”Mitä huonommat lähtökohdat, sen arvokkaampaa on selviytyminen.”
Vankilan psykologi oli kirjoittanut lauseen muistivihkoonsa siistillä käsialalla. Joni tuijotti tekstiä. Hänen omat lähtökohdat eivät olleet olleet arvokkaita; ne olivat olleet likaisia ja kylmiä. Katu oli opettanut hänet tavoille silloin, kun muiden lapset istuivat iltapalalla katsomassam piirrettyjä. Koulun sijaan Joni oli oppinut lukemaan ihmisten kasvoja: kuka on helppo uhri, kuka antaa selkään, kuka tarjoaa kaljan, jos tekee pienen palveluksen.
Nyt hän istui psykologia vastapäätä ja tunsi tutun, raskaan raivon nousevan rinnassa.
”Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia”, Joni puuskahti ja puristi käsiään nyrkkiin reisiään vasten. ”En minä ole vastuussa niistä rikoksista. Ei minulla ollut vaihtoehtoja. Se oli joko minä tai ne muut.”
Yksi muisto oli ylitse muiden, pysyvämpi kuin tatuoinnit iholla: tunne siitä, kun hänen päätään hakattiin sementtiä vasten. Joni saattoi yhä kuulla sen. Se ei ollut pelkkä ääni, vaan värinä, kuin verisuonet olisivat kolisseet pääkallon sisäpuolella metallisina.
Verstaan ilmassa tuoksuivat jäteöljy, kylmä rauta ja hienoinen hitsaussavu. Joni viihtyi siellä paremmin kuin terapiassa, vaikka muut nuorisovangit olivat rasittavia. Kaikki halusivat päteä, olla jotain suurempaa kuin olivat. Joni pysyi vaiteliaana. Hän ei tarvinnut yleisöä.
Sitten pajalle tuotiin "dollarihymy". Se oli kolarissa rypistynyt vanha leidi, jonka kyljet olivat lommoilla ja sielu täynnä vikoja. Joni tunsi outoa sympatiaa rautaa kohtaan. Häntä ärsytti vain se, että työhön piti osallistua muidenkin – varsinkin sen yhden kaverin, jonka silmissä näkyi aina levoton, pahantahtoinen palo.
”Mitä jos reparoitaisiin jarrut niin, että ne pettää alamäessä?” kaveri kuiskasi eräänä iltapäivänä Jonin vieressä. Hän virnisti niin, että hampaat välähtivät. ”Tai ohjaus. Mieti sitä ilmettä, kun ratti pyörii tyhjää ja seinä lähestyy.”
Joni ei vastannut. Hän jatkoi mutterin kiristämistä, mutta sanat jäivät pyörimään mieleen. Kuka olisi vastuussa, jos joku kuolisi? Se, joka pultin löysäsi? Vai se, joka katsoi vierestä ja antoi sen tapahtua?
Viimeisenä iltana ennen auton valmistumista Joni lähti pajalta aikaisin. Hän näki ilkeän kaverin jäävän vielä varjoihin hiipimään auton ympärille. Joni tiesi, ettei hänen kuuluisi välittää. Ei se ole minun ongelmani, hän ajatteli, mutta verisuonet alkoivat taas kolista kallon sisällä.
Seuraavana aamuna työnohjaaja nousi kiiltävän auton rattiin. Hän hymyili leveästi ja katsoi vankeja.
”Nyt minä annan henkeni teidän käsiinne”, hän sanoi ja käänsi avainta.
Kaveri vieressä hihitti hiljaa. Joni tunsi kylmän hien nousevan niskalleen. Työnohjaaja heilautti kättään, kääntyi pihasta vasemmalle ja katosi mutkan taakse.
”Tuolla pelillä ei sitten käänytä kuin yhteen suuntaan”, kaveri purskahti nauruun. ”Se on menoa nyt!”
Vartija ryntäsi ulos toimistosta kännykkä korvalla, kasvot punaisina ja askeleet epävarmoina. Hän pysähtyi vankien eteen hengittäen raskaasti.
”Työnohjaaja soitti”, vartija sanoi ja mulkaisi Jonia ja paria muuta. ”Hän on jumissa marketin parkkipaikalla. Sanoo, ettei autolla voi muuta kuin ajaa suoraan tai kääntyä vasemmalle.”
Vartija oli puoliksi hämmentynyt, puoliksi raivoissaan. Hän vaati vastauksia katseellaan, mutta kohtasi vain hiljaisuutta. Joni piti kasvonsa peruslukemilla, vaikka sisällä tuntui oudolta. Hän tiesi tarkalleen, kenen sormet olivat liikkuneet ohjausmekanismin välissä, ja hän tiesi, kuka oli katsonut vierestä.
Sitten pihaan käveli työnohjaaja itse. Hän oli tullut takaisin kävellen, takki olalla roikkuen. Hän ei huutanut. Hän ei etsinyt syyllistä. Hän vain naurahti hieman epäuskoisena, kuin olisi nähnyt vilauksen jostain suuremmasta totuudesta.
”Sinne minä pääsin, minne halusinkin”, hän totesi ja pyyhki otsaansa. ”Ajoin pari kertaa vasempaan ja lopun matkaa suoraan. Vasta perillä huomasin, ettei oikealle ollut enää asiaa.”
Tuli painostava hiljaisuus. Jopa ilkeä kaveri lakkasi virnistämästä ja tuijotti kenkiään. Työnohjaaja pysähtyi ja jäi hetkeksi mietteisiinsä, kuin puhuen itselleen:
”Kaipa minä itse vastasin siitä ajomatkasta, vaikka en tosiasiassa olisi voinut muualle päätyäkään.”
Jonin maailmassa jokin nyrjähti paikoilleen. Se oli kuin välähdys – kirkkaampi kuin vankilan loisteputket. Hän tajusi, että työnohjaaja oli ottanut vastuun matkasta, jonka suunta oli ollut ennalta määrätty. Hän ei syyttänyt mekaanikkoja, hän ei syyttänyt kohtaloa. Hän oli istunut ratissa.
Joni katsoi käsiään. Ne olivat samat kädet, jotka olivat varastaneet laukkuja ja lyöneet, koska ”vaihtoehtoja ei ollut”. Mutta nyt hän ymmärsi: vaikka auto olisi muiden rikkoma, ratti on silti kuljettajan käsissä.
Jos olen tähän asti ajanut muiden säätämää autoa, jatkossa voin säästää ohjauksen itse, Joni tuumi. Kyllä minä ne kierteet tunnen.
Vuosia myöhemmin istuin Jonin veljen kanssa Pistossa. Ilta hämärtyi, ja puhe kääntyi Joniin. Hän oli jättänyt vankilakierteet ja hämärät piirit taakseen. Nyt hän asui Syväsenvaarassa, omakotitalossa, jonka piha oli säntillinen ja autotallissa loisti hoidettu rauta.
”Hyvännäköinen nainen sillä on muijana”, veli sanoi ja pyöritti lasiaan. ”Minäkin olisin voinut olla sen kanssa. Ja Joni... se ei enää ota viinaakaan. On ihan eri mies.”
Kuuntelin veljeä ja tajusin, että hän näki vain pinnan: naisen, talon ja raittiuden. Hän ei ymmärtänyt mitään siitä hetkestä vankilan pihalla, kun ohjauskulmat oli säädetty uudelleen. Siksi olin veljen tulevaisuudesta paljon huolestuneempi kuin Jonin. Joni oli vihdoin oppinut kääntymään oikealle.
