Loitsu vai rukous

Pälvikki oli jo lapsena oppinut rukoilemaan Jumalaa. Pälvikki luki iltarukouksen sängyssä hokemalla ikään kuin se olisi suoritus, joka oli saatava mahdollisimman nopeasti sanotuksi alusta loppuun. Sen jälkeen sai turvallisilla mielin jäädä odottamaan unta tai kuten Pälvikki tapasi tehdä, antaa mielikuvituksen lentää. Pälvikki kuvitteli asioita mielessään, miten hän kasvaisi isoksi tytöksi, menisi töihin ja ostaisi tyylikkäitä vaatteita ja olisi suosittu. 

Vuodet kuluivat ja Pälvikki luki edelleen iltarukouksen, vaikka ei enää kiinnittänyt sanojen sisältöön mitään huomiota. Iltarukouksesta oli tullut eräänlainen loitsu, jonka puoliääneen sanominen antoi turvallisen tunteen sekä nollasi päivän tapahtumat. 

Teini-iässä Pälvikki oli suurten tunteiden vietävissä kuten nuoret yleensä ovat. Kerran illalla hän huomasi kauhukseen, että hänen suustaan tuli kirosanojen tulva sillä hetkellä kun hän yleensä oli sanonut ääneen iltarukouksen. Pälvikki oikein pysähtyi, yks kaks elämä tuntui liian suurelta hallita, hän tunsi ihan konkreettisesti putoavansa jonnekin syvälle tai kaatuvansa elämän käänteiden alle. Ja sillä hetkellä iltarukouskaan ei enää tuonut sitä turvaa kuin lapsena. 

Pälvikki pohti, että pitäisikö hänen keskittyä entistä entistä enemmän iltarukoukseen ja miettiä niitä sanoja, mitä iltarukoukseen sisältyi. 

Pälvikki aloitti iltarukouksen mutisemisen ja yllätyksekseen hän joutui toteamaan, että ei edes ymmärtänyt rukouksen sanoja, joita oli sanomassa puoliääneen. Turhautuneena hän päätti lopettaa koko iltarukouksen. Onko Jumalaa edes olemassa, hän kysyi itseltään. Jos Jumala on olemassa, miten Hän vaikuttaa minun elämässäni, miten saan tarvittaessa yhteyden siihen Jumalaan, jota olen rukoillut lapsesta asti melkein joka ilta, hän pohdiskeli. 

Sinä yönä Pälvikki nukkui huonosti. Yöllä hänelle tuli erikoisen pelottava kokemus. Hän ei oikein tiennyt, oliko jo nukahtanut vai vielä valveilla, kun hän koki makaavansa selällään vain ohuen riu'un varassa. Pälvikki luuli, että ei pysty liikkumaan, mutta se oli itse asiassa helpotus, sillä hän pelkäsi kuollakseen sitä, että vahingossa liikahtaisi ja pienikin liikahdus saisi hänen putoamaan pohjattomaan rotkoon, jonne putoamista häntä esti vain se ohut riuku selän alla. 

Onneksi lopulta aamu koitti ja pelottava kokemus väistyi. Hän uskalsi liikuttaa jäseniään ja helpottu, kun huomasi rotkon poistuneen. 

Aamulla hän ei tuntenut itseään lainkaan virkistyneeksi, vaan olo oli päinvastoin kurja. Pelottava kokemus tuntui edelleen todelliselta, hän ei pystynyt varmasti sanomaan, oliko se totta vai unta. 

Yhtäkkiä hänet valtasi toivottomuus: jos Jumalaa ei olekaan olemassa, mikä on sitten elämän tarkoitus. 

Päivä kului normaaleissa askareissa ja tuli taas ilta. Pälvikkiä pelotti mennä vuoteeseen, sillä hän pelkäsi edellisen yön kokemuksen toistumista. Pakko oli kuitenkin mennä nukkumaan, mutta Pälvikki haki turvaa siitä, mistä me usein haemme silloin kun muita keinoja ei enää ole: lapsuudessa opituista tavoista.

Pälvikki yritti lukea tuttua iltarukousta, mutta totesi lopullisesti, että sanojen turha hokeminen ei häntä auttaisi, vaikka hän muuttaisi hokemisen rytmiä, äänen voimakkuutta tai vaikkapa sanojen ääntämisen painotusta. 

Pälvikiltä pääsi itku ja hän mietti pitäisikö hänen soittaa jollekin, joka voisi ja osaisi häntä auttaa. Miten hän kehtaisi kääntyä kenenkään puoleen, hän mietti. Pälvikki otti kuitenkin kännykän käteensä ja avasi nettiyhteyden. Toki hän tiesi, että iltarukous pohjautui Uuden testamentin sanomaan, joten hän etsi netistä Uuden testamentin ja alkoi lukea Johanneksen evankeliumia. 

Kukaan ei ollut kuuntelemassa, mutta siitä huolimatta Pälvikki alkoi yksin lukea ääneen evankeliumia. Se rauhoitti kummasti, vaikka aivan kaikkea Pälvikki omasta mielestään ei ymmärtänyt. “Joka uskoo minuun, hänen sisimmässään on juokseva elävän veden virrat.” Se oli kaunista ja sen saattoi kukin ymmärtää omalla tavallaan. Pälvikki polvistui vuoteen ääreen ja rukoili ääneen: Jumala, minäkin toivoisin, että minun sisimmässäni juoksisivat elävän veden virrat. 

Tuo rukous oli alku. Siitä illasta alkaen Pälvikki ei enää koskaan pelkän tavan tai tottumuksen vuoksi hokenut iltarukousta sanoina, joita hän ei oikeastaan sisäistänyt, vaan yritti omin sanoin puhua Jumalan kanssa, jonka läsnäolon hän tunsi päivä päivältä yhä paremmin. 

Paljon myöhemmin Pälvikki luki psykologin kirjoituksen unihalvauksesta ja ymmärsi kokeneensa silloin kauheana yönä jonkinlaisen unihalvauksen. 

Unihalvaus määritellään uni- ja valvetilan sekoittumisena. Lisäksi usein kyse on vilkeunen (REM) ja perusunen vaiheiden siirtymisen epäonnistumisesta, jolloin unet sekoittuvat valvetilaan.

Unihalvaukseen kuuluu myös tasapainoaistin häiriintyminen, jolloin ihminen usein kokee olevansa ohuen riu’un tai langan varassa, kuten Pälvikki koki. 

Samoin unihalvaukseen voi kuulua tilapäinen halvaantuminen, joka tarkoittaa sitä, että aivot eivät lähetä lihaksiin komentoja. Pelottavalle kokemukselle oli siis olemassa luonnollinen selitys, jonka Pälvikki myöhemmin oppi.

Pälvikki oppi rukoilemaan. Oppimiseen liittyi kammottava kokemus, jolle löytyi luonnollisia, ihmisen psykologiaan liittyvät syitä. Kammottavat kokemukset ja rukoileminen eivät suinkaan aina kulje yhdessä. Rukoilemaan voi oppia kuka tahansa, joka haluaa keskustella Jumalan kanssa. Sen voi tehdä monin eri tavoin, vaikka puhumalla asioistaan omin sanoin Hänelle, joka kuulee sanattomat huokauksetkin. 

Jumala tuntui tulevan Pälvikille rukouksen aikana yhä läheisemmäksi ikään kuin Hän olisi läsnä. Se sai Pälvikin rukoilemaan yhä useammin ja yhä keskittyneemmin, koska hän tunsi rauhoittuvansa kun koki Jumalan läheisyyden ja läsnäolon. 

Kuolemanrajakokemuksen ja muiden outojen kokemusten psykologia

Jukka Häkkinen: Outojen kokemusten psykologia. Docendo 2018.

Jukka Häkkinen on kirjoittanut kiinnostavan ja asiantuntevan kirjan outojen kokemusten psykologiasta. 

Häkkinen esittelee seuraavat asiat psykologian ja aivotutkimuksen näkökulmasta: kehostapoistuminen, déja vu -kokemukset, kuolemanrajakokemukset, unihalvaus, synestesia sekä enteet mm. enneunet.

Kehostapoistuminen

Kehostapoistumiskokemuksen tyypillinen kertomus on sellainen, jossa leikkaussalissa leikattavana oleva ihminen on kuolemaisillaan. Hänelle tulee kokemus, jossa hän huomaa katselevansa itseänsä ja vaikkapa koko leikkaussalia jostain katon rajasta. Hänen henkensä kuitenkin pelastuu ja hän palaa kertomaan siitä, että irtaantui jo kehostaan eli sielu tai henki irtosi ruumiista.

Psykologinen selitys liittyy niinkin itsestään selvään asiaan kuin kokemukseen omassa kehossa olemisesta. Aivoissa on osa (temporoparietaalinen liitos), joka liittää yhteen aisteista tulevaa tietoa. Se myös luo mallin siitä, minkälainen kehomme on, missä asennossa ja mitä tekemässä. Joskus erilaisten tilanteiden seurauksena tuo aivojen osa ei pysty yhdistämään näkö-, kosketus-, asento- ja tasapainoaistin tietoa normaalilla tavalla. Jos kehotietoisuutta ylläpitävät aivojen osat eivät toimi oikein tai menevät epäkuntoon, eheän kehotietoisuuden kokemus hajoaa säpäleiksi.

Kun aistien antaman informaation yhdistäminen epäonnistuu ja ns. neuromatriisi hajoaa, voi syntyä tilanne, jossa henkilö kokee irtautuvansa kehostaan. Varsinkin silloin kun tasapainojärjestelmän toiminta häiriintyy ja samanaikaisesti muista aisteista tulevan tiedon yhdistelyssä on ongelmia, aivot yrittävät luoda uuden mallin entisen hajonneen tilalle, jolloin ihmiselle saattaa tulla outoja kokemuksia kuten tunne kehostapoistumisesta. Tällöin henkilö kokee hyvin elävästi tarkastelevansa itseään ja ympäristöään jostain kehon ulkopuolelta.

Tuollaisessa tilanteessa on vähän epävarmaa kuinka paljon ihminen saa edelleen aistien kautta tietoa. Hän voi kuitenkin muistaa mitä on nähnyt lähiympäristöstään ja mitä on kuullut muiden puhuvan esim. leikkaussalin henkilöistä ja esineistä. Nämä voivat olla hyvinkin tarkasti muistissa sen jälkeen kun kokemus on ohitse. Aistien ja muistojen antama informaatio on muuntautunut henkilölle visuaaliseen muotoon ja hän uskoo nähneensä asiat, jotka ovat kenties vain kuultuja ja muistettuja.

Déja vu -kokemukset

Varmaan jokaiselle meistä tulee joskus uudessa paikassa tai tilanteessa tuntemus, että tämä on tapahtunut ennenkin. Tässä kokemuksessa on kaksi osaa, ensin tunne tuttuudesta ja sen jälkeen tunne, että tässä ei pitäisi olla mitään tuttua.

Tunnistettaessa asioita, esineitä tai kasvoja muistissa on kaksi erillistä prosessia, intuitiivinen ja analyyttinen (eli tietoinen), jotka käyttävät eri muistijärjestelmiä. Psykologian kannalta déja vu -kokemus on metakognitiivinen 'tiedote' virheestä. Koemme ensin jonkin tilanteen intuitiivisesti tutuksi, mutta pian huomaamme, että muistista ei löytynytkään tuttuuden kokemukselle vastinetta.

Kuolemanrajakokemukset

Kun kiihtyvyysvoima puristaa hävittäjälentäjää, veri pakkautuu alaraajoihin ja lentäjät voivat menettää hetkellisesti tajun hapen puutteen vuoksi. Näin tapahtuu myös kuoleman hetkellä, hapenpuutteen vuoksi verenkierto ja hengitys pysähtyvät. Kun aivot kärsivät hapen puutteesta, se voi tuottaa kummallisia aistimuksia. Hävittäjälentäjillä voi olla samankaltaisia kokemuksia kuin kuolemanrajakokemuksia kokeneilla.

Kuolemanrajakokemuksen kaltaisia kokemuksia on raportoitu myös mm. huumeiden käytön ja joidenkin sairausten yhteydessä sekä hyperventilointitilanteissa.

Joissakin tutkimuksissa rottien sydämen pysähdyttyä seurattiin aivosähkökäyrää ja havaittiin, että aivoissa syntyi voimakas aktivaatiopiikki. Aivoihin tuli välittäjäaineiden hyökyaalto sisältäen normaaliin verrattuna moninkymmenkertaisesti noradrenaliinia, serotiinia, dopamiinia, gamma-aminovoihappoa sekä asetyylikoliinia. Jos vastaavaa tapahtuu ihmiselle sydämen pysähtyessä, on helppo uskoa, että tämä voi tuottaa mitä oudoimpia kokemuksia ja elämyksiä.

Noradrenaliini liittyy kokemukseen havaintojen selkeydestä ja kirkkaudesta, dopamiini kognitiiviseen prosessointiin ja eloisiin tunnekokemuksiin sekä serotiini hallusinaatioihin ja mystisiin kokemuksiin.

Kun sydän pysähtyy ja aivoissa on vielä voimakasta aktivaatiota, kokemukset voivat olla niin voimakkaita, että mennyt elämä näyttäytyy sekunneissa täysin uudessa valossa. Ehkä kuoleman rajalla ei olekaan mitään pelättävää, jos aivot tuottavat kuoleman hetkellä miellyttävän kokemuksen kuten monissa kuolemanrajakokemuksissa on kuvailtu. Kuoleman rajalla käyneet ovat raportoineet 

lämpimästä ja lempeästä 

olotilasta, kirkkaasta valosta ja ymmärryksestä, joka on usein saanut panemaan elämänarvot uusiksi niiltä, jotka vielä palasivat elämään rajalta.

Kuriositeettina mainittakoon, että lääketiede tuntee myös ns. Lasarus-ilmiön. Erään pikkutytön sydän oli pysähtynyt ja tyttöä elvytettiin. Pulssia ei havaittu ja kahden minuutin kuluttua tyttö julistettiin kuolleeksi. Perhe oli läsnä ja pyysi lupaa olla hetken tytön kanssa. Kului viisitoista minuuttia ja elvytyksessä käytetty hengitysputki poistettiin ja äiti nosti tytön syliin. Tyttö alkoi saman tien hengittää. (Häkkinen 2018, s. 99.)

Unihalvaus 

Jos unta häiritsee tunne siitä, että joku demoni, olento tai hirviö on tullut huoneeseen missä nukkuu, sille on psykologinen selitys. Uni- ja valvetilan säätelyssä on häiriöitä, jotka saavat unikuvien ja valvetilan sekoittumaan. Kyse ei ole vain unesta, vaan eräänlaisesta aivojen aikaan saamasta tai tuottamasta todellisuudesta, johon unikuvia projisoituu. Tyypillisesti kyse voi olla vilkeunen (eli REM-unen) ja perusunen välillä tapahtuvan siirtymisen epäonnistumisesta. Vilkeunien outo unimaailma tulee ikään kuin perusunen päälle ja ihminen on vain osittain unessa.

Unihalvaus on pelottava kokemus kenelle tahansa. Pelottavuutta lisää tilapäinen halvaantuminen, minkä seurauksena ainoastaan silmiä liikuttavat ja hengitystä kontrolloivat lihakset toimivat eli tapahtuu lihaslama. Aivot estävät lihaksiin menevät käskyt.

Unihalvaus voi ilmetä myös tasapainojärjestelmän hallusinaatioina. Ihmiselle saattaa tulla kokemus ohuen kepin tai langan varassa nukkumisesta, jolloin pienikin liikahdus saattaa pudottaa ihmisen pohjattomaan kuiluun. Tällaiset kokemukset syntyvät kun kehon asennon ja liikkeiden aistimisesta vastaavat aivoalueet aktivoituvat unihalvauksen aikana.

Synestesia

Joillakin ihmisillä kirjaimet tai joskus sävelet näkyvät väreinä. Kyseessä saattaa olla se, että henkilön aivoalueet ovat poikkeuksellisella tavalla yhteydessä toisiinsa. Tällaisella henkilöllä on ylimääräisiä yhteyksiä aivoissa, jotka tuottavat synesteettisiä kokemuksia. Toisaalta on väitetty, että kyse on eroista aivojen tietojenkäsittelyssä. Korkeammilta tasoilta alemmille tasoille menevät palautesignaalit menevätkin väärään osoitteeseen. Kolmas selitys on perinnöllinen taipumus hermosyiden poikkeukselliseen kasvuun.

Enteet

Onko enteitä tai enneunia olemassa? Kyseessä on ns. illusorinen korrelaatio. Ajattelen jotain henkilöä ja sitten tapaan samana päivänä kyseisen henkilön pitkästä aikaa. Muistettakoon kuitenkin, että ihminen miettii ohimennen valtavan määrän asioita ja henkilöitä päivän mittaan. Jos mietin henkilöä A ja sitten törmään samaan henkilöön, voi olla että vuoden aikana useana kymmenenä päivänä olen myös ohimennen ajatellut henkilöä A, enkä silti ole törmännyt häneen. Vastaavasti en ole ajatellut henkilöä B, mutta olen kuitenkin törmännyt henkilöön B eri yhteyksissä vaikkapa kymmenen kertaa, vaikka en ole tietoisella tasolla sitä mitenkään huomannut. Aivot vain noteeraavat paremmin sen kun asioilla näyttäisi olevan yhteys, koska aivot haluavat säännönmukaisuuksia.

Lisäksi tähän tyypillisesti liittyy ns. vahvistusvinouma, ihminen muistaa paremmin sellaiset dramaattiset tapahtumat kuin että ajattelin henkilöä ja hän soitti minulle kuin sen, että ajattelin henkilöä, joka ei kuitenkaan soittanut enkä muutenkaan törmännyt häneen missään. Jälkimmäinen unohtuu, ensimmäisen me muistamme, se vahvistuu ikään kuin itsestään muistissamme, koska siihen liittyy mielemme luoma kiinnostava yhteys.