Uran valinta

Reijon ura näytti olevan nousujohteinen. Hän oli muodollisesti pätevä, aluksi hän oli innostunut kehittämään omaa alaansa ja mikä merkittävintä, ylin johto oli kiinnostunut hänen ideoistaan. 

Reijo oli paikkakunnan omia poikia. Hän kuului löyhään verkostoon, jota kutsuttiin nimellä "kauppalan pojat". Kaveria autetaan, se oli ensimmäinen sääntö.

Reijolle oli pedattu paikka johtajaksi. Reijo valittiin johtajaksi, koska hänellä oli sekä nostetta että myötätuulta.

Reijo oli pidetty esimies. Vieläkin baarissa saatetaan muistella Reijon johtajan aikaa myönteisesti. Hyviä johtajia on harvassa ja heidät muistetaan. Tosin yksikään muistelija ei ollut töissä Reijon alaisena.

Kauan Reijo ei johtajana viihtynyt, sillä hän paloi loppuun. Ensin hän kyllästyi ja sen jälkeen hän alkoi puhua burnoutista ja masennuksesta. 

Historian pyörä pyörähtää joskus pienten marginaalien ansioista, samoin elämänkulku. Reijon elämän suunta vaihtui, vaikka mitään merkittävää ei oikeastaan tapahtunut. Hän ei joutunut työpaikalla vaikeuksiin, siinä vaiheessa avioliitto toimi ainakin jotenkin ja arki näytti olevan kunnossa. 

Aivan varmaa on, että Reijo alkoi kärsiä, mutta ainakaan aluksi syy ei ollut depressio. Ehkä sairauden sijaan voisi puhua vain toivottomuudesta tai kyynisyydestä. Filosofit varmaan antaisivat tuollaisessa tapauksessa ahdistuksen tai tarkoituksettomuuden diagnoosin. Kyseessä on kuolemansairaus. 

Reijo hakeutui työterveyslääkärin vastaanotolle ja valitti masennusta. Kun kysyttiin omaa arvioita syystä, hän sanoi vaikeudet työpaikalla. 

Se oli tietysti totta, kaikilla on jonkinlaisia vaikeuksia työpaikalla, ihmissuhteet eivät toimi, muut eivät arvosta ja kollegat ovat kateellisia ja pimittävät kriittistä tietoa.

Se ei ollut totta, koska varsinaisia vaikeuksia ei ollut, alaiset eivät kiusanneet, ei ollut palkan suhteen ongelmaa, koska se oli taulukon yläpäässä eikä irtisanominen uhannut. 

Ensin Reijo jäi sairauslomalle. Sitten hän palasi töihin, mutta ei enää pystynyt keskittymään työntekoon samalla tavalla kuin aikaisemmin. Välillä Reijo kävi töissä, välillä hän oli sairauslomalla. Muutama vuosi kului ja Reijo istui yhä useammin iltaa baarissa. Lääkkeitäkin hän söi, sen hän kertoi itse. 

Lopulta Reijolle kirjoitettiin eläkepaperit ja hän siirtyi työkyvyttömyyseläkkeelle. Johtajat pääsivät ainakin siihen aikaan melko helposti sairauseläkkeelle, helpommin kuin rivityöläiset.

Miranda oli hyvä kaveri Reijon kanssa jo niiltä ajoilta kun Reijo oli johtaja. Reijo oli siihen aikaan vakioasiakas Mirandan baarissa. 

Reijo oli rehellisesti tunnustanut, että jotakin kummaa tapahtui hänen elämässään sillä hetkellä kun hän maksoi asuntovelan viimeisen erän. Hän ei yhtäkkiä tuntenut itseään täysin vapaaksi, mutta jonkinlaisen helpotuksen tunteen hän koki, vaikka joitakin muita velkoja jäikin jäljelle. 

Sen sijaan, että hän olisi miettinyt, pitäisikö perheen kanssa ruveta miettimään entistä uudemman ja tilavamman asunnon etsimistä ja ostamista, hän olikin päättänyt mielessään hypätä oravanpyörästä pois. 

Reijo taisi tajuta, että kun lapset olisivat pian omillaan, aikaisempaa suurempi asunto olisi vain oman varallisuuden näyttämistä, ei asumismukavuuden lisäämistä. 

Samalla tavalla uralla eteneminen oli ennen muuta kilpailua, ei sen tekemistä, mistä pitää ja mitä arvostaa. Johtajan rooliin sopii kuka tahansa, ajatteli Reijo. Sellaisesta työstä ihminen ei oikeastaan kovin paljon nauti.

Reijo oli kokenut omalla tavallaan eksistentiaalisen kriisin. Hän käytti itse tuota määritelmää. Työ oli ihan oikeasti alkanut tuntua merkityksettömältä. Hän oli tajunnut käyneensä töissä vain roolin, palkan ja näyttämisen halun takia. Palkan hän tarvitsi lainanlyhennyksiin ja perheen elättämiseen. 

Vaikka se olisi liioittelua, mielestäni voidaan sanoa, että Reijo valitsi virkauran sijaan mielenterveyspotilaan uran. 

Reijon vaimo lähti. Lapset eivät halunneet tavata isää ja Reijo kulutti aikaa baarissa.

Jonkin ajan kuluttua Reijo kärähti rattijuoppoudesta. Se nopeutti alamäkeä, sillä Reijo luovutti ja kaatoi viimeisetkin kulissit elämästään.

Kun kerta toisensa jälkeen kuuntelin Mirandan kertomusta, mietin, miksi Reijolle ei ollut riittänyt tasaisen puurtajan rooli. Kun kysyin Mirandan mielipidettä, hän pohtimatta sanoi, että Reijolle mikään ei riittänyt. Silloin ei ole enää motivaatioita tavoitella mitään.

Minusta se oli pätevä analyysi. Reijo oli saavuttanut kaiken muutamassa hetkessä. Ensimmäiset päivät johtajana olivat varmaan kertoneet, minkälaisia hänen työuransa loput päivät olisivat. 

Jostakin tuli mieleeni ajatus, että jotkut ovat kuin uhkapelureita, jotka kaiken aikaa yhtäältä pelkäävät ja toisaalta alitajuntaisesti toivovat häviävänsä lopulta kaiken, jopa elämänsä.

Turha kuolemantapaus

Partanen oli entinen kapiainen. Hän oli tottunut komentamaan ja juopottelemaan. Välillä Partanen istui baarissa, välillä hän juopotteli niin raskaasti ettei päässyt käymään baarissa

Partanen vihasi yhtä keskussairaalan sairaanhoitajaa yli kaiken. Me yritimme aina välillä kysellä, mistä syystä Partanen inhosi hoitajaa niin paljon. Partanen vain toisti, että hän vihaa ja inhoa sitä ämmää ja aikoo vielä yhtenä päivänä tappaa sen.

Baarissa sanotaan ja puhutaan, mutta Partasen puheet olivat pelottavia. Kaikki me toivoimme niiden olevan pelkkiä puheita. Partanen tuntui olevan sellainen mies, joka voisi tehdä sen mitä uhkasi.

Kuulimme monta kertaa, että Partanen oli ollut hoidettavana keskussairaalassa ja hoitaja oli kieltäytynyt antamasta kipulääkettä, vaikka Partanen oli pyytänyt ja suorastaan anonut. Partanen kertoi kärsineensä koko yön suunnattomia kipuja hoitajan takia. Kun kysyimme, miksi hoitaja oli kieltäytynyt antamasta lääkettä, Partanen sanoi, että hoitajan olisi pitänyt ottaa yhteyttä päivystävään lääkäriin, mitä hoitaja ei halunnut tehdä. 

Ymmärsimme, että yhden yöt kivut olivat jättäneet kipuja suuremman jäljen Partanen. Kipua ja kärsimystä ei kannata vähätellä, yhden yön kivut voivat olla jotain käsittämättömän rankkaa, mutta aivan selvää on, että Partasen mielessä kyse ei ollut yhden yön kärsimyksistä vaan suhteettoman suuresta osasta koko elämäntarinaa.

Muina öinä sairaalassa Partanen oli saanut tarvitsemaansa kipulääkitystä. Jos sairaalassa vietetyn ajan kaikki muut yöt olivat sujuneet paremmin kuin tuo yksi kivulias yö, ne unohtuivat. Jos kyseisen vuoden muut yöt olivat kivuttomia, nekin unohtuivat. Partanen muisti vain sen yhden kauhean yön, jolloin kipulääkettä ei annettu ja hän kärsi. 

Ihminen on tarinankertoja. Tarinat ovat keskeisiä elämässämme. Kun kerromme tarinoita itsestämme, saamme joskus elämäämme jopa uuden suunnan tai mission. Partasen tarinan olennaisina elementteinä olivat yksi karmean kivulias yö ja hoitajan syyllisyys. 

Tilastollinen fakta on, että kyse oli yhdestä yöstä ja vuodessa on yli kolme ja puolisataa muuta yötä. Mutta se yksi yö jäi muistoihin, vaikka se suhteutettuna kolmeen ja puoleen sataan on vähän. Partaselle vain kävi niin, että hän ei halunnut muistaa muita öitä.

Ajan kulumisen kokeminen on kiintoisa ilmiö. Joskus aika vain kuluu, toisinaan me koemme ajan tihentyvän siten, että jokainen hetki tuntuu kestävän ja kestävän. Aika on läsnä eikä kulu.

Partasen tarina oli kivulias yö ja tarinaa seurasi missio, mihin liittyi puhe hoitajan tappamisesta. Tosin me baarissa olimme jo niin turtuneita sekä tarinaan että missioon, että emme enää ottaneet kovin vakavasti Partasen juttuja. 

Joskus kun istuimme baarin pöydän ympärillä, joku ymmärsi kysyä, että tapasiko Partanen sitä samaa hoitajaa uudestaan, kun joutui esim. kontrollikäynnille sairaalaan. Partanen vastasi, että sairaalassa hän ei hoitajan onneksi ollut tavannut tätä uudestaan. Sillä jos olisi tavannut, hoitaja olisi kuollut, Partanen lisäsi vakavasti. 

Sitten hän sanoi, että totta kai hän on tavannut hoitajan useastikin sairaalareissun jälkeen, hän vain odottaa oikeaa hetkeä, jolloin hän tappaa hoitsun. 

Missä olet hoitajan sitten tavannut, me kysyimme uteliaina. 

Täällä baarissa sama naama käy silloin tällöin miehensä kanssa, sanoi Partanen ja jatkoi: odottaa elämänsä viimeistä hetkeä, vaikka ei sitä itse tiedä. 

Toden totta, silloin mekin tajusimme, että kuka hoitaja oli. Kukaan meistä ei ollut kovin tuttu hoitajan kanssa, vaikka osasimme yhdistää kertomuksen ja henkilön. 

En ymmärtänyt, miten voi odottaa jotain sitä itse tajuamatta. Toisaalta koko elämä on odottamista, mekin istuimme baarissa ja odotimme, vaikka emme tienneet mitä.

Aikaa kului, välillä Partanen ryyppäsi raskaasti eikä päässyt baariin saakka. Välillä hän kävi pummaamassa muilta juotavaa silloin kun hänellä itsellä rahaa ei ollut. 

Fyysisesti Partanen oli huonossa kunnossa. Kävely oli tikkumaista ja paino oli pudonnut. Joku sanoi, että tappaminen painoi raskaasti hartioilla jo ennen sen suorittamista.

Partanen ei tapa enää ketään, muistan ajatelleeni.

Hoitaja ja tämän mies kävivät silloin tällöin bilettämässä. Naisella oli meno päällä ja mies oli hiljaisen oloinen. 

Kerran meille kerrottiin, että baarin yksi asiakas on kuollut. Hänet on itse asiassa tapettu. Nainen oli ammatiltaan sairaanhoitaja. 

Katsoimme pelästyneinä toisiamme, oliko Partanen sittenkin toteuttanut uhkauksensa, sillä muita hoitajia emme baarin asiakkaista tunteneet.

Kuulimme kuitenkin, että naisen oli tappanut oma mies, joka oli väittänyt surmanneensa rakkaudesta niin kuin miehet aina sanovat tuollaisen teon jälkeen. Hoitaja oli ollut bilettämässä ja illan kuluessa lähtenyt toisen miehen mukaan. Vakituinen kumppani oli arvannut kenen mukaan nainen oli lähtenyt ja päässyt tunkeutumaan uuden seuralaisen asuntoon.

Surmatyö oli tapahtunut tappelun nujakassa. Miehet olivat tapelleet. Nainen oli mennyt väliin leipäveitsen kanssa, mutta oma mies oli onnistunut kääntämään veitsen naista kohti. Veitsi oli painunut syvälle sydämeen. Hoitaja oli kuollut kahden miehen käsivarsille. Kumpikaan ei osannut elvyttää ammattielvyttäjää.

Olimme sekä järkyttyneitä että helpottuneita. Partanen ei ollut tehnyt sitä, vaan oma mies. Kuitenkin se, mitä Partanen oli uhonnut, oli kuitenkin tapahtunut. 

Joku sanoi sen, mitä ajattelimme, ei kannata uhota pahan tekemistä kenellekään, se voi toteutua, vaikka itse ei joutuisi sitä itse suorittamaan. 

Minä sanoin, että haluaisin tietää, mitä Partanen nyt ajattelee, kun hoitaja oli kuollut. Joku oli sitä mieltä, että Partaselle aivan yhden tekevää, itse ajattelin, että Partanen koki saaneensa koston. 

Jäimme miettimään kuulumisia ja joku meni laulamaan.

Tein lähtöä kun muuan tuttu nainen pyyhälsi paikalle ja kailotti omaan tapaansa: Oletteko kuulleet? Partanen on kuollut. Vesku oli mennyt käymään ja Partanen makasi omassa sängyssään kuolleena. Viinaan se kuoli lopulta, oli tukehtunut omaan oksennukseen. Kuolemaan ei liity rikosta. Elossa Partanen olisi vieläkin, jos olisi laittanut korkin kiinni, sanoi nainen lopuksi. 

Olin samaa mieltä, vaikka ajattelin, että viha ja koston hautominen veivät Partasen hautaan. 

Paikallista aikaa

Niilo oli koodari, jolla omien sanojensa mukaan oli ministerin tulot ja kova stressi. Jokainen teistä käyttää niitä pilvipalveluja, joita minä ohjelmoin, hän sanoi pikemminkin toteavasti kuin leuhkasti.

En ollut aivan varma, käyttävätkö baarin vakioasiakkaat pilvessä olevia palveluja, mutta Niilo oli arvostettu kaveri. Hän ryyppäsi viikonloppuisin rankasti lievittääkseen työn aiheuttamaa stressiä. Viikot Niilo oli etätöissä eli teki töitä kotonaan. 

Niilo istui baarissa ja ryyppäsi. Seura oli melkein aina sama, Niilolla oli vakiokaverit baarissa. Kenelle tahansa vakioseura luo turvallisuuden tunnetta kuten myös Niilolle. 

Niilo kuunteli jotain vanhoja hittejä, kun yleensä baarin vakiporukka kuunteli ja lauloi kotimaisia klassikkoja. BeeGeesin Staying Alive -kappaleesta Niilo totesi kännisen vakavalla naamalla, että juuri siitä on kyse elämässä, hengissä pysymisestä.

Siitä asiasta oli vaikea olla Niilon kanssa eri mieltä.

Silloin kun Niilo oli ollut noin kaksivuotias, hän oli ilmoittanut aamiaispöydässä vanhemmilleen, että naapurin mummo on kuollut. Sattumoisin se piti paikkansa, naapurin mummo oli kuollut ihan oikeasti. Vanhemmat ja naapurit ihmettelivät, miten pikkupoika sen tiesi, kun hekään eivät olleet vielä tienneet.

Niilo sanoi, että se oli ollut ensimmäinen, mutta ei ainoa, kokemus jostain sellaisesta, mitä hänen edelleen oli vaikea selittää itselleen. 

Kerran Niilo kertoi, että hänen kannettavassaan asui räyhähenki, toisin sanoen koneessa asui aave tai jollain muulla tavalla siinä oli kummallinen ominaisuus.

Niilo totesi, että kone nimittäin käynnistyy lähes joka aamu samalla kellonlyömällä kun Niilo herää, ilman että Niilo koskee koneeseen. Samanlaista tapahtuu iltapäivällä, kun Niilo tulee ulkoa. 

Ei se kuitenkaan räyhää eikä rähise, totesi Niilo tyynesti.

Outo ominaisuus oli koneessa säilynyt, vaikka Niilo oli päivittänyt käyttöjärjestelmän. Koska Niilo oli rationaalinen, ei maaginen ihminen, hän epäili sähköverkon toimintaa. 

Niilo mietti ääneen, että kannettava herää juuri silloin kun esim. jääkaapin ovi avataan tai kylpyhuoneeseen laitetaan valot. Kyse saattaa olla siitä, että sähköverkkoon tulee piikki, joka purkautuu virtasysäyksenä tietokoneeseen.

Joka tapauksessa aamuisin kone heräilee siihen aikaan kun Niilo tekee aamutoimia. Kun Niilo tulee ulkoa, hän panee valot päälle ja avaa jääkaapin oven huomatakseen tietokoneen olevan käyttövalmis ilman käynnistämistä. 

Niilo kertoi etsineensä ongelmasta tietoa netistä ja lukeneensa samanlaisista tapauksista kertomuksia. Koneet ovat isäntien todellisia renkejä ja laittautuvat käyttövalmiiksi ilman eri kehotetta, nauroi Niilo.

Niilo katseli meitä saman pöydän ääressä istuvia ylhäältä päin, piti harkitun tauon ja lisäsi, että on se mahdollista, että hän vain näkee unta. Mutta hän ei ole ainoa, joka näkee tuollaista unta.

Sitten Niilo alkoi kertoa toista tarinaa. Hän oli nähnyt unen. Niilo näki paljon unia, vaikka nukkui huonosti. Stressi ja kiire vievät unet. Niilo mietti, että hän ei taida päästä kovinkaan usein nukkuessaan REM-uneen. 

Kuuntelimme tarkkaavaisina. Niilo jatkoi kertomustaan. Hän näki unen, missä koneet rakensivat koneita. Uudet koneet olivat aina vain parempia kuin edeltävät. Koneet suunnittelivat ja rakensivat aina itseään kehittyneempiä koneita.

Joku sanoi siihen väliin, että sittenhän ihmisiä ei tarvita. Jos koneet ovat noin edistyneitä, ne tekevät kaikki työt. Mitä ihmiselle sitten tapahtuu? Miten meidän käy, huusi kysyjä niin vakavasti, että portsari tuli rauhoittelemaan.

Niilo ei antanut itseään keskeyttää, vaan jatkoi. Hän kertoi käyneensä Esan kanssa juttelemassa. Esa oli nörtti, joka oli ollut Nokialla 1990-luvulla insinöörinä.

Niilo jatkoi, että he olivat pitkän tinkaamisen jälkeen päässeet Esan kanssa yksimielisyyteen siitä millainen universumi perimmältään on.

Maailmankaikkeus on tietovirtojen verkko, olivat Niilo ja Esa todenneet. Olennaista olisi tietää, kuka sitä tietoa käsittelee. Ihmisen havainnoima maailma taitaa olla jonkun muun olennon tai todellisuuden terraario.

Painovoima on jonkinlainen summa maailmankaikkeuden eri vektoreista purkautuvista voimista, kertoi Niilo.

Niilo röyhisti rintaa: Minä voisin tehdä tietokoneeseeni ohjelman, jolla olisi sellainen painovoima, että se vetäisi puoleensa muita esineitä. 

Maailmankaikkeutta ylläpitää jokin, jota voimme kutsua termillä “koodi”.  Jokainen aika-avaruuden piste on tietoverkon noodi. Aika on informaatiota, joka virtaa maailmankaikkeuden tietoverkoissa.

Aika on lokaalia, ei universaalia. Joku jossain muussa todellisuudessa saattaa katsella ja kuunnella tätä keskustelua kuin filminauhaa. Siellä jossain ei ole sama aika kuin meillä on täällä tämä nykyhetki.

Niilo oli päässyt vauhtiin ja sanoi: Esa on muuten ohjelmoinut koodinpätkän, jonka avulla hän voi palata menneisyyteen tekemään pienoisia muutoksia asioihin, joissa on tullut möhlittyä. 

Kuuntelimme lumoutuneina Niiloa, kun hän kertoi Esan painottaneen, että vain pieniä muutoksia, sillä muuten koko menneisyyden ja sitä kautta tulevaisuuden ja meidän nykyisyyden rakenne vääristyisi. 

Lopulta joku kysyi, että miten se oli mahdollista palata menneisyyteen tekemään muutoksia. Eihän nykyisyys olisi silloin sama, sillä eivät mokatkaan missään umpiossa ole tapahtuneet. Jos niitä jälkikäteen korjataan, korjausten vaikutus näkyy monissa muissa asioissa.

Niilo ei vastannut suoraan kysymykseen, vaan totesi luottavansa Esaan siinä, että pieniä muutoksia saattoi menneisiin tapahtumiin tehdä. 

Einsteinin opin mukaan mikään ei voi olla valoa nopeampaa. Aika ja avaruus kaareutuvat. Jos lähestytään valon nopeutta, aika hidastuu. Jos humahdetaan valon nopeuden ohi, ollaan menneisyydessä

Aloimme protestoida ja vaadimme kunnon selitystä. Mitä äänekkäämmin vaadimme selitystä, sen enemmän alkoi Niilo kiivastua ja kertoi Esasta seuraavan jutun:

Esa oli pikkupoikana ollut muiden poikien mukana kiipeämässä navetan katolle, kun mukana ollut vielä pienempi poika oli pudonnut katolta ja katkaissut koipensa. Esa ei ollut pudottanut pikkupoikaa, mutta oli tuntenut vuosikymmenet syyllisyyttä asiasta.

Ohjelmakoodin avulla Esa oli päässyt menneisyyteen ja käynyt kantamassa heinäkasan siihen kohtaan mihin pikkupoika putoaisi. Kun poika putosi, hän ei ollut loukannut itseään.

Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mutta emme olleet vakuuttuneita. Joku sanoi, että jos poika oli kävellyt sauvojen kanssa monta kuukautta, oli aivan selvää, että poika oli viettänyt aivan erilaisen kesän kuin ilman kainalosauvoja. Poika, joka ei ollutkaan tarvinnut sauvoja kesän aikana, oli varmasti muuttanut monia tapahtumaketjuja ja sitä kautta hienosäätänyt tulevaisuutta erilaiseksi kuin se olisi ollut.

Jos peukaloi jälkikäteen menneisyyttä saa aikaan muutoksia myös tuon muutetun ajankohdan jälkeisiin tapahtumiin.

Mielikuvitus on tehnyt Esalle temput kun ohjelmoi käsittämättömiä ohjelmapätkiään, sanoi joku. Emme vieläkään kuulleet, miten sellainen softa olisi mahdollinen, jatkoi sama kaveri naureskellen.

Nauroimme kaikki. 

Niilo suuttui naureskelusta. Aikansa hän oli vaiti, mutta lopulta tiuskaisi meille, että totta se on, mitä Esa oli kertonut, mutta juuri kun Esa oli kertomassa, miten kaikki voisi tapahtua, Esan aikaikkuna sulkeutui. Hänen oli ollut palattava takaisin tulevaisuuteen, mistä oli käymässä.

Niilo painoi häpeillen katseen alas ja totesi harmitelleensa sitä itsekin, koska hän olisi halunnut kuulla mikä on homman juju, mutta Esalla oli omassa ajassaan lääkärinaika ja hän ei voinut myöhästyä vastaanotolta.

Katsoimme toisiamme, mutta olimme vaiti. Joku olisi voinut ajatellut, että Niilon paikka olisi samassa psykiatrisessa hoitolaitoksessa kuin Esankin, mutta yksi ja toinen meistä ymmärsi, että oli kiikun kaakun milloin itse kukin huomaisi olevansa samassa hoitopaikassa.

Reparoitu auto

Mitä huonommat lähtökohdat, sen arvokkaampaa on selviytyminen, oli vankilan psykologi kirjoittanut muistivihkoonsa.

Jonin lähtökohdat olivat huonot. Vanhemmat eivät huolehtineet hänestä, vaan katu ja vieraat ihmiset kasvattivat Jonin. Aikuisena hän muisti miten lapsena kaipasi normaalia perhe-elämää, mitä muutamat hänen kaverinsa saivat kokea. Kodin lämpö ja rakkaus olivat asioita, jotka Jonin elämästä puuttuivat tyystin. Koulussa hän ei viihtynyt. Nykyään hän saisi ADHD-oireyhtymän diagnoosin, mutta siihen aikaan sellaisia ei jaettu. Teini-iässä kaveripiiri muuttui entistä huonommaksi. Joni astui rikoksen tielle ja siltä tieltä hän ei enää kääntynyt takaisin ennen kuin istui vankilassa sovittamassa tekojaan. 

Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia, en pidä itseäni vastuullisena niihin rikoksiin mitä olen tehnyt, sillä minulla ei ollut vaihtoehtoja, hän puuskahti vankilan psykologille.

Yksi asia oli pysyvää Jonin elämässä: hän muisti kun hänen päätään hakattiin sementtiä vasten. Joni kuuli vieläkin, miten verisuonet kolisivat pääkallon sisäpuolella. 

Mikään ääni päässä ei käskenyt tehdä rikoksia, siitä ei ollut kysymys. Kaikki Jonin elämässä tapahtui ikään kuin ei milloinkaan olisi ollut harkinnan paikkaa. Kun piti hankkia tupakkaa ja olutta, porukan muut kaverit katsoivat häntä niin, että Joni tajusi hankkimisen olevan hänen ongelmansa. Iltapäivällä Joni käveli hautausmaan viereiselle sillalle ja odotti sopivaa saalista. Hetkeä myöhemmin hän jo viiletti ohi hautausmaan yhden epäonnisen mummon käsilaukku mukanaan. Illalla kaveripiiri poltteli tupakkaa ja joi olutta.

Aikoinaan porukka ja kaveripiiri olivat ainoa turva, mikä Jonilla oli. Miten hän olisi voinut pettää porukan luottamuksen, hän mietti.

Psykologi oli ymmärtäväinen ja oli pääosin samaa mieltä Jonin kanssa. Joni yritti kuunnella psykologin hienoja sanoja, vaikka häntä raivostuttivat tämän persoona ja tapa luennoida. Psykologi kuitenkin yritti ilmi selvästi auttaa ja tarjosi terapiaa, johon Joni ei kuitenkaan aivan siltä istumalta tarttunut. Psykologi kuitenkin lohdutti Jonia ja sanoi, että huono ympäristö ja kelvottomat olosuhteet olivat syynä Jonin onnettomuuteen, mutta aina oli mahdollisuus kuntoutua ja löytää elämälle uusi suunta opiskelemalla jokin ammatti ja etsimällä elämälle uutta sisältöä. 

Miten olisi autonasentajan tai kuten nykyään sanotaan ajoneuvoasentajan ammattiopinnot, kysyi psykologi.

Joni tarttui tilaisuuteen ja pääsi autopajalle. Ensin hänelle annettiin helppoja töitä. Ne alkoivat jo kyllästyttää Jonia. Samoin pajan muut nuorisovangit olivat rasittavia. Aika moni halusi olla porukan johtaja. Joni tyytyi tapansa mukaan vaiteliaana seuraamaan vierestä. Ei ollut aika eikä tarvetta näyttää mitään.

Kuukauden päästä osa porukasta oli jäänyt pois. Kaikilla ei ollut riittävää pitkäjänteisyyttä. Muutamat olivat häiriköineet ja heitä ei enää päästetty pajalle. Joni sai aikaisempaa kiinnostavampia tehtäviä kun pajaan ajettiin vanha dollarihymy, jota Joni alkoi kunnostaa. Auto oli kolarissa romuttunut vanha leidi, jossa oli paljon vikoja. Jonia harmitti se, että hän ei yksin saanut kunnostaa autoa, vaan työ piti jakaa usean vangin kesken. 

Yksi vanki erityisesti ärsytti Jonia. Tämä vanki yritti koko ajan haastaa Jonia tekemään jotain jäynää ehdottamalla jarrujen, ohjauksen tai moottorin reparoimista niin, että jokin olennainen osa pettäisi kesken ajon ja ajaja huomaisi, että ei kykene hallitsemaan ajoneuvoa. Kaveri virnisti ilkeästi ja sanoi haluavansa olla näkemässä seuraukset. 

Joni ei lähtenyt kaverin ehdotuksiin mukaan, ei viitsinyt edes vastata, mutta alkoi itsekin miettiä mitä seuraisi, jos auto ei toimisi sillä tavoin kuin ajaja oletti. Kuka olisi vastuussa mahdollisesta kolarista ja sen seurauksista?

Lopulta tuli se hetki, jolloin vanha dollarihymy ajettiin ulos tallista. Pajan työnohjaaja meni rattiin ja sanoi Jonille sekä parille muulle vangille, myös sille ilkeälle kaverille, että nyt hän on antanut henkensä heidän käsiinsä. Ilkeä kaveri virnisti. Joni ei sanonut mitään, mutta alkoi miettiä, mitä ilkeä kaveri oli edellisenä iltana mahdollisesti tehnyt autolle kun Joni ei enää ollut paikalla. 

Työnohjaaja käynnisti auton, heilutti kättään hyväntahtoisesti ja ajoi pihasta pois kääntymällä vasemmalle. Ilkeä kaveri nauroi pahantahtoisesti ääneen: tuolla autolla ei sitten voi kääntyä kuin yhteen suuntaan. Joni alkoi epäillä pahinta.

Hetken kuluttua toimistosta juoksi vartija kohti Jonia ja paria muuta vankia kännykkä kädessä. Kun vartija pääsi paikalle, hän sanoi työnohjaajan olevan kunnostetun auton kanssa läheisen marketin parkkipaikalla, sillä autolla ei voinut muuta kuin ajaa suoraan eteenpäin ja kääntyä vasemmalle. Vartija oli puoliksi epätietoinen, puoliksi vihainen. Hän katsoi vuoronperään jokaista vankia pitkään ja epäluuloisesti. Joni säilytti tyynen ilmeen kuten aina, mutta hän tiesi kuka autoa oli käsitellyt. 

Samassa työnohjaaja käveli pihaan. Hän ei ollut erityisen vihaisen näköinen, vaan alkoi kertoa, että miten auto kulkee muuten loistavasti, mutta vasta marketin parkkipaikalla hän oli huomannut, että ohjaus oikealle ei toiminut ollenkaan. Sitten hän naurahti epävarmasti todetessaan, että marketin pihaan hän oli päässyt niin kuin oli alunperin suunnitellut, hänen ei ollut tarvinnut kuin kääntyä pari kertaa vasemmalle ja ajaa jonkin aikaa suoraa tietä eteenpäin ja kääntyä vielä kerran vasemmalle.

Sinne minä pääsin minne halusinkin, totesi työnohjaaja vielä uudestaan. Vasta marketin pihalla minä huomasin, että ohjaus oikealle ei toiminut. 

Tuli hiljaisuus. Vangeista kukaan ei sanonut mitään. Jopa ilkeä kaveri oli virnistämättä ja odotti mitä tuleman pitäisi.

Vartija pälyili edelleen epäluuloisesti vankeja. Työnohjaaja oli helpottuneen oloinen kun mitään sen pahempaa ei ollut sattunut. Joni tajusi kuvion, mutta ei halunnut ilmeen värähdykselläkään ilmaista mitään. 

Työnohjaaja oli mietteissään: kaipa minä itse vastaan ajomatkastani marketin pihaan, vaikka en tosiasiassa olisi voinut minnekään muualle ajaa.

Välähdyksenomaisesti Joni hyväksyi oman osuutensa elämänsä menneissä tapahtumissa. Vaikka vaihtoehtoja ei olisi ollutkaan, hän ei voisi väistää vastuuta kuten ei voinut työnohjaajakaan ajaessaan reparoidun auton kaupan parkkipaikalle, vaikka oikeastaan kaikkiin paikkoihin sitä ei olisi voinutkaan ajaa.

Joni ymmärsi, että ehkä hän ei voikaan kokonaan vetäytyä vastuusta, vaikka hänellä oli itsellään tunne, että hän ei ollut voinut toimia millään muulla tavoin, koska ei ollut vaihtoehtoja. 

Jos tähän asti olen ajanut muiden reparoimaa autoa, jatkossa voin ihan hyvin itse säätää ohjauksen, Joni tuumi. Taidan kuitenkin sen osata tehdä. 

Joskus juttelin Jonin veljen kanssa Pistossa. Joni oli päässyt rikollisen urasta eroon ja eleli naisystävän kanssa tämän omakotitalossa Syväsenvaarassa. 

Hyvännäköinen nainen, sanoi veli Jonin puolisosta, minäkin olisin voinut olla sen kanssa. Joni ei käytä enää alkoholia, hän lisäsi. 

Kun juttelin veljen kanssa, ymmärsin, että Joni oli kääntänyt suunnan ja löytänyt uutta sisältöä elämäänsä. Muutoksesta ja sen syistä veli ei ymmärtänyt yhtään mitään. Siksi olinkin veljen tulevaisuudesta huolestuneempi kuin Jonin. 

Yhteensattumien summa

Joskus kymmenisen vuotta sitten Roope lähti ikivanhalla Mitsullaan kesälomamatkalle etelään. Hänen piti tavata poikansa sekä tuttuja ja kierrellä Etelä-Suomessa jonkin aikaa. 

Roope ei päässyt kuin Muurolaan saakka, kun auto alkoi temppuilla. Roope mietti mitä tehdä. Jotenkin Roope sai auton ajettua Muurolan kauppaa vastapäätä olevan baarin pihaan ja jotain tehdäkseen meni baariin syömään lounaan ja miettimään mitä tehdä. Baarissa hän kysyi emännältä, olisiko lähellä autokorjaamoa. Sellainen olikin ja Roope sai osoitteen, jonne hän lounaan jälkeen ajoi auton joten kuten nilkuttamalla. Siellä jäähdyttimeen lisättiin vettä ja sen piti auttaa. Ei auttanut, vaan pian Roope oli uudestaan parkkipaikalla auton kanssa.

Myöhemmin Roope sanoi, että häneen iski tilapäinen mielenhäiriö. Olisi kannattanut tilata ammattilainen kuljettamaan auto korjaamolle. Sen sijaan Roope otti kännykän ja alkoi soitella tuttavia lävitse kysyen jokaiselta, voisiko joku tulla vetämään omalla autollaan Mitsun kaupunkiin korjaamoon. 

Minulla ei edes ole tuttavapiirissä henkilöitä, joiden olisin joskus kuullut hinanneen autoja, sanoi Roope.

Lopulta tärppäsi. Pirjo lupasi tulla. Koska kummallakaan ei ollut hinausköyttä, Pirjo lupasi käydä ostamassa Motonetistä köyden ja tulevansa sen jälkeen Muurolaan, missä Roope istui autossa.

Pirjon pyytäminen avuksi oli virhe. Pirjo oli kiltti kun auttamaan, mutta matkanteon alettua Roope tajusi, että Pirjo ei osannut vetää autoa perässään. Hän ajoi liian kovaa, vähempikin vauhti olisi riittänyt. Kun käännyttiin, Pirjo ei ottanut lainkaan huomioon, että hän veti perässä toista autoa. Kun vetoauto kääntyessä lähti liikkeelle, olisi pitänyt lähteä rauhallisesti ja saada vedettävä auto pehmeästi mukaan, mutta Pirjo ajoi kuin tavallisesti. Roope istui ratin takana ja sanoi, että kerta toisensa jälkeen tuntui karmea nykäisy, mikä tuntui kuin auto olisi tempaistu liikkeelle.

Roope teki toisen virheen, minkä hän myönsi. Olisi pitänyt yrittää ennakoida Pirjon lähtöä ja yrittää auton riekaleella päästä pehmeästi imuun. Kun oltiin jo kaupungin puolella, köysi petti, mutta ei katkennut. Pirjo huomasi, että köydessä oli vikaa ja pysähtyi levikkeelle. 

Silloin Roope teki jo kolmannen virheensä. Olisi pitänyt keskeyttää vetäminen siinä vaiheessa, koska matkaa korjaamon pihaan ei ollut enää kuin puolisen kilometriä. Pirjo ja Roope kuitenkin laittoivat rikkinäisen vetoköyden takaisin ja matkaa jatkettiin. Viimeisessä käännöksessa Pirjo lähti taas vauhdilla liikkeelle ja vetäisi Mitsunkin mukaansa ja köysi petti. Raska murikka köyden päässä Mitsun vetorenkaasta irtosi ja lensi kaaressa Pirjon auton ylitse. 

Valitettavasti samalla hetkellä nuori äiti ulkoilutti lastenvaunuja viereisellä katukäytävällä ja köyden päässä ollut murikka lensi suoraan vaunukoppaan. 

Kertoja piti tauon. Me kaikki kuuntelimme hiljaisuuden vallitessa. Se murikka eli köyden vetokoukku painaa aika paljon, se on raskas. Sellainen tekee pahaa jälkeä kun osuu kehen tahansa, puhumattakaan lastenvaunuista. Jos se olisi osunut jonkun jalankulkijan päähän, kulkijalta olisi ollut henki pois. Toisaalta, jos se olisi lentänyt metrin pari sivuun, se olisi pudonnut pusikkoon eikä olisi aiheuttanut mitään vakavaa onnettomuutta.

Pirjo oli pois tolaltaan. Köyden toinen vetokoukku oli lentänyt hänen autonsa tuulilasiin, joka meni rikki ja sirut lensivät Pirjon päälle. Pirjo väitti vielä myöhemmin, lääkärintarkastuksen jälkeenkin, että hänen silmiinsä oli mennyt lasinsiruja. 

Lastenvaunuja työntänyt nuori nainen oli hysteerinen, ymmärrettävästi. Hän shokkitilassa eikä toipunut ennen kuin sai rauhoittavan pistoksen. Tilanne oli kaoottinen. Ihmisiä kerääntyi onnettomuuspaikalle, pian olivat myös poliisi ja ambulanssi paikalla.

Menettikö nuori äiti lapsensa, kysyi joku. Kertoja mietti mitä vastaisi, mutta sanoi lopulta, että kyllä äiti menetti lapsensa, mutta ei siinä onnettomuudessa. Äiti oli menettänyt vauvansa jo aikaisemmin ja ulkoilutti vaunuissa nukkea lohdutukseksi ja Roopen ja Pirjon onneksi. Jos vaunuissa olisi ollut vauva, sillä ei olisi ollut mahdollisuuksia selvitä. Oli onni onnettomuudessa, että vaunuissa oli nukke.

Kesti kauan ennen kuin onnettomuudesta selvittiin. Pirjo ei toipunut pitkään aikaan ja syytti tapahtumasta Roopea, joka korvasi aineelliset vahingot. Nuori äiti joutui olemaan sairaalassa muutaman päivän, sillä hänelle tuli vakava posttraumaattinen stressi, jota jouduttiin hoitamaan lääkkeillä. Äiti hoki sairaalassa, että mitä jos vaunuissa olisikin ollut hänen vauvansa. Hän ei ollut toipunut vauvan oikeasta menetyksestä ja hän joutui kokemaan tuskatilat uudestaan. 

Jälkeenpäin Roope oli miettinyt, miksi hän teki niin monta virhettä peräkkäin. Hänen olisi pitänyt soittaa alunperin hinausauto kuljettamaan Mitsubishi pois. Roopen olisi pitänyt ymmärtää, että Pirjo ei ollut sopiva kuljettaja vetämään toista autoa perässä. Matka olisi pitänyt keskeyttää viimeistään silloin kun vetoköysi petti. Silloin olisi ollut vielä onnettomuus vältettävissä.

Onnettomuus oli yhteensattumien summa, mutta sillä kertaa vältettiin henkilövahingot. Lääkärin tarkastuksessa kävi ilmi, että Pirjon silmissä ei ollut lasinsiruja. Roope kuitenkin oli päättänyt, että rahan säästäminen ei aina kannata. Hänelle tuli onnettomuudesta mieliharmia ja syyllisyyttä sekä paljon suurempi rahallinen lasku kuin jos hän olisi alunperin tilannut ammattilaiset hoitamaan auton hinauksen tai kuljetuksen. 

Mikähän tee se itse -mies oikein luulin olevani, totesi Roope. Onkohan minulla vain turhaa arkailua ammattilaisia kohtaan?

Joku kysyi, miten nuoren äidin kävi. Toipuiko nuori äiti? Saiko hän tapahtumien jälkeen mahdollisesti uuden vauvan?

Tarina oli jatkunut siten, että Roope oli ollut ajelemassa naisystävänsä kanssa sillä kadulla, missä onnettomuus oli tapahtunut, kun hän oli nähnyt saman nuoren äidin työntävän samanlaisia vaunuja. Nuori äiti oli hymyillyt autuaallisen onnellisena. Roope oli osoittanut nuoren äidin suuntaan ja sanonut naisystävälleen, että tuo nainen tuolla lykkää vaunuissa nukkea vauvan korvikkeena. Niin se teki aikaisemminkin. Naisystävä oli järkyttynyt eikä ollut uskonut ennen kuin oli kuullut koko tarinan.

Nyt ymmärrettiin kysyä, oliko Roope varma, että vaunuissa oli nukke. Saattoihan se olla vauvakin. Roope oli vastannut, että kun välit Pirjoon olivat vihdoin pitkän ajan jälkeen kohentuneet, Pirjo oli kertonut pitävänsä yhteyttä onnettomuuden nuoren naisen kanssa. Tämä haaveili vauvasta edelleen, mutta ei sellaista ollut saanut. 

Surullinen tarina

Vili oli merkillinen tyyppi baarissa. Miehellä ei ollut yhtään ystävää, mutta hän oli sinut kaikkien kanssa. Kukaan ei tiennyt kävikö Vili töissä, mutta käteisvaroista ei Vilillä ollut suoranaista puutetta. 

Vili ei keskustellut kenenkään kanssa, mutta kaikille hän kertoi omia juttujaan. Kerran talvella istuimme baarissa kun Vili tuli sinne vapisevana ja punaisena kasvoiltaan. Epäilin ensin krapulaa, mutta ongelma olikin erilainen.

Meinasin kuolla, hän aloitti. Olimme kuulleet saman aloituksen ennenkin. Kuolema oli jatkuvasti Vilin kintereillä. Ihmettelin miten hän oli ylipäätään vielä elossa, joku muu olisi jo musertunut kalman saappaiden alle. 

Vili oli hengellinen, vaikkakaan ei uskovainen. Hän tuskin kuului kirkkoon eikä varmaan mihinkään lahkoon tai seurakuntaan. Vili kuitenkin oli jatkuvassa kanssakäymisessä toisen todellisuuden kanssa, uskoivat muut sellaiseen todellisuuteen tai eivät. 

Vili oli kysynyt monta kertaa, että mitä jos kuolema olisi tullut juuri silloin kun hän oli kaupassa, saunassa tai naisen kanssa, olisiko hän ollut valmis. Olisinko minä ollut valmis siirtymään rajan taakse, hän kyseli sekä tosissaan että äärimmäisen vakavana. 

Se ei ollut leikinlaskua. Emme osanneet vastata, sillä kukaan meistä ei mielessään pohdiskellut sellaisia asioita. Ainakaan emme ääneen puhuneet senkaltaisista asioista, vaikka joku olisikin mielessään jotain sellaista miettinyt. 

Itselleni Vilistä tuli mieleen keskiajan käytäntö, jolloin katolisen kirkon opin mukaan uskottiin, että olotila kuoleman hetkellä ratkaisee taivaspaikan. Viimeisellä henkäyksellä oli merkitystä sen kannalta, missä sielu viettää iankaikkisuuden. Jos kuoleman hetkellä ihminen oli ilman syntiä, pääsi hän paratiisiin, mutta jos viimeisellä hetkellä mieleen tulikin jokin katkera ajatus, siveetön halu tai muu synti, ei ollutkaan kelvollinen taivaaseen. Kuolinhetki määräsi ihmisen iankaikkisen kohtalon.

Jokin häivähdys tästä vanhasta opista oli Vilin ajatusmaailmassa silloin kun hän pohti, olisiko ollut valmis kuolemaan, jos se olisi tullut juuri kliimaksin hetkellä, kun hän oli naisen kanssa sängyssä tai ostoksilla tuhlaamassa rahojaan. 

Meinasin kuolla, hän sanoi ensi sanoikseen kun istui baarissa pöydän ääreen tuoppi edessään. Olin Ounasjoen jäällä koiraa ulkoiluttamassa kun moottorikelkka meinasi ajaa ylitseni. Se oli oma syyni, sillä kävelin ajatuksiini vaipuneena keskellä jokea siitä mistä kelkat ajavat. 

Kuuntelin Vilin tarinaa. Tiesin kuinka helposti kävelijät menivät juuri siihen kohtaan joen jäätä mistä moottorikelkat olivat useimmiten ajaneet, vaikka kohtaa ei ollut merkitty kelkkojen ajoreitiksi. Siinä oli usein helpoin kävellä, koska moottorikelkat olivat tehneet siihen kovan pohjan. 

Aurinko oli paistanut eikä Vili ollut kuullut moottorikelkan ääntä. Kysyin missä kohtaa Ounasjoen jäällä tämä oli tapahtunut ja Vili kertoi, että Ounaspaviljongin kohdalla. 

Katselin epäuskoisena Viliä ja totesin, että siinähän on kymmeniä metrejä leveyttä, miksi moottorikelkka ei ollut voinut tehdä edes pientä koukkausta, koska kelkkojen tekemä ura ei ollut mikään virallinen merkitty reitti. 

Vili ei osannut vastata, vaan syytti ainoastaan itseään. Mikään puhe ei auttanut, sillä Vili oli ihan oikeasti murheen musertama. En usko, että olisin ollut valmis, jos olisin kuollut, hän totesi synkkänä. 

Yritimme usean ihmisen voimalla todistella, että kuolema ei ollut käynyt vielä lähelläkään. Vaikka moottorikelkkailija olikin yllättänyt takaapäin, kuljettaja oli vain halunnut pelotella, ei hän olisi päästänyt kelkkaa Vilin päälle, vaikka Vili ei olisikaan ehtinyt väistää pois alta. 

Jätkä yritti elvistellä kelkan voimalla, yritti joku lohduttaa Viliä. Vili oli kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että järkipuheet eivät auttaneet. Vili oli murheen musertama.

Vili ei ahdistukseltaan pystynyt istumaan sen kauempaa paikallaan, vaan nousi ja lähti. Hän oli epätoivoisen oloinen, vaikka oikeaa syytä ei ollut, ainakaan meidän mielestämme, jotka olimme Vilin juttua kuunnelleet. 

Istuimme vaiti ja hörpimme olutta, kunnes joku meni laulamaan ja me muut kuuntelimme. “Eron hetki on kaunis”, lauloi laulaja.

Unohdimme Vilin ja hänen ongelmansa. Emme jaksaneet sillä kertaa pohtia sen kauempaa, olisiko hän ollut varmasti valmis silloin kun kuoleman hetki koittaa. 

Sattumoisin jokin aika myöhemmin Miranda kertoi tarinaa miehestä, jonka oli tavannut. Miranda liitti tuttavien kokoelmaansa mitä omituisimpia henkilöitä. Tämä kaveri tuntui olevan Vilin parannettu versio, sillä kaveri oli hokenut koko ajan puoliääneen lopun olevan lähellä, lopun olevan lähellä.

Yrittikö mies käännyttää sinua johonkin uskoon, kysyin epäuskoisena. Miranda nauroi ja sanoi heidän vain ryypänneen yhdessä. 

En tiennyt mitä sanoa ihmisistä, jotka ilmiselvästi valmistautuivat kuolemaansa tai maailmanloppuun. Ihmiset eivät aina olekaan niin rationaalisia kuin luullaan, ajattelin.

Meni taas jokin aika ennen kuin seuraavan kerran kävin baarissa. Mirandalla oli minulle asiaa. Kun lopulta istuimme kahdestaan, hän aloitti. Kuulitko jo suru-uutisen, hän kysyi minulta. En ollut kuullut mitään, joten kehotin Mirandaa kertomaan. 

Miranda kertoi seuraavaa: Vili on kuollut. Hän tappoi itsensä hyppäämällä joen jäällä moottorikelkan alle täsmälleen Ounaspaviljongin kohdalla. Hän oli seisonut rauhallisesti paikallaan ja juuri sillä hetkellä kun kelkka oli ohittamassa Viliä, tämä oli syöksynyt kelkan alle. Mitään ei ollut tehtävissä. Vilin koira oli vain jäänyt uikuttamaan kuolleen isäntänsä viereen.

Olin järkyttynyt, enkä tiennyt mitä sanoa.

Molemmat jäimme miettimään, oliko Vili mahdollisesti kokenut olevansa juuri sillä hetkellä valmis siirtymään rajan taakse ja siksi halunnut päättää päivänsä. 

Vai oliko kyse jostain käsittämättömästä psyykkisestä taakasta, joka oli saanut Vilin palaamaan Ounaspaviljongin kohdalle vähän samalla tapaa kuin rikollisen kerrotaan palaavan rikospaikalle. Tässä tapauksessa vain mitään rikosta ei ollut tapahtunut sen paremmin edellisellä eikä jälkimmäisellä kerralla. Itsemurha on valitettava ja surullinen tapaus, mutta lain mukaan se ei ole rikos.