainetta, mutta sirkadiaanirytmin ollessa valvotun yön jälkeen päivällä huipussaan, unentarve onkin tietenkin vähäisempi kuin yöllä, jolloin sirkadiaanirytmi oli alimmillaan.

Uni on syklistä, jossa NREM- (non rapid eye movement) ja REM-vaiheet (rapid eye movement) vuorottelevat. Aluksi vaivumme syvään NREM-uneen, jolloin aivoissa tarpeettomia hermoliitoksia poistuu. Loppuyön REM-unen aikana hermoliitokset lujittuvat. NREM-unen aikana aivosolut ovat itseorganisoituneet ja toimivat tahdistettuina synkronisina aaltoina. Aistimusten tulliportti eli talamus estää aistimussignaalien siirtymisen aivokuoreen. Tällöin aivoissa siirtyy informaatiopaketteja helposti vaurioituvasta lyhytaikaisesta työmuistista turvallisempaan pitkäkestoiseen muistiin.

REM-unen aikana aivot näyttävät ikään kuin olisivat valveilla, mutta keho on unessa. REM-unessa palataan nopeasykkeisiin epäsynkronisiin aivoaaltoihin. Aivosolut käsittelevät eri nopeuksilla eri paikoissa informaatiota, kuten valveillakin. Talamus toimii kuten valveillakin, paitsi että aivokuoreen ei pääse aistimuksia ulkomaailmasta. Aivokuoressa temmeltävät tunteiden ja muistojen signaalit, jossa mielikuvat vaihtelevat ilman arkijärjen logiikkaa ja järjestystä.

Valveilla otamme vastaan ulkopuolista informaatiota. NREM-unessa varastoimme ja vahvistamme muistijälkiä ja pääsemme eroon joistakin  tarpeettomista muistijäljistä. REM-unessa yhdistelemme informaatiota luovalla tavalla aikaisempiin kokemuksiin ja muistoihin. Parhaimmillaan voimme REM-unen aikana oivaltaa uusia asioita ja ratkaista ongelmia, jotka meitä vaivaavat. REM-unen aikana ihminen on luovimmillaan. Silloin ihminen liittää eri informaationpalaset uuteen järjestykseen, jolloin hän voi keksiä jotain, mikä valveilla ei ole tullut mieleen. REM-unen aikana lihakset eivät toimi, sillä se estää villien mielikuvien muuttumisen todellisuudeksi.

Syvän NREM-unen aikana emme näe unia ja aineenvaihdunnan yleinen aktiivisuus laskee. Kun ihminen siirtyy nukkumisessa REM-uneen, aivoissa neljään eri kohtaan syntyy voimakasta aktiviteettia: 1. näkemistä ja tilatajua hallitseviin alueisiin aivojen takaosassa, 2. motoriseen aivokuoreen, joka käynnistää liikkeitä, 3. aivotursoon (eli hippokampukseen), joka ylläpitää ihmisen elämäkerrallista muistia, 4. tunteiden syntyä ja käsittelyä edistäviin alueisiin eli mantelitumakkeeseen ja aivokuoren pihtipoimuun.

Sen sijaan aivokuoren etuosan vasemmassa ja oikeassa äärilaidassa aktiivisuus vähenee voimakkaasti. Nämä alueet hallitsevat rationaalista ajattelua ja loogista päätöksentekoa. Noilta alueilta lähetetään toimintaohjeita aivojen alkukantaisimmille alueille mm. tunteita käsittelevälle alueelle. REM-unen aikana rationaalinen ajattelu on käytöstä pois lähes kokonaan.

Tutkimuksissa on mitattu koehenkilöiden aivojen eri alueiden aktiivisuutta ja mittaustuloksia on verrattu henkilön itsensä kertomaan uneen ja tällä tavalla on voitu kerätä tietoa ihmisen unien tyypeistä ja sisällöstä. Lopulta on voitu sanoa edes jotain koehenkilöiden unien sisällöstä pelkästään aivoskannauksen perusteella.

Unien sisältö ei ole edellisen päivän valveilla olon tapahtumien uusintaa. Yöllä unessa emme koe uudestaan päivän tapahtumia. Sen sijaan mullistava havainto on se, että päivän tapahtumien tunnetilat korreloivat seuraavan yön unissa. Kun koehenkilöt pitivät päiväkirjaa päivän tapahtumista ja tunnetiloista ja kun tunnetiloja verrattiin yöllä nähtyihin uniin, huomattiin että tunnetiloista ja huolista 35 - 55 prosenttia uusiutui yöllisessä unessa.

REM-unet ovat terapiaa. Aivojen kemiassa tapahtuu REM-unien aikana huomattavia muutoksia. Keskeinen stressiin liittyvä aine, rauhattomuutta lisäävä noradrenaliini, häviää aivoista REM-uneen siirryttäessä. REM-uni vuorokauden ainoa aika, jolloin aivoista ei normaalisti löydy noradrenaliinia.

Tunteisiin ja muistamiseen liittyvät mantelitumake, aivoturso ja aivokuoren alueet aktivoituvat voimakkaasti REM-unen aikana. REM-unessa käymme kiihtymystä aiheuttaneita tunnekokemuksia uudelleen lävitse ilman noradrenaliinin vaikutusta. REM-unen aikana liitämme kokemuksia omaelämäkerrallisiin muistiin ilman niihin liittyvää tunnelatausta. Jos REM-uni ei täyttäisi tätä tehtävää, eläisimme luultavasti kaikki pysyvässä ahdistuneisuuden tilassa.

Lisäksi on käynyt ilmi, että ihmiset, jotka ovat käyneet vaikeita elämäkokemuksia läpi, toipuvat helpommin, jos he näkevät unia noista tapahtumista. Jos traumaattisten kokemusten läpikäyneet näkevät unia muista asioista, mutta eivät noista traumaattisista tapahtumista, he eivät pääse traumoista eroon, vaan ovat jatkuvasti masentuneita. Traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivien PTSD-potilaiden REM-uni on häiriintynyttä eikä siis toimi terapiana, koska noradrenaliinin määrä ei laske edes REM-unen aikana.

Aivojen pitää kyetä erottamaan ikävistä muistoista niihin liittyviä tunteita heti ensimmäisten REM-unien aikana, muuten paranemista ei tapahdu vaan traumat palautuvat mieleen uudestaan ja uudestaan painajaisten muodossa. Yllättäen huomattiin, että verenpaineen alentamiseksi määrätty lääke pratsosiini vaikutti siten, että aivojen noradrenaliini saatiin laskemaan. Kun lääkettä annettiin PTSD-potilaille, nämä raportoivat siihen asti jatkuvasti toistuvien painajaisunien alkaneen vähentyä.

Ylipäätään uni on välttämätöntä terveydelle ja hyvinvoinnille. Unettomuus johtaa lopulta kuolemaan. Kirjoittaja korostaa, että jokaiselle pitäisi olla mahdollisuus riittävään uneen ja tuo mahdollisuus kannattaisi käyttää. Tämä koskee erilaisia kronotyyppejä, kuten aamu- ja iltavirkkuja. Koulujen ensimmäinen oppitunti voisi alkaa nykyistä myöhemmin ja iltavirkkujen kannattaisi hankkia työpaikka, jossa ei aamuvarhain tarvitse olla paikalla.

Aivotutkimuksen kehittyminen on avannut aivan uusia näköaloja tieteelliseen unitutkimukseenkin, siitä tämä kirja on oivana esimerkkinä. Kirjassa on hakemisto, mikä on aina plussaa tämänkaltaisissa teoksissa.

Traumojen voittaminen

Bessel van der Kolk: Jäljet kehossa. Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. Suom. Teija Hartikainen. Viisas Elämä, 2017. Alkuteos: The Body keeps the Score, 2014.

Traumaa saattaa olla vaikea ilmaista kielen avulla

Traumatisoituneita ihmisiä vaivaa "sanaton kauhu". On havaittu, että aivojen vasemmanpuoleisessa etulohkossa puhekeskuksena toimivan Brocan alueen toiminta vaimenee, kun traumatisoituneet henkilöt joutuvat kokemaan tai muistelemaan trauman aiheuttamia tapahtumia uudelleen. Traumaattisesta kokemuksesta on vaikea saada johdonmukaista kertomusta, jolla olisi juoni, alku ja loppu. Useimmiten trauma aiheuttaa tahdosta riippumattomia välähdyksenomaisia muistikuvia, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen piinaavilta.

Autonominen hermosto säätelee kolmea perustavaa fysiologista tilaa. Kun tunnemme olemme uhattuja, me ensin yritämme saada apua. Koska ihminen on sosiaalinen eläin, me viestitämme lähellä oleville, voisivatko he auttaa meitä. Ihminen pyytää apua joko sanallisesti tai kehonkielellä.

Jos emme saa apua, turvaudumme nisäkkäille tyypilliseen taistele tai pakene -reaktioon. Joko käymme uhkaa vastaan tai juoksemme pakoon ja yritämme suojautua.

Jos tämä strategia ei onnistu, koska olemme umpikujassa, aseettomia tai meitä pidetään väkisin maassa, elimistö yrittää säilyttää itsensä vähentämällä energian kulutuksen mahdollisimman vähiin.

Tällöin olemme täysin alistuneita ja saatamme jähmettyä paikallemme. Syke saattaa romahtaa, voi tulla tunne, että ei pysty hengittämään, suoli saattaa lakata toimimasta ja emme kykene hallitsemaan ulosteen tuloa. Ihminen on tällaisessa tilassa täysin lamaantuneena menettänyt toimintakykynsä.

Talamus on aivojen osa, joka yhdistää havainnot yhtenäiseksi kokonaisuudeksi siitä, mitä minulle juuri nyt tapahtuu. Talamus lähettää aistimukset kahteen suuntaan: mantelitumakkeeseen ja otsalohkoon. Syvällä aivojen tiedostomattomassa sijaitsevaan mantelitumakkeeseen on oikotie, sen sijaan otsalohkoon vie hidas päätie.

Talamuksen yhdistämisprosessi voi kuitenkin epäonnistua, silloin aistimukset jäävät erillisiksi sirpaleiksi ja normaali muistojen käsittely epäonnistuu.

Mantelitumakkeen tehtävä on tunnistaa vaaratilanteet. Siksi se toimii nopeasti ja automaattisesti. Mantelitumakkeen varoitusviestit laukaisevat stressihormonien tuotannon. Kun vaara on ohitse, keho yleensä palautuu normaaliin olotilaan. Jos palautuminen estyy, keho on jatkuvasti valmistautunut puolustautumaan.

Normaalisti etuotsalohko auttaa meitä, että emme menetä hermojamme, jos todellista vaaraa ei ole. Kun otsalohko on vaurioitunut, taannumme eläinten tasolle, jolloin pienikin vaaran tunne saa meidät taistele tai pakene -tilaan. Jos turvallisuudentunne puuttuu, on vaikea erottaa vaarallista tilannetta turvallisesta tilanteesta.

Trauman kokeneilla mantelitumakkeen ja mediaalisen etuotsalohkon välinen tasapaino on järkkynyt, joten heidän on vaikea ellei mahdoton hallita tunteitaan ja olla toimimatta impulssien mukaan. 


Kaksi erillistä minätietoisuutta

Aivotutkimuksen ja neurotieteen kannalta ihmisellä on kaksi toisistaan poikkeavaa minätietoisuutta. Ensimmäinen kertoo tarinaa itsestä ajan kuluessa, toinen havainnoi itseään nykyhetkessä. Ensimmäinen on elämäkerrallinen minä, joka kielen avulla kokoaa kokemukset yhteen johdonmukaiseksi tarinaksi. Tarinalle on ominaista sen uusiutuminen, me kerromme itsellemme jatkuvasti elämäkerrallista tarinaamme ja kertomukset muokkautuvat kerta toisensa jälkeen, koska aina tulee uusia näkökulmia ja tarinan säikeitä.

Toinen on järjestelmä, joka elää pääosin yksittäisissä hetkissä. Tämä järjestelmä perustuu ensisijaisesti kehollisiin tuntemuksiin, mutta olonsa turvatuksi tunteva ihminen voi pystyä kuvaamaan näitä tuntemuksia kielellisesti.

Nämä kaksi minätietoisuutta sijaitsevat eri osissa aivoja toisistaan erillään.

Van der Kolk kertoo Vietnamin veteraaneista, joilla nämä kaksi järjestelmää toimivat rinnakkain. Samaan aikaan kun veteraanit kertoivat karmeita juttuja sodasta, kuolemasta ja tuhosta heidän kehonsa näytti huokuvan ylpeyttä ja yhteenkuuluvaisuutta muiden sotilaiden kanssa.

Samankaltainen ilmiö tapahtui van der Kolkin potilaiden parissa, jotka kertoivat onnellisesta lapsuudestaan ja elämästään sinänsä johdonmukaisena kertomuksena, mutta samaan aikaan heidän kehon kielensä kertoi murheesta. He olivat lysähtäneitä, ääni oli kireä ja ahdistus suorastaan paistoi heistä. 

Traumatisoituneiden ihmisten ensimmäinen järjestelmä usein laatii itseä ja muita ihmisiä varten julkaisukelpoisen kertomuksen. Kun kertomusta toistetaan riittävän monta kertaa, se alkaa tuntua totuudelta. Toinen järjestelmä ilmentää sitä, mitä syvällä sisimmässä ja kehossa oikeasti tuntuu. Parantuakseen ihmisen olisi löydettävä jälkimmäinen järjestelmä itsestään ja sen kanssa olisi päästävä sopuun.

Traumoja voi käsitellä

Kirja sisältää van der Kolkin potilaiden parantumiskertomuksia. Terapiat ovat kehollisia, koska pelkkä ajattelu ja ymmärtäminen eivät kirjoittajan mielestä voi eheyttää traumoista. Yhtenä terapiana Kolk esittelee silmänliiketerapian. Terapia tuntuu yksinkertaiselta, potilas seuraa katseellaan kun terapeutti liikuttaa hitaasti etusormeaan noin 30 cm:n päässä. Samalla potilas palauttaa mieleen traumaan liittyviä muistikuvia. Silmänliiketerapia saa aikaan, että ihminen pääsee nopeasti käsiksi muistoihin ja kykenee liittämään löyhästi liittyvät traumaattiset mielikuvat muuhun elämäkerralliseen aineistoon. Kuulostaa melko yksinkertaiselta, mutta kirjan kirjoittajan mukaan terapialla on saatu hyviä tuloksia.


 

Aivot - monimutkainen verkosto

David Eagleman: Aivot. Ihmisen tarina. Atena, 2018. Suom. Mari Janatuinen.

Tämä kirja menee osittain päällekkäin Eaglemanin 'Incognito, aivojen salattu elämä' -kirjan kanssa.
 
Kirjailija määrittelee tietoisuuden suppeassa merkityksessä yhden esimerkin kautta.  Kun olemme hereillä, meillä on pääsääntöisesti tietoisuus ja kun olemme syvässä unessa, meillä ei ole tietoisuutta. Hereillä ollessamme miljardit neuronit ovat kuin suuressa salissa kokoontuneen joukon tuhannet yksittäiset keskustelut. Nukkuessamme aivot ovat yhtä aktiiviset kuin hereilläkin, mutta ne siirtyvät eri tilaan, jota voisi verrata suuren stadionin yleisöön tekemässä keskeytymätöntä aaltoliikettä yhä uudelleen ja uudelleen.

Muisti

Muisti on tunnetusti erehtyväinen, mutta yllätymme kun käsitämme kuinka väärässä muisti voi olla. Muistin vihollinen ei olekaan aika, vaan jatkuvasti tapahtuva muistikuvien lisäys. Jos yritämme palauttaa mieleen jonkin aikoja sitten tapahtuneen yksittäisen tapahtuman, jokin muistimme yksittäinen tekijä voi avata kokonaisen assosiaatioverkon. Kuitenkaan muistikuvamme eivät ole niin runsassisältöisiä kuin voisimme toivoa. Syy on se, että vaikka meillä on valtava määrä neuroneita, niitä on kuitenkin vain rajallinen määrä ja niiden kaikkien on tehtävä monenlaista yhtä aikaa.

Jos olemme sitä mitä muistikuvamme meille kertovat, identiteettimme on jatkuvasti muuttuva tarina, sillä muistikuvamme täydentyvät jatkuvasti ja muuttuvat. Kaikki yksityiskohdat, mitä väitämme muistavamme, eivät lainkaan pidä paikkaansa.

Todellisuus onkin eräänlainen illuusio, aivojen meille laatima näytös. Aivoilla ei sinänsä ole yhteyttä kehon ulkopuolelle, vaan aistit välittävät informaation aivoille. Meillä ei siis ole välitöntä kokemusta, vaan pelkkää sähkökemiaa aivojen pimeässä teatterissa. Vaikka arki meille toista sanoo, aivot tekevät valtavan työn, jotta esim. näkeminen vaikuttaisi niinkin vaivattomalta. Käytännössä luotamme suurelta osin sisäiseen malliimme, vaikka luulemme, että havainnoimme ulkomaailmaa tarkasti.

Logiikka ja emootiot 

Aivot ovat monimutkainen elin, jossa eri verkostot kiistelevät kuka käyttää valtaa. Tarkastellaan ajatusharjoituksena seuraavaa eettistä ongelmaa: Raitiovaunu vyöryy hallitsemattomasti kiskoja pitkin. Kauempana on neljä ihmistä kiskoilla ja sivustaseuraaja huomaa, että he ovat kuoleman vaarassa. Sivustaseuraaja voi kuitenkin vetää vivusta ja kääntää vaunun eri raiteelle, jossa kiskoilla on vain yksi ihminen. Ehkä suurinkin osa ihmisistä sivustaseuraajan asemassa varmaan saattaisi vetää vivusta, koska silloin pelastuisi neljä ihmistä ja vain yksi mahdollisesti menehtyisi.

Jatketaan ajatusharjoitusta hieman eri variaatiossa: Raitiovaunu syöksyy kiskoja pitkin ja neljä ihmistä on kiskoilla hengenvaarassa. Sivustaseuraaja seisookin tällä kertaa korokkeella ja hänen edessään on todella kookas henkilö, jonka keho varmaan pysäyttäisi raitiovaunun. Sivustaseuraajina meidän kuitenkin pitäisi tönäistä tämä kookas henkilö alas korokkeelta kiskoille juuri ennen vaunun tulemista kohdalle jotta vaunu pysähtyisi. Pystyykö sivustaseuraaja siihen, että uhraa yhden ihmisen hengen säästääkseen neljä muuta? Useimmat eivät pystyisi. Eikö kuitenkin kyse ole samasta ongelmasta, säästetään neljän ihmisen elämä sillä kun uhrataan yksi? Miksi ensimmäisessä esimerkissä useimmat vääntäisivät vivusta kuin jälkimmäisessä vain harvat työntäisivät ihmisen alas kiskoille?

Aivotutkimuksen kannalta vastaus on todella kiintoisa. Ensimmäisessä tapauksessa aktivoituvat aivojen ne osat, joita käytetään pääsääntöisesti loogiseen ratkaisuun. Tapaus näyttää olevan aivojen kannalta lähes tulkoon puhtaasti matemaattinen ongelma ja ratkaisu on sen mukainen. Jälkimmäisessä tapauksessa aktivoituvat aivojen niitäkin osia, jotka ovat tekemisissä emootioiden kanssa ja tiedostava minä sanoo, että ihmisen tappaminen on väärin, vaikka sen avulla voisikin pelastua neljä muuta ihmistä.

Tämä herättää luonnollisesti paljon kysymyksiä, mm. sen miksi joillakin ihmisillä aktivoituu loogisuutta käsittelevät aivojen osat ja miksi toisilla taas emootioita käsittelevät osat. Entäpä jos haluaisi itselleen tärkeissä päätöksissä painottaa loogisuutta tunteiden kustannuksella, olisiko mahdollista saada sopivia loogisten aivoalueiden ärsykkeitä, jotta päätökset olisivat analyyttisiä eivätkä tunteiden pohjalta tehtyjä? Mitäpä jos ennen päätöstä uravalinnan tekemisestä ihminen saisi halutessaan sopivia ärsykkeitä aivoihin, jolloin hän tekisi päätöksiä loogisesti eikä niinkään tunteenomaisesti?

Joka tapauksessa päätöksenteon säätämistä tapahtuu, vaikka emme sitä huomaa. Amerikkalaisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että ehdonalaistuomarit jakavat epäoikeudenmukaisesti tuomioita. Huonoimmat mahdollisuudet ovat niillä ehdonalaisuuteen pyrkivillä rikollisilla, jotka joutuvat tuomittaviksi aamu- tai iltapäivän viimeisinä, jolloin nälän tunne alkaa vaivata tuomareita. Parhaat mahdollisuudet ovat niillä rikollisilla, joiden anomukset käsitellään heti aamulla tai heti lounaan jälkeen, jolloin tuomarit ovat saaneet energialisäyksensä. Päättäjien vatsa ja vire ratkaisevat tuomiot.

Tutkimuksissa on havaittu myös poliittisten näkemysten ja emotionaalisten reaktioiden yhteys. Vapaaehtoisten koehenkilöiden aivoihin oli kytketty skanneri aktivaation mittaamista varten. Koehenkilöille näytettiin kuvia asioista, jotka yleensä herättävät inhoreaktion, kuten esim. kuvia hyönteisten pilaamasta ruoasta. Heti tämän jälkeen tehtiin toinen koe, jossa selvitettiin poliittisia asenteita. Tutkijat havaitsivat, että mitä enemmän ensimmäisen kokeen kuvat vapaaehtoisia inhottivat, sitä konservatiivisempia henkilöt asenteiltaan todennäköisesti olivat. Ovatko poliittiset valinnat tai valinnat ylipäätään sittenkään kovin tietoisia, vaan tapahtuvatko ne jossain aivoissa minne tiedostava minä ei yllä?

Kaikilla meillä ihmisellä on intuitiivinen käsitys omasta vapaasta tahdosta, mutta tutkijat ovat tehneet näppärän kokeen, jossa tunne vapaasta tahdosta osoitetaan illuusioksi. Koehenkilöiden piti ensin päättää, kumpaa kättä nostaisivat ja sen jälkeen nostaa kyseistä kättä. Seuraavassa vaiheessa, sen jälkeen kun tutkittavat olivat päättäneet kumpaa kättä nostavat, vasenta vai oikeaa, tutkijat stimuloivat koehenkilöiden liikeaivokuorta. Monet koehenkilöt totesivat silloin haluavansa nostaa juuri sen käden, jota manipuloitiin. Ensin he olivat kenties valinneet oikean käden, mutta aivostimuloinnin jälkeen vaihtoivatkin käden vasempaan, juuri niin kuin tutkijat olivat ajatelleet. Kiintoisaa oli, että kysyttäessä koehenkilöt totesivat itse halunneensa nostaa juuri sen käden kuin nostivat, vaikka tutkijat olivat saaneet valinnan aikaan ärsyttämällä aivoja. Tietoinen mieli ei kovin helposti anna periksi ajatuksesta, jonka mukaan me teemme päätökset itse.

On ollut suuri edistysaskel, kun on pystytty auttamaan implanteilla kuuroja ja sokeita, mutta kirjan kirjoittajan mukaan tulevaisuudessa emme tarvitse tekoelimiä, koska pystymme aistimaan dataa suoraan yhdistettynä kehoomme niin että se on osa välitöntä kokemustamme. Päivän sää, pörssikurssit tai muut päivitykset voidaan koodata sellaiseen muotoon, jota aivomme oppivat käsittelemään ja ymmärtämään ilman, että meidän tarvitse tuijottaa näyttöruutua tai kuunnella puhetta.

Tarvitaanko ylipäätään kehoa elämän jatkamisen kannalta, ovatko aivojen toiminnot muuta kuin sähkökemiaa, joka voisi toimia toisellakin alustalla kehon ja aivojen lisäksi, vaikkapa tietokoneessa? Tällöin mieli ymmärretään ikään kuin tietokoneohjelmaksi, joka voi toimia erilaisissa laitteissa. Kirjan kirjoittaja kuitenkin toteaa itsekin, että on kaksi eri asiaa, jos ohjelma pystyy tuottamaan tekstin "tämä pallo on pyöreä ja punainen" ja kokea ja ymmärtää mitä on punaisuus ja pallon pyöreys.

Tietoisuus  

Kirjoittaja ymmärtää tietoisuuden synnyn siten, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Eagleman kirjoittaa, vaikka aivojen tai kehon osilla sinällään ei ole tietoisuutta, niiden muodostamalla kokonaisuudella sellainen on. Tietoisuus ei siis ole mikään henki, vaan aivojen ominaisuus. Kirjoittaja on ns. emergentti materialisti.

Eagleman kysyy itse, voiko mieli syntyä mistä tahansa, missä on keskenään vuorovaikutuksessa olevia osia. Voiko esimerkiksi kaupungilla olla tietoisuus? (Eagleman, s. 208.). Voisiko millä tahansa verkostolla olla tietoisuus, jos sillä on tarvittavien osien lisäksi riittävä määrä vuorovaikutusta? Eagleman tuo esille kiinnostavan tutkimuksen, jossa tutkijat ovat ehdottaneet tietoisuudelle kvantitatiivista määritelmää. Sen lisäksi, että osat ovat vuorovaikutuksessa, tarvitaan juuri oikeanlainen osasten organisoituminen kokonaisuudeksi.

Tietoisuuden synty edellyttää täydellistä tasapainoa, tarvitaan sekä monimutkaisuutta erilaisten tilojen esittämiseen sekä tarpeellinen määrä kytkentöjä eri osien välillä. Tasapaino voidaan kvantifioida ja vain täsmälleen oikealle vaihteluvälille asettuvat järjestelmät kokevat tietoisuutta. Tämän määritelmän avulla voitaisiin arvioida, onko elottomilla järjestelmillä, kuten vaikkapa kaupungilla tietoisuus. Tietoisuus siis kirjan kirjoittajan mukaan voi muodostua mille tahansa organisaatiolle, jonka tietovirrat on organisoitu oikein. Uskokoon ken tahtoo, mutta itse pidän tuolla tavalla määriteltyä tietoisuutta vain ihmisen tietoisen mielen irvikuvana. Tässä onkin hyvä palauttaa mieleen, että Eagleman määritteli kirjassa suppeasti tietoisuuden valveilla olon ja nukkumisen erona. Ihmisen tietoisuus kuitenkin käsittää subjektiiviset tunteet ja mm. itsetajunnan, käsityksen siitä mitä on olla ihminen ja ymmärtää rajallinen olemassaolonsa. On aika vaikea ymmärtää, miten millä tahansa organisaatiolla voisi olla tällaisia subjektiivisia kokemuksia ja elämyksiä itsetietoisuudesta puhumattakaan.

David Eagleman on epäilemättä huippututkija ja hän kirjoittaa kiinnostavasti. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjasta puuttuu hakemisto, mikä on puute. Sen sijaan lopussa on hyödyllinen, joskin melko suppea sanasto