Yhteensattumien summa – Kun säästäminen tuli kalliiksi
Kaikki alkoi pienestä nykäisystä Muurolan kohdalla. Roope oli matkalla etelään ikivanhalla Mitsubishillään, suunnitelmissaan leppoisa kesäloma sukulaisten luona. Mutta auto oli toista mieltä. Se alkoi yskiä ja hyytyä, kunnes Roope sai sen juuri ja juuri nilkutettua paikallisen baarin pihaan.
Lounaan ja epäonnistuneen korjaamokäynnin jälkeen Roope seisoi parkkipaikalla tuijottaen elotonta autoaan. Tässä vaiheessa hän teki ensimmäisen kohtalokkaan virheen. Ammattilaisen tilaamisen sijaan hän päätti selvitä halvalla ja alkoi soitella tuttavia läpi.
Lopulta tärppäsi. Pirjo lupasi tulla apuun.
Ensimmäinen virhe: Väärä ihminen väärässä paikassa
Heti kun matkanteko alkoi, Roope tajusi tehneensä virheen. Pirjo oli kiltti ja auttavainen, mutta hän ei osannut hinata. Hän ajoi kuin perässä ei olisi ollut toista autoa.
Joka kerta kun Pirjo ampaisi liikkeelle, köysi pamahti kireälle kuin piiskanisku. Roope istui ratin takana rystyset valkoisina, kun Mitsubishi tempaistiin liikkeelle niin että niska retkahti. "Hiljempaa!" hän huusi itsekseen, mutta Pirjo painoi kaasua entiseen malliin.
Toinen virhe: Jatkaminen hinnalla millä hyvänsä
Kaupungin rajalla uusi Motonetin köysi antoi periksi. Se ei katkennut, mutta petti ja rispaantui. Tässä olisi ollut Roopen toinen tilaisuus viheltää peli poikki. Korjaamolle oli matkaa enää puoli kilometriä – matkan olisi voinut hoitaa vaikka työntämällä tai odottamalla ammattilaista.
Kolmas virhe: Viimeinen risteys
Viimeisessä käännöksessä tapahtui se, mitä oli pelätty. Pirjo lähti taas vauhdilla liikkeelle. Kuului metallinen pamaus, jollaista kumpikaan ei unohda koskaan. Vetokoukku murtui irti ja raskaana murikkana se sinkoutui köyden päässä kuin linko – suoraan Pirjon auton ylitse kohti jalkakäytävää.
Sillä sekunnilla maailma pysähtyi. Jalkakäytävällä nuori äiti työnsi vaunuja. Metallimurikka lensi korkeassa kaaressa ja putosi suoraan vaunukopan pehmeään suojaan.
Hiljaisuus
Kertoja piti tauon. Me kaikki kuuntelimme hiljaisuuden vallitessa. Raskas metallinen vetokoukku tekisi pahaa jälkeä kehen tahansa osuessaan. Jos se olisi lentänyt metrin sivuun, se olisi pudonnut pusikkoon. Jos se olisi osunut jalankulkijaa päähän, se olisi ollut hengenmenoa.
Paikalla vallitsi kaaos. Pirjo oli shokissa, hänen autonsa tuulilasi oli sirpaleina ja hän pelkäsi saaneensa lasia silmiinsä. Nuori äiti oli hysteerinen. Ihmisiä kerääntyi paikalle, pian saapuivat poliisi ja ambulanssi.
"Menettikö hän lapsensa?" joku meistä kysyi hiljaa.
Kertoja mietti hetken. "Kyllä äiti menetti lapsensa", hän vastasi lopulta. "Mutta ei siinä onnettomuudessa."
Paljastui, että äiti oli menettänyt vauvansa jo aiemmin. Hän ulkoilutti vaunuissa nukkea lohdutukseksi suruunsa. Roopen ja Pirjon onneksi vaunuissa ei ollut elävää lasta – vauvalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta selvitä.
Jälkipyykki
Toipuminen kesti kauan. Pirjo syytti tapahtuneesta Roopea, ja Roope maksoi kaikki aineelliset vahingot. Nuori äiti joutui sairaalahoitoon vakavan traumatisoitumisen vuoksi; hän joutui kokemaan vauvansa menetyksen tuskan uudestaan ja uudestaan.
Jälkeenpäin Roope on pohtinut virheitään. Miksi hän yritti säästää muutaman kympin? Miksi hän ei keskeyttänyt matkaa, vaikka vaaran merkit olivat ilmassa?
"Mikähän tee se itse -mies oikein luulin olevani", Roope totesi myöhemmin. "Ammattilaisen apu olisi tullut lopulta paljon halvemmaksi kuin tämä syyllisyyden ja laskujen vuori."
Tarina sai vielä haikean loppunäytöksen. Myöhemmin Roope näki saman naisen työntävän vaunuja ja hymyilevän autuaallisen onnellisena. Hän oli varma, että vaunuissa oli taas nukke. Pirjo, joka piti naiseen yhteyttä, vahvisti asian myöhemmin: nainen haaveili yhä vauvasta, mutta se haave ei ollut toteutunut. Onnettomuus oli vain yksi traaginen luku kahden erilaisen surun ja virheen kohdatessa samassa risteyksessä.
"Kuvitus on luotu tekoälyn avulla tarinan tunnelman välittämiseksi."
