Elämän hienot hetket

Antsa on se paikkakuntalainen, joka oli sanonut olympianyrkkeilijälle, että tämä saa lyödä. Tämä oli yksi baarissa kerrotuista tarinoista. Olympianyrkkeilijä oli paikkakunnalla käymässä.

Antsa oli itse entinen painija. Enemmän paikkakunta oli joskus ollut nyrkkeily- kuin painikaupunki.

Vaikka olisin ollut kumpaa tahansa, en silti olisi mennyt uhoamaan olympiamitalistille yöllä kaupungin kadulla pikkukännissä.

Kysyin rutiininomaisesti, miten kävi, vaikka tietäähän sen. Hyvin ei käynyt, mutta ei mitään vakavaa onnettomuutta tapahtunut. Yritin kuvitella olosuhteet keskikesän auringon valaistessa pikkukaupungin katua Antsan ottaessa lyönnin vastaan.

Kysyin myöhemmin Mirandalta olosuhteita, mutta hän ei ollut itse ollut paikalla eikä osannut kertoa sen enempää. 

Ajattelin kännisiä miehiä sokkeloisella sivukadulla jossain baarin lähellä. Jostain syystä mielikuvissa on roskiksia ja aitoja. Aurinko ei painunut horisontin viivan alle ja Antsa uskoi omiin vatsalihaksiinsa. En osannut kuvitella nyrkin iskua kasvoihin tai leukaan.

En tiedä ihailiko vai hämmästelikö kertoja Antsaa. Mietteissään kertojat aina olivat tarinan siinä vaiheessa. 

Antsa oli hullun rohkea tai typerys, sitä mieltä olin itse. Ihmettelin aina sitä, miten Antsalla oli niin fiksu nainen.

Tarinan tässä vaiheessa Miranda puuttui puheeseen, siirtyi eteenpäin, toiseen tarinaan. Lare oli terassilla haastanut kaikki halukkaat kädenvääntöön. Muutamat olivat ottaneet haasteen vastaan. Lare oli voittanut kaikki. 

Ehkä kaikki eivät olleet tosissaan leikissä mukana. Taisivat mennä vääntämään kättä ajatuksena saada kiusallinen ohjelmanumero pois alta, mietin mielessäni. 

Jouni oli istunut samalla terassilla. Lare ei pitänyt Jounia juuri minään, vaikka Jouni oli junioreiden painin Suomen mestaruuskisojen mitalisti. Painijoiden voima on pitkää lihasta, ei mitään kehonrakentajien pullistelua, sanoi Miranda ylpeänä. Painijan voima voi hämätä kokemattoman.

Tiesikö Lare, että Jouni on painija, kysyin väliin.

Mirandan mukaan tiesi, mutta Jouni ei ollut mikään bodari. Lare ei ottanut Jounia riittävän vakavasti.

Ensin väännettiin oikealla kädellä. Jouni voitti. Lare vaati uusintaa. Jouni voitti senkin. Sitten väännettiin vasemmalla kädellä ja Jouni voitti. 

Lare joutui myöntämään häviön. Jouni oli voittanut. Tappion tunnustaminen kävi luonnolle. Jounin voitto herätti hämmästystä. Lare yritti kiemurrella tappiosta selittelemällä. 

Joskus yli kymmenen vuotta Jounin kuoleman jälkeen Miranda ja Lare alkoivat muistella kädenvääntöä.

Lare sanoi, että hän oli aivan tahallaan hävinnyt, koska vastassa oli poikanen. Eihän hän ollut edes täysillä yrittänyt. Kännissäkin oli ollut.

Miranda suuttui. Tietenkin suuttui. Lare vähätteli hänen edesmenneen poikansa saavutuksia, suorastaan yritti mitätöidä ne. 

Laren ja Mirandan kiistellessä sanoin Mirandalle, että tämä antaisi jo periksi, ei ollut vaivan arvoista. En käsittänyt koskaan, miten Miranda yritti Jounin saavutuksia kehumalla voittaa menetyksen surun. Entiset voitot eivät tuoneet Jounia takaisin.

En anna periksi, sanoi Miranda kuohuksissaan. Eikä antanut periksi. Lopulta Lare lähti. Se oli ainoa ratkaisu, sillä Miranda ei perääntynyt tuumaakaan. Tosin koko seurue, johon Lare kuului, lähti. Se oli sunnuntain iltapäivä ja niin sanotusti vuoronvaihdon aika baarissa. Kello löi. Päivävuorolaiset lähtivät ja iltavuorolaisia valui vähitellen sisään lasin ääreen.

Jäimme istumaan pöytään ja Miranda oli edelleen pois tolaltaan. Kumpikin mietti Jounia, kuolemaa ja elämän suuria menetyksiä. 

Minä pohdin ihmisten aikaisempia saavutuksia, joista edelleen puhuttiin, vaikka ne olivat menettäneet merkityksensä.

Miranda kysyi, milloin kehitetään täsmäunohduslääke, sillä hänellä on öisin herätessään liian usein kamalia muistoja, jotka iskevät päälle kesken unien eivätkä päästä otteestaan.

Tiesin mitä Miranda tarkoitti. Itsekin kärsin samanlaisista, mutta päiväsaikaan. Ikävillä muistoilla on ohitustie tajuntaan, ne eivät kiertäneet samaa reittiä kuin muut menneisyyden asiat, joita aivojen täytyy penkoa muistiarkistosta eri hakutavoilla. Piinaavat muistot olivat polttaneet sellaisen jäljen, että pienikin signaali saattaa laukaista ne tietoisuuteen.

Ajattelin, että jossain toisessa todellisuudessa aika kulkisi hitaammin ja Miranda olisi Jounin kanssa terassilla. Katselisin kun Jouni vääntäisi Laren kanssa kättä ja Miranda olisi pojasta ylpeä. 

Toivoin, että Jouni ei olisi ajautuisi väärään seuraan, vaan olisi välttänyt sen polun, jonka päätepiste oli ennenaikainen ja väkivaltainen kuolema likaisen varaston betonilattialla. 

Jos Lare olisi voittanut, olisiko se voinut olla pieni tekijä, mikä olisi saanut Jounin tekemään eri valintoja? Kyse ei olisi ollut oikeastaan siitä, että nuori mies olisi ymmärtänyt elämän olevan hauras, paljon hauraampi kuin hän suostui ymmärtämään, vaan arkipäiväisesti tappion jälkeen hän olisi poistunut eri seurassa toiseen suuntaan. Ehkä juuri tuona iltana hän tutustui niihin ihmisiin, joiden seura koitui hänen kohtalokseen.

Olisiko Miranda voinut vaikuttaa Jounin valintoihin riittävän ajoissa, jos olisi ajoissa tiennyt millaiseen seuraan Jouni ajautui? Jos tuona iltana he olisivatkin lähteneet yhdessä, Jouni ei olisi tutustunut vääriin ihmisiin. Tiesikö Miranda vai eikö hän halunnut tunnustaa tietäneensä, koska ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa? 

Miranda kutsui itseään yltiöpositiiviseksi, ehkä hän ei tunnustanut katastrofin mahdollisuutta, vaan uskoi vaikeuksien kääntyvän voitoksi. Kuvitteliko Miranda, että asiat olisivat edelleen hallinnassa, vaikka jälkeenpäin oli pakko myöntää Jounin asioiden olleen huonolla tolalla pitkän aikaa.

En kysynyt ääneen kysymyksiä, ne pyörivät mielessäni. Tiesin, että mietteeni eivät Mirandaa olisi lohduttaneet, sillä positiivisesta elämänasenteesta huolimatta hän oli aina jalat maassa, ei mikään toisessa todellisuudessa haaveksija kuten muutamat muut.

Mikään ei nostanut tunnelmaa. Toivoin, että paikalle tulisi joku, jolla olisi oikeat sanat tai edes uutta tarinaa. Ketään ei tullut. Me istuimme paikoillamme synkkinä. 

Jos joskus olikin ollut hetki, jolloin tapahtumien kulkua olisi voinut muuttaa, se oli iäksi mennyt eikä sen pohtiminen lohduttanut, koska mikään ei tuonut Jounia takaisin. Kaipaus ja suru olivat Mirandan elämän ainekset ja välillä ihmettelin, miten hän jaksoi elää. Kaikki eivät olisi jaksaneet. Miranda kuitenkin muisti Jounista hyvien aikojen onnelliset hetket. Se oli ihailtavaa, sillä se kertoi elämän uskosta ja näkemyksestä, että läheisimmän kuolema ei vienyt elämän tarkoitusta, väkivaltainen ja ennenaikainen kuolema ei himmentänyt onnellisten hetkien arvoa.