Reparoitu auto

Mitä huonommat lähtökohdat, sen arvokkaampaa on selviytyminen, oli vankilan psykologi kirjoittanut muistivihkoonsa.

Jonin lähtökohdat olivat huonot. Vanhemmat eivät huolehtineet hänestä, vaan katu ja vieraat ihmiset kasvattivat Jonin. Aikuisena hän muisti miten lapsena kaipasi normaalia perhe-elämää, mitä muutamat hänen kaverinsa saivat kokea. Kodin lämpö ja rakkaus olivat asioita, jotka Jonin elämästä puuttuivat tyystin. Koulussa hän ei viihtynyt. Nykyään hän saisi ADHD-oireyhtymän diagnoosin, mutta siihen aikaan sellaisia ei jaettu. Teini-iässä kaveripiiri muuttui entistä huonommaksi. Joni astui rikoksen tielle ja siltä tieltä hän ei enää kääntynyt takaisin ennen kuin istui vankilassa sovittamassa tekojaan. 

Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia, en pidä itseäni vastuullisena niihin rikoksiin mitä olen tehnyt, sillä minulla ei ollut vaihtoehtoja, hän puuskahti vankilan psykologille.

Yksi asia oli pysyvää Jonin elämässä: hän muisti kun hänen päätään hakattiin sementtiä vasten. Joni kuuli vieläkin, miten verisuonet kolisivat pääkallon sisäpuolella. 

Mikään ääni päässä ei käskenyt tehdä rikoksia, siitä ei ollut kysymys. Kaikki Jonin elämässä tapahtui ikään kuin ei milloinkaan olisi ollut harkinnan paikkaa. Kun piti hankkia tupakkaa ja olutta, porukan muut kaverit katsoivat häntä niin, että Joni tajusi hankkimisen olevan hänen ongelmansa. Iltapäivällä Joni käveli hautausmaan viereiselle sillalle ja odotti sopivaa saalista. Hetkeä myöhemmin hän jo viiletti ohi hautausmaan yhden epäonnisen mummon käsilaukku mukanaan. Illalla kaveripiiri poltteli tupakkaa ja joi olutta.

Aikoinaan porukka ja kaveripiiri olivat ainoa turva, mikä Jonilla oli. Miten hän olisi voinut pettää porukan luottamuksen, hän mietti.

Psykologi oli ymmärtäväinen ja oli pääosin samaa mieltä Jonin kanssa. Joni yritti kuunnella psykologin hienoja sanoja, vaikka häntä raivostuttivat tämän persoona ja tapa luennoida. Psykologi kuitenkin yritti ilmi selvästi auttaa ja tarjosi terapiaa, johon Joni ei kuitenkaan aivan siltä istumalta tarttunut. Psykologi kuitenkin lohdutti Jonia ja sanoi, että huono ympäristö ja kelvottomat olosuhteet olivat syynä Jonin onnettomuuteen, mutta aina oli mahdollisuus kuntoutua ja löytää elämälle uusi suunta opiskelemalla jokin ammatti ja etsimällä elämälle uutta sisältöä. 

Miten olisi autonasentajan tai kuten nykyään sanotaan ajoneuvoasentajan ammattiopinnot, kysyi psykologi.

Joni tarttui tilaisuuteen ja pääsi autopajalle. Ensin hänelle annettiin helppoja töitä. Ne alkoivat jo kyllästyttää Jonia. Samoin pajan muut nuorisovangit olivat rasittavia. Aika moni halusi olla porukan johtaja. Joni tyytyi tapansa mukaan vaiteliaana seuraamaan vierestä. Ei ollut aika eikä tarvetta näyttää mitään.

Kuukauden päästä osa porukasta oli jäänyt pois. Kaikilla ei ollut riittävää pitkäjänteisyyttä. Muutamat olivat häiriköineet ja heitä ei enää päästetty pajalle. Joni sai aikaisempaa kiinnostavampia tehtäviä kun pajaan ajettiin vanha dollarihymy, jota Joni alkoi kunnostaa. Auto oli kolarissa romuttunut vanha leidi, jossa oli paljon vikoja. Jonia harmitti se, että hän ei yksin saanut kunnostaa autoa, vaan työ piti jakaa usean vangin kesken. 

Yksi vanki erityisesti ärsytti Jonia. Tämä vanki yritti koko ajan haastaa Jonia tekemään jotain jäynää ehdottamalla jarrujen, ohjauksen tai moottorin reparoimista niin, että jokin olennainen osa pettäisi kesken ajon ja ajaja huomaisi, että ei kykene hallitsemaan ajoneuvoa. Kaveri virnisti ilkeästi ja sanoi haluavansa olla näkemässä seuraukset. 

Joni ei lähtenyt kaverin ehdotuksiin mukaan, ei viitsinyt edes vastata, mutta alkoi itsekin miettiä mitä seuraisi, jos auto ei toimisi sillä tavoin kuin ajaja oletti. Kuka olisi vastuussa mahdollisesta kolarista ja sen seurauksista?

Lopulta tuli se hetki, jolloin vanha dollarihymy ajettiin ulos tallista. Pajan työnohjaaja meni rattiin ja sanoi Jonille sekä parille muulle vangille, myös sille ilkeälle kaverille, että nyt hän on antanut henkensä heidän käsiinsä. Ilkeä kaveri virnisti. Joni ei sanonut mitään, mutta alkoi miettiä, mitä ilkeä kaveri oli edellisenä iltana mahdollisesti tehnyt autolle kun Joni ei enää ollut paikalla. 

Työnohjaaja käynnisti auton, heilutti kättään hyväntahtoisesti ja ajoi pihasta pois kääntymällä vasemmalle. Ilkeä kaveri nauroi pahantahtoisesti ääneen: tuolla autolla ei sitten voi kääntyä kuin yhteen suuntaan. Joni alkoi epäillä pahinta.

Hetken kuluttua toimistosta juoksi vartija kohti Jonia ja paria muuta vankia kännykkä kädessä. Kun vartija pääsi paikalle, hän sanoi työnohjaajan olevan kunnostetun auton kanssa läheisen marketin parkkipaikalla, sillä autolla ei voinut muuta kuin ajaa suoraan eteenpäin ja kääntyä vasemmalle. Vartija oli puoliksi epätietoinen, puoliksi vihainen. Hän katsoi vuoronperään jokaista vankia pitkään ja epäluuloisesti. Joni säilytti tyynen ilmeen kuten aina, mutta hän tiesi kuka autoa oli käsitellyt. 

Samassa työnohjaaja käveli pihaan. Hän ei ollut erityisen vihaisen näköinen, vaan alkoi kertoa, että miten auto kulkee muuten loistavasti, mutta vasta marketin parkkipaikalla hän oli huomannut, että ohjaus oikealle ei toiminut ollenkaan. Sitten hän naurahti epävarmasti todetessaan, että marketin pihaan hän oli päässyt niin kuin oli alunperin suunnitellut, hänen ei ollut tarvinnut kuin kääntyä pari kertaa vasemmalle ja ajaa jonkin aikaa suoraa tietä eteenpäin ja kääntyä vielä kerran vasemmalle.

Sinne minä pääsin minne halusinkin, totesi työnohjaaja vielä uudestaan. Vasta marketin pihalla minä huomasin, että ohjaus oikealle ei toiminut. 

Tuli hiljaisuus. Vangeista kukaan ei sanonut mitään. Jopa ilkeä kaveri oli virnistämättä ja odotti mitä tuleman pitäisi.

Vartija pälyili edelleen epäluuloisesti vankeja. Työnohjaaja oli helpottuneen oloinen kun mitään sen pahempaa ei ollut sattunut. Joni tajusi kuvion, mutta ei halunnut ilmeen värähdykselläkään ilmaista mitään. 

Työnohjaaja oli mietteissään: kaipa minä itse vastaan ajomatkastani marketin pihaan, vaikka en tosiasiassa olisi voinut minnekään muualle ajaa.

Välähdyksenomaisesti Joni hyväksyi oman osuutensa elämänsä menneissä tapahtumissa. Vaikka vaihtoehtoja ei olisi ollutkaan, hän ei voisi väistää vastuuta kuten ei voinut työnohjaajakaan ajaessaan reparoidun auton kaupan parkkipaikalle, vaikka oikeastaan kaikkiin paikkoihin sitä ei olisi voinutkaan ajaa.

Joni ymmärsi, että ehkä hän ei voikaan kokonaan vetäytyä vastuusta, vaikka hänellä oli itsellään tunne, että hän ei ollut voinut toimia millään muulla tavoin, koska ei ollut vaihtoehtoja. 

Jos tähän asti olen ajanut muiden reparoimaa autoa, jatkossa voin ihan hyvin itse säätää ohjauksen, Joni tuumi. Taidan kuitenkin sen osata tehdä. 

Joskus juttelin Jonin veljen kanssa Pistossa. Joni oli päässyt rikollisen urasta eroon ja eleli naisystävän kanssa tämän omakotitalossa Syväsenvaarassa. 

Hyvännäköinen nainen, sanoi veli Jonin puolisosta, minäkin olisin voinut olla sen kanssa. Joni ei käytä enää alkoholia, hän lisäsi. 

Kun juttelin veljen kanssa, ymmärsin, että Joni oli kääntänyt suunnan ja löytänyt uutta sisältöä elämäänsä. Muutoksesta ja sen syistä veli ei ymmärtänyt yhtään mitään. Siksi olinkin veljen tulevaisuudesta huolestuneempi kuin Jonin. 

Elämän hienot hetket

Antsa on se paikkakuntalainen, joka oli sanonut olympianyrkkeilijälle, että tämä saa lyödä. Tämä oli yksi baarissa kerrotuista tarinoista. Olympianyrkkeilijä oli paikkakunnalla käymässä.

Antsa oli itse entinen painija. Enemmän paikkakunta oli joskus ollut nyrkkeily- kuin painikaupunki.

Vaikka olisin ollut kumpaa tahansa, en silti olisi mennyt uhoamaan olympiamitalistille yöllä kaupungin kadulla pikkukännissä.

Kysyin rutiininomaisesti, miten kävi, vaikka tietäähän sen. Hyvin ei käynyt, mutta ei mitään vakavaa onnettomuutta tapahtunut. Yritin kuvitella olosuhteet keskikesän auringon valaistessa pikkukaupungin katua Antsan ottaessa lyönnin vastaan.

Kysyin myöhemmin Mirandalta olosuhteita, mutta hän ei ollut itse ollut paikalla eikä osannut kertoa sen enempää. 

Ajattelin kännisiä miehiä sokkeloisella sivukadulla jossain baarin lähellä. Jostain syystä mielikuvissa on roskiksia ja aitoja. Aurinko ei painunut horisontin viivan alle ja Antsa uskoi omiin vatsalihaksiinsa. En osannut kuvitella nyrkin iskua kasvoihin tai leukaan.

En tiedä ihailiko vai hämmästelikö kertoja Antsaa. Mietteissään kertojat aina olivat tarinan siinä vaiheessa. 

Antsa oli hullun rohkea tai typerys, sitä mieltä olin itse. Ihmettelin aina sitä, miten Antsalla oli niin fiksu nainen.

Tarinan tässä vaiheessa Miranda puuttui puheeseen, siirtyi eteenpäin, toiseen tarinaan. Lare oli terassilla haastanut kaikki halukkaat kädenvääntöön. Muutamat olivat ottaneet haasteen vastaan. Lare oli voittanut kaikki. 

Ehkä kaikki eivät olleet tosissaan leikissä mukana. Taisivat mennä vääntämään kättä ajatuksena saada kiusallinen ohjelmanumero pois alta, mietin mielessäni. 

Jouni oli istunut samalla terassilla. Lare ei pitänyt Jounia juuri minään, vaikka Jouni oli junioreiden painin Suomen mestaruuskisojen mitalisti. Painijoiden voima on pitkää lihasta, ei mitään kehonrakentajien pullistelua, sanoi Miranda ylpeänä. Painijan voima voi hämätä kokemattoman.

Tiesikö Lare, että Jouni on painija, kysyin väliin.

Mirandan mukaan tiesi, mutta Jouni ei ollut mikään bodari. Lare ei ottanut Jounia riittävän vakavasti.

Ensin väännettiin oikealla kädellä. Jouni voitti. Lare vaati uusintaa. Jouni voitti senkin. Sitten väännettiin vasemmalla kädellä ja Jouni voitti. 

Lare joutui myöntämään häviön. Jouni oli voittanut. Tappion tunnustaminen kävi luonnolle. Jounin voitto herätti hämmästystä. Lare yritti kiemurrella tappiosta selittelemällä. 

Joskus yli kymmenen vuotta Jounin kuoleman jälkeen Miranda ja Lare alkoivat muistella kädenvääntöä.

Lare sanoi, että hän oli aivan tahallaan hävinnyt, koska vastassa oli poikanen. Eihän hän ollut edes täysillä yrittänyt. Kännissäkin oli ollut.

Miranda suuttui. Tietenkin suuttui. Lare vähätteli hänen edesmenneen poikansa saavutuksia, suorastaan yritti mitätöidä ne. 

Laren ja Mirandan kiistellessä sanoin Mirandalle, että tämä antaisi jo periksi, ei ollut vaivan arvoista. En käsittänyt koskaan, miten Miranda yritti Jounin saavutuksia kehumalla voittaa menetyksen surun. Entiset voitot eivät tuoneet Jounia takaisin.

En anna periksi, sanoi Miranda kuohuksissaan. Eikä antanut periksi. Lopulta Lare lähti. Se oli ainoa ratkaisu, sillä Miranda ei perääntynyt tuumaakaan. Tosin koko seurue, johon Lare kuului, lähti. Se oli sunnuntain iltapäivä ja niin sanotusti vuoronvaihdon aika baarissa. Kello löi. Päivävuorolaiset lähtivät ja iltavuorolaisia valui vähitellen sisään lasin ääreen.

Jäimme istumaan pöytään ja Miranda oli edelleen pois tolaltaan. Kumpikin mietti Jounia, kuolemaa ja elämän suuria menetyksiä. 

Minä pohdin ihmisten aikaisempia saavutuksia, joista edelleen puhuttiin, vaikka ne olivat menettäneet merkityksensä.

Miranda kysyi, milloin kehitetään täsmäunohduslääke, sillä hänellä on öisin herätessään liian usein kamalia muistoja, jotka iskevät päälle kesken unien eivätkä päästä otteestaan.

Tiesin mitä Miranda tarkoitti. Itsekin kärsin samanlaisista, mutta päiväsaikaan. Ikävillä muistoilla on ohitustie tajuntaan, ne eivät kiertäneet samaa reittiä kuin muut menneisyyden asiat, joita aivojen täytyy penkoa muistiarkistosta eri hakutavoilla. Piinaavat muistot olivat polttaneet sellaisen jäljen, että pienikin signaali saattaa laukaista ne tietoisuuteen.

Ajattelin, että jossain toisessa todellisuudessa aika kulkisi hitaammin ja Miranda olisi Jounin kanssa terassilla. Katselisin kun Jouni vääntäisi Laren kanssa kättä ja Miranda olisi pojasta ylpeä. 

Toivoin, että Jouni ei olisi ajautuisi väärään seuraan, vaan olisi välttänyt sen polun, jonka päätepiste oli ennenaikainen ja väkivaltainen kuolema likaisen varaston betonilattialla. 

Jos Lare olisi voittanut, olisiko se voinut olla pieni tekijä, mikä olisi saanut Jounin tekemään eri valintoja? Kyse ei olisi ollut oikeastaan siitä, että nuori mies olisi ymmärtänyt elämän olevan hauras, paljon hauraampi kuin hän suostui ymmärtämään, vaan arkipäiväisesti tappion jälkeen hän olisi poistunut eri seurassa toiseen suuntaan. Ehkä juuri tuona iltana hän tutustui niihin ihmisiin, joiden seura koitui hänen kohtalokseen.

Olisiko Miranda voinut vaikuttaa Jounin valintoihin riittävän ajoissa, jos olisi ajoissa tiennyt millaiseen seuraan Jouni ajautui? Jos tuona iltana he olisivatkin lähteneet yhdessä, Jouni ei olisi tutustunut vääriin ihmisiin. Tiesikö Miranda vai eikö hän halunnut tunnustaa tietäneensä, koska ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa? 

Miranda kutsui itseään yltiöpositiiviseksi, ehkä hän ei tunnustanut katastrofin mahdollisuutta, vaan uskoi vaikeuksien kääntyvän voitoksi. Kuvitteliko Miranda, että asiat olisivat edelleen hallinnassa, vaikka jälkeenpäin oli pakko myöntää Jounin asioiden olleen huonolla tolalla pitkän aikaa.

En kysynyt ääneen kysymyksiä, ne pyörivät mielessäni. Tiesin, että mietteeni eivät Mirandaa olisi lohduttaneet, sillä positiivisesta elämänasenteesta huolimatta hän oli aina jalat maassa, ei mikään toisessa todellisuudessa haaveksija kuten muutamat muut.

Mikään ei nostanut tunnelmaa. Toivoin, että paikalle tulisi joku, jolla olisi oikeat sanat tai edes uutta tarinaa. Ketään ei tullut. Me istuimme paikoillamme synkkinä. 

Jos joskus olikin ollut hetki, jolloin tapahtumien kulkua olisi voinut muuttaa, se oli iäksi mennyt eikä sen pohtiminen lohduttanut, koska mikään ei tuonut Jounia takaisin. Kaipaus ja suru olivat Mirandan elämän ainekset ja välillä ihmettelin, miten hän jaksoi elää. Kaikki eivät olisi jaksaneet. Miranda kuitenkin muisti Jounista hyvien aikojen onnelliset hetket. Se oli ihailtavaa, sillä se kertoi elämän uskosta ja näkemyksestä, että läheisimmän kuolema ei vienyt elämän tarkoitusta, väkivaltainen ja ennenaikainen kuolema ei himmentänyt onnellisten hetkien arvoa.

Yhteensattumien summa

Joskus kymmenisen vuotta sitten Roope lähti ikivanhalla Mitsullaan kesälomamatkalle etelään. Hänen piti tavata poikansa sekä tuttuja ja kierrellä Etelä-Suomessa jonkin aikaa. 

Roope ei päässyt kuin Muurolaan saakka, kun auto alkoi temppuilla. Roope mietti mitä tehdä. Jotenkin Roope sai auton ajettua Muurolan kauppaa vastapäätä olevan baarin pihaan ja jotain tehdäkseen meni baariin syömään lounaan ja miettimään mitä tehdä. Baarissa hän kysyi emännältä, olisiko lähellä autokorjaamoa. Sellainen olikin ja Roope sai osoitteen, jonne hän lounaan jälkeen ajoi auton joten kuten nilkuttamalla. Siellä jäähdyttimeen lisättiin vettä ja sen piti auttaa. Ei auttanut, vaan pian Roope oli uudestaan parkkipaikalla auton kanssa.

Myöhemmin Roope sanoi, että häneen iski tilapäinen mielenhäiriö. Olisi kannattanut tilata ammattilainen kuljettamaan auto korjaamolle. Sen sijaan Roope otti kännykän ja alkoi soitella tuttavia lävitse kysyen jokaiselta, voisiko joku tulla vetämään omalla autollaan Mitsun kaupunkiin korjaamoon. 

Minulla ei edes ole tuttavapiirissä henkilöitä, joiden olisin joskus kuullut hinanneen autoja, sanoi Roope.

Lopulta tärppäsi. Pirjo lupasi tulla. Koska kummallakaan ei ollut hinausköyttä, Pirjo lupasi käydä ostamassa Motonetistä köyden ja tulevansa sen jälkeen Muurolaan, missä Roope istui autossa.

Pirjon pyytäminen avuksi oli virhe. Pirjo oli kiltti kun auttamaan, mutta matkanteon alettua Roope tajusi, että Pirjo ei osannut vetää autoa perässään. Hän ajoi liian kovaa, vähempikin vauhti olisi riittänyt. Kun käännyttiin, Pirjo ei ottanut lainkaan huomioon, että hän veti perässä toista autoa. Kun vetoauto kääntyessä lähti liikkeelle, olisi pitänyt lähteä rauhallisesti ja saada vedettävä auto pehmeästi mukaan, mutta Pirjo ajoi kuin tavallisesti. Roope istui ratin takana ja sanoi, että kerta toisensa jälkeen tuntui karmea nykäisy, mikä tuntui kuin auto olisi tempaistu liikkeelle.

Roope teki toisen virheen, minkä hän myönsi. Olisi pitänyt yrittää ennakoida Pirjon lähtöä ja yrittää auton riekaleella päästä pehmeästi imuun. Kun oltiin jo kaupungin puolella, köysi petti, mutta ei katkennut. Pirjo huomasi, että köydessä oli vikaa ja pysähtyi levikkeelle. 

Silloin Roope teki jo kolmannen virheensä. Olisi pitänyt keskeyttää vetäminen siinä vaiheessa, koska matkaa korjaamon pihaan ei ollut enää kuin puolisen kilometriä. Pirjo ja Roope kuitenkin laittoivat rikkinäisen vetoköyden takaisin ja matkaa jatkettiin. Viimeisessä käännöksessa Pirjo lähti taas vauhdilla liikkeelle ja vetäisi Mitsunkin mukaansa ja köysi petti. Raska murikka köyden päässä Mitsun vetorenkaasta irtosi ja lensi kaaressa Pirjon auton ylitse. 

Valitettavasti samalla hetkellä nuori äiti ulkoilutti lastenvaunuja viereisellä katukäytävällä ja köyden päässä ollut murikka lensi suoraan vaunukoppaan. 

Kertoja piti tauon. Me kaikki kuuntelimme hiljaisuuden vallitessa. Se murikka eli köyden vetokoukku painaa aika paljon, se on raskas. Sellainen tekee pahaa jälkeä kun osuu kehen tahansa, puhumattakaan lastenvaunuista. Jos se olisi osunut jonkun jalankulkijan päähän, kulkijalta olisi ollut henki pois. Toisaalta, jos se olisi lentänyt metrin pari sivuun, se olisi pudonnut pusikkoon eikä olisi aiheuttanut mitään vakavaa onnettomuutta.

Pirjo oli pois tolaltaan. Köyden toinen vetokoukku oli lentänyt hänen autonsa tuulilasiin, joka meni rikki ja sirut lensivät Pirjon päälle. Pirjo väitti vielä myöhemmin, lääkärintarkastuksen jälkeenkin, että hänen silmiinsä oli mennyt lasinsiruja. 

Lastenvaunuja työntänyt nuori nainen oli hysteerinen, ymmärrettävästi. Hän shokkitilassa eikä toipunut ennen kuin sai rauhoittavan pistoksen. Tilanne oli kaoottinen. Ihmisiä kerääntyi onnettomuuspaikalle, pian olivat myös poliisi ja ambulanssi paikalla.

Menettikö nuori äiti lapsensa, kysyi joku. Kertoja mietti mitä vastaisi, mutta sanoi lopulta, että kyllä äiti menetti lapsensa, mutta ei siinä onnettomuudessa. Äiti oli menettänyt vauvansa jo aikaisemmin ja ulkoilutti vaunuissa nukkea lohdutukseksi ja Roopen ja Pirjon onneksi. Jos vaunuissa olisi ollut vauva, sillä ei olisi ollut mahdollisuuksia selvitä. Oli onni onnettomuudessa, että vaunuissa oli nukke.

Kesti kauan ennen kuin onnettomuudesta selvittiin. Pirjo ei toipunut pitkään aikaan ja syytti tapahtumasta Roopea, joka korvasi aineelliset vahingot. Nuori äiti joutui olemaan sairaalassa muutaman päivän, sillä hänelle tuli vakava posttraumaattinen stressi, jota jouduttiin hoitamaan lääkkeillä. Äiti hoki sairaalassa, että mitä jos vaunuissa olisikin ollut hänen vauvansa. Hän ei ollut toipunut vauvan oikeasta menetyksestä ja hän joutui kokemaan tuskatilat uudestaan. 

Jälkeenpäin Roope oli miettinyt, miksi hän teki niin monta virhettä peräkkäin. Hänen olisi pitänyt soittaa alunperin hinausauto kuljettamaan Mitsubishi pois. Roopen olisi pitänyt ymmärtää, että Pirjo ei ollut sopiva kuljettaja vetämään toista autoa perässä. Matka olisi pitänyt keskeyttää viimeistään silloin kun vetoköysi petti. Silloin olisi ollut vielä onnettomuus vältettävissä.

Onnettomuus oli yhteensattumien summa, mutta sillä kertaa vältettiin henkilövahingot. Lääkärin tarkastuksessa kävi ilmi, että Pirjon silmissä ei ollut lasinsiruja. Roope kuitenkin oli päättänyt, että rahan säästäminen ei aina kannata. Hänelle tuli onnettomuudesta mieliharmia ja syyllisyyttä sekä paljon suurempi rahallinen lasku kuin jos hän olisi alunperin tilannut ammattilaiset hoitamaan auton hinauksen tai kuljetuksen. 

Mikähän tee se itse -mies oikein luulin olevani, totesi Roope. Onkohan minulla vain turhaa arkailua ammattilaisia kohtaan?

Joku kysyi, miten nuoren äidin kävi. Toipuiko nuori äiti? Saiko hän tapahtumien jälkeen mahdollisesti uuden vauvan?

Tarina oli jatkunut siten, että Roope oli ollut ajelemassa naisystävänsä kanssa sillä kadulla, missä onnettomuus oli tapahtunut, kun hän oli nähnyt saman nuoren äidin työntävän samanlaisia vaunuja. Nuori äiti oli hymyillyt autuaallisen onnellisena. Roope oli osoittanut nuoren äidin suuntaan ja sanonut naisystävälleen, että tuo nainen tuolla lykkää vaunuissa nukkea vauvan korvikkeena. Niin se teki aikaisemminkin. Naisystävä oli järkyttynyt eikä ollut uskonut ennen kuin oli kuullut koko tarinan.

Nyt ymmärrettiin kysyä, oliko Roope varma, että vaunuissa oli nukke. Saattoihan se olla vauvakin. Roope oli vastannut, että kun välit Pirjoon olivat vihdoin pitkän ajan jälkeen kohentuneet, Pirjo oli kertonut pitävänsä yhteyttä onnettomuuden nuoren naisen kanssa. Tämä haaveili vauvasta edelleen, mutta ei sellaista ollut saanut. 

Surullinen tarina

Vili oli merkillinen tyyppi baarissa. Miehellä ei ollut yhtään ystävää, mutta hän oli sinut kaikkien kanssa. Kukaan ei tiennyt kävikö Vili töissä, mutta käteisvaroista ei Vilillä ollut suoranaista puutetta. 

Vili ei keskustellut kenenkään kanssa, mutta kaikille hän kertoi omia juttujaan. Kerran talvella istuimme baarissa kun Vili tuli sinne vapisevana ja punaisena kasvoiltaan. Epäilin ensin krapulaa, mutta ongelma olikin erilainen.

Meinasin kuolla, hän aloitti. Olimme kuulleet saman aloituksen ennenkin. Kuolema oli jatkuvasti Vilin kintereillä. Ihmettelin miten hän oli ylipäätään vielä elossa, joku muu olisi jo musertunut kalman saappaiden alle. 

Vili oli hengellinen, vaikkakaan ei uskovainen. Hän tuskin kuului kirkkoon eikä varmaan mihinkään lahkoon tai seurakuntaan. Vili kuitenkin oli jatkuvassa kanssakäymisessä toisen todellisuuden kanssa, uskoivat muut sellaiseen todellisuuteen tai eivät. 

Vili oli kysynyt monta kertaa, että mitä jos kuolema olisi tullut juuri silloin kun hän oli kaupassa, saunassa tai naisen kanssa, olisiko hän ollut valmis. Olisinko minä ollut valmis siirtymään rajan taakse, hän kyseli sekä tosissaan että äärimmäisen vakavana. 

Se ei ollut leikinlaskua. Emme osanneet vastata, sillä kukaan meistä ei mielessään pohdiskellut sellaisia asioita. Ainakaan emme ääneen puhuneet senkaltaisista asioista, vaikka joku olisikin mielessään jotain sellaista miettinyt. 

Itselleni Vilistä tuli mieleen keskiajan käytäntö, jolloin katolisen kirkon opin mukaan uskottiin, että olotila kuoleman hetkellä ratkaisee taivaspaikan. Viimeisellä henkäyksellä oli merkitystä sen kannalta, missä sielu viettää iankaikkisuuden. Jos kuoleman hetkellä ihminen oli ilman syntiä, pääsi hän paratiisiin, mutta jos viimeisellä hetkellä mieleen tulikin jokin katkera ajatus, siveetön halu tai muu synti, ei ollutkaan kelvollinen taivaaseen. Kuolinhetki määräsi ihmisen iankaikkisen kohtalon.

Jokin häivähdys tästä vanhasta opista oli Vilin ajatusmaailmassa silloin kun hän pohti, olisiko ollut valmis kuolemaan, jos se olisi tullut juuri kliimaksin hetkellä, kun hän oli naisen kanssa sängyssä tai ostoksilla tuhlaamassa rahojaan. 

Meinasin kuolla, hän sanoi ensi sanoikseen kun istui baarissa pöydän ääreen tuoppi edessään. Olin Ounasjoen jäällä koiraa ulkoiluttamassa kun moottorikelkka meinasi ajaa ylitseni. Se oli oma syyni, sillä kävelin ajatuksiini vaipuneena keskellä jokea siitä mistä kelkat ajavat. 

Kuuntelin Vilin tarinaa. Tiesin kuinka helposti kävelijät menivät juuri siihen kohtaan joen jäätä mistä moottorikelkat olivat useimmiten ajaneet, vaikka kohtaa ei ollut merkitty kelkkojen ajoreitiksi. Siinä oli usein helpoin kävellä, koska moottorikelkat olivat tehneet siihen kovan pohjan. 

Aurinko oli paistanut eikä Vili ollut kuullut moottorikelkan ääntä. Kysyin missä kohtaa Ounasjoen jäällä tämä oli tapahtunut ja Vili kertoi, että Ounaspaviljongin kohdalla. 

Katselin epäuskoisena Viliä ja totesin, että siinähän on kymmeniä metrejä leveyttä, miksi moottorikelkka ei ollut voinut tehdä edes pientä koukkausta, koska kelkkojen tekemä ura ei ollut mikään virallinen merkitty reitti. 

Vili ei osannut vastata, vaan syytti ainoastaan itseään. Mikään puhe ei auttanut, sillä Vili oli ihan oikeasti murheen musertama. En usko, että olisin ollut valmis, jos olisin kuollut, hän totesi synkkänä. 

Yritimme usean ihmisen voimalla todistella, että kuolema ei ollut käynyt vielä lähelläkään. Vaikka moottorikelkkailija olikin yllättänyt takaapäin, kuljettaja oli vain halunnut pelotella, ei hän olisi päästänyt kelkkaa Vilin päälle, vaikka Vili ei olisikaan ehtinyt väistää pois alta. 

Jätkä yritti elvistellä kelkan voimalla, yritti joku lohduttaa Viliä. Vili oli kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että järkipuheet eivät auttaneet. Vili oli murheen musertama.

Vili ei ahdistukseltaan pystynyt istumaan sen kauempaa paikallaan, vaan nousi ja lähti. Hän oli epätoivoisen oloinen, vaikka oikeaa syytä ei ollut, ainakaan meidän mielestämme, jotka olimme Vilin juttua kuunnelleet. 

Istuimme vaiti ja hörpimme olutta, kunnes joku meni laulamaan ja me muut kuuntelimme. “Eron hetki on kaunis”, lauloi laulaja.

Unohdimme Vilin ja hänen ongelmansa. Emme jaksaneet sillä kertaa pohtia sen kauempaa, olisiko hän ollut varmasti valmis silloin kun kuoleman hetki koittaa. 

Sattumoisin jokin aika myöhemmin Miranda kertoi tarinaa miehestä, jonka oli tavannut. Miranda liitti tuttavien kokoelmaansa mitä omituisimpia henkilöitä. Tämä kaveri tuntui olevan Vilin parannettu versio, sillä kaveri oli hokenut koko ajan puoliääneen lopun olevan lähellä, lopun olevan lähellä.

Yrittikö mies käännyttää sinua johonkin uskoon, kysyin epäuskoisena. Miranda nauroi ja sanoi heidän vain ryypänneen yhdessä. 

En tiennyt mitä sanoa ihmisistä, jotka ilmiselvästi valmistautuivat kuolemaansa tai maailmanloppuun. Ihmiset eivät aina olekaan niin rationaalisia kuin luullaan, ajattelin.

Meni taas jokin aika ennen kuin seuraavan kerran kävin baarissa. Mirandalla oli minulle asiaa. Kun lopulta istuimme kahdestaan, hän aloitti. Kuulitko jo suru-uutisen, hän kysyi minulta. En ollut kuullut mitään, joten kehotin Mirandaa kertomaan. 

Miranda kertoi seuraavaa: Vili on kuollut. Hän tappoi itsensä hyppäämällä joen jäällä moottorikelkan alle täsmälleen Ounaspaviljongin kohdalla. Hän oli seisonut rauhallisesti paikallaan ja juuri sillä hetkellä kun kelkka oli ohittamassa Viliä, tämä oli syöksynyt kelkan alle. Mitään ei ollut tehtävissä. Vilin koira oli vain jäänyt uikuttamaan kuolleen isäntänsä viereen.

Olin järkyttynyt, enkä tiennyt mitä sanoa.

Molemmat jäimme miettimään, oliko Vili mahdollisesti kokenut olevansa juuri sillä hetkellä valmis siirtymään rajan taakse ja siksi halunnut päättää päivänsä. 

Vai oliko kyse jostain käsittämättömästä psyykkisestä taakasta, joka oli saanut Vilin palaamaan Ounaspaviljongin kohdalle vähän samalla tapaa kuin rikollisen kerrotaan palaavan rikospaikalle. Tässä tapauksessa vain mitään rikosta ei ollut tapahtunut sen paremmin edellisellä eikä jälkimmäisellä kerralla. Itsemurha on valitettava ja surullinen tapaus, mutta lain mukaan se ei ole rikos.

Sattuma ja neoliberalismi

Ramey, Joshua. Politics of Divination : Neoliberal Endgame and the Religion of Contingency, Rowman & Littlefield Unlimited Model, 2016. 

Kirjassa Joseph Ramey väittää, että nykyinen neoliberaalistinen markkinafundamentalismi on palannut toistamaan ikivanhaa ennustamiseen liittyvää riittiä, jossa yritetään selvittää sattuman rooli. 

Sattuma ehdittiin jo kesyttää ymmärrykseksi  sattumanvaraisuudesta. Tiede ja tutkijat unohtivat sattuman aatehistorian, jossa sattuman osana olivat ennustamisen rituaalit. Moderni tiede typisti sattuman suurten joukkojen analysoitavaksi tilastoksi. 

Neoliberalismi on talousteoria, mutta se on myös ideologia, jonka mukaan vain markkinat kykenevät luomaan sosiaalisen järjestyksen tässä ihmisten kontingentissa maailmassa. Opin mukaan vain neoliberalismi kykenee tulkitsemaan sattumanvaraisuudet taloudessa ja sosiaalisessa elämässä. 

Kyse ei ole vain taloustieteellisestä koulukunnasta, vaan ennen kaikkea kyse on todellisuutta koskevasta  kokonaisnäkemyksestä, jonka mukaan ihmiset ovat luontaisesti viritettyjä markkinavoimien rationaalisuuteen. 

Friedrich Hayek, neoliberalismin filosofinen isä, totesi markkinoiden rakentuvan epävarmuudesta. Asiantuntijat, markkinatoimijat voivat hyödyntää markkinoiden epävarmuuden ominaisuutta ja voittaa ihmisen kyvyttömyyden nähdä ennalta tulevaisuutta.

Markkinat hintamekanismeineen ovat eräänlainen kosmisen järjestyksen muoto. Jos onnistuu nähdä ennalta tulevaisuuteen, se puolestaan tuo taloudellisen menestyksen.

Ramey yrittää kiintoisalla tavalla osoittaa, miten neoliberalismin sattuma eroaa Adam Smithin näkymättömästä kädestä ja ylipäätään vanhan uskonnollisen kaitselmuksen järjestyksestä. Ramey siis käyttää termiä kaitselmus (providence). Neoliberalismin uusi sattuma eroaa traditionaalisesta liberalismista palauttamalla uskon maagiseen.

Nostin kirjasta esiin yhden teeman, sattuman käsittelyn, koska se minua erityisesti kiinnostaa.

Tietoisuus ja neurotiede

Anil Seth: Sinuna oleminen. Uusi tietoisuuden tiede. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2022.

Tietoisuuden ns. "vaikea ongelma" on ymmärtää, miten fysikaaliset prosessit tuottavat meille rikkaan sisäisen maailman. Aivoissa miljardien neuronien toiminta yhdistyy ja tuottaa tietoisen kokemuksen. Miksi ylipäätään koemme elämän ensimmäisessä persoonassa?

Kirjoittaja haluaa selvittää tietoisuuden "todellista ongelmaa". Hän ei pohdi miten ja miksi maailmassa on ylipäätään tietoisuutta, sen sijaan hän rakentaa teoriaa, joka voi selittää, ennustaa ja hallita tietoisen kokemuksen fenomenologisia ominaisuuksia. 

Suuri ratkaisematon ongelma tietoisuudesta jaetaan osiin tietoisuuden kokemuksiksi ja näiden neuraalisiksi vastineiksi tutkimista varten.

Tietoisuuden taso ei ole sama kuin valvetila. Neurologiset standardimenetelmät perustuvat siihen, miten aivovammapotilas reagoi aistiärsykkeisiin, jotka ovat fysiologisen valppauden merkki.

Uudet tietoisuuden testausmenetelmät ovat paljastaneet tietoisuutta sellaisillakin potilailla, joilla standardimenetelmä ei sitä löytänyt. Kirjoittaja kysyy, kuinka monta nykyisiin tietoisuuden testeihin reagoimatonta, mutta tietoista potilasta viruu jossakin. 

Tietoisuuden integroitu informaatioteoria (ITT) on neurotieteellinen teoria, joka tarttuu tietoisuuden vaikeaan ongelmaan ja tarjoaa ratkaisuksi eräänlaista panpsykismiä, tietoisuutta eli informaatiota voi olla jossain määrin missä tahansa. Tietoisuus on olemassaolon perustuva ominaisuus kuten ovat aine ja energia sekä sähkövaraus. 

Kirjoittaja kuitenkin itse kallistuu siihen suuntaan, että tietoisuuden tutkimisessa on syytä edetä kuten elämän ymmärtämisessä. Vitalismiin kuulunut näkemys elämän erityisestä ainesosasta jäi syrjään, kun ruvettiin tutkimaan elävien olentojen eri ominaisuuksia fysikaalisten ja kemiallisten mekanismien käsitteiden avulla.

Informaatio määritellään siten, että jokainen tietoinen kokemus vähentää epävarmuutta ja edesauttaa elämän jatkumista. Järjestelmän kokonaisuuden näkökulmasta tietoinen kokemus rajaa lukemattoman joukon muita mahdollisia tiloja pois.

Tietoiset kokemukset ilmenevät integroituneina eli yhtenäisinä. Emme koe esim. esineitä taustastaan erillään. Kaikki tietoiset kokemukset ovat ainutlaatuisia, täsmälleen samanlaisia kokemuksia ei ole.

Järjestelmän tietoisuuden mitta on, kuinka paljon enemmän informaatiota kokonaisuus tuottaa kuin se osat.

Tietoisuuden sisältö ei ole ulkoisen maailman tarkka kopio tai heijastus.

Havaitseminen on aktiivista toimintaa eikä ulkoisen maailman objektiivista rekisteröintiä. Aivot luovat bayesilaisessa tilastollisen päättelyn prosessissa hallitun hallusinaation. Esim. värit eivät ole objektien todellisia ominaisuuksia, vaan väline ymmärtää objekteja eri valaistusolosuhteissa.

Tietoinen itseys on erityinen sinuna tai minuna olemisen kokemus. Kokemus itseydestä on kohtalaisen vakaa. Siitä huolimatta itseys ei ole mikään olemus eikä substanssi, vaan havainnossa luotu hallittu hallusinaatio. Kokemus minusta itsestäni olemassa olevana on havaintopäättelyn ilmentymä.  "Sielua" voidaan pitää mielen ja elämän jatkuvuuden havaintoihin perustuvina kokemuksina.

Termodynamiikan toisen säännön mukaan eristetyn järjestelmän entropia kasvaa. Voidakseen vastustaa entropian kasvua, vapaan energian periaatteen mukaan elävä järjestelmä bayesilaisessa tilastollisessa mielessä ennakoi tulevaa. 

Elävät järjestelmät pyrkivät minimoimaan entropian. Järjestelmä selviytyy, jos sillä on pätevä malli ympäristöstä, johon sisältyy näkemys mm. omasta kehosta. Mallin avulla eliöt pienentävät ennakoitujen ja todellisten aistisignaalien eroja.  Säilyäkseen hengissä eliöiden on vähennettävä tulevaisuuden epävarmuutta. 

Kirjoittaja pitää perinteistä filosofista kysymystä vapaasta tahdosta versus determinismistä vanhentuneena. Hän hylkää oitis vapaan tahdon sellaisena voimana, joka puuttuisi aivojen fysikaalisten syiden ja seurauksien mekanismiin ulkopuolelta. Vapaan tahdon kokemukset ovat oikeastaan itseen kohdistuvan havainnoinnin muotoja. 

Kirjoittajan näkemyksen mukaan on  väärin luonnehtia vapaan tahdon kokemuksia harhoiksi, sillä ne ovat yhtä todellisia kuin muutkin tietoiset havainnot eli nekin ovat hallittuja hallusinaatioita.

Sekä antropomorfismia että antroposentrismiä on syytä välttää silloin kun tutkitaan eläinten tietoisuutta. Useilla eläimillä on tietoisuus, mutta ei välttämättä samanlainen kuin ihmisillä.

Kirjoittaja epäilee älykkyyden ja tietoisuuden läheistä yhteyttä. Hänen käsityksensä mukaan tietoisuus liittyy elossa olemiseen ja elämän ylläpitämiseen, jossa älykkydellä on oma rooli. Kuitenkin esim. surua voi tuntea ilman älyä. Onko sureva eliö tietoinen?

Tekoälyllä sen sijaan kirjoittajan mielestä ei ole tietoisuutta. Konetietoisuus on kuitenkin otettava vakavasti. Tekoälyn sijaan kenties bioteknologia kykenee synnyttämään synteettistä tietoisuutta.

Lopuksi

Tietoiset kokemukset ovat aivoihin perustuvan ennustamisen muotoja "hallittuja hallusinaatioita". Ihminen on pikemmin "tunteva kone" kuin "kognitiivinen  tietokone".

Erityinen kiitos lopussa olevasta hakemistosta, siitä on hyötyä kirjaa luettaessa.

Hyvä tiivistelmä ja arvio:

https://blogs.lse.ac.uk/lsereviewofbooks/2022/11/17/book-review-being-you-a-new-science-of-consciousness-by-anil-seth/

Mannerheimin "läheltä piti" - tilanteita

Mikko Tyni: Marsalkan muskettisoturit. Mannerheimin henkivartiointi ja turvallisuus 1918-1946. Docendo, 2022.

Tässä joitakin kiinnostavia tapauksia:

• Maaliskuussa 1917 Pietarissa Mannerheim pakeni raivostunutta väkijoukkoa hotellista henkilökuntaoven kautta.
• Joulukuussa 1917 Mannerheim matkusti junalla Odessasta pohjoiseen. Bolsevikit yrittivät viedä Mannerheimin junasta kun juna pysähtyi. Sotilaspalvelija pelasti Mannerheimin.
• 18. tammikuuta 1918 junamatkalla Helsingistä Vaasaan junan pysähtyessä Tampereella kolme venäläissotilasta epäilivät "kauppias Malmbergia" venäläiseksi upseeriksi. Rautatievirkailijan toiminta pelasti Mannerheimin. 
• 27. tammikuuta 1918 Mannerheim seurueineen matkusti reellä Vaasasta Ylihärmään usean venäläisten sotilaiden hallitseman paikkakunnan läpi.
• Hyökkäysyritys mahdollisesti 25. helmikuuta 1918 päämajan junaan Seinäjoen "kanakoppia" vastaan. Mahdollisen yrityksen takana olisi ollut muutamat jääkäreiden ääriainekseen kuuluvat, Walter von Gerich, V. O. Siven ja Wilhelm Thesleff.
• Helmikuussa 1918 samaiselta rata-alueelta saatiin kiinni punaiseksi osoittautunut mies, jolla oli hallussa dynamiittia.
• Myös junaonnettomuus oli lähellä huhtikuun alussa 1918.
• Helmikuun puolivälissä valtionhoitajan Pohjoismaiden matkan aikana huhuttiin äärivasemmistolaisten aikovan tappaa Mannerheimin. 
• Kesällä 1919 paljastui entisten punakaartilaisten salahanke pommi-iskusta valtionhoitaja Mannerheimin virka-asuntoon.
• Tuon ajan tunnetuin on Tampereen suojeluskuntaparaatissa suunniteltu Mannerheimin murhayritys huhtikuussa 1920. Yrityksen takana olivat Eino Rahjan valitsemat punaupseerikoulun oppilaat. Ampujaksi valikoituneen kantti ei kuitenkaan kestänyt keskellä väkijoukkoa, vaikka hän oli päässyt 15 metrin läheisyyteen Mannerheimista.
• Rintamavierailuilla tapahtui vaarallisia tilanteita mm. syyskuussa 1941 Syvärillä, Karhumäellä kesäkuussa 1942 ja syyskuussa 1943.
• Syksyllä 1944 välirauhan sopimuksen ja suhteiden katkaisemisen Saksaan jälkeen jääkärieverstiluutnantti Gunnar von Hertzen aikoi ampua Mannerheimin. Hän näki ainoaksi vaihtoehdoksi kulkea "Schaumanin latua".
• Saksan tiedustelupalvelu SD suunnitteli ruotsalaisen sanomalehden mukaan Lapin sodan aikaan talvella 1945 Mannerheimin ja muiden valtiojohtoon kuuluvien surmaamista. Tappajat olisivat olleet saksalaismielisiä suomalaisia.
• Teoksen kirjoittaja Mikko Tyni on kirjoittanut erillisen artikkelin desantin saamasta toimeksiannosta tappaa Mannerheim maaliskuussa 1943. Linkki juttuun: Tynin artikkeli

Päämaja 1918 

"Seinäjoen kanakoppi"

Pahu[u]s vieköön

Lauri Nummenmaa: Pahuus. Ihmisluonnon pimeä puoli. Tammi, 2022.

Pääasiassa kirjoittaja etsii pahuuden syytä evoluutiosta ja ihmisen biologiasta. Pahuus terminä jää määrittelemättä.

Evoluutio on virittänyt ihmisestä tehokkaan saalistus- ja tappokoneiston. Tämä koneisto on auttanut ihmissukua selviytymään olemassaolon taistelussa.

Kirjoittaja käsittelee mm.  aggressiota, miesten väkivaltaa, raiskauksia, perheväkivaltaa, moraalisia tunteita, kostoa, valehtelua, psykopatiaa, sadismia ja elokuvaväkivaltaa.

Aggressiivisuus 

Ihmisen aggressiivisuus on lajinkehityksen eikä sosiaalisen oppimisen tulosta.

Luonnossa aggressiivisuus on yleisintä sosiaalisilla lajeilla, jotka ovat territoriaalisia. Yhteiselämästä on paljon hyötyä, mutta yhteisen jakaminen, kuten esim. kuka saa ravintoa tai mikä uros saa paritella naaraiden kanssa, aiheuttaa myös erimielisyyksiä ja herättää aggressioita. 

Simpanssien taistelu reviireistä muistuttaa ihmisen valtakamppailuja. Naapurilaumojen urosten surmaaminen on oman lauman kannalta rationaalista. Naaraita ei surmata, vaan liitetään osaksi omaa laumaa. 

Pohjimmiltaan samasta ilmiöstä taitaa olla kyse, kun ihmiset ovat valmiita vaaratilanteissa pelastamaan naiset ensin. Hädästä pelastetut miehet saattavat muodostua uhaksi, naisia puolestaan voidaan käyttää yhteisön hyväksi.

Suurin osa simpanssilaumojen kuolemaan johtaneista kahakoista ja sodista tapahtuu alueilla, jotka toinen lauma on anastanut toiselta. Kyse on siis reviiristä ja elintilasta. 

Yhtäältä kyky tappaa lajitovereita ja toisaalta kyky vältellä väkivallan uhriksi joutumista ovat jatkuvaa evolutiivista kilpavarustelua. Evoluution myötä ihmiselle on kehittynyt "murhatutka" eli kyky tunnistaa vaaratilanteet ja yrittää vältellä niitä. 

Sekä eläimillä ja ihmisillä aggressio on joko impulsiivista tai strategista. Strateginen ei ole jatkuvaa voimien tuhlausta. Aggressio vaatii oletuksen siitä, että kamppailu olisi voitettavissa. Lisäksi yhteenotosta pitää olla jotain hyötyä. Strategista väkivaltaa esiintyy harvoin huvin vuoksi.

Impulsiivinen aggressio pyrkii ratkaisemaan eteen tulleen ongelman saman tien, siinä ei ole mitään pitkän tähtäimen suunnitelmaa eikä etua tai hyötyä.

Otsalohkon vauriot selittävät impulsiivista aggressiota, mutta eivät strategista. Toisaalta otsalohkojen vauriot heikentävät toiminnanohjausta ja pitkäjänteistä suunnittelua.

Impulsiiviset voivat olla vaarallisia pikaistuksissaan, strategiset voivat suunnitelmallisuudessaan saada aikaan järkyttäviä hirmutekoja. 

Päihteet korreloivat väkivaltaisen käyttäytymisen kanssa. Samoin tekevät mielenterveyden sairaudet ja häiriöt. 

Kamppailussa heikompi osapuoli  puolustautuu myös väkivaltaa käyttämällä, koska muuten tulisi todennäköisesti tapetuksi. Tällöin väkivaltainen käyttäytyminen puolustautumisessa on mielekästä ja rationaalista.

Kirjoittajan mukaan suurin osa ihmisten väkivallasta on rationaalista, ei täysin mielivaltaista. Pääsääntöisesti väkivaltaan ei turvauduta, jos tavoite on muulla tavoin saavutettavissa, kuten neuvotteluilla tai suostuttelulla. 

Väkivalta ja toisten satuttaminen tai tappaminen on yleensä ihmisille vaikeaa. Tunteiden säätäminen on työlästä. Jos taistelija alkaa itkeä ruumiskasojen äärellä, hän on varmaan seuraava ruumis. Siksi väkivaltaa pyritään oikeuttamalla: syy on uhreissa itsessään tai kyse on vain itsepuolustuksesta tms.

Sadistisia piirteitä on noin joka kymmenelle ihmisellä. Ihminen tyypillisesti haluaa nautintoa pyrkien pois kivusta, mutta sadisti nauttii kivusta ja muiden satuttamisesta. Ehkä sadismia on alunperin evoluution sopeutuma, joka on edesauttanut saalistamista.

Miesten väkivalta

Miehet tekevät suurimman osan henkirikoksista ja enemmistö uhreistakin on miehiä.

Sekä ihmisillä että  simpansseilla 95 prosenttia surmista on urosten tekemiä. Urosten aggressiivisuus on lajikehityksen seurausta.

Miesten aggressiivisuus juontaa juurensa kilpailuasetelmasta parisuhdemarkkinoilla. Parisuhdemarkkinoilla 80 prosenttia miehistä kamppailee 20 prosentista tavoitelluimpia naisia. 

Evoluutio on tehnyt ihmiselle tappajan mielen. Onneksi vain harvoin turvaudumme väkivaltaan, meidät on myös varustettu kyvyllä välttää väkivaltaa. Vältämme väkivaltaa, koska siihen liittyy aina riski, väkivaltaan turvautuvat voivat itse loukkaantua tai kuolla. Jos säilyy hengissä, myöhemmin uhrin sukulaiset tai liittolaiset saattavat kostaa.  

Leposyke on aggressiivisuuden paras ennustaja. Todennäköinen kaava selitykselle on siinä, että mitä matalampi leposyke, sitä vähemmän ihminen on ahdistunut. Ahdistuneisuus puolestaan toimii eräänlaisena väkivallan jarruna. Normaali ihminen ahdistuu pelkästä väkivallan ajatuksesta. Pelottomuus onkin keskeisiä väkivaltaisen käyttäytymisen varhaisia tuntomerkkejä.

Moraali         

Ihminen kykenee jatkuvaan moraaliseen arviointiin. Kyky erottaa hyvä ja paha on ihmisillä yhteinen, mutta yhteisö tai kulttuuri määrittää, mikä on hyvää ja mikä pahaa.                                                              

Yllättävää on sen sijaan se, että moraalisia tunteita oli jo noin 5-7 miljoonaa vuotta sitten ennen kuin simpanssien ja ihmisten lajit eriytyivät. 

Moraaliset tunteet pitävät yhteisöä koossa ja helpottavat tunnistamaan ketkä ovat ystäviä, ketkä vihollisia.

Moraalisten tunteiden loukkuun on helppo jäädä. Ihmisellä on tarve olla oikeassa ja moraalin sisältö vaihtelee kulttuureittain. 

Uskonsodat ovat esimerkki siitä, kun oma moraali yritetään pakottaa muillekin. Ideologian mukanaan tuoma aggressiivisuus tai moraalinen raivo ei ole strategista, koska siinä on tavoite pahan hävittäminen vaikka tappamalla koko kansa myös naiset ja lapset.

Ihmisen pelkotiloja hallitsemalla hallitsee ihmistä. Jos diktaattori pystyttää alaisten pelkotiloihin perustuvan totalitarismin, siinä on myös sen heikkous. Jos joudutaan keskittymään pelkäämiseen, ihmisten luovuus, älyllisyys ja itsensä toteuttaminen kärsivät lopulta järjestelmän tuhoksi.

Aivot järjestäytyvät tarvittaessa uudelleen

Aivojen ääretön tarina. David Eagleman. Suom. Nina Mäki-Kihniä. Atena, 2022.

Elävät kytkennät 

On henkilöitä, joilta puuttuu tai on jouduttu poistamaan aivojen toinen puolisko, mutta jotka silti kykenevät lähes normaaliin elämään.

Toipuminen vaatii määrätietoista kuntoutusta sekä fysio- ja puheterapiaa.

Aivojen hermosolut kuitenkin kykenevät järjestäytymään uudelleen. Jäljelle jäänyt puolisko ottaa vastuun myös poistetun puolen toimintojen ohjauksesta.  

Kyse on aivojen plastisuudesta, kun aistisyötteiden muutokset saavat aikaan aivokuoressa uudelleen järjestäytymistä. Plastisuus näyttää kuitenkin kirjoittajan mukaan olevan nyt jo vanhentunut paradigma. 

Muovautuvuutta parempi termi aivoille on 'livewired', joka kuvaa aivoja mukautuvana, dynaamisena ja tietoa etsivänä järjestelmänä. 

Aivoissa ei voida erottaa softaa ja rautaa kuten tietokoneissa. Tietokone ei ole nykytiedon mukaan pätevä aivojen analogia. 

Jos raaja joudutaan poistamaan, potilas voi tuntea aavesärkyä ikään kuin raaja olisikin vielä olemassa. Toisaalta, jos kehosta jokin osa ei enää lähetä syötettä aivoihin, vierusosat valtaavat tuon aivojen alueen. 

Sokeutuneen ihmisen aivoissa muut aistit valtaavat näköaistin tilan. Siinä on myös selitys, miksi sokea voi jatkossa aistia muilla aisteilla herkemmin kuin aikaisemmin. 

Aavesärky johtuu siitä, että vaikka muutos alueiden valtaamisesta on nopeaa aivokuoren tasolla, järjestelmän alemmilla tasoilla muutokset ovat hitaampia.

Unet

Miksi ihminen näkee unia? Neurotieteen kannalta unien näkeminen liittyy maapallon pyörimisliikkeeseen, jonka seurauksena pimeys on vallinnut noin puolet vuorokaudesta. 

Jos näköaisti ei anna syötettä aivoille, muut aistit eli vierusalueet aivoissa ovat valmiina valtaamaan näköaivokuoren. Näköaivokuori puolustautuu unilla.

Hippokampus ja etuotsalohko eivät unien aikaan ole niin aktiivisia kuin valveilla. Tämä selittää, miksi unia on vaikea muistaa. Niitä ei ole tarkoitettu muistettavaksi, unien tehtävä on pitää näköaivokuori toiminnassa.

Aistit

Aivoilla on hämmästyttävä kyky oppia ymmärtämään erilaisia informaatiosyötteitä. Kirjoittaja ennustaa, että yksittäinen aistikanava saadaan vielä välittämään jonkun toisen aistin tietoa, kuten esim. videokameran datavirta voitaisiin kokea iholla kosketuksena. 

Kirjassa esitellään useita neurologisia apuvälineitä.  Tasapainoaistin menettäneille suunnitellaan kypärää, joka antureillaan mittaa pään asentoa. Tämä tieto ohjataan kielessä olevaan elektrodimattoon, jolloin tasapainon kokeminen olisi jälleen mahdollista.

Apuvälineiden avulla voidaan korjata aistivammoja, mutta lisäksi niitä tulevaisuudessa käytetään myös tehostamaan aisteja.

Samoin joskus vielä varmaan kehitetään aivan uusia aisteja.

Leikkaussalissa potilasdataa voitaisiin syöttää kirurgille siten, että hän tuntisi datan kehossaan. Monitoreita ei tarvitsisi seurata.

Ihminen voisi seurata jatkuvasti kehollaan omaa lämpöään, verenpainetta, sykettä ja paljon muuta. Puolisot voisivat seurata toistensa dataa omassa kehossaan. 

Globaalilla tasolla politiikan tarkkailija voisi tuntea kehossaan yhtäkkiä poliittisen kriisin toisella puolen maapalloa. Tämä voitaisiin toteuttaa tiivistämällä riittävä määrä tviittejä yhteen hetkeen ja ohjaamalla tiivistelmä kehon tuntemukseksi. 

Vain mielikuvitus olisi rajana, miten aisteja voisi laajentaa: tekijä mainitsee näkökyvyn venyttämisen sähkömagmeettisen spektrin molempiin päihin tai ultraäänikuulon kehittämisen.

Toinen suunta olisi miettiä,  miten ihminen voisi saada nykyistä paremman kehon. Halvaantuneille on hahmoteltu koko vartalon pukua,  joka tottelee aivojen käskyjä eli tavoitteena on päästä liikkumaan ajatuksen voimalla. Idea toteutettaisiin istuttamalla tiheä ryväs mikroelektrodeja aivoihin, joiden aktivaatiota kanavoimalla voisi hallita monimutkaista robottia.

Vaihtoehtoinen ratkaisu olisi sellainen, kun halvaantunut ajattelee liikuttavansa kättään, signaali ohjataan ensin tulkattavaksi koneoppimista käyttäville algoritmeille. Vaurioitunut selkäydin ohitettaisiin ja sen sijaan signaali kulkisi lihassimulaattoriin tavoitteena saada halvaantunut potilas liikuttamaan kättään.

Muistot

Miksi dementian vaivaamana muistaa vanhoja asioita lapsuudesta, mutta ei tuoreita tapahtumia? Kun potilaalta poistettiin hippokampukset toiveena saada epilepsiakohtaukset kuriin, leikkauksen jälkeen huomattiin, että potilaalla oli säilynyt vanhoja muistoja, mutta uusia muistoja ei enää syntynyt.

Hippokampus on tärkeä muistin kannalta. Se on olennainen oppimiselle, mutta ei aikaisemmin opitun muistamiselle.

Hippokampus on välipysäke, opitut asiat välitetään eri puolille aivokuorta, minne muistot tallentuvat. 

Kirjaa lukiessa käy välillä mielessä, onko tämä tietokirja vai scifiä. 

Metakognitiivinen terapia

Pia Callesen: Elä enemmän, mieti vähemmän. Irti masennuksesta ja surusta. Suom. Heikki Eskelinen. Tammi, 2022.

Pia Callesenin kirja on sivumäärältään (176 s.)  vaatimaton, mutta esittelee metakognitiivisen terapian masennuksesta kärsiville. Metakognitiivinen terapia voidaan nähdä vaihtoehtona  perinteisille terapioille. Terapian on kehittänyt Manchesterin yliopiston professori Adrian Wells.

Kielteiset ajatukset

On mahdotonta estää mieleen tulemasta kielteisiä tunteita ja ajatuksia. Sen sijaan ihminen voi itse säädellä kuinka paljon hän antaa valtaa kielteisille ajatuksille. 

Jos antaa kielteisille ajatuksille vallan, masennus uhkaa. Kaikilla on elämässä synkkiä ja kielteisiä ajatuksia, mutta itsesäätelyn avulla voi estää niissä ylenmääräistä rypemistä.

Kirjoittaja toteaa, että masennuksen ensisijainen syy on CAS-oireyhtymä (the Cognitive Attentional Syndrome) eli kognitiivinen huomion kohdistamissyndrooma. 

Kys. syndroomalla tarkoitetaan liiallista asioiden pohdiskelua, ylenmääräistä huolestumista, itsetarkkailua ja kuvitelmaa siitä, miten menneet tapahtumat hallitsevat elämää.

Jos pelkää masentuvansa tai kokee helposti vaipuvansa alakuloisuuteen, on tärkeää ymmärtää, millaiset mielleyhtymät tai takautumat saattavat laukaista omat pohdiskelut.  Olennaista on, että vaikka ajatusten takana olevat tapahtumat sinänsä ovat todellisia onnettomuuksia tai traumoja, ikävien asioiden liiallisesta pohdiskelusta ja vatvomisesta ei ole hyötyä.

Ratkaisuvalta on itsellä 

Synkkiä ajatuksia tulee mieleen automaattisesti. Kun ihminen tajuaa, mikä laukaisee synkät ajatukset, hän voi itse ruveta säätämään kuinka kauan hän niissä rypee ja mässäilee. 

Kirjoittajalla on siis optimistinen näkemys, synkkien ajatusten vatvomisen voi lopettaa itseä käskemällä! Tämä tapahtuu kolmiportaisen harjoitteluohjelman avulla.

Ensin lykätään ikäviä ajatuksia valittuun kellonaikaan eli huolihetkeen. Huolet ja murheet päätetään käsitellä vain tiettynä aikana päivästä.

Toiseksi ikävien ajatusten esiin tulemisesta huolimatta yritetään kohdistaa huomio uuteen suuntaan. Harjoittelussa tavoitteena on tiedostaa, että huomion voi siirtää muualle huolimatta millaisia tunteita tai ajatuksia meillä on. Tavoitteena on mielenhallinta, jotta ei tarvitsisi rypeä synkissä painajaismaisissa ajatuksissa. 

Käytännössä voidaan harjoitella erilaisten samanaikaisten äänten kuuntelua ja erottelua toisistaan. Äänet voivat olla puhetta, liikenteen ääniä ja vaikka linnunlaulua. Asiakas oppii kohdistamaan huomionsa eri äänille ja oivaltaa, että vain yhtä ääntä ei ole pakko kuunnella.

Toinen harjoitus on sellainen, että asiakas kirjoittaa tussilla ongelmistaan ikkunaruudulle. Kun hän katsoo kirjoitustaan, hän ei näe selvästi ikkunasta maisemaa tai liikennettä. Kun katse vaihtaa hieman suuntaa, hän näkeekin autot, puut ja maiseman hyvin, mutta ei enää saa selvää omasta kirjoituksestaan. Huomion kohdistamista voi siis itse säätää.

Kolmanneksi opitaan irtautumaan huomion kohdistamisesta siten, että havaitaan synkkyyttä laukaisevat ajatukset, mutta ei tartuta niihin.  Tavoitteena on passiivisesti seurata ajatusten kulkua ilman, että reagoidaan niihin. Ajatuksia tarkkaillaan ikään kuin itsen ulkopuolelta. 

Käytännön harjoitus on vaikkapa sellainen, että ajatellaan junaan nousemista ja siitä poistumista. Asiakas ajattelee vaikka kaksi minuuttia synkkyyttä laukaisevia ajatuksia, kuten "miksi juuri minä sain potkut? tai "miksi olen epäonnistunut parisuhteessa?" 

Tämän jälkeen hän jättää tuon pohtimisen ikään kuin jäisi junasta pois ja käyttää kaksi minuuttia ajatustensa tarkkailuun. Yksikään ajatus ei saa vetää häntä mukanaan pohdiskeluun, vaan hänen on opittava jättämään ajatukset pelkästään tarkkailtavaksi.

Tätä vaihtoa toistetaan kunnes potilas ymmärtää vaihdon merkityksen ja oppii seuraamaan omia ikäviä ajatuksiaan ulkopuolisen näkökulmasta ilman, että tempautuu niissä rypemiseen.

Metakognitiivisen terapian yksi tavoite on opetella toimimaan ilman motivaatiota. Vaikka pään sisällä jylläisi mitä tahansa ajatuksia, sovittua ja suunniteltua päiväohjelmaa kannattaa noudattaa tunteista ja fiiliksistä riippumatta.

Päätöksiä tehtäessä pohtimiselle on syytä varata määräaika ja sen jälkeen tehdä päätös ja lopettaa asian märehtiminen. Täydellistä päätöstä ei ole, eivätkä päätökset parane ainakaan loputtomalla pohdiskelulla. 

Synkät ajatukset ovat kirjan mukaan kuin ongenkoukkuja, joiden seassa pikkukalat uivat. Olisi hyvä, jos oppisimme jättämään ajatuskoukut rauhaan käyttämättä voimiamme edes niiden nujertamiseen tai pois ajamiseen.

Javier Marias kuoli 11. syyskuuta 70-vuotiaana

Javier Marias: Valkoinen sydän. Romaani. Otava 2012 (1997).

Valkoinen sydän 

Javier Mariaksen romaanissa Valkoinen sydän kirjoittaja häämatkallaan Havannassa seisoo hotellin parvekkeella, kun nainen kadulla odottaa merkkiä joltakin hotellin asukkaalta.

 

Myöhemmin kirjoittaja New Yorkissa yöllä odottaa merkkiä kadulla kämppäkaveriltaan jotta pääsisi nukkumaan.  

Sitten kirjoittaja hätkähtää nähdessään isänsä Ranzin tutun Gustardoyn nuoremman seisovan yöllä kotinsa ikkunan alla Madridissa odottaen merkkiä. Keneltä tämä isän ystävä odottaa merkkiä, ei kai vain kirjoittajan vaimolta?

Kirja pohtii rikoksia, salaisuuksia ja isän ja pojan suhdetta. Jos sinulla on salaisuuksia, älä kerro niitä vaimollesi, isä Ranz opettaa poikaansa tämän hääpäivänä.

On parasta, että ei tiedä aivan kaikkea puolison tai kenenkään muunkaan elämästä, sillä jo pelkästään menneisyyden kertominen sisältää petoksen.  Kukaan ei kerro, eikä voi kertoa, elämästään täyttä totuutta. 

Kirjoittaja ja hänen vaimonsa Luisa ovat molemmat tulkkeja kansainvälisten järjestöjen palveluksessa. Tulkit, jos ketkä tietävät, kuinka vaikeaa on puheen kääntäminen. Kumpi on tärkeämpää, viestin välittäminen vai totuudessa pysyminen? Tulkkaus sisältää usein myös tulkin omia ajatuksia, jotta sanomasta tulisi jollain tavalla johdonmukainen tarina. 

Kirjoittaja ja Luisa tapasivat valtioiden päämiesten keskusteluja tulkatessaan.  Juuri siinä tilanteessa kirjoittaja aivan tietoisesti muutti oman maansa korkean virkamiehen sanomisia. Luisa ei toisena tulkkina puuttunut asiaan, joten heidän suhteensa perustui alun perinkin yhteiseen petokseen. 

Vain sydämestä tulevissa huudahduksissa tai kehon voihkaisuissa kertomus on todenmukaista.

Ajan kuluessa kirjoittajalle paljastuu monta uutta tiedonjyvästä isänsä Ranzin elämästä: miksi Ranzin naiset ovat kuolleet ennen kuin hän itse.

Ranz on kyyninen ja häikäilemätön taideasiantuntija, joka rikastuu myös väärennöksillä, joita Gustardoyt, isä ja poika, ovat taitavasti maalanneet.

Ihmiselle on tyypillistä, että toisinaan hän haluaa uskoa mieluummin valheita kuin totuutta.

Pystyykö huolitellun ja ivallisen ulkokuoren säilyttävä Ranz koskaan oikeasti rakastamaan ketään? Ainakaan hänen ystävänsä poika, Gustardoy nuorempi, taideväärentäjä, ei pysty. Gustardoyn rakkaus on samanlaista petosta kuin hänen taiteensakin. 

Ranzin menneisyydessä on tapahtunut rikos, joka ei näytä painavan häntä itseään. Ranzin poika ja tämän nuorikko Luisa haluavat tietää, mitä on tapahtunut. Kuka on syyllinen ja mihin rikokseen? Onko rikoksen tekijän lisäksi rikokseen syyllinen se, joka kuulee rikoksesta, vaikka kuulisi tapahtuneesta rikoksesta rakkauden tunnustuksena häämatkallaan omalta tuoreelta aviomieheltään kuten Ranzin toinen vaimo sai kuulla? "Rakastan sinua niin paljon, että voisin tappaa. Itse asiassa olen jo tappanutkin."

Syyllisyyden lisäksi kirjassa analysoidaan tekojen ja puheiden eroa. Puheita voidaan jälkikäteen perua, sanoja voidaan saada takaisin, mutta teot ovat kertakaikkisia. Tekojen jälkeen niiden kanssa täytyy elää. Kaikki eivät siihen pysty. 

Lisäksi kirjoittaja analysoi hienolla tavalla menneisyyden, nykyhetken sekä tulevaisuuden suhdetta. Kannattaako mennyttä penkoa? Voiko nykyhetkeä elää raskaan menneisyyden kanssa? Ilmeisesti voi, siitä Ranz on esimerkkinä. Sen sijaan jos tulevaisuuden odotus romahtaa, ei nykyhetkikään enää merkitse mitään, sellaista ei voi kestää, näin tapahtui Ranzin toiselle vaimolle, kirjoittajan äidin sisarelle.

Mariaksen teksti on häkellyttävän kaunista, joskin ajoittain raskasta. Romaanin rakenne on kerta toisensa jälkeen yllättävä, mutta ei liian monimutkainen. Viittaukset Shakespearen Macbethiin ovat luontevan oloisia ja sopivat kirjan teemoihin. 

Ensimmäisen kerran luin Valkoisen sydämen joskus 20 vuotta sitten ja se jäi kytemään mielen pohjalle.  Myöhemmin kirja jäi mukaani joltain kirpputorilta ja luin sen saman tien uudelleen. Kolmannen kerran luin kirjan ääneen, jolloin tuli jatkuvasti pohdittua kuulijan kanssa kirjan sisältöä ja merkitystä.

Mistä pahuus kumpuaa?

Taina Kuuskorpi: Pahat mielessä : tieteen näkökulmia pahuuteen. Siltala, 2021.

Mitä tapahtuu ihmisessä silloin kun mielen valtaa pahuus, joka purkautuu väkivaltana?

Lajina ihminen ei olisi selviytynyt ellei olisi kyennyt  tunnistamaan pahuutta sekä varomaan ja kontrolloimaan väkivaltaisuutta.

Mielisairaudet eivät kirjoittajan mielestä sinänsä riitä selittämään ihmisten pahuutta eivätkä väkivaltaisuutta. Mielisairaat ottavat todennäköisesti useammin itseltään hengen pois kuin tappaisivat tai murhaisivat. 

Kaikkein parhaiten esim. skitsofreniaa sairastavien väkivaltaista käyttäytymistä ennustaa aiempi väkivaltaisuus. Väkivaltaiset skitsofreenikot käyttävät muita skitsofreenikkoja enemmän päihteitä ja elävät sosiaalisesti syrjäytynyttä elämää. 

Kiinnostavaa on se, että samat kolme asiaa, rikoshistoria, päihteet ja sosiaalinen syrjäytyminen ennustavat myös tavallisten ihmisten elämässä väkivaltaista käyttäytymistä.

Kirja on perusteellinen tietopaketti mielen erilaisista sairauksista ja niiden yhteydestä pahuuteen ja väkivaltaan. 

Psykoosi

Psykoosissa ihmisen todellisuudentaju on häiriintynyt.  Kun todellisuudentaju häiriintyy, ihminen ei kykene erottamaan mikä on totta ja mikä ei. Hän elää erilaisessa todellisuudessa kuin terveet.

Psykoosi ei välttämättä merkitse sitä, että ihminen olisi aggressiivinen tai väkivaltainen. Useimmiten ajatuksiltaan sekava ihminen eristäytyy ja passivoituu. 

Psykoottisesti sairas voi olla tilassa, jolloin hän ei muuta kuin kykene tottelemaan jatkuvia pään sisältä kumpuvia kehotuksia, jotka esim. käskevät vahingoittamaan jotakuta.  Tällaisten käskevien äänisarjojen vaikutus riippuu myös siitä, millaisia seurauksia henkilö luulottelee saavansa, jos hän jättää käskyt noudattamatta. 

Tilastollisesti psyykoosista kärsivän henkilön väkivallan kohde on joku lähipiiristä. Väkivaltaan liittyy usein halu vahingoittaa uhrin kasvoja.

Millaiset persoonallisuuden piirteet voivat selittää rikollista käyttäytymistä? Persoonallisuus  tarkoittaa ihmisen suhteellisen pysyvää tapaa tuntea, ajatella ja toimia. Persoonallisuus ohjaa miten havaitsemme, tulkitsemme ja ennakoimme tapahtumia. 

Linkki: Wikin teksti persoonallisuushäiriöistä

Impulsiivisuus, elämyshakuisuus, hillittömyys, empatiakyvyttömyys ja tunteettomuus ovat persoonallisuudenpiirteitä, jotka voimakkaasti kehittyneinä liittyvät rikosten ja pahojen tekojen todennäköisyyteen.  

Impulsiivisuus eikä mikään mukaan noista piirteistä ole  tietenkään sinällään ole pahojen tekojen syy, mutta jos impulsiivisuteen yhdistyy äärimmäinen vihamielisyys, seuraukset voivat olla karmeita.

Sosiopatia

Sosiopaatit eli antisosiaaliset persoonallisuushäiriöiset eivät kykene toimimaan yhteiskunnassa sen sääntöjen mukaan, siksi he löytävät itsensä hankaluuksista vähän väliä. 

Antisosiaalinen eroaa psykopaatista mm. siinä, että psykopaateilla ei ole kuohuvia tunteita, kun taas antisosiaalisilla on kiivas kielteinen tunnemaailma. Päinvastoin kuin psykopaatit, antisosiaaliset elävät impulssien armoilla. 

Antisosiaalista persoonallisuushäiriötä ei kyetä parantamaan. Se on yksi vaikeimmin hoidettavista mielenterveysongelmista. 

Aivojen tasolla sosiopatian syy on se, että tästä sairaudesta kärsivien etuotsalohkot eivät kykene säätelemään mantelitumakkeista nousevia ärsykkeitä.

Itsehillinnän puute voi selittää osaa rikoksista. Toisaalta on paljon rikoksia, jotka vaativat huolellista suunnittelua ja kylmäveristä harkintaa. 

Itsehillinnässä on kyse otsalohkojen etuosien kyvystä hallita mantelitumakkeessa herääviä tunteita ja impulsseja. Provosoivan yllykkeen jälkeen etuotsalohkoissa käynnistyy vaativia tiedonkäsittelyprosesseja, jotka punnitsevat ja ennakoivat reagoinnista aiheutuvia seurauksia. 

Mitä useampia kierroksia prosessi kestää, sen parempi. Impulsiivinen ja itsekuriton ihminen jättää käyttämättä omien etuotsalohkojensa resurssit, sillä hän ei anna aivoilleen aikaa ajatella.   

Machiavellistinen persoonallisuushäiriö tarkoittaa sitä, että sosiaalista kanssakäymistä ohjaa oman edun tavoittelu muita manipuloimalla moraalista välittämättä. Tällaiset henkilöt saattavat vaikuttaa hyvinkin yhteistyökykyisiltä, mutta se on silmänlumetta. 

Machiavellistit toimivat vallan, rahan ja kilpailun parissa. He voivat olla tehokkaita työntekijöitä yritykselleen tai organisaatiolleen, mutta usein he myös saavat koko työilmapiirin pilalle vehkeilyllään.

Varmaan jokaisella on jonkinlaisia lieviä ja tilapäisiä narsistisia piirteitä, vasta voimakkaat ja pysyvät piirteet tarkoittavat  persoonallisuushäiriötä.

Narsismi 

Narsismi tarkoittaa itsekeskeisyyttä. Narsisti korostaa jatkuvasti itseään verrattuna muihin. Narsisti tarvitsee muita todistamaan omasta ylivertaisuudestaan. 

Narsistit eivät tunne alakuloa, surua eivätkä oikeastaan syyllisyyttä, vaan voimakasta häpeää ja kateutta, jotka synnyttävät aggressiivista käyttäytymistä.

Narsismitutkimuksen merkittävä löydös on se, että kyseinen häiriö aiheuttaa kahta täysin erilaista käyttäytymistä. Ensimmäinen käyttäytymistyyppi on suureellisesti esiintyvä ja itsevarma ihailun kohde ja toinen muiden seurasta eristäytyvä herkkänahkainen ja epävarma introvertti. 

Eristäytyneet kokevat voimakkaita syyllisyydentunteita, minkä lisäksi tämän toisen tyypin narsistit kärsivät ahdistuksesta, häpeästä, pelosta sekä riittämättömyydestä. He kokevat haavoittuvansa sosiaalisissa tilanteissa. 

Molemmat narsistityypit asettavat omat tarpeensa etusijalle välittämättä vahingollisista seurauksista muille. Molemmilla on puutteita itsesäätelyssä, itsetunnossa sekä tunteiden hallinnassa. 

Narsistien ongelma on huono itsetunto, joka voi romahtaa pelkästä kritiikin kuvittelusta. Narsisti on lopulta yleisönsä vanki. Narsisti on vaarallinen kun hänen omanarvon tunnettaan loukataan. 

Yllättävää on, että narsistisuuteen taipuvaiset tunnistavat narsismin luonteenpiirteen itsestään ja ovat siitä ylpeitä. Selitys on siinä, että narsisti ei myönnä, että hänen narsismissaan olisi mitään paheksuttavaa. 

Nöyryytetyn häpeäraivo

Koulusurmien taustalla on useimmiten syyllisen elämänhistoriasta löytyvä nöyryyttäminen, mikä on synnyttänyt vihaa ja johtaa käsittämättömiin tekoihin.

Häpeä tekee kipeää ja voi olla vaarallista. Ihmisen aivot ovat herkistyneet tarkkailemaan sitä, miten muut suhtautuvat minuun. 

Häpeääkin vaarallisempi on nöyryytyksen tunne. 

Muiden antama arvostelu ja kritiikki voivat synnyttää seuraavia tunteita:

• Nolous. Muilta saatu kritiikki kohdistuu usein vain yhteen tekoon tai tapahtumaan. Nolous menee nopeasti ohitse ja myöhemmin sille voi naurahtaa.
• Syyllisyys. Ihminen tuntee syyllisyyttä silloin kun ymmärtää tehneensä väärin. Väärin tekemisen jälkeen ihminen haluaa pyytää anteeksi ja korjata aiheuttamansa tilanteen.
• Häpeä. Ihminen häpeää silloin kun hänen minäkäsityksensä murentuu ja hän tuntee olevansa arvoton.  Muiden kritiikki kohdistuu kohtisuoraan identiteettiin. Kritiikki tuntuu oikeudenmukaiselta ja siksi se sisäistyy. Ensin häpeä lamaannuttaa ja johtaa eristäytymiseen. Myöhemmin alkaa muiden syyttely. Aggressiivisuus lisääntyy. Väkivallan riski kasvaa. 
• Nöyryytys. Kritiikki saattaa olla epäoikeudenmukaista ja jopa väärää, jolloin ihminen kokee olevansa vailla keinoja. Silloin ihminen saattaa alkaa rypeä vihassa ja miettiä, miten voisi kostaa niille, jotka ovat kohdelleet häntä väärin ilman todellista syytä. 

Häpeä ja nöyryytys merkitsevät vaaratilannetta. Ihminen on joutumassa sosiaalisesti ulkopuoliseksi. Kuitenkin ihmisen alkukantainen perustarve on yhteenkuuluvuus lähellä olevien ihmisten kanssa. 

Nöyryytyksen tunne on subjektiivinen, mutta esim. omien vanhempien antama nöyryytys tuntuu pahemmalta kuin sisarusten antama. 

Nöyryytettyä ei välttämättä voi kovin paljon auttaa, sillä auttaminen saattaa lisätä uhrin kokemaa nöyryytyksen tunnetta mikäli auttajaksi ilmaantuu asemaltaan uhria korkeampi henkilö tai ventovieras. Ainoastaan tasavertaisen ja luotetun henkilön tarjoama apu voi olla avuksi. 

Aivojen sähkötoiminnan EEG-mittauksissa  on huomattu, että nöyryytys on voimakkaampi kuin viha, joten nöyryytyksen mahdollista merkitystä väkivaltaisten tekojen syynä ei ole syytä aliarvioida. 

Nöyryyttävät muistot eivät kovin helposti unohdu, vaan säilyvät mielessä, vaikka aikaa kuluisi. Nöyryytys on läpitunkeva ja hellittämätön tunne. Kirjoittaja toteaa: "Sellaisen tuottamista ihmisille on järkevintä varoa aina, kun tahtoo vähentää väkivallan todennäköisyyttä."

Häpeä on erityisen vaarallista narsisteille. Häpeäraivossaan he alkavat ruokkia kostofantasioita. Yllättävää ehkä on, että suuruskuvitelmilla pöyhkeilevät narsistit eivät ole niin vaarallisia kuin sisäänpäin kääntyneet narsistit, jotka jäävät kiereskelemään koetuissa loukkauksissa ja kostofantasioissa. 

Aivot pitävät koston ajatuksesta, vaikka kosto ei olekaan suloinen kuten etukäteen luullaan. Kostonhimo johtaa helposti väkivallan noidankehään. Kuten tunnettua, koston asema yhteiskunnassa on kulttuurisidonnaista.

Ihminen pidättäytyy kostamasta, jos hän kykenee selittämään alkuperäisen tilanteen itselleen vähäpätöiseksi episodiksi. Koska mahdollinen loukkaus tai vääryys ei lopultakaan ollut hänelle mikään iso juttu, ei ole mitään syytä ruveta miettimään kostotoimenpiteitä. Aivokuvien perusteella etuotsalohkot pystyvät silloin ikään kuin tukahduttamaan reaktiot, jotka kumpuavat tunteesta epäreilusta kohtelusta.

Psykopatia

Psykopaattinen persoonallisuushäiriö on yksi pahimmista persoonallisuuden häiriöistä. Psykopaateilla ei ole normaalia moraalitajua. Psykopaateilta on turha odottaa myötätuntoa. He eivät kykene lukemaan ihmisten kehonkieltä tai kasvojen ilmeistä tunteita. 

Linkki: Psykopatian tuntomerkit Robert Haren mukaan

Psykopaatit ovat rikoksentekijöinä tunteettomia ja julmia, sosiopaatit puolestaan impulsiivisia.

Psykopaattien aivoissa kanava tunneaivoista (mantelitumake) tietoaivoihin (etuotsalohkot) ei toimi kunnolla. Tällöin toiminnasta jäävät väistämättä puuttumaan sekä järjen ääni että moraalinen arvionti. 

Psykopaatti ei kykene jakamaan tarkkaavaisuuttaan, tällöin häneltä jää huomaamatta muiden ihmisten jakamat välähdyksenomaiset tunnevihjeet. Psykopaatti ei voi kokea empatiaa, koska hän ei huomaa vihjettä siitä, mitä muut tuntevat ja kokevat.  

Yleensä sairaita yritetään hoitaa diagnoosin tekemisen jälkeen. Psykopatian toteaminen ei kuitenkaan johda hoitotoimiin. Psykopaatit nimittäin yrittävät hyödyntää terapiassa oppimiaan keinoja miten voisi jatkossa manipuloida muita ihmisiä entistä paremmin. 

Kirjan teoriaosuus on vahva ja kiinnostava. Sen sijaan caset julkisuuden henkilöistä eivät ole kovin kiinnostavia ja joiltakin kohdin jopa tympeitä.

Robotit korvaavat johtajat

Martin Ford: Robottien kukoistus, teknologia ja massatyöttömyyden uhka (Sammakko 2017). 

Olen olettanut automaation ja robottien korvaavan pikku hiljaa rutiininomaiset työt kuten jonkun hampurilaisen valmistamisen pikaruokalassa tai tavaroiden siirtelyn varastossa. Ford kuitenkin painottaa, että automaation seuraavissa aalloissa myös korkeakoulukoulutusta vaativat tehtävät annetaan tekoälyn ja robottien tehtäväksi.

Fordin esimerkit ovat pääsääntöisesti Amerikasta, mutta varmaan Suomessakin  korkeakoulututkinnon suorittaneilla voi olla yhä useammin vaikeuksia työpaikkojen löytämisessä. Pian robotit esim. kirjoittavat parempaa tekstiä kuin ihmiset, vaikka kyseiset henkilöt olisivat korkeakoulututkinnon suorittaneita. 

Avainsanoja ovat "big data" ja koneoppiminen. Tunnetusti kaupan ala hyödyntää valtavia tietomassoja voidakseen saada selville yksittäisten kuluttajien mieltymykset. Samalla tavalla voivat johtajina toimivat robotit louhia organisaatiota ja henkilöstöä käsittelevistä aineistoista sellaista tietoa, mihin ihminen ei pysty. 

Koneoppiminen puolestaan tarkoittaa sitä, että jatkuvasti saamansa palautteen avulla ohjelmisto alkaa tuottaa itse omaa koodiaan. Ensin algoritmi perustuu tuttuun aineistoon, jolla algoritmiä täsmäytetään oikeaan suuntaan, seuraavassa vaiheessa algoritmille annetaan uusia erilaisia aineistoja, joista algoritmi ratkaisee samankaltaisia ongelmia kuin ensimmäisessä aineistossa.

Olen vuosikymmenet seurannut vierestä tietoalan kehittymistä, ja olen mielestäni ollut henkisesti valmistautunut rutiinitöiden automatisointiin. Automatisoinnin muutosvauhti tuntuu hitaalta näin jälkikäteenkin katsottuna. En tosin tiedä miten olisi pitänyt edetä, kun en itsekään haluaisi viedä keneltäkään työpaikkaa, mutta toisaalta on typerää tehdä töitä kahdella tavalla, automaation avulla sekä manuaalisesti.

Johtajatkin ovat tulleet ja menneet niiden vuosikymmenten aikana, mitä työurani on kestänyt. Aina välillä on tullut mieleen, että onpas näillä työpaikoilla ollut huono "herraonni" (tarkoittaa myös naisjohtajia). Voisi olla perusteita uskoa, että tekoälyyn perustuvat robotit olisivat parempia johtajia kuin nämä, joita on joutunut katselemaan vuosien ja vuosikymmenten ajan.

Pystyisivätkö robotit tekemään päätöksiä asioiden ja faktojen pohjalta, eivätkä jähmettyisi joko vanhoin kaavoihin ja henkilökemioihin tai vaihtoehtoisesti johtajan oman ja lähipiirin edun tavoittelemiseen? Fakta tosin on hieman huono termi, sillä ymmärtääkseni "big data" pohjautuu enemmänkin aineistoissa ilmeneviin korrelaatioihin kuin kausaliteettiin eli syy- ja seuraussuhteisiin.

Olisivatko robotit virheettömiä johtajia näissä asioissa, joissa usein alitajuntaiset tunteet sanelevat päätöksiä? Muistettakoon, että on mm. sanottu robottien auton kuljettajina olevan parempia kuin ihmiset, koska eivät tee inhimillisyydestä johtuvia virheitä, mutta kuitenkaan robottiautot eivät ole viime aikoina ottaneet ratkaisevaa loikkaa. Edelleen on enemmän lupauksia kuin toimivia järjestelmiä. Jää nähtäväksi miten Fordin ajatukset toteutuvat, mutta haluaisin nähdä sen päivän kun robotit tekevät henkilöhallinnon päätöksiä ihmisten sijaan. 

Ken elää, hän näkee.

Tekoäly demokratian ja markkinatalouden pelastajana

George Zarkadakis: Cyber republic. Reinventing democracy in the age of intelligent machines. MIT Press, 2020. 

Vaikka selviäisimme nykyisestä pandemiasta, edessä on valtavia ongelmia. Jos robotit ja tekoäly korvaavat ihmiset työntekijöinä, entistä suurempi joukko länsimaiden asukkaista jää joko työmarkkinoiden ulkopuolelle tai vaille vakituista pysyvää työsuhdetta ja joutuu miettimään, miten voisi elättää itsensä.  

Kirjassaan Cyber republic George Zarkadakis ehdottaa ratkaisuiksi seuraavaa kolmea asiaa:

1. digitalouden liiketoimintamallien uudelleen miettimistä, 
2. ihmiskeskeisestä tekoälyä sekä 
3. kansalaisoikeuksien laajentamista.
   

Valtiokeskeisen hyvinvointisektorin laajentaminen on kallis ja tehoton ratkaisu. Kansalaispalkka ei sinällään ole ratkaisu, sillä työnteko on elatuksen ansaitsemisen lisäksi elämän merkityksellisyyden kannalta tärkeää.

Suurin osa työntekijöistä joutuu tyytymään free lancerin rooliin.  Digiaikana työntekijät myyvät osaamistaan jatkuvasti ilman toivoa pysyvästä työsuhteesta.

Nykyisten jättimäisten digiyritysten sijaan hajautettu tietotalous olisi sekä tehokkaampi että oikeudenmukaisempi. Kansalaisilta ja kuluttajilta jatkuvasti kerättävästä datasta on jokaisen kansalaisen päästävä taloudellisesti hyötymään.

Tämä voisi tapahtua hajautettujen digitaalisten platformien kautta. Tulevaisuuden yritykset ovat toisiinsa verkottuneita työntekijöiden muodostamia osuuskuntia. Lohkoketjut ovat oikein oivallettuna tekniikka, mitä tulevaisuuden verkostot käyttävät hyödykseen. (Linkki lohkoketjun wiki-sivuun)

Ihmiskeskeinen tekoäly perustuu kybernetiikkaan, jolloin järjestelmä rakentuu jatkuvasti saatavasta palautteesta, feedbackista ja pyrkii hakeutumaan homeostaasiin, tasapainoon. Ihmiset ja koneet ovat partnereita. Tekoäly ei siis voi alkaa elää omaa elämäänsä ja lopulta hallita ihmiskuntaa, mikä lienee tyypillinen tekoälyyn liitetty pelko. Kyberneettisessä keskustelevassa järjestelmässä tekoäly on asiantuntijan roolissa, ei hallitsijan.

Perinteinen länsimainen demokratia on vaarassa. Länsimaiset yhteiskunnat  joutuvat jatkuvasti tasapainoilemaan ei-liberaalin demokratian ja ei-demokraattisen liberalismin välillä. Eliitti voi jättää kansalaisten mielipiteet huomioon ottamatta vaika liberalismin nimissä, mutta kyse ei ole silloin kansanvallasta. Vai onko liberalismi tärkeämpää kuin demokratia, vaikka sillä ei olisi enää kansan enemmistön tukea?

Nykyisen edustuksellisen demokratian rinnalle olisi suotavaa saada väyliä välittömälle suoralla demokratialle. Kansanäänestykset, joissa äänestetään kyllä tai ei, eivät ole parhaita tapoja saada kansan tahto esille. Zarkadakis ehdottaa kansalaiskokouksia uutena instituutiona. Kansalaiskokouksissa pyrittäisiin tekoälyn avulla pääsemään konsensukseen ja seulomaan esiin perusteltuja esityksiä. Demokratia voidaan esittää kyberneettisenä järjestelmänä.

Kirjoittajan esiin nostamat ongelmat ovat todellisia. Ratkaisuehdotuksetkin ovat kiinnostavia. Kuitenkin jää tunne, että ongelmat ovat liian suuria, jotta niitä voitaisiin kirjasssa ehdotetuilla menetelmillä ratkaista. Markkinatalous taitaa toimia omien lainalaisuuksien mukaan, mikä tarkoittaa mm. pääomien kasautumista eli suuryrityksiä on jatkossakin, vaikka ne eivät olisi kansalaisten tai kuluttajien etu.

On ilahduttavaa lukea ihmiskeskeisestä tekoälystä, koska yleensä tekoälyn tulevaisuuteen liitetään dystooppisia pelkoja.

Kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen olisi kannatettavaa, ainakin olisi syytä kokeilla erilaisia e-demokratian suomia mahdollisuuksia. 

Muistan kuinka suuret odotukset ladattiin verkkodemokratiaan 1990-luvulla kun internet oli vielä nuori. Nuo odotukset eivät toteutuneet. Vaikka internet on paljolti pahimpien painajaisunien kaltainen, se on kuitenkin tarjonnut vaihtoehdon "leipää ja sirkushuveja" -mentaliteetille sekä ylhäältä alas julistetulle yksipuolisille poliittiselle ideologialle. 

Zarkadakiksen ajattelun logiikka on tällainen, kun oikaistaan mutkia: 

• Digiajalla toimeentulon hankkiminen on vaikeaa, koska pysyvät työpaikat vähenevät.
  
• Luottamus sekä länsimaiseen liberaaliin demokratiaan että markkinatalouteen on romahtamaisillaan.
  
• Tekoäly on taloudellisesti suunnaton mahdollisuus.
• Digitalouden voitot kuuluvat kansalaisille ja kuluttajille eivätkä pelkästään suuryrityksille.
  
• Tulevaisuuden yritykset ovat tekoälyä ja lohkoketjuja hyödyntäviä hajautettuja osuuskuntia, jotka toisiinsa kietoutuneina muodostavat verkoston.
  
• Tekoäly määritellään keskustelevan kybernetiikan perustalta.
• Demokratia tarkoittaa kyberneettistä järjestelmää.
  
• Kansalaisten luottamus voi palautua länsimaiseen demokratiaan ja markkinatalouteen, kun heillä on mahdollisuus sekä elättää itsensä omalla työllään että he kokevat voivansa vaikuttaa yhteisiin asioihin.
  

D

Geenit kertovat kohtalomme

The Science Of Fate : Why Your Future is More Predictable Than You Think / Hannah  Critchlow. Hodder & Stoughton, 2019.

Hannah Critchlow tasapainoilee perimän, ympäristön ja vapaan tahdon välimaastossa yrittäessään selvittää aivotutkimuksen näkökulmasta, kuinka paljon geenit ja perimä sanelevat ihmisen käyttäytymistä. Filosofian kannalta käsittely vapaasta tahdosta jää pintapuoliseksi, sen sijaan kirja tarjoaa kiinnostavaa tietoa perimän vaikutuksesta ihmisen elämään. Kirjoittaja on biologi ja neurotieteilijä.

Kirjoittaja haluaa tutkia vanhaa kohtalon ajatusta biologian näkökulmasta. Emme edes ymmärrä kuinka suuri osa päätöksenteostamme ja toiminnastamme on tietoisen tason ulkopuolella. Jos suurin osa ihmisen toiminnasta on tietoisen kontrollin ulkopuolella, voidaanko enää sanoa, että ihminen on itse vastuussa tekemisistään. Tämä on varmasti merkittävä yhteiskunnallinen kysymys, joka askarruttaa lainsäätäjiä ympäri maailman.

Kirjoittaja varoittaa kaiken aikaa liian yksioikoisista tulkinnoista. Aivotutkimuksen popularisointiin kannattaa suhtautua kriittisesti. Vielä tutkijat eivät tiedä läheskään kaikkea aivoista, geeneistä ja DNA:sta. Elämä on monimutkainen kokonaisuus, perimä, kasvatus ja ympäristötekijät luovat yhdessä moniulotteisen kudonnan. Tuomalla esille kontekstistaan irrallisia tiedonjyväsiä suuren yleisön sensaationälkään, media tunnetusti yksinkertaistaa tiedettä ja sen tutkimustuloksia.

Perimä vai kasvatus

Kirjoittaja esittää, että esim. skitsofreniassa arviolta noin 80 prosenttia on syntymässä saatujen geenien vaikutusta, loput geenien ja ympäristön monimutkaista vuorovaikutusta. Surkein kohtalo on varmaan niillä, joilla on tuo 80 prosentin geenialtistus ja sen lisäksi huonot ympäristötekijät ovat altistamassa sairastumiseen. 

Kuinka suuri osuus esim. ihmisen erilaisista syömiseen ja painonhallintaan liittyvistä ongelmista ja muista häiriöistä on tietoisuuden kontrollin ulkopuolella? Kirjoittaja toteaa, että ihmisen painosta arvioidaan noin 70 prosenttia olevan geenien vaikutusta, loput 30 prosenttia on ympäristötekijöiden vaikutusta, johon voisi periaatteessa olla mahdollisuus vaikuttaa. 

Ehkä tulevaisuudessa kehitetään täsmälääke, jolla vaikutetaan ihmisen aivojen mielihyväkeskukseen eli nucleus accumbens -tumakkeeseen. Ruoan syönti loppuisi siihen kun nälän tunne häviää tai alkoholin käyttö ei enää tuota mielihyvän tunnetta. 

Tällä hetkellä esiintyy varmaan paljon epäröintiä tuollaista mahdollista aivojen insinööritiedettä vastaan. Olemmeko valmiita siihen, että liikalihavuuden vähentämiseksi ylensyöntiä vähennettäisiin peukaloimalla ihmisen aivojen mielihyväkeskusta? Olisiko eettistä (pakko)hoitaa alkoholismia aivojen mielihyväkeskusta operoimalla? Nämä ovat kysymyksiä, joihin on otettava kantaa lähitulevaisuudessa. 

Aivojen fysiologinen plastisuus mahdollistaa sen, että voimme ylipäätään muokata omaa käyttäytymistämme. Plastisuus tarkoittaa kirjoittajan selityksen mukaan sitä, että vain jonkin uuden asian oppimisen alussa aivot laajenevat. Kun asia on opittu tai taito hankittu, aivojen virtapiirit määrittyvät jatkuvasti uudelleen, mikä puolestaan vähentää aivojen kokoa. 

Voidaanko tulevaisuudessa äidin kohdussa olevan sikiön geeneistä ennustaa ihmisen tuleva elämä? Osaksi voidaan, osaksi ei voida. Tuntuu pelottavalta dystopiselta ajatukselta, jos sikiön geeninäytteistä voidaan joskus tulevaisuudessa määrittää elämän vaiheet kuten älykkyys, menestyminen, terveys tai uskonnollinen vakaumus.

Vastasyntyneet vauvat omaavat valmiudet pa. kaikille maailman kielille eli ovat kykeneviä kuulemaan kaikkia mahdollisia foneemeja, mutta lapset aika pian menettävät tämän kyvyn niiden äänteiden osalta, joita he eivät kuule ympäristössään. Tämä on tietysti sääli muiden kielten oppimisen kannalta. Tämä on myös kaava, ihminen osaa valikoida informaation, jota tarvitsee ja hylätä muun kohinan pikku hiljaa. Opitusta  tulee vähitellen tapa. Toisaalta ne neuraaliset piirit, joita ei aivoissa käytetä eikä tarvita, häviävät pikku hiljaa lopullisesti. 

Oppiminen ja manipulaatio

Oppiminen tapahtuu siten, että aivoissa pienen pienet dendriittien haarakkeet reagoivat sähköiseen ärsytykseen, mikä saa haarakkeet tavoittelemaan yhteyttä viereisten hermosolujen kanssa. Dendriittinen haarake jakautuu alahaarakkeiksi. Tämä on prosessi, jonka avulla jokainen hermosolu voi yhdistyä 10 000 toiseen soluun, mikä tarkoittaa sitä, että kaiken kaikkiaan aivojen virtapiireissä on lähes lukematon määrä yhteyksiä. Käytännössä oppiminen on vähittäinen prosessi, jossa aivot reagoivat ympäristön signaaleihin. 

Ihminen on monimutkainen kokonaisuus. Geenien lisäksi ihminen rationaalista käyttäymistä häiritsevät erilaiset kognitiiviset vinoumat sekä virhepäätelmät, joihin luonnostamme kovin helposti syyllistymme. Ihmisen ajattelu on vääristynyttä, vaikka sitäkään emme välttämättä itse ymmärrä.

Erilaiset näkemykset ja uskomukset voivat intuitiivisesti ajatellen olevan tietoisen ajattelun tulosta. Kirjan mukaan suurin osa ihmisen uskomuksistakin ja erilaisista näkemyksistä on pääosin tulosta alitajuntaisten ja sisäsyntyisten aivomekanismien ei-tietoista tuotosta. Ylipäätään uskomukset pohjautuvat yhtä paljon emootioihin kuin ovat älyllisen prosessoinnin tulosta. 

Aikamoinen yllätys on tutkimustulos, jonka mukaan konservatiivien ja liberaalien ihmisten aivot eroavat tärkeältä osin. Konservatiivien mantelitumake eroaa liberaalien vastaavasta. Tästä syystä konservatiivit ovat varautuneempia kuin liberaalit ja aistivat liberaaleja herkemmin mahdollisen uhan.

Entä jos yhteiskunnassa vallassa oleva poliittinen ryhmittymä keksii keinon saada loputkin kansasta oman näkemyksen tueksi vaikuttamalla jollakin operaatiolla  mantelitumakkeen anatomiaan? Pelkkä ajatuskin on pelottava.

C. P. Snow kirjoitti aikoinaan kirjan kahdesta kulttuurista, luonnontieteellisestä ja humanistisesta, jotka eivät kohtaa. Tässä kirjassa kaksi kulttuuria onneksi kohtaavat aika monella sivulla. Aivotutkimus on tieteenala, joka näyttää edistyvän huimaa vauhtia ja yhteiskunnallisista seurauksista on syytä keskustella. Voi kuitenkin pohtia, antaisiko perinteinen vapaan tahdon filosofia uusia näkökulmia, jos halutaan selittää kohtalon, determinismin ja vapaan tahdon suhdetta aivojen, geenien ja DNA:n näkökulmasta. 

Kirjaa ei ole käännetty suomeksi.

Linkki teokseen Amazon-kirjakaupassa.

Aivot luovat säännönmukaisuuksia

Dean Burnett: Idioottiaivot. Kuinka aivomme oikeastaan toimivat. Suomentaja Risto Mikkonen. Kuopio: Scanria, 2017.

Burnett on myös koomikko, ehkä sen takia kirja on puolihauskasti (joku voisi tosin sanoa tekonokkelasti) kirjoitettu. Vaikeasta asiasta ja haastavasta terminologiasta huolimatta Burnett osaa popularisoida uusimpia tutkimustuloksia.

Ihminen ei suinkaan skannaa ympäristöään täydellisenä kopiona, vaan luomme mielessämme kuvan saamiemme ärsykkeiden perusteella. Kuva on vaillinainen, koska se sisältää niin paljon arvauksia ja oletuksia.

Evoluution kuluessa aivot ovat muotoutuneet niin, että alkuperäiset ns. liskoaivot ovat jääneet pohjalle, mutta aikojen kuluessa älylliseen toimintaan tarvittava neokorteksi on kehittynyt. Eri aivojen kehitysvaiheet 

eivät toimi harmoniassa, vaan usein vetävät ihmistä eri suuntiin. 

Jääräpäisyydessään liskoaivot jarruttavat järkevää ajattelua ja loogista toimintaa ihmisen arjessa. Ihmisen esihistoriassa primitiiviset vaistot ovat olleet hengissä säilymisen väline.

Tutkimuksissa on todettu, että ihminen reagoi esim. käärmeiden ja hämähäkkien kuviin nopeammin kuin informaatio ehtii tietoiselle tasolle.

Burnett on oiva tieteen popularisoija myös siinä mielessä, että hän tarjoaa useita vaihtoehtoisia selityksiä ja myöntää kuinka paljon on vielä asioita, joista aivotutkimusta harjoittavilla tiedemiehillä ei ole vielä tietoa.

Aivotutkimuksen valossa ihmisen käyttäytyminen näyttää pohjautuvan haluun pysyä hengissä, ihmisellä on taipumus "pakene tai taistele" -reaktioon, mikä oli välttämätön ihmisen esihistoriassa, mutta edelleen tulee helposti päälle, vaikka sille ei enää olisi samanlaista tarvetta. 

Meihin kohdistuu jatkuvasti ärsykkeiden informaatiovirta, josta ihminen yrittää poimia tärkeäksi uskomansa. Päästääkseen helpommalla aivot yrittävät luoda säännönmukaisuuksia ja malleja, jotta ihminen säilyttäisi henkensä.

Aivot pääsääntöisesti ovat valmiina mahdollisiin uhkatilanteisiin. Voidaan myös todeta, että ihmisellä on taipumusta nauttia "pakene tai taistele" -tilanteista, mitä nykyviihde tunnetusti käyttää hyväkseen. 

Suuttuminen voidaan nähdä reagointina mahdollisiin uhkiin ja se on saattanut mahdollistaa hengissä säilymisen. Suuttuminen ei muutenkaan ole aina paha asia, sillä se usein vähentää stressihormoni kortisolia ja sitä kautta alentaa stressiä, kunhan vain säilytetään maltti vihastumisessakin.

Lajityypillisesti ihmisen aivot yhdistelevät mielessämme asioita toisiimme, vaikka aina niillä ei ole mitään suhdetta toisiinsa. Jos aamulla jätämme puuron syömättä ja joudumme työpaikalla sanaharkkaan, saatamme ajatella, että jos olisin syönyt puuron tätä ei olisi tapahtunut. Jokin selitys on löydettävä, oli se totta tai ei. Tosin Burnett sitten lisää ihan näppärästi: "Ehkäpä se, että aivot vastustavat satunnaisuutta, johtuu jostain satunnaisesta mutaatiosta, joka osoittautui ajan mittaan hyödylliseksi. Raakaa ironiaa." (s. 74)

Erilaiset pelot sekä irrationaaliset fobiat syntyvät niin, että mantelitumakkeet, jotka ovat vastuussa pelkojen muistiin tallentamisesta, liittävät erilaisiin aikaisemmin koettuihin tai kuultuihin asioiden ja tilanteiden muistijälkiin nimilapun tai merkinnän, jossa yksiselitteisesti on todettu 'vaara' ja 'vältä'. Opimme varomaan tuota kyseistä asiaa aina kuin siihen eri tilanteissa törmäämme, joskus aiheesta, joskus täysin aiheetta.

Säännönmukaisuuksien ja mallien luomisen kustannuksena ovat  ajoittaiset väärät hälytykset.

Mantelitumakkeet ovat mukana myös muiden kasvojen ilmeiden tunnistuksessa. Ihminen on sosiaalinen eläin, sillä samat mantelitumakkeet, jotka vastaavat omien pelkojemme ja tuntemustemme käsittelystä, ovat tärkeitä myös toisten ihmisten tunteita tunnistettaessa.

Kyse on taas todellakin hengissä selviytymisen strategiasta. Traumaattisten kokemusten läpikäyneet henkilöt kärsivät elävistä välähdysmuistikuvista, jotka eivät ole tahdonvaraisia ja siten usein haittaavat normaalia elämää.

Trauman aiheuttaneen onnettomuuden aikana kehoon kerääntyy valtava määrä adrenaliinia, jolloin muistijälki taltioituu mieleen voimakkaana ja säilyttää siihen alun perin liittyneet tunteet. Aivot yrittävät sanoa, että koeta jatkossa välttää samankaltaisen kokemista. Ongelmaksi muodostuu se, että vaikka aivojen ohje sinänsä on oikea, muisto on liian voimakas, se pulpahtelee häiritsevästi mieleen pyytämättä ja yllättäen. 

Pahimmillaan nämä elävät välähdysmuistikuvat voivat aiheuttaa ongelmia tunne-elämässä tai jopa irtaantumista todellisuudesta. Kognitiiviset ja toiminnalliset kyvyt saattavat häiriintyä pitkäksikin aikaa tai jopa pysyvästi.

Ihmisen älykkyys liittyy työmuistin kapasiteettiin ja ehkä aivokurkiaisen paksuuteen. Vaikka aivojen harmaassa aineessa tapahtuu suurin osa tärkeästä toiminnasta, valkean aineen eheys ja tiheys on yksi älykkyyden indikaattori. "Jos harmaa aine muodostaa tehtaan, valkea aine muodostaa ne tiet, joita pitkin tuotteet toimitetaan tehtaalta maailmalle ja raaka-aineet tehtaalle." (s. 130.)

Persoonallisuustesteistä Burnett toteaa, että paljon käytetty Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori (MBTI) ei ole kovin tieteellinen. Tässä linkissä lisätietoa MBTI:stä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Myers%E2%80%93Briggsin_tyyppi-indikaattori

Introverteilla ihmisillä on omasta takaa aivokuoressa riittävästi stimulaatiota ja aktiivisuutta, siksi heidän ei tarvitse etsiä uusia stimuloivia asioita kuten ekstrovertit tekevät. 

Ekstroverteillä on kohonnutta aktiivisuutta orbitofrontaalisen aivokuoren alueella, joka liitetään mm. päätöksentekoon. Ehkä ektroverttius on sitäkin, että ekstrovertti tekee useammin ja nopeammin päätöksiä kuin introvertti.

Neuroottisista oireista kärsivillä ihmisillä ovat keskimääräistä pienempiä ne aivojen osat, jotka ovat tekemisissä oppimisen, muistamisen ja päätöksenteon kanssa. Neuroottisuus on kykenemättömyyttä tukahduttaa vainoharhaisia kuvitelmia ja ajatuksia, joita mieleen tupsahtaa.

Aisteista hajuaisti on yllättäen tärkein ja monessa suhteessa kiehtova mm. siksi että se liittyy olennaisesti muistiin. Hajuaistijärjestelmä sijaitsee hippokampuksen ja muiden muistialueiden tuntumassa.

Tästä syystä hajut voivat nostaa muistoista esiin myös tunteita. Hajuaisti on osa limbistä järjestelmää, siksi se pääsee muita aisteja selkeämmin vaikuttamaan tunteisiin. Yllättäen makuaisti puolestaan on aivan liian yliarvostettu.

Aivot laittavat näköaistin muiden aistien etusijalle. Verkkokalvo saattaakin itse asiassa olla osa aivoja, ainakin se lienee samaa kudosta kuin aivot. Näkemisen prosessi on erilainen, jos siirrämme katsetta kohteesta toiseen tai seuraamme liikkuvaa kohdetta. 

Evoluution kannalta selitys on se, että jos ihminen on seurannut liikkuvaa kohdetta, kyse on ollut joko saaliista tai uhasta, jolloin on henki ollut kyseessä.

Samankaltaisia aivotutkimusta popularisoivia kirjoja suomeksi ovat mm: David Eaglemanin kaksi kirjaa: Aivot. Ihmisen tarina. Atena, 2018 sekä Incognito. Aivojen salattu elämä. Avain, 2012 ja norjalaisen Kaja Nordengin kirja Ainutlaatuiset aivot. Bazar, 2017. Suosittelen näitä kaikkia luettavaksi.