Loitsu vai rukous

Pälvikki oli jo lapsena oppinut rukoilemaan Jumalaa. Pälvikki luki iltarukouksen sängyssä hokemalla ikään kuin se olisi suoritus, joka oli saatava mahdollisimman nopeasti sanotuksi alusta loppuun. Sen jälkeen sai turvallisilla mielin jäädä odottamaan unta tai kuten Pälvikki tapasi tehdä, antaa mielikuvituksen lentää. Pälvikki kuvitteli asioita mielessään, miten hän kasvaisi isoksi tytöksi, menisi töihin ja ostaisi tyylikkäitä vaatteita ja olisi suosittu. 

Vuodet kuluivat ja Pälvikki luki edelleen iltarukouksen, vaikka ei enää kiinnittänyt sanojen sisältöön mitään huomiota. Iltarukouksesta oli tullut eräänlainen loitsu, jonka puoliääneen sanominen antoi turvallisen tunteen sekä nollasi päivän tapahtumat. 

Teini-iässä Pälvikki oli suurten tunteiden vietävissä kuten nuoret yleensä ovat. Kerran illalla hän huomasi kauhukseen, että hänen suustaan tuli kirosanojen tulva sillä hetkellä kun hän yleensä oli sanonut ääneen iltarukouksen. Pälvikki oikein pysähtyi, yks kaks elämä tuntui liian suurelta hallita, hän tunsi ihan konkreettisesti putoavansa jonnekin syvälle tai kaatuvansa elämän käänteiden alle. Ja sillä hetkellä iltarukouskaan ei enää tuonut sitä turvaa kuin lapsena. 

Pälvikki pohti, että pitäisikö hänen keskittyä entistä entistä enemmän iltarukoukseen ja miettiä niitä sanoja, mitä iltarukoukseen sisältyi. 

Pälvikki aloitti iltarukouksen mutisemisen ja yllätyksekseen hän joutui toteamaan, että ei edes ymmärtänyt rukouksen sanoja, joita oli sanomassa puoliääneen. Turhautuneena hän päätti lopettaa koko iltarukouksen. Onko Jumalaa edes olemassa, hän kysyi itseltään. Jos Jumala on olemassa, miten Hän vaikuttaa minun elämässäni, miten saan tarvittaessa yhteyden siihen Jumalaan, jota olen rukoillut lapsesta asti melkein joka ilta, hän pohdiskeli. 

Sinä yönä Pälvikki nukkui huonosti. Yöllä hänelle tuli erikoisen pelottava kokemus. Hän ei oikein tiennyt, oliko jo nukahtanut vai vielä valveilla, kun hän koki makaavansa selällään vain ohuen riu'un varassa. Pälvikki luuli, että ei pysty liikkumaan, mutta se oli itse asiassa helpotus, sillä hän pelkäsi kuollakseen sitä, että vahingossa liikahtaisi ja pienikin liikahdus saisi hänen putoamaan pohjattomaan rotkoon, jonne putoamista häntä esti vain se ohut riuku selän alla. 

Onneksi lopulta aamu koitti ja pelottava kokemus väistyi. Hän uskalsi liikuttaa jäseniään ja helpottu, kun huomasi rotkon poistuneen. 

Aamulla hän ei tuntenut itseään lainkaan virkistyneeksi, vaan olo oli päinvastoin kurja. Pelottava kokemus tuntui edelleen todelliselta, hän ei pystynyt varmasti sanomaan, oliko se totta vai unta. 

Yhtäkkiä hänet valtasi toivottomuus: jos Jumalaa ei olekaan olemassa, mikä on sitten elämän tarkoitus. 

Päivä kului normaaleissa askareissa ja tuli taas ilta. Pälvikkiä pelotti mennä vuoteeseen, sillä hän pelkäsi edellisen yön kokemuksen toistumista. Pakko oli kuitenkin mennä nukkumaan, mutta Pälvikki haki turvaa siitä, mistä me usein haemme silloin kun muita keinoja ei enää ole: lapsuudessa opituista tavoista.

Pälvikki yritti lukea tuttua iltarukousta, mutta totesi lopullisesti, että sanojen turha hokeminen ei häntä auttaisi, vaikka hän muuttaisi hokemisen rytmiä, äänen voimakkuutta tai vaikkapa sanojen ääntämisen painotusta. 

Pälvikiltä pääsi itku ja hän mietti pitäisikö hänen soittaa jollekin, joka voisi ja osaisi häntä auttaa. Miten hän kehtaisi kääntyä kenenkään puoleen, hän mietti. Pälvikki otti kuitenkin kännykän käteensä ja avasi nettiyhteyden. Toki hän tiesi, että iltarukous pohjautui Uuden testamentin sanomaan, joten hän etsi netistä Uuden testamentin ja alkoi lukea Johanneksen evankeliumia. 

Kukaan ei ollut kuuntelemassa, mutta siitä huolimatta Pälvikki alkoi yksin lukea ääneen evankeliumia. Se rauhoitti kummasti, vaikka aivan kaikkea Pälvikki omasta mielestään ei ymmärtänyt. “Joka uskoo minuun, hänen sisimmässään on juokseva elävän veden virrat.” Se oli kaunista ja sen saattoi kukin ymmärtää omalla tavallaan. Pälvikki polvistui vuoteen ääreen ja rukoili ääneen: Jumala, minäkin toivoisin, että minun sisimmässäni juoksisivat elävän veden virrat. 

Tuo rukous oli alku. Siitä illasta alkaen Pälvikki ei enää koskaan pelkän tavan tai tottumuksen vuoksi hokenut iltarukousta sanoina, joita hän ei oikeastaan sisäistänyt, vaan yritti omin sanoin puhua Jumalan kanssa, jonka läsnäolon hän tunsi päivä päivältä yhä paremmin. 

Paljon myöhemmin Pälvikki luki psykologin kirjoituksen unihalvauksesta ja ymmärsi kokeneensa silloin kauheana yönä jonkinlaisen unihalvauksen. 

Unihalvaus määritellään uni- ja valvetilan sekoittumisena. Lisäksi usein kyse on vilkeunen (REM) ja perusunen vaiheiden siirtymisen epäonnistumisesta, jolloin unet sekoittuvat valvetilaan.

Unihalvaukseen kuuluu myös tasapainoaistin häiriintyminen, jolloin ihminen usein kokee olevansa ohuen riu’un tai langan varassa, kuten Pälvikki koki. 

Samoin unihalvaukseen voi kuulua tilapäinen halvaantuminen, joka tarkoittaa sitä, että aivot eivät lähetä lihaksiin komentoja. Pelottavalle kokemukselle oli siis olemassa luonnollinen selitys, jonka Pälvikki myöhemmin oppi.

Pälvikki oppi rukoilemaan. Oppimiseen liittyi kammottava kokemus, jolle löytyi luonnollisia, ihmisen psykologiaan liittyvät syitä. Kammottavat kokemukset ja rukoileminen eivät suinkaan aina kulje yhdessä. Rukoilemaan voi oppia kuka tahansa, joka haluaa keskustella Jumalan kanssa. Sen voi tehdä monin eri tavoin, vaikka puhumalla asioistaan omin sanoin Hänelle, joka kuulee sanattomat huokauksetkin. 

Jumala tuntui tulevan Pälvikille rukouksen aikana yhä läheisemmäksi ikään kuin Hän olisi läsnä. Se sai Pälvikin rukoilemaan yhä useammin ja yhä keskittyneemmin, koska hän tunsi rauhoittuvansa kun koki Jumalan läheisyyden ja läsnäolon.