Ainakin juhlapuheissa poliitikot saattavat puhua korkeimman kaitselmuksesta, vaikka harvoin täsmentävät mitä sillä tarkoittavat.
Yleensä K. J. Ståhlberg oli pidättyväinen kertomaan julkisesti suhteestaan uskontoon.
Sotien jälkeen 1945 Ståhlberg täytti 80 vuotta ja hänen kunniakseen järjestetyssä kansalaisjuhlassa Ståhlberg sanoi luottavansa Suomen selviytyvän omalla työllään sekä “korkeimman kaitselmuksen avuin”.
Päiväkirjamerkintöjen valossa presidentti Relander paljastuu uskonnolliseksi tai jopa uskovaksi, sillä Jumala ja Korkein ovat aika paljon esillä.
Relander oli myös rukouksen ystävä, joka kehotti muitakin rukoilemaan.
Presidentti Svinhufvudin viimeiset terveiset Suomen kansalle olivat: “Luota vain Jumalaan, itseesi ja oikeuden voittoon.”
Svinhufvud halusi sitoa Suomen vahvan Saksan yhteyteen. Vahva Saksa saattoi oli eräänlainen jumalhahmon korvike.
Kiinnostavaa on myös Svinhufvudin ja muiden ns. perustuslaillisten usko oikeuteen ja oikeuden voittoon. Oikeus ei ollut mitään pelkästään ihmisten laatimaa tai sopimaa, vaan taustalla oli ilmi selvästi usko ihmisiä suurempaan ylimaalliseen oikeudenmukaisuuteen tai luonnonoikeuteen.
Kyösti Kalliota voidaan pitää avoimesti uskonnollisena presidenttinä, joka ei arkaillut Jumalan nimen lausumista julkisuudessa.
Talvisodan ankarina päivinä Kallio loi henkeä suomalaisiin puhumalla useasti myös Jumalasta ja korostamalla, että maallisesti epätasaisessa taistelussa Jumala oli suomalaisten puolella.
Puheissaan presidentti Ryti saattoi viitata oikeudenmukaisen Kaitselmuksen johdatukseen, vaikka persoonaltaan oli rationaalinen älykkö.
Mannerheim kirjoitti sodan aikana useasti Korkeimman johdatuksesta ja kaitselmuksesta.
Myös J. K. Paasikivi toi usein esille kaitselmuksen johdatuksen. Erityisesti hän pohti sitä, miten kaitselmus on toiminut pienten valtioiden kohdalla. Pienten valtioiden asema ei usein ollut helppo, mutta Suomen osalta Paasikivi saattoi todeta: “Mutta ihmeellisesti on Kaitselmuksen käsi kansamme kohtaloita tähän asti ohjannut”.
Presidentti Kekkonen oli machiavellistinen vallankäyttäjä, joka ei julkisesti puhunut eikä ilmeisesti yksityisesti kirjoittanut Jumalasta.
Presidentti Koivisto arvosteli sekä kirkkoa että kirkonmiehiä. Lapsuuden perintönä Koivisto tunsi Raamatun sen verran hyvin, että ei voinut hyväksyä yksittäisten Raamatun jakeiden käyttöä puoltamaan esim. myönteistä pakolaispolitiikkaa.
Koivisto kutsui itseään “valtakunnan protestantiksi” (väännös termistä valtakunnan presidentti). Koiviston mielipiteitä Baltian maiden itsenäistymisestä, Balkanin sodista ja Venäjästä arvostellaan edelleen. Samoin edelleen kritisoidaan voimakkain sanoin Koiviston halua pelastaa 1990-luvun laman aikana pankit, mutta ei velallisia.
Mauno Koiviston ajatusmaailmassa ja toiminnassa joidenkin valtioiden ja kansojen on ilmiselvästi sijaiskärsittävä jotta kansainvälinen järjestelmä pysyisi koossa ja toimintakykyisenä.
Koivisto oli poliittinen taktikko, joka kuitenkin paradoksaalisesti paheksui poliittisten suhdanteiden hyväksikäyttöä.
Suomen presidenteistä Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen ovat selkeimmin olleet internationalisteja ja globalisteja. Myös heidän uskonnollisuutensa tukee tällaista näkemystä, Ahtisaari oli kehitysmaiden ja kehitysyhteistyön ymmärtäjä sekä myös lähetystyön ymmärtäjä.
Halonen painotti kristinuskon moraalioppia ja vuorisaarnan opetusta. Molemmat sekä puhuivat että toimivat käytännössä maailmankansalaisuuden puolesta.
Muiden presidenttien (Sauli Niinistö ehkä välimaastossa) kohdalla uskonnolliset näkemykset ovat pikemminkin valahtaneet perinteisen poliittisen realismin oppeihin, joissa painotetaan kansan ja valtion etua maailmankansalaisuuden kustannuksella.
Suomessa tämä on suuressa määrin perintöä Snellmanin filosofiasta, jonka mukaan ihmisten tulee toimia perheen, yhteiskunnan ja valtion hyväksi, mutta kukaan ei voi tietää, miten voisi toimia koko ihmiskunnan hyväksi. Ihmiskunnan etu toteutuu kun huolehditaan valtion edusta.
Sen jälkeen kun Sauli Niinistö pelastui Thaimaan tsunamin kourista jouluna 2004, hän totesi mielestäni olennaisen asian: “pelastumisessa oli sattumalla tai sitten jollain suojeluksella asiaa”.
Johdatus, suojelus tai kaitselmus usein määritellään sattuman kautta. Jos tarkastellaan sattuman eri lajeja, tällöin useimmiten tarkoitetaan yhteensattumia. Kausaaliset tapahtumaketjut kohtaavat tavalla, mikä kokijasta tai tarkkailijoista tuntuu joko käsittämättömältä yhteensattumalta tai sitten korkeimman johdatukselta.
Varsinkin hädän hetkellä tullut yhteensattumien tuoma apu tuntuu usein kuin Jumala olisi puuttunut tapahtumien kulkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti