Yhteensattumien summa

Joskus kymmenisen vuotta sitten Roope lähti ikivanhalla Mitsullaan kesälomamatkalle etelään. Hänen piti tavata poikansa sekä tuttuja ja kierrellä Etelä-Suomessa jonkin aikaa. 

Roope ei päässyt kuin Muurolaan saakka, kun auto alkoi temppuilla. Roope mietti mitä tehdä. Jotenkin Roope sai auton ajettua Muurolan kauppaa vastapäätä olevan baarin pihaan ja jotain tehdäkseen meni baariin syömään lounaan ja miettimään mitä tehdä. Baarissa hän kysyi emännältä, olisiko lähellä autokorjaamoa. Sellainen olikin ja Roope sai osoitteen, jonne hän lounaan jälkeen ajoi auton joten kuten nilkuttamalla. Siellä jäähdyttimeen lisättiin vettä ja sen piti auttaa. Ei auttanut, vaan pian Roope oli uudestaan parkkipaikalla pyskivän auton kanssa.

Myöhemmin Roope sanoi, että häneen iski tilapäinen mielenhäiriö. Olisi kannattanut tilata ammattilainen kuljettamaan auto korjaamolle. Sen sijaan Roope otti kännykän ja alkoi soitella tuttavia lävitse kysyen jokaiselta, voisiko joku tulla vetämään omalla autollaan Mitsun kaupunkiin korjaamoon. 

Minulla ei edes ole tuttavapiirissä henkilöitä, joiden olisin joskus kuullut hinanneen autoja, sanoi Roope.

Lopulta tärppäsi. Pirjo lupasi tulla. Koska kummallakaan ei ollut hinausköyttä, Pirjo lupasi käydä ostamassa Motonetistä köyden ja tulevansa sen jälkeen Muurolaan, missä Roope istui autossa.

Pirjon pyytäminen avuksi oli virhe. Pirjo oli kiltti kun auttamaan, mutta matkanteon alettua Roope tajusi, että Pirjo ei osannut vetää autoa perässään. Hän ajoi liian kovaa, vähempikin vauhti olisi riittänyt. Kun käännyttiin, Pirjo ei ottanut lainkaan huomioon, että hän veti perässä toista autoa. Kun vetoauto kääntyessä lähti liikkeelle, olisi pitänyt lähteä rauhallisesti ja saada vedettävä auto pehmeästi mukaan, mutta Pirjo ajoi kuin tavallisesti. Roope istui ratin takana ja sanoi, että kerta toisensa jälkeen tuntui karmea nykäisy, mikä tuntui kuin auto olisi tempaistu liikkeelle.

Roope teki toisen virheen, minkä hän myönsi. Olisi pitänyt yrittää ennakoida Pirjon lähtöä ja yrittää auton riekaleella päästä pehmeästi imuun. Kun oltiin jo kaupungin puolella, köysi petti, mutta ei katkennut. Pirjo huomasi, että köydessä oli vikaa ja pysähtyi levikkeelle. 

Silloin Roope teki jo kolmannen virheensä. Olisi pitänyt keskeyttää vetäminen siinä vaiheessa, koska matkaa korjaamon pihaan ei ollut enää kuin puolisen kilometriä. Auton olisi voinut saada vaikka nilkuttamalla korjaamolle ilman vetoauton. Pirjo ja Roope kuitenkin laittoivat rikkinäisen vetoköyden takaisin ja matkaa jatkettiin. Viimeisessä käännöksessa Pirjo lähti taas vauhdilla liikkeelle ja vetäisi Mitsunkin mukaansa ja köysi petti. Raska murikka köyden päässä Mitsun vetorenkaasta irtosi ja lensi kaaressa Pirjon auton ylitse. 

Valitettavasti samalla hetkellä nuori äiti ulkoilutti lastenvaunuja viereisellä katukäytävällä ja köyden päässä ollut murikka lensi suoraan vaunukoppaan. 

Kertoja piti tauon. Me kaikki kuuntelimme hiljaisuuden vallitessa. Se murikka eli köyden vetokoukku painaa aika paljon, se on raskas. Sellainen tekee pahaa jälkeä kun osuu kehen tahansa, puhumattakaan lastenvaunuista. Jos se olisi osunut jonkun jalankulkijan päähän, kulkijalta olisi ollut henki pois. Toisaalta, jos se olisi lentänyt metrin pari sivuun, se olisi pudonnut pusikkoon eikä olisi aiheuttanut mitään vakavaa onnettomuutta.

Pirjo oli pois tolaltaan. Köyden toinen vetokoukku oli lentänyt hänen autonsa tuulilasiin, joka meni rikki ja sirut lensivät Pirjon päälle. Pirjo väitti vielä myöhemmin, lääkärintarkastuksen jälkeenkin, että hänen silmiinsä oli mennyt lasinsiruja. 

Lastenvaunuja työntänyt nuori nainen oli hysteerinen, ymmärrettävästi. Hän shokkitilassa eikä toipunut ennen kuin sai rauhoittavan pistoksen. Tilanne oli kaoottinen. Ihmisiä kerääntyi onnettomuuspaikalle, pian olivat myös poliisi ja ambulanssi paikalla.

Menettikö nuori äiti lapsensa, kysyi joku. Kertoja mietti mitä vastaisi, mutta sanoi lopulta, että kyllä äiti menetti lapsensa, mutta ei siinä onnettomuudessa. Äiti oli menettänyt vauvansa jo aikaisemmin ja ulkoilutti vaunuissa nukkea lohdutukseksi ja Roopen ja Pirjon onneksi. Jos vaunuissa olisi ollut vauva, sillä ei olisi ollut mahdollisuuksia selvitä. Oli onni onnettomuudessa, että vaunuissa oli nukke.

Kesti kauan ennen kuin onnettomuudesta selvittiin. Pirjo ei toipunut pitkään aikaan ja syytti tapahtumasta Roopea, joka korvasi aineelliset vahingot. Nuori äiti joutui olemaan sairaalassa muutaman päivän, sillä hänelle tuli vakava posttraumaattinen stressi, jota jouduttiin hoitamaan lääkkeillä. Äiti hoki sairaalassa, että mitä jos vaunuissa olisikin ollut hänen vauvansa. Hän ei ollut toipunut vauvan oikeasta menetyksestä ja hän joutui kokemaan tuskatilat uudestaan. 

Jälkeenpäin Roope oli miettinyt, miksi hän teki niin monta virhettä peräkkäin. Hänen olisi pitänyt soittaa alunperin hinausauto kuljettamaan Mitsubishi pois. Roopen olisi pitänyt ymmärtää, että Pirjo ei ollut sopiva kuljettaja vetämään toista autoa perässä. Matka olisi pitänyt keskeyttää viimeistään silloin kun vetoköysi petti. Silloin olisi ollut vielä onnettomuus vältettävissä.

Onnettomuus oli yhteensattumien summa, mutta sillä kertaa vältettiin henkilövahingot. Lääkärin tarkastuksessa kävi ilmi, että Pirjon silmissä ei ollut lasinsiruja. Roope kuitenkin oli päättänyt, että rahan säästäminen ei aina kannata. Hänelle tuli onnettomuudesta mieliharmia ja syyllisyyttä sekä paljon suurempi rahallinen lasku kuin jos hän olisi alunperin tilannut ammattilaiset hoitamaan auton hinauksen tai kuljetuksen. 

Mikähän tee se itse -mies oikein luulin olevani, totesi Roope. Onkohan minulla vain turhaa arkailua ammattilaisia kohtaan?

Joku kysyi, miten nuoren äidin kävi. Toipuiko nuori äiti? Saiko hän tapahtumien jälkeen mahdollisesti uuden vauvan?

Tarina oli jatkunut siten, että Roope oli ollut ajelemassa naisystävänsä kanssa sillä kadulla, missä onnettomuus oli tapahtunut, kun hän oli nähnyt saman nuoren äidin työntävän samanlaisia vaunuja. Nuori äiti oli hymyillyt autuaallisen onnellisena. Roope oli osoittanut nuoren äidin suuntaan ja sanonut naisystävälleen, että tuo nainen tuolla lykkää vaunuissa nukkea vauvan korvikkeena. Niin se teki aikaisemminkin. Naisystävä oli järkyttynyt eikä ollut uskonut ennen kuin oli kuullut koko tarinan.

Nyt ymmärrettiin kysyä, oliko Roope varma, että vaunuissa oli nukke. Saattoihan se olla vauvakin. Roope oli vastannut, että kun välit Pirjoon olivat vihdoin pitkän ajan jälkeen kohentuneet, Pirjo oli kertonut pitävänsä yhteyttä onnettomuuden nuoren naisen kanssa. Tämä haaveili vauvasta edelleen, mutta ei sellaista ollut saanut. 

Työväen kaartit vallankumouskaartiksi

Milloin ja miksi punakaartit syntyivät 1917-1918?

Suurlakon aikana 1905 perustettiin ensimmäiset punaiset työväen kaartit. Vuosien 1917-1918 punakaartit olivat näille jatkoa.

Venäjän helmikuun vallankumouksen (maaliskuussa 1917) jälkeen Suomessa oli ongelma, ketkä ovat järjestysvallan laillisia käyttäjiä. Useille paikkakunnille perustettiin jonkinlaisia työväenkaarteja. Joissakin tapauksissa nämä olivat lyhytikäisiä. Ne olivat myös leimallisesti järjestyskaarteja, joiden tehtävänä ainakin alunperin oli pitää järjestystä eri tilaisuuksissa ja mielenosoituksissa. 

Seuraavassa vaiheessa, toukokuussa ja alkukesästä perustettiin lisää kaarteja, jotka olivat ainakin osaksi myös uusia. Toukokuussa kiisteltiin kunnallisesta vallasta. Alkukesällä tavoitteena oli painostaa eduskuntaa hyväksymään kiistelty kunnallislaki sekä kahdeksan tunnin työaikalaki.

Lakkovahdit olivat kaartien ensimmäisiä muotoja. Suojeluskuntia perustettiin samassa tahdissa työväen kaartien kanssa.

Työväen kaarti muodostettiin yleensä alhaalta ylöspäin. Työväki oma-aloitteisesti ja -toimisesti perusti paikallisia kaarteja. Osa kaartien jäsenistä noudatti keskusjärjestöjen ohjeita, osa ei.

Kesällä 1917 elintarvikkeista oli paikoitellen pulaa, koska Venäjältä viljan tuonti oli tyrehtynyt. Työväen kaarteja käytettiin elintarvikkeiden pakko-ottoon, mikä herätti pahennusta porvallisessa ja lainkuuliaisessa kansanosassa.

Punakaartien tavoite oli työväen vallan lisääminen, mutta kaikki kaartit eivät kuitenkaan olleet alusta lähtien vallankumouskaarteja. 

Lähteiden puuttuessa ei voida sanoa kovin varmasti milloin ja kuinka paljon jo kevään ja kesän aikana perustettiin salaisia kaarteja, joiden tavoite oli vallankumouksellinen toiminta. 

Punaisten puolella sotinut venäläinen eversti Svetsnikov paljasti muistelmissaan kouluttaneensa Tampereella jo kesäkuussa 1917 punaisia aseidenkäytössä. Venäläiset luovuttivat tällöin myös aseita suomalaisille punikeille.

Ihmetystä on herättänyt Svetsnikovin väite, että hän ryhtyi kesäkuussa valmistelemaan kapinaa Suomessa yhdessä Sdp:n kanssa. Tälle väitteelle ei ole muista alkuperäislähteistä löytynyt vahvistusta.

Joillakin paikkakunnilla , kuten Tampereella, työväen järjestyskaarti toimi eräänlaisena “miliisinä” helmikuun vallankumouksen jälkeen kunnes varsinainen kunnallinen poliisitoimi saatiin perustettua. Tampereella venäläinen sotaväki ilmeisesti koulutti ja aseisti väliaikaisen miliisin.

Venäjän ns. heinäkuun päivät, suuret mielenosoitukset hallitusta vastaan ja niiden jälkeen suoritetut pidätykset lamaannuttivat Suomen kaartien toimintaa.

Syksyä kohti mentäessä työväen kaartit muuttuivat aikaisempaa selkeämmin vallankumouksellisiksi taistelujärjestöiksi. Myös valtalain kohtalo vaikutti.

Kenraali Kornilovin epäonnistunut vallankaappaus merkitsi bolsevikkien aseman vahvistumista. Suomessa kaartit vahvistuivat.

Lokakuun 20. päivä työväen johdon julistus kiihdytti kaartien muodostamista. Sekä Suomen ammattijärjestö että Sdp kehottivat perustamaan työväen kaarteja. On tulkittu, että yhtäältä työväenliikkeen johto yritti saada kaartit pysymään hallinnassaan. Joukkojen kurittomuus oli uhka. Toisaalta julistus oli valmistautumista vallankumoukseen, vaikka eri toimijat ymmärsivät hieman eri tavoin, mitä sillä tarkoitettiin.

Lokakuussa 1917 hyväksyttyjen kaartien sääntöjen mukaan kyse oli sotilaallisesta järjestöstä. Aseellisesta toiminnasta ei ollut kovin selkeitä mainintoja, varmaan tarkoituksellisesti.

Venäjän lokakuun vallankumous sekä Suomessa marraskuun yleislakon valmistelu lisäsi kaarteja ja kaartilaisten lukumäärää. 

Viimeistään marraskuun 1917 aikana kaartit, ainakin osa, radikaalistuivat. Murhat ja muut väkivaltaisuudet kertovat korutonta kieltä. 

Kaartit jakautuivat joihinkin maltillisiin järjestyskaarteihin ja radikaaleihin punakaarteihin.

Yleislakon aikana punaiset kaartit olivat sekä sotilas- että poliisivoimat. Kaarteja aseistettiin venäläisillä aseilla.

Ilmeisesti kaarteilla oli kaksi johtoa: sääntöjen mukainen sekä kaartilaisten itsensä asettama edellistä radikaalimpi.

Lakon jälkeen kaartilaisten määrä väheni pettymyksenä toimintaan ja tuloksiin. Yleislakon aikana oli valmiutta vallankaappauksen suorittamiseen. Radikaalien mielestä se oli otollinen momentti, mikä menetettiin.

Kaartien lakkauttamista väläyteltiin, mutta käytännössä lakkauttaminen oli mahdotonta. Kaarteja oli sekä työväen johdon alaisena toimia että omatoimisia punakaarteja.

On arvioitu, että tammikuussa 1918 Helsingin kaartilaisista noin 75 % oli radikaaleja.

Tammikuun 12. päivä eduskunta hyväksyi senaatin esityksen lujan järjestysvallan luomiseksi. Yhteinen vastustaja yhdisti työväen liikettä ja teki puoluejohdon myöntyväisemmäksi radikaalien kaartien suuntaan.

Suuri asejuna Venäjältä toi kivääreitä ja muita aseita punaisille. Kaarteja mobilisoitiin junan suojaamiseksi.

Järjestys- ja punakaartit yhdistyivät 26. tammikuuta 1918 sodan alkaessa.

Lähteet:

Marja-Leena Salkola: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi. 1985.

Wikipedia

Menneisyyden ote

Oded Galor: Ihmiskunnan nousu. Vaurauden ja eriarvoisuuden juuret. Bazar, 2022. 

Ulkopuolelta sanellut uudistukset kehittyville maille ovat usein tehottomia, koska suuri osa kehittyvien ja kehittymättömien valtioiden eroista löytyy kaukaa menneisyydestä.

Vuosituhansien maantieteelliset, institutionaaliset ja kulttuuriset  kehitysprosessit ovat ohjanneet sivilisaatioita ja valtioita eri kehitysurille. 

Taloudellisen menestyksen kannalta hyödyllisiä instituutioita ja kulttuurisia tekijöitä voidaan toki omaksua itseään paremmin kehittyneiltä mailta. Samoin epäsuotuisan maantieteen ja liiallisen moninaisuuden aiheuttamia hankaluuksia voidaan yrittää vähentää. 

Hyvinvointi ja elämänlaatu ovat tuoreita ilmiöitä ihmisen historiassa. Kirjan ensimmäisessä osassa tutkitaan  vuosituhansien ajan köyhyyttä aiheuttanutta mekanismia sekä voimia, jotka alkoivat tuottaa sitä yltäkylläisyyttä, mistä nykyään nautitaan. 

Neoliittinen aika

Noin 12 000 vuotta sitten alkoi neoliittinen kausi, kun paikoitellen metsästäjä-keräilijät alkoivat viljellä maata. Olennaista oli, että oli löytynyt sopivia kasveja ja eläimiä kesytettäväksi. Ruoan tuotanto lisääntyi, kun kasveja ja eläimiä oli domestikoitu riittävä määrä.

Eekkeri maata elätti sata kertaa enemmän maanviljelijöitä ja paimenia kuin metsästäjiä ja keräilijöitä. Lisäksi maantieteellisistä syistä maanviljelyä oli helppo levittää itä-länsisuunnassa. Tosin maanviljelijöiden ruoka ei ollut yhtä monipuolista kuin aiemmin metsästäjä-keräilijöiden. 

Ei ollut sattumaa, että ensimmäiset sivilisaatiot syntyivät suurten jokien hedelmällisille rannikoille. Maantiede oli siellä sopiva maanviljelykselle sekä ensimmäisille suurkaupungeille.

Varhaisimpien kulttuurien edut kuitenkin hävisivät teollisella aikakaudella. Maanviljelyn mahdollistaneet innovaatiot eivät olleet keskeisessä asemassa teollistumisessa. Teollistuminen syntyi uusien keksintöjen myötä ja sai aikaan kaupungistumista.  

Teollistuminen

Alkuvaiheessa teollistuminen ei tarvinnut työntekijöiden koulutusta, vaan halpaa työvoimaa. Varsin nopeasti omistajat ymmärsivät, että vain koulutustasoa nostamalla jatkuvaa uudistumista vaatinut teollistuminen jatkuisi.

Maanomistajat vastustivat tehtaiden omistajia ponnekkaammin yleistä koulutusta. Siellä missä maanomistus oli keskittynyt harvoille, koulutuksen vastustaminen oli voimakkaampaa kuin siellä, missä maanomistus oli tasa-arvoisempaa.

Perheillä, jotka panostivat lasten inhimilliseen pääomaan, oli yleensä eniten aikuisikään selvinneitä jälkeläisiä. Paradoksaalisesti niillä vanhemmilla, joilla oli kohtuullinen määrä lapsia, oli eniten jälkeläisiä sukupolvien jälkeen.

Koulutukseen panostaminen toi mukanaan lapsikuolleisuuden vähenemisen ja elinajanodotteen kasvun. Syntyvyyden väheneminen tarkoitti sitä, että populaation kasvu ei enää vienyt teknologian tuomaa ylijäämää.

Eriarvoisuus

Toisessa osassa tutkitaan eri yhteiskuntien kehityskulkujen erojen syitä. Lisäksi selvitetään miksi elinolot ovat viimeisen 200 vuoden aikana eriarvoistuneet niin paljon.

Eriarvoisuuden taustalla on sekä välittömiä että perimmäisiä tekijöitä. Ensin mainittuja ovat mm. erot koulutuksessa ja teknologiassa. Jälkimmäisiä ovat instituutiot, kulttuuri, maantiede ja väestön moninaisuus. 

Kaupankäynti edellyttää poliittisia ja taloudellisia instituutioita kuten sopimuksia. Instituutiot ovat taipuvaisia pysyvyyteen, dramaattiset muutokset, kuten Korean niemimaan jako pitkin 38 leveyspiiriä, ovat pitkässä juoksussa harvinaisia. 

Etelä-Italiaa hallitsivat aikoinaan normannit, joiden yhteiskunta oli feodaalinen. Pohjois-Italia puolestaan sai nauttia suhteellisesti etelää suuremmasta vapaudesta, mikä synnytti demokraattisia instituutioita. 

Seurauksena Italian eteläosissa luotetaan perheeseen ja sukuun, mutta suhtaudutaan varauksellisesti ulkopuolisiin eikä ponnistella yhteisten pyrkimysten hyväksi kuten pohjoisessa, joka on taloudellisesti menestyneempää aluetta luottamuksen ja sosiaalisen pääoman ansiosta.

Maantiede selittää miksi Eurooppa nousi pitkän sivilisaation omaavan Kiinan ohi. Kiinan maantieteellinen yhtenäisyys edesauttoi ja suorastaan vaati hallinnon keskittämistä. Euroopan maantieteellinen pirstaleisuus esti pyrkimystä hallita koko Eurooppaa. Euroopan sisäinen kilpailu suosi pitkässä kehityksessä innovointia ja yritteliäisyyttä. 

Tämän valossa alkaa epäillä järkevyyttä muuttaa Euroopan unioni federalistiseksi liittovaltioksi.

Tulevaisuuteen suuntautunut ajattelu on taloudellisen menestyksen tärkeimpiä tekijöitä. Potentiaalisesti paremmilta viljelyalueilta kotoisin olevat ovat yleensä tulevaisuuteen suuntautuneita. Siirtolaisten osalta on havaittu, että piirre on kulttuurista ja ylisukupolvista. 

Samoin tappioiden välttely on kulttuurisidonnaista ja vanhemmilta periytyvää, siirtolaisten osalta se korreloi vanhempien kotimaan ilmasto-olosuhteiden kanssa, ei maahanmuuttajien oman kotimaan maantieteen kanssa.

Homo sapiensin matka Afrikasta

Hämmästyttävin väite löytyy kirjan lopusta: Homo sapiensin alkuperäinen muutto Afrikasta vaikuttaa edelleen elinolosuhteisiin. Kunkin maan tai etnisen ryhmän esivanhempien alkuperäisten vanhempien tekemän matkan pituus vaikuttaa moninaisuuden/ homogeenisuuden kautta moniin kehitystä koskeviin asioihin, mm. taloudelliseen  tuottavuuteen. 

Idea on se, että mitä kauemmas ryhmä vaelsi Itä-Afrikasta, sen homogeenisemmäksi populaatio kehittyi. Mitä etäämmälle ihmiset alunperin muuttivat, sen vähemmän kulttuurista, kielellistä tai ruumiinrakenteellista moninaisuutta yhteiskunnassa oli. 

Tasapainon löytäminen moninaisuuden ja homogeenisuuden välillä on tärkeää. Jos Bolivia, yksi maailman homogeenisemmistä valtioista, pyrkisi kasvattamaan kulttuurista moninaisuutta, sen talouskin voisi kehittyä. Mikäli Etiopia, yksi heterogeenisimmistä valtioista, pyrkisi sosiaaliseen yhtenäisyyteen, silläkin voisi olla myönteisiä taloudellisia vaikutuksia. 

500 vuotta sitten ihanteellinen moninaisuuden aste vallitsi Kiinassa, Koreassa ja Japanissa. Teknologisen kehityksen myötä homogeeniset maat eivät enää edusta ihanteellisinta moninaisuuden astetta. 

Jää vastausta vaille mikä on tulevaisuuden tekoälyä hyväksikäyttävän tietoyhteiskunnan kannalta paras sekoitus diversiteettiä. 

Säädä ennakko-odotuksiasi

David Robson. Ennakko-odotusten vaikutus. Miten ajattelutapasi voi muuttaa elämäsi. Tuuma, 2022.

Usko ei ole uskovien yksinoikeus. Uskomukset muokkaavat ihmisen toimintaa monin tavoin, ei pelkästään uskonnollisilla ihmisillä, vaan myös muilla. 

Ennakko-odotuksemme muuttavat sekä psyykkisiä että myös fysiologisia reaktioitamme kohtaamiimme olosuhteisiin. Se miten kehystämme asioita sanelee niiden tulkintaa.

Aivot ovat ennustuskone. Tietoiset ja tiedostamattomat ennakko-odotuksemme vaikuttavat näkemyksiimme todellisuudesta.

Aivojen ennakko-odotusten vaikutus ohjaa kaikkia aistihavaintoja. 

Yhtenä esimerkkinä mainitaan testistä, jossa sopivilla suggestiivilla vihjeillä  koehenkilöt voidaan saada näkemään näytöllä hahmoja, vaikka ruudulla ei ollut muuta kuin satunnaista visuaalista kohinaa.

Ennakko-odotusten vääristävä todellisuuden kokemus tai oma maailmankuva tuntuvat itsestä tietenkin täysin objektiiviselta. Näin ei ole, vaan itse asiassa katselemme samoista tapahtumista kukin erilaista filmiä, jossa kiinnitämme huomiota eri vihjeisiin ja yksityiskohtiin. 

Esim. vihamielisyyden odotus ja aikaisemmat torjutuksi tulemisen kokemukset saavat jotkut kokemaan jatkuvasti epäystävällisyyden ilmauksia ympärillään.

Kun tunnistaa aivojen luontaisen subjektiivisuuden, ymmärtää tunteisiin liittyvien ennakko-odotusten helposti vääristävän havaintokykyä ja tarkkaavaisuutta.

Oma objektiivisuus silminnäkijänä pitäisi kyseenalaistaa. Aivojen simulaatiot ympäristöstä ovat usein oikein, mutta toisinaan virheellisiä.

Aivot voivat liioitella uhkaa. Altistusterapian avulla voi pystyä ymmärtämään pelättyjen uhkien todelliset mittasuhteet. Ne voivat olla luultuja vaatimattomat.

Plasebo 

Toisen maailmansodan aikana muuan sotilaslääkäri yllättyi,  kun useat vakavasti haavoittuneet eivät tunteneet kipua vammoista huolimatta. Selitys oli se, että taistelukentältä pelastuminen loi hyvän olon tunteen, joka turrutti kipuja. Potilaan tulkinta pelastumisesta saivat aivot ja kehon lievittämään kipua, mikä oli niissä oloissa onnenpotku, sillä morfiinista oli pulaa. 

Tutkimuksen mukaan tunnollisten plasebojen eli lumelääkkeiden käyttäjien elinajan odote on pidempi kuin muiden. Selitys voi tietenkin olla se, että hoitomyönteisyys korreloi terveellisten elämäntapojen kanssa. 

Voi olla niinkin, että säännöllinen plasebon nauttiminen on rituaali, jota suoritetaan, koska se luo toiveita terveydestä.

Nosebo on plasebon vastakohta ja tarkoittaa, että sairastumme kun kehomme uskoo olevansa uhattuna. Aivojen ennustuskoneen toiminta saa aikaan sen, että pelkkä ajatus sairaudesta tai oireista voi joissakin tapauksissa saada ihmisen sairastumaan.

Virheellinen diagnoosi voi pahimmallaan aiheuttaa kuoleman. Kun eräälle henkilölle kerrottiin hänen sairastavan syöpää, syövän pelko sai henkilön menehtymään lyhyessä ajassa. Ruumiinavauksen jälkeen todettiin, että kasvain ei ollut vaarallinen eikä ollut kuolinsyy.

Väärä diagnoosi oli "loitsu", joka aiheutti kuoleman. On olemassa ihmisiä, joille kuoleman lähestymisen tajuaminen aiheuttaa niin suurta epätoivoa, että he kuolevat ennen aikojaan. 

Urheilijat ja taiteilijat saattavat turvautua ennen suoritusta itselleen muodostuneeseen rituaaliin. Kyse on muustakin kuin taikauskosta, sillä kirjoittaja viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan rituaaleja noudattavat saavat muita parempia tuloksia. 

Uskomukset ja rituaalit vähentävät ahdistusta luomalla tunteen hallinnasta. Ne saavat meidät luottamaan henkisiin voimavaroihimme, auttavat keskittymään ja ylläpitämään itsekuria.

Jos tuntee uupuvansa ja menettää kurinalaisuuttaan, usko näkymättömään käteen voi lisätä voimavaroja.

Ehkä juuri halu lisätä itsehillintää ja tahdonvoimaa oli syy, miksi menneisyyden kulttuurit alkoivat noudattaa uskonnollisia rituaaleja. Haluttiin välttää äkkipikaista käyttäytymistä ja suitsia välittömää nautintoa pitkäaikaisempien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Neuroplastisuus

Aivojen hermoyhteydet muokkautuvat jatkuvasti, ei vain lapsilla, vaan myös aikuisilla. Kun oivaltaa aivojen muokkautuvuuden, ymmärtää että samoihin ajattelukuvioihin ei tarvitse jämähtää.

Kivun tai ahdistuksen uudeelleenkehystäminen on vaikeaa, useille jopa mahdotonta. Nyt täytyy ymmärtää, että ennakko-odotuksiemme vaikutukset säätelevät tunteiden merkityksiin ja seurauksiin liittyviä oletuksia sen sijaan, että ne muuttaisivat saman tien itse tunteita.

Tunteet ovat välittömiä, siksi esimerkiksi uppoudumme helposti kielteisten ajatusten vietäviksi. Etäännyttämällä itseämme tunteistamme voimme yrittää tarkastella päälle kaatuvia asioita objektiivisesti. Yksi tehokas menetelmä on pyrkiä pohtimaan, miten suhtautuisi tähän käsillä olevaan asiaan vuoden tai useamman vuoden kuluttua. Silloin ehkä vain naurahtaisi nyt voittamattomalta tuntuvaan vastoinkäymiseen.

Itsekkäät aivot

Dean Burnett: Idioottiaivot. Kuinka aivomme oikeastaan toimivat. Suomentaja Risto Mikkonen. Kuopio: Scanria, 2017.

Uusia muistiinpanoja kirjasta Idioottiaivot.

Uhat ja riskit

Aivoilla on taipumus valmistautua uhkiin. Läheltä piti -tilanteet myllertävät mielessä päiväkausia, vaikka mitään onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Ihminen voi pitkänkin aikaa kauhuissaan pohtia, mitä olisi voinut tapahtua, jos tilanne olisi ollut vähänkin erilainen. Joskus tuntuu, että vain pienestä hetkestä saattoi olla kyse, että vältti onnettomuuden. Seuraavalla sekunnilla olisi tullut katastrofi.

Paniikkihäiriöiden yksi syy on taipumus katastrofaaliseen ajatteluun. Tällaiseen taipuvainen ihminen pelkää jatkuvasti pahinta. Muita syitä voivat olla perinnölliset tekijät, aikaisemmin koetut traumat, muutamien aivojen välittäjäaineiden määrä sekä sosiaaliset pelot, jotka pahimmillaan ovat fobioita. 

Viimeksi mainitussa kyse on siitä, että muiden ihmisten kielteisten reaktioiden pelko aiheuttaa toimintakyvyttömyyttä. Joillakin ihmisillä muiden miellyttämisen tarve on niin voimakas, että he pelkäävät yli kaiken loukkaavansa tai vain kyllästyttävänsä toista osapuolta. 

Paniikkihäiriöt korreloivat vanhempien kasvatustyylien kanssa. Sekä ylikriittiset että ylisuojelevat vanhemmat ovat tässä mielessä ongelmallisia. 

Elämyshakuinen ihminen voi olla adrenaliinikoukussa, hän ei saa kyllikseen. Mitä vähemmän jännittävää tilannetta pystyy hallitsemaan, sen suuremman elämyksen ja adrenaliiniryöpyn se aiheuttaa. Jossain on kuitenkin raja. Vaikka olisi jännittävää ja hauskaa hypätä lentokoneesta laskuvarjon kanssa, varjon puuttuminen muuttaa pelin hengen. Riskejä pitää olla, mutta täytyy olla myös mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen.

Elämyshakuisuus sumentaa kyvyn ymmärtää riskejä. Ihminen altistaa itsensä vähitellen ottamaan suurempia ja suurempia riskejä.

Lyhytkestoisen muistin kapasiteetti on suppea: jos lähtee hakemaan toisesta huoneesta jotain tavaraa ja matkalla huomio kiinnittyy uusiin ärsykkeisiin, sitä saattaa havahtua ihmettelemään, miksi oikeastaan onkaan tullut toiseen huoneeseen. Syy on jo ehtinyt kadota lyhytkestoisesta muistista. 

Ihmiset, joiden hippokampus on vaurioitunut, eivät näytä kykenevän muistamaan uusia asioita. Toisaalta taas jos joutuu opettelemaan jatkuvasti uusia asioita muistamista varten, hippokampus suurenee, kuten esim. Lontoon taksikuskeilla.

Mitä enemmän yhteyksiä muistijäljen yhteyteen syntyy, sen helpompaa se on palauttaa mieleen. Irrallisia ja toistuvia muistijälkiä on vaikea palauttaa mieleen.

Traumaattiset tapahtumat aiheuttavat välähdysmuistikuvia. Joutuessaan onnettomuuteen ihmisen keho ja aivot tuottavat adrenaliinia, mikä terävöittää aisteja ja tietoisuutta. Koetut tunteet saavat muistijäljen tallentumaan mieleen voimakkaana. Aivot sanovat: älä koe tätä samaa uudelleen! Valitettavasti usein käy juuri päinvastoin, ikävät muistot tulevat jatkuvasti mieleen, pyytämättä ja yllättäen.

Muistijäljen palauttaminen on helpompaa siinä samassa ympäristössä missä siitä on muistijälki syntynyt kuin muualla. Tapahtumamuisti käsittelee siis kokemuksiamme. Sen lisäksi ovat olemassa semanttiset muistijäljet, joihin ei liity kokemusta. Semanttinen muistijälki on esim. tieto siitä, että valo kulkee ääntä nopeampaa.

Proseduraaliseen muistiin kuuluvat taidot, kuten autolla ajaminen, joka säilyy sen jälkeen kun sen on oppinut. Näistä muistijäljistä meidän ei tarvitse edes olla tietoisia.

Suuttuminen on ehkä kehittynyt itsepuolustusmekanismina. Se on alitajuinen nopea tapa reagoida silloin kun tulee tunne siitä, että rajojani rikotaan tai kun joudun häviölle. Aikoinaan eri kehitysvaiheissa suuttumisella on voinut olla henkiin jäämisen kannalta suuri merkitys. 

Neurologian kannalta kyse on uhkaan reagoimisesta. Tilanteen ei tarvitse tosin olla fyysisesti uhkaava. Jos meille vaikka nauretaan, maineemme ja sosiaalinen asemamme on vaakalaudalla ja silloin me helpisti suutumme.

Suuttuminen ja vihastuminen nähdään haitallisina, tuhoavina ja kielteisinä ilmiöinä. Kuitenkin suuttuminen alentaa stressihormoni kortisolia, mikä on hyvä asia. Kortisolin aleneminen vähentää koettua ahdistusta. 

Jos alkaa työstää stressiä aiheuttavaa asiaa, kortisolitasot putoavat entisestään. Hieman yllättäen vihastuminen voikin saada ajattelemaan aiempaa positiivisemmin, varsinkin jos ongelmat ovatkin ratkaistavissa.

Jengit (ja työyhteisöt)

Aivot on koodattu ryhmänmuodostukseen. Aivojen kannalta minäkuva ja kokemus ryhmään kuulumisesta ovat sisäkkäisiä ilmiöitä. Eipä siis ihme, että omaa ryhmää vastaan toimiminen koetaan helposti "minää" vastaan kohdistetulta hyökkäykseltä. Näin selittyy jengien (ja työyhteisöjen) armoton käyttäytyminen niitä kohtaan, jotka eivät ole laumasieluja eivätkä myötäile joukon mielipiteitä ja toimintaa.

Aivot toimivat itsekeskeisesti. Asioita tarkastellaan omasta suppeasta näkökulmasta. Lisäksi aivot olettavat maailman  oikeudenmukaiseksi paikaksi, jossa palkitaan hyvät ja rangaistaan huonoja. Taipumus on avuksi yhteisöille, sillä se hillitsee huonoa käytöstä ja lisää yställisyyttä yhteisön sisällä.

Oletus oikeudenmukaisuudesta motivoi ihmistä toimimaan. Mikäli ajattelisimme maailman toimivan pelkästään satunnaisesti, me lamautuisimme. Maailma vain on valitettavasti paikka, jossa sattumalla näyttää olevan huomattava rooli.

Ikävä puoli aivojen taipumuksesta olettaa maailma oikeudemukaiseksi on se, että alamme helposti uskoa epäonnistuneiden ansainneen huono-osaisuutensa niin kauan kuin emme itse ajaudu epäonnistuneiksi luettavien joukkoon. Voimme tuudittautua ajattelemaan, emme ole tehneet mitään sellaista, mikä ansaitsisi kohtalolta rangaistuksen.

Jos myöntäisimme maailman olevan monimutkainen ja satunnainen, silloin meidän tulisi rehellisesti myöntää, että yhtä hyvin sattuman ikävä arpa olisi voinut osua meihin itseemme kuin keneen muuhun tahansa. Tämä on liian raskasta, siksi on helpompi uskoa perusteettomaan oletukseen oikeudenmukaisuudesta, jonka olemme ansainneet.

Itsearvioinnin tarkkuus korreloi etuotsalohkon aivokuoren ventromediaalisen kudoksen määrän kanssa. Dementiasta kärsivät saattavat olla aggressiivisia. Syy voi olla se, että kun he eivät kykene samanlaiseen toimintaan kuin aikaisemmin, he turhautuvat, koska eivät ymmärrä syytä siihen.

Hallusinaatiot

Kirjan sanoma on, että aivot pettävät ihmistä useilla eri tavoilla, vaikka toimivat normaalilla tavalla. 

Neurologiset ongelmat ovat hardwareen liittyviä, mielenterveyden häiriöt softwareen liittyviä. 

Yleisimmät aistiharhat ovat kuuloharhoja silloin kun todellisuuden taju hämärtyy. Voi kuulla omat ajatuksensa jonkun ulkopuolisen sanomana, kuulee erillisen äänen puhuvan tai kuulee jonkun tai joidenkin puhuvan henkilöstä itsestään.

Yleensä aivot kykenevät erottamaan sisäisen aktiviteetin ulkoisesta aistien tuottamasta, mutta jos erottelu ei onnistu, syntyy hallusinaatioita. Tällöin ihminen alkaa ymmärtää oman sisäisen monologinsa jonkun ulkopuolisen puheeksi. 

On kuitenkin hyvä muistaa, että työmuisti nojaa kuuloaistiin. Siksi käymme jatkuvaa monologia ja ajattelemme kielen avulla emmekä kuvien tai filmin avulla. 

Saksan kanssasotijat olivat erilaisia

Mikko Uola: Eritahtiset aseveljet. Suomi ja muut Saksan rinnalla taistelleet 1939-1944. Docendo 2015.

Natsien kanssasotijat

Suomesta käsin voisi luulla, että Saksan liittolaiset ja kanssasotijat olivat kaikki yhtä innokkaasti ja samoista syistä sodassa. Tämä kirja osoittaa tuon ennakkokäsityksen virheelliseksi.

Suomi taisteli Saksan rinnalla, koska meillä oli yhteinen vihollinen Neuvostoliitto. Suomi pelkäsi bolsevismia ja NL:n laajentumista.

Unkarissa haaveiltiin  unkarilaisten alueiden palauttamisesta Suur-Unkarin valtakuntaan. 

Tsekkoslovakialta Unkari vaati vähintään autonomiaa unkarilaisten asuttamille alueille Slovakiassa ja Karpato-Ruteniassa. 

Trianonin rauhassa 1920 Unkari menetti huomattavia alueita ja kolme miljoonaa asukasta Romanialle, Tsekkoslovakialle ja Jugoslavialle. 

Romanialle menetetystä Transsilvaniasta tuli pitkäaikainen haava maiden välisiin suhteisiin. 

Unkari etsi tukea ja sai jossain määrin ymmärrystä Italialta.

Slovakian valtio syntyi sen jälkeen kun Saksa oli raadellut Tsekkoslovakian. Slovakia oli Saksan suojelusvaltio.

Romania oli perinteisesti länsimielinen. Neuvostoliitto vaati Bessarabiaa ja Bukovinaa 1940. Ranskalta tai Britannialta ei apua ollut saatavissa. Ranska oli kukistunut ja britit eivät olleet edes yrittäneet puolustaa takaamiaan rajoja Puolan osalta. 

Lisäksi Romaniassa oli pelko, että Unkari käyttäisi tilaisuuden Transsilvanian saamiseksi. Romania antoi Neuvostoliitolle periksi. Päinvastoin kuin Suomessa menetetyiltä alueilta ei asukkaita ehditty siirtää pois. Osa alueilla asuneista joutui Siperiaan. 

Seuraus oli Romanian siirtyminen Saksan siipien suojaan. Lännen tukipuheet olivat osoittautuivat katteettomiksi.

Sattumoisin Romanian alueluovutusten aikoihin Hitler alkoi pohtia aiempaa vakavammin Neuvostoliittoon hyökkäämistä.

Syksyllä 1940 Unkari, Romania ja Slovakia liittyivät Kolmen vallan sopimukseen (Saksa, Italia ja Japani), vaikka kaksi ensin mainittua olivat käytännössä rajataisteluissa toistensa kanssa.

Syyskuun 1940 ja elokuun 1944 välisenä aikana Unkarin ja Romanian rajalla oli yli 250 aseellista välikohtausta.

Vuonna 1941 Kolmen vallan sopimukseen liittyivät Jugoslavia, Kroatia ja Bulgaria. Viimeksi mainittu ei lähettänyt sotilaita Barbarossaan. Eniten bulgarialaiset inhosivat Turkkia. Neuvostoliitto miehitti Bulgariankin sodan loppumelskeissä. 

Romaniasta tuli Saksan vilja-aitta ja elintärkeä öljyn tuottaja. Saksahan toi jatkosodan aikana viljaa ja öljyä Suomeen. Romaniaan alkoi hyvissä ajoin ennen Barbarossaa virrata  saksalaisia sotilaita.

Britannia oli valmis hyväksymään puskurivaltioiden kuulumisen Neuvostoliiton valtapiiriin, jos Stalin kääntyisi Hitleriä vastaan.

Saksan johdolla Jugoslavia likvidoitiin "yhdellä kolahduksella". Italia sai Dalmatian rannikon.

Romanian ja Suomen perustelut Barbarossaan osallistumiselle olivat samankaltaisia, molemmat olivat menettäneet alueita Neuvostoliitolle. Oli valittava Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Muuta mahdollisuutta ei ollut. 

Unkari oli Saksalle strateginen sotilaiden kauttakulkumaa. Sekä Romania että Unkari kärsivät huomattavia tappioita Stalingradissa.

Taloudellisesti Suomi oli sodan aikana riippuvainen Saksasta, tosin niin oli käytännössä puolueeton Ruotsikin. Muuta mahdollisuutta ei ollut. 

Poliittisesti ja ideologisesti Suomi pystyi pitämään enemmän etäisyyttä Saksaan kuin muut kanssasotijat. Suomea lukuun ottamatta muut kanssasotijat joutuivat katkaisemaan diplomaattisuhteet Yhdysvaltojen kanssa.

Sodan edetessä loppua kohden Balkanilla toivottiin liittoutuneiden maihinnousua Adrianmeren rannikolle. Sellaisesta huhuttiin ja huhuksi se jäi. Mieluummin olisi antauduttu lännelle kuin Neuvostoliitolle. 

Maaliskuussa 1944 Saksa miehitti Unkarin. Syyskuussa 1944 Romania allekirjoitti välirauhan Neuvostoliiton kanssa. Samassa kuussa myös Bulgaria romahti Neuvostoliiton haltuun. 

Romania ehti vielä taistella Unkarin kanssa Transsilvanian omistuksesta. Neuvostoliitto otti Unkarin haltuun huhtikuussa 1945.

Lopulta tunnetusti Suomi säilytti itsenäisyytensä ja demokratian, vaikka joutui suomettumaan. Itä-Euroopan ja Balkanin maat bolsevisoitiin.

Kaipaamme onnea

Juhani Mattila: Onnea etsimässä: mitä kaipaamme kun kaipaamme onnellisuutta. Kirjapaja, 2023.

Tietoisen toiminnan tasolla ihminen on onnellinen kun hän menestyy ja hänellä on tunne elämänhallinnasta. Kääntöpuolena on se, että jatkuva asiantuntijan rooli voi muuttaa persoonan joustamattomaksi, jolloin ei voi kovin helposti luopua järkevän ihmisen roolista ilman häpeää.

Ihanteiden taso tarkoittaa, että ihminen on onnellinen noudattaessaan omia ihanteitaan. Tällöin vaarana joissakin tapauksissa on eläminen liian ankaran ja vaativan yliminän tai omantunnon jatkuvan tarkkailun alaisena. Täydellisyyteen ja ihanteellisuuteen pyrkiminen aiheuttaa masennusta, jos tulee tuonne, että on kuilu ihanneminän ja todellisen minän välillä.

Tiedostamattomien tarpeiden tasolla ihminen toimii tunteidensa ohjaamana ja etsii tyydytystä. Tarpeiden tyydytys ja viettipaineen aleneminen eivät välttämättä tuo onnea.

Erityisen kiintoisaa on kirjoittajan teksti vihasta ja aggressiosta onnellisuuden yhteydessä. Terve aggressiivisuus on osa ihmisen itsesuojeluvaistoa. 

Viha on tervettä silloin, kun se ei kohdistuu ihmiseen itseensä, vaan kohdistuu johonkin toiseen, joka on onnen esteenä! Viha pitää pystyä käsittelemään, sillä sisälle patoutuessaan se aiheuttaa ahdistusta ja itsevihana masennusta.

Voittamisen tarve sisältää aggressiivisuutta ja sitä kautta paljon energiaa, mutta voitot voivat tuoda mukanaan myös syyllisyyden tunteita.

Kostonhalu on luonnollinen tunnereaktio, vaikka sitä pidetään erityisen paheksuttavana. Itsensä puolustaminen voi tuoda tyydytyksen. Kun uskaltaa suuttua, se voi lisätä itsetuntoa. Ääritapauksissa ihminen hakee hyvitystä kärsimälleen loukkaukselle niin raivokkaasti, että toimii itselleen vahingollisesti.

Vahingoniloa ihminen tuntee, kun vihan kohde joutuu kärsimään, vaikka itse on ollut vain passiivinen ilman kostotoimenpiteitä. Ihminen tuntee saaneensa hyvityksen kokemistaan kärsimyksistä ja mielihyvän tunnetta lisää, kun ihmistä itseään suuremmat voimat ovat asialla. Kohtalo puuttuikin peliin ja sai vääryyden tekijän kärsimään.

Mitä ihminen kaipaa?

Ihminen kaipaa luonnostaan elämään merkityksellisyyttä. 

Huomion kaipaus on pohjimmiltaan halua tuntea olevansa olemassa. Kun ihminen havaitsee muiden huomaavan hänet, hän kokee olevansa olemassa. 

Perusturvallisuuden puuttuminen saa ihmisen vetäytymään neuroottisten oireiden lieventämiseksi.

Hyväksyntää kaipaava voi olla valmis tekemään mitä tahansa, jotta ei joutuisi kokemaan itseään riittämättömäksi.

Myötätunnon kaipaus tarkoittaa halua kokea sen, että hänen ajatuksensa ja tunteensa ymmärretään. Kyse on myös halusta molemminpuoliseen jakamiseen. 

Rajattoman läheisyyden kaipaus ja toiseen samaistuminen voivat lopulta johtaa oman identiteetin katoamiseen. 

Itsenäisyyden kaipaus voi johtaa onnellisuuden kadottamiseen, jos itsenäisyyden tavoittelussa joutuu kieltämään avuttomuutensa ja mahdollisen avun tarpeensa.

Hallinnan kaipaus on elämäntilanteen, tekojen ja tunteiden kontrollia. Siitä voi muodostua persoonan ydin. Liiallinen itsekontrolli ja sisäisen tarkkailijan kuunteleminen voivat johtaa ongelmiin sosiaalisissa suhteissa. 

Itsetunnon kaipauksessa saattaa olla kyse rohkeuden puutteesta, vaikka puhutaan itsetunnosta.

Onnen etsijä voisi myöntää omat ylpeyden aiheensa. Joskus ihmisessä on ikään kuin kaksi persoonaa, ylpeilevä ja häpäilevä.

Ihailun kaipauksessa ihminen haluaa muita havaitsemaan ne hyvät asiat, joista hän on ylpeä. 

Itsensä toteuttamisen kaipauksessa ihminen ei aina ymmärrä, mikä on opittu rooli ja mikä aitoa. Omana itsenä oleminen vaatii kykyä ja uskallusta elää vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Vapautta kaivatessamme haluamme irti ulkopuolisesta kontrollista. Joskus vapauden kaipuusta tulee itsetarkoitus, joko johtaa kaikenlaisen sitoutumisen välttelyyn.

Harmonian kaipauksessa ihminen haluaa olla ehyt oma itsensä. Harmonia voi olla näennäistä, jos ihminen kieltää osan kaipauksistaan.

Rakkauden kaipaus on merkityksellisin onnen lähde. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys, eivät viha tai itserakkaus. Välinpitämättömyys on usein tiedostamatonta suojautumista ihmisen pelätessä tulevansa onnettomaksi. Rakkaus voi tuoda myös surua.

Onnen esteet 

Ahdistus voi olla turhautumista kun ei tiedä mistä suunnasta onnea voisi etsiä. Kirjoittajan ohje on, että ahdistuksen sisältöä tulisi miettiä siinä valossa, mihin kaipaukseen se liittyy. 

Menneisyyden traumat voivat estää nykyhetken onnen. Aikaisemmat pettymykset vääristävät todellisuutta. Ihminen saattaa pelätä torjutuksi tulemista. 

Sisäinen harmonia voi olla rikki. Joskus sopeutuminen vaadittuun muottiin tuo mukanaan joidenkin kaipausten ja tunteiden kieltämisen. Silloin ihminen kieltää jotakin sellaista, mikä olisi onnen tavoittelussa tärkeää.

Jos ihminen on liian kiltti ja haluaa kieltää oman vihansa, se johtaa arkuuteen ja pelkoon muiden vihastumisesta ja suuttumisesta. Viha ja aggressio ovat kuitenkin tärkeitä omien rajojen selkeyttämiseksi.

Jos psyykkiset rajat ovat epäselvät ja puolustuskyky riittämätön, ihminen ottaa liikaa muiden murheita itselleen.

Negatiiviset tunteet eivät sinänsä ole esteitä onnellisuudelle. Pikemminkin ne kertovat, että jotkut onnen kaipaukset eivät toteudu.

Pettymyksiä pelätään, mutta olisi hyödyllistä tutkia, mitä kaipauksia niiden takana on.

Onnelliseksi tulemisen pelko voi aiheuttaa sen, että ei ota onnea vastaan, koska silloin ei voi sitä menettää. Liian pitkään kestänyt onnen odotus voi aiheuttaa lopulta ahdistusta, kun se vihdoin tulee.

Rutinoituminen latistaa, jokapäiväinen hyvä ei enää tuota onnellisuutta. Onnellisuutta eniten arvostaa pitkään onnettomana ollut.

Liiallinen vertailu aiheuttaa turhaa mielipahaa. Oma onnellisuus voi tuntua vaatimattomalta kun sitä vertaa muiden onneen.

Kateus on onnen kaipausta. Pahimmallaan kateus muuttuu pelkäksi häpeäksi huonommuuden tunteesta. Kateus voi saada aikaan terveen kilpailuvietin, jolloin ihminen tavoittelee sitä, mitä on kadehtinut.

Ulkopuolelle jäämisen pelko voi olla valmiina ihmisen mielessä alemmuudentuntoisena kuvitelmana huonommuudesta. 

Tyydyttämättömät rakkauden ja onnellisuuden kaipaukset aiheuttavat monia neuroottisia pelkoja, jotka ovat hinta pettymyksestä matkalla onneen. Tukahtunut kaipaus ja pelot vetävät ihmistä eri suuntiin.

Valmius onneen on psyykkistä terveyttä.