Ahdistuksen ja masennuksen biologinen tausta

Anders Hansen. Aivoblues: miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin? Atena 2021.

Nykyihminen tuntuu voivan huonosti, vaikka monet asiat ovat paremmin kuin aikaisemmin. Syytä voi etsiä ihmisen biologiasta, sillä olemme perineet esi-isiltämme kyvyn selviytymiseen ja geenien levittämiseen, emme kykyä hyvän olon tunteeseen.

Aivot eivät ymmärrä, että emme enää ole metsästäjä-keräilijöitä.

Ihmisen "suojelusenkeli" on usein mantelitumake eli amygdala. Aistimukset kulkevat ensin mantelitumakkeen kautta ennen kuin aivot ehtivät prosessoida niitä.

Kun refleksinomaisesti viime hetkellä väistämme yllättäen kohti tulevaa ajoneuvoa, kyse on mantelitumakkeen toiminnasta. 

Emootiot aiheuttavat liikkeen ja stressihormonin erittymistä, tunteet ryöpsähtävät vasta sen jälkeen, kun aivosaaressa sisäiset ja ulkoiset ärsykkeet yhdistyvät.

Aivot eivät hahmota maailmaa sellaisenaan, vaan muokkaavat ärsykkeiden luomaa kuvaa ihmisen selviytymistä varten.

Jos aikojen kuluessa tunteet ovat johtaneet vääränlaiseen käyttäytymiseen, hinta on ollut geenipoolista poistuminen. 

Ahdistus

Stressin aiheuttaa jokin uhka, ahdistumiseen riittää ajatus mahdollisesta uhasta. Ahdistus on aivojen tapa viestiä, että jokin asia on huonosti. Paniikkikohtaus on ahdistuksen äärimmäinen muoto.

Mantelitumake ilmoittaa vaarasta, johon elimistö reagoi käynnistämällä taistele tai pakene -reaktion. Stressijärjestelmä kiihdyttää sykettä ja hengitystä. Aivot tulkitsevat tämän virheellisesti otaksuen todellisen vaaran uhkaavan. Oletettu uhka kiihdyttää sykettä ja hengitystä entisestään ja johtaa helposti paniikkiin.

Ne ihmisten esi-isistä, jotka näkivät savannilla vaaroja kaikkialla, selvisivät todennäköisemmin kuin ne, jotka vain makoilivat ruohikolla.

Jos nykyihminen näkee uhkia joka puolella, hän kärsii ahdistuksesta. Tausta on siis se, että ihmisen aivot mukautuivat aikoinaan pitämään jokaista epäilyttävää ilmiötä vaarana. 

Ahdistuskohtaus kertoo toimivista aivoista, vaikka usein ahdistusta kokiessaan ihminen luulee erheellisesti, että hänessä on jotain vikaa. 

Aivojen näkökulmasta paniikkikohtaus on usein väärä hälytys. 

Vaikka itse haluaisimme unohtaa aikaisemmat traumaattiset muistot, aivot eivät anna meidän unohtaa. Aivot haluavat suojella meitä siltä, että emme joutuisi samankaltaiseen onnettomuuteen uudestaan ja siksi muistuttavat meitä jatkuvasti entisestä onnettomuudesta. 

Aivojen kannalta tärkeintä on selviytyminen, siksi ikävät asiat ponnahtavat tietoisuuteen jatkuvasti.

Masennus

Alttius masennukseen on yksilöllistä. Masennusgeeniä ei ole löydetty, sen sijaan lähes kaikilla on geenejä, joilla on yhteys masennusriskiin.

Kirjoittaja esittää, että kyky kehittää masennusoireita on ihmisen keino suojautua bakteerien ja virusten aiheuttamalta tartunnalta.

Historiallisesti yli puolet lapsista on kuollut erilaisiin tartuntatauteihin ehtimättä aikuisikään. Kaikki nykyihmiset ovat tietenkin niiden jälkeläisiä, jotka selvisivät, eivätkä menehtyneet lapsina.

Nykyihmisen aivot ja elimistö ovat siis kehittyneet selviytymään sellaisesta, joka historian aikana on tappanut erityisesti lapsia ja nuoria.

Stressi on ollut luotettava signaali kasvaneesta infektioriskistä. Savannilla esi-ihmisen loukkaantuminen ja haavat aiheuttivat stressiä, koska tulehdus saattoi viedä hengen. 

Esimerkiksi vaativan työhaastattelun aiheuttama stressi voi saada elimistön uskomaan, että loukkaantumisriski on koholla. Elimistö valmistautuu uhkaavaan vaaratilanteeseen. Aivot tuottavat tunteita, jotka saavat ihmisen painumaan kasaan eli masentuvan.

Tulehdus suojaa monilta infektioilta, mutta krooninen tulehdus on monien vakavien sairauksien taustalla. Pitkittyneen tulehduksen aiheuttavat sairaudet vaivaavat usein vasta nuoruuden jälkeen. Kuten todettu pitkän historian aikana suuri osa ihmisistä ei yltänyt edes aikuisuuteen.

Ennen tulehduksia aiheuttivat virukset, bakteerit ja haavat, nykyään esim. istuminen, tupakointi ja pitkäkestoinen stressi ja muut elintapoihin liittyvät. 

Aivot eivät tunnista tulehduksen aiheuttajaa, vaan  reagoivat jatkuviin signaaleihin tuottamalla masennusta.

Kirjoittajan mukaan noin kolmasosan masennuksesta arvioidaan olevan tulehdusten aiheuttamia.

Masennus voi toimia myös suojauskeinona. Hyvällä tuulella olevia on nimittäin helpompi huijata kuin alakuloisia. Alakuloiset ihmiset ovat kriittisempiä kuin hyväntuuliset.

Suurten valintatilanteiden kohdatessa aivojen strategia voi olla vetäytyminen masentuneena ratkomaan elintärkeitä kysymyksiä. 

Liikunta ja ihmissuhteet 

Masennuksen hoidossa ja ennaltaehkäisyssä olennaisia ovat liikunta ja sosiaalisista suhteista huolehtiminen.

Alun alkaen ihminen oli laumaeläin. Laumassa eläminen toi turvallisuutta ja antoi mahdollisuuden selviytymiseen eli siihen mikä aivoille on olennaista. 

Kun nykyihminen on yksin, aivot olettavat, että vaaran kohdatessa kukaan ei tule auttamaan. Tällöin ihminen on jatkuvasti varuillaan ja joutuu helposti taistele tai pakene -moodiin. 

Tällöin elimistö on hälytystilassa ja päällä on pitkäkestoinen stressi. Seurauksia voivat olla kohonnut verenpaine ja korkeat tulehdusarvot. 

Yksinäisyyden kokeminen uhkaavana vaaratilanteena on voinut esi-isille olla hyödyksi, mutta nykyihmiselle se on haitaksi.

Kauan sitten esim. yleisön edessä puhuminen merkitsi esivanhemmillemme sitä, että oli joutunut oman lauman ulkopuolelle, siis usein hengenvaaraan. Siksi julkinen esiintyminen voi aiheuttaa monille paniikkikohtauksia. 

Liikenne on paljon vaarallisempaa kuin yleisölle puhuminen, mutta meille ei ole ehtinyt kehittyä autoille samanlaista pelkotilaa.

Liikunta ennaltaehkäisee masennusta ja ahdistusta. Liikunta opettaa elimistön olemaan reagoimatta stressiin, oli sen aiheuttaja mikä hyvänsä. Elimistö oppii vähitellen, että sykkeen kohoaminen ei tarkoita vaaratilannetta.

Liikunta kohentaa oloa, mutta lisää myös kognitiivisia kykyjä. Selitys löytyy kehityksestä, kognitiiviset kyvyt ovat olleet tarpeen juuri metsästäessä ja keräilyssä.

Miten huijarit käsittelevät syyllisyyden tunteita?

Huijarien Suomi: rehellisen kansan petolliset kasvot / Annukka Jokipii, Nadia Paavola. Docendo 2023.

Kirjassa käydään läpi yritysten ja organisaatioiden erilaisia petoksia ja huijauksia. 

Petokselle pitää olla tilaisuus. Järjestelmässä on puute tai heikkous, joka mahdollistaa vilpin. 

Vilpin tekijällä pitää olla painetta hairahtumiseen. Usein motiivi on taloudellinen, halu saada helppoa ylimääräistä rahaa. Työntekijä voi olla myös tylsistynyt tai haluaa kostaa koettuaan omasta mielestään epäoikeudenmukaista kohtelua.

Vilpin tekijä on rationalisoinut eli järkeillyt asian itselleen, petos kannattaa, koska riski jäädä kiinni on pieni. Petoksen tekijän pitää olla riittävän kyvykäs ja osaava suoriutumaan vilpistä ja hänellä on oltava sopivat luonteenpiirteet.

Lopuksi tekijän pitää olla riittävän häikäilemätön ja arrogantti. Hän ajattelee, että yhteiset pelisäännöt eivät koske häntä, koska hän uskoo olevansa muiden yläpuolella. 

Erityisen kiinnostavaa kirjassa on väärintekijöiden psykologinen analysointi. Mikä on vilpintekijöiden polku, ja miten petolliset ihmiset selittävät tekojaan ja miten he käsittelevät niitä mielessään?

Polussa ensimmäinen vaihe on valintatilanne, jossa joudutaan päättämään kumpaan suuntaan lähdetään, petoksen tielle vai pysytäänkö rehellisenä.  

Aina tekijä ei ylipäätään ole itse tietoinen tekojen vääryydestä tai lainvastaisuudesta, ainakaan heti.

Organisaatiossa petos ja vilppi voivat olla normaali tapa, jolloin on odotusarvona, että toimii kuten muutkin.

Osa ihmisistä tottelee melko sokeasti auktoriteetteja. Jos johtajat, esimiesasemassa olevat tai yhteisön vahvat mielipidejohtajat ohjaavat tai vihjaavat johonkin väärään suuntaan tai koko organisaatio toimii vilpillisellä tavalla, yksilön voi olla vaikea nousta auktoriteetteja tai ryhmäpainetta vastaan.

Egoistinen organisaatio, joka pyörii itsensä ja jäsentensä ympärillä, ajautuu useammin moraalisesti harmaalle vyöhykkeelle kuin ulospäin suuntautunut organisaatio.

Toisessa vaiheeessa testataan henkilöiden moraalista intuitiota eli luontaista kykyä erottaa oikea ja väärä. Tekijälle voi tulla syyllinen olo, mutta silti hän jatkaa petosta tai vilppiä. 

Petoksen tai muun vilpin tekijä saattaa kokea eettistä stressiä toimiessaan omien arvojen vastaisesti.

Jos intuitio ei ole voimakas, henkilö joutuu miettimään ja järkeilemään, kannattaako vilppi.

Väärin tekeminen voi aiheuttaa stressin lisäksi tunnontuskia, kiinnijäämisen ja rangaistuksen pelkoa. Hinta väärin tekemisestä voi olla kova, vaikka tekijä saisi rahallista hyötyä tai koston kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta.

Tekijä käsittelee petoksen, vilpin tai vääryyden aiheuttamia kielteisiä tunteita näillä tavoilla:

• Kielteisten tunteiden sietäminen, vähättely tai tuntemisen siirtäminen tuonnemmaksi.
• Tunnustaminen ja väärien tekojen korjaaminen. Tunnustaminen ilman pakkoa kertoo vahvasta syyllisyyden tunteesta tai kiinnijäämisen pelosta. Joskus väärintekijä voi yrittää hyvittää tekonsa nimettömänä.
• Itsetunnon vahvistaminen. Väärintekijä voi kompensoida kolhuja saanutta minäkuvaansa esim. hyväntekeväisyydellä tai rahaa lahjoittamalla. Epärehelliset ihmiset voivat haluta puhdistautumista. Joidenkin tutkimusten mukaan väärintekijät peseytyvät tavallista useammin. Syyllisyyden tunnetta voi lieventää myös asenteitaan muuttamalla eli pohtimalla mikä oikeastaan on tuomittavaa ja mikä ei.
• Teon rationalisointi eli itselleen järkeily. Teot tuntuvat vääriltä, mutta ne voidaan oikeuttaa näillä tavoin:

• 1. Ryhmän etu. Väärintekijä haluaa olla lojaali petoksessa mukana oleville työkavereille tai organisaatiolle.
• 2. Välttämättömyys. Tekijän mielestä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta.
• 3. Tuomitsijoiden tuomitseminen. Systeemi on mätä ja tuomitsijat tekopyhiä. Tekijä on sankari, joka panee kampoihin järjestelmälle tai koneistolle. 
• 4. Vertailu ja vähättely. Tekijä vetoaa siihen, kuinka vähäinen hänen petoksensa tai rikkeensä on todella suuriin rikoksiin verrattuna. 
• 5. Seurausten vähättely. Tekijä voi todeta, että kukaan ei oikeastaan kärsinyt tai loukkaantunut hänen teoistaan. Tämä on tehokas keino, sillä näin toimivat eivät muista tekoaan ja sen seurauksia. 
• 6. Uhrin tai organisaation syy. Työnantaja onkin ansainnut esim. petoksen, koska tekijää on kaltoin kohdeltu eikä hän ole saanut sitä arvostusta, minkä olisi ansainnut. 
• 7. Vastuun välttely. Tekijä saattaa ajatella, että häntä suuremmat voimat ohjaavat toimimaan väärin. Esim. kapitalismi tarkoittaa, että huijataan.

Kirjassa nostetaan kiintoisia seikkoja esille, mutta kovin syvällisesti niitä ei käsitellä.

Huijarien Suomi

Sattuman ja syyn rajamailla

On useitakin mahdollisuuksia määritellä sattuma. Ensimmäiseksi voimme määritellä sattuman tapahtumaksi, jonka syy ei ole ainakaan toistaiseksi tiedossa. Tässä tapauksessa meidän täytyy puhua sattumasta, koska emme tunne yksittäisten tilanteiden kaikkia edeltäneitä tapahtumia riittävän tarkasti voidaksemme eritellä syy-seuraussuhteita. Tapahtumilla on siis syynsä, mutta maailma on niin monimutkainen, että seuraukset tulevat meille yllätyksinä. 

Vaikka voisimme ennakoida kuinka monta uhria liikenneonnettomuudet vaativat vuosittain, kysymme silti miksi, kun onnettomuus osuu meihin itseemme tai lähipiiriimme. Yksittäistapaukset ovat satunnaisia ja ne tuntuvat monta kertaa epäoikeudenmukaisilta, jos kyse on onnettomuudesta.

Kun heitämme kolikkoa yhden kerran, sattuma sanelee, onko tulos kruuna vai klaava. Kun heitämme kolikkoa riittävän monta kertaa, voimme sanoa että todennäköisyyden lakien mukaan molempia, kruunuja ja klaavoja, on suurin piirtein yhtä paljon, mikäli olosuhteet muuten ovat samanlaiset eri heitoille. Tosin kaaosteorian mukaan kaikki arvontapelit ovat deterministisiä, mutta koska pienetkin muutokset alkuehdoissa aiheuttavat monikertaiset muutokset, tulokset näyttäytyvät meille satunnaisina. 

Vapaus valita

Sattuma kohtaa meitä usein päätöksenteossa ja valintoja tehtäessä. Tämä voi olla yllättävää, sillä luulisi vapaasti tehtävien valintojen olevan kaikkein kauimpana sattumasta. Valinnan hetkellähän me toteutamme itseämme, sitä mikä meissä on tärkeintä. 

Deterministit kieltävät sekä valinnanvapauden että sattuman. Maailma on kausaalisten syiden katkeamaton ketju. Sekä vapaa tahto että sattuma ovat mielen illuusioita, jotka saattavat olla hyödyllisiä arkipäivän kielenkäytössä, mutta tieteelliseen kielenkäyttöön ne eivät sovi.

Vaikka emme hyväksyisi deterministien näkemystä sellaisenaan, se opettaa meitä siinä, että valinnat ja tahdon vapaus eivät toteudu tyhjiössä, vaan perustuvat aina syihin. Valinnalla on aina oma historiansa, valitsisimme toisin, ainakin hieman eri tavoin, jos elämänhistoriamme olisi erilainen. 

Luonteemme vaikuttaa aina päätöksiin, joita teemme. Lukemattomat seikat ovat puolestaan muokanneet luonnettamme. Suurin osa seikoista on sellaisia, joihin emme ole voineet itse vaikuttaa, ja osa on varmasti sellaisia, joista emme ole edes tietoisia.

Olemmeko jossakin vaiheessa elämäämme tehneet ratkaisevan valinnan ja valinneet itsemme, luonteemme ja persoonamme? Eikö silloinkin valinta ole perustunut jälleen aikaisempiin syihin, joko sisäisiin tai ulkoisiin tekijöihin? 

Näin yrittäessämme miettiä luonnettamme huomaamme päättymättömän ketjun, aina voimme löytää edeltäviä syitä. Emme ole koskaan voineet hypätä ulos ”historiasta” ja tehdä ratkaisevaa päätöstä ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Jos päätöksenteolle tai valinnalle ei ole rationaalisia perusteita, kyse on mitä suurimmassa määrin sattumasta, erilaisista satunnaisista tekijöistä. Valitsemme mitä kulloinkin huvittaa tai jätämme kokonaan päättämättä mitä tehdä. 

Jean Buridanin kuuluisan anekdootin mukaan aasi nääntyy lopulta nälkään kahden heinäpaalin välissä, kun aasiparka ei osaa päättää kummasta paalista pitäisi syödä. Aasilla kun ei ole mitään syytä, miksi pitäisi valita jompikumpi heinäpaaleista. 

Samoin voisimme kuvitella, että jos olisi kaksi täsmälleen saman elämänhistorian omaavaa olentoa, Olento1 ja täydellinen kaksoisolento Olento2, jotka valintatilanteessa tekisivät erilaisen valinnan, kyse olisi mielivaltaisesta päätöksenteosta, joka ei tapahtuisi rationaalisista syistä. Kummallakin olennolla olisi vapaus, mutta se vapaus muistuttaisi hyvin paljon sattumaa.

Kuten eksistentialistit aikoinaan totesivat, vapaus ahdistaa. On raskasta tehdä valintoja ja kantaa niistä vastuu. Jos olemme rehellisiä, päätöstä tehtäessä joudumme myöntämään, kuinka vähän voimme tietää kaikista käsillä olevaan asiaan liittyvistä yksityiskohdista ja päätöksen mahdollisista seurauksista.

Päätöksenteon teoriassa onkin erotettu riskin ja epävarmuuden käsitteet: riski on mitattavissa olevaa vaihtelua jonkun asteikon sisällä, epävarmuus viittaa yllättäen esiintyvään ”mustaan joutseneen”, jota ei osattu etukäteen edes arvuutella.

Vapaus ja sattuma saattavatkin tehdä meistä yllättäen fatalisteja, jos meille tulee tunne, että emme voi vaikuttaa asiaan, vaikka valitsemme tai teemme päätöksen ja panemme sen toimeksi. Teemme niin tai näin, asiat eivät muutu, joten olemme sattuman armoilla, emme voi välttää kohtaloa. Tällöin joko alistumme kohtaloomme tyynesti, passivoidumme tai siten voimme suorastaan heittäytyä uusiin valintoihin. Alamme suorastaan tahallamme valitsemaan kaikkea sitä, mitä aikaisemmin emme olisi uskaltaneet edes haluta, koska meillä on tunne ja suorastaan käsitys, että millään ei ole mitään merkitystä. 

Haluamme ikään kuin kokeilla kaikki käsillä olevat korttimme viimeistä myöden, vaikka tiedämme sen olevan perimmältään turhaa ja vahingollista. Olemme valmiita luopumaan aikaisemmasta kurinalaisesta käyttäytymisestä. Perinteiset käyttäytymissäännöt joutavat roskakoriin, sillä sattuman olosuhteiden uhriksi joutuminen ei ole tehnyt meistä ainoastaan fatalisteja vaan myös kyynikkoja, koska emme saavuttaneet aikaisemmin omaksutuilla käyttäytymiskoodeilla sitä mitä luulimme.

On aika selvää, että tiedonmäärän kasvaessa ensimmäisen määritelmän sattuman tila pienenee vähitellen. On tietenkin oikeutettua sanoa, että näin on tapahtunutkin. 

Tieteen edistyminen

Modernin luonnontieteen kehittyessä tieto on lisääntynyt valtavasti. Monet aikaisemmin arvoituksilta tai sattumilta tapahtuneet ilmiöt ovat saaneet selityksensä. Toisaalta kuitenkaan tiedon määrän lisääntyminen ei ole poistanut sattuman roolia maailmasta. Tieteen edistyminen, erityisesti kvanttifysiikan syntyminen, on tuonut uusia ulottuvuuksia sattuman käsitteelle.

Kognitiotieteen parissa on käsitelty ihmisen rationaalisuutta ja päätöksentekoa epävarmuuden vallitessa. Yksi kiintoisa tutkimustulos on sellainen, että keskimäärin ihmisten subjektiiviset arviot todennäköisyyksistä eroavat objektiivisista todennäköisyyksistä. 

Yhtäältä ihmiselle on luonteenomaista nähdä sekä mahdollisuuksia ja uhkia enemmän kuin niitä onkaan, toisaalta samat ihmiset myös haluavat pelata mieluummin varman päälle silloinkin, kun olisi hyvä mahdollisuus saavuttaa haluamansa tavoitteen hallittua riskiä ottamalla.

Sattuma voidaan myös määritellä tapahtumaksi, joka on seurausta kahden (tai useamman) toisistaan riippumattoman kausaalisen ketjun yhdistymisestä.

Englannin kielessä käytetään tällaisesta sattumasta usein termejä coincidences ja conjunctures, joista jälkimmäinen voidaan kääntää suomeksi termeiksi suhdanteet tai konjunktuurit, jolloin helposti herää mielikuva ihmisestä suhdanteiden tai konjunktuurien armoilla.

Ajatellaan tilannetta, jossa vilkasliikenteisen kadun varrella sijaitsevan kerrostalon kattotiilen liitos on alkanut hapertua. Tuhannet ihmiset saattavat kulkea turvallisesti kadulla, kunnes sattumoisin yhden ihmisen kohdalla tiili irtoaa ja putoaa ja tappaa kadulla kulkeneen. Oliko näiden kausaalisten ketjujen sattumalta yhdistyminen tuon uhrin kohtalo vai pelkkää yhteensattumaa?

Voimme lisäksi tarkoittaa sattumalla puhdasta sattumaa, sellaista tapahtumaa, jolla ei ole mitään syytä. Kyse ei siis ole siitä, että ihmiset eivät vielä tietäisi sattumaksi kutsuttavan ilmiön syytä, vaan koska sattuma tapahtuu ilman syytä. 

Kvanttifysiikan mukaan todellisuuden perimmäinen tai lopullinen lainalaisuus on indeterminismi. Kvanttifysiikan mukaan atomien sisällä mikromaailmassa pätee ainoastaan tilastollinen kausaliteetti eli hiukkasmaailman tapahtumia voidaan kuvata vain tilastollisten todennäköisyyksien avulla. Tällöin on kuitenkin kysyttävä, ovatko atomien sisällä tapahtumat todella ilman syytä vai ovatko näiden tapahtumien syyt yksinkertaisesti toistaiseksi liian monimutkaisia ihmisten ymmärrettäviksi.

Jos todellisuuteen sisältyy laskemattomia elementtejä ja maailma on epämääräinen, ei mekanistinen, tämä pätee kuitenkin vain mikrotasolla, makrotasolla ilmiöt ovat kausaliteetin alaisia. 

Lopuksi

Ihminen kokee usein olevansa sattuman armoilla tai heiteltävänä. Ylipäätään ihmisillä on tärkeää ainakin uskotella itselleen pystyvänsä hallitsemaan oman elämänsä kulkua. Kukaan ei halua olla sattuman riepoteltavana, vaan haluamme ainakin tuntea pitävämme elämän ohjakset hallinnassamme.

Ihmiset haluavat elämänsä tapahtumille uskottavan selityksen. Ihminen on tarinoita kertova eläin, ja usein tarinan uskottavuus on tärkeämpää kuin sen todennäköisyys tai totuudenmukaisuus. Hyvä ja johdonmukainen tarina elämän oikuista tai kohtalosta rauhoittaa, se antaa selityksen, miksi mitäkin on tapahtunut.

Omalla tavallaan on paradoksaalista, että ihmisen halu etsiä kaikille tapahtumille syy, saattaa estää häntä näkemästä elämän kulkua ja maailman tapahtumia realistisesti ilman illuusioita. Syyn etsiminen ja löytäminen ovat kuitenkin länsimaisen ihmisen tieteellis-teknisen edistyksen ensimmäinen askel ja sen kulmakivi. Tarinoita kertoessamme emme kuitenkaan halua myöntää olleemme sattuman armoilla, vaan yritämme väen väkisin löytää itseämme miellyttävän selityksen. Usein nämä syyt sysäävät vastuun pois omilta hartioiltamme ja lohduttavat meitä: vaikka jouduimme ongelmiin, teimme oikein ja toimimme parhaan kykymme mukaan. 

Tutkimuskirjallisuudessa kerrotaan kiintoisaa koeasetelmaa. Koehenkilöt istutetaan monitorin eteen ja heille annetaan laite, jonka avulla he voivat siirtää monitorilla näkyvää palloa ylös tai alas. Koehenkilöitä myös varoitetaan, että palloon saattavat vaikuttaa myös satunnaiset töytäisyt, joten he eivät voi aivan täydellisesti hallita pallon liikkeitä. 

Kokeen jälkeen koehenkilöt pääsääntöisesti kertoivat hallinneensa pallon liikkeitä. Tosiasiassa pallonhallintalaitetta ei ollut kytketty monitoriin eikä tietokoneeseen, eivätkä koehenkilöt voineet vaikuttaa palloon, vaikka luulivat. Mutta illuusio siitä, että omilla tekemisillään ja toimenpiteillä vaikuttaa asioiden kulkuun, usein voimaannuttaa, vaikka se ei olisi totta.

Voimme erottaa kohtalon (fate), onnen (fortune) ja onnekkaan tuurin (luck). Kohtalo ja onni liittyvät elämämme yleisiin ehtoihin ja olosuhteisiin, onnekkaan tuurin ollessa enemmänkin satunnainen yllätys.

Minun kohtaloni on se, että synnyin Suomessa 1960. Sille en voinut itse mitään. Onnea oli se, että pääsin osalliseksi hyvinvointivaltion kehityksestä 1960- ja 1970-luvuilla ja sain mahdollisuuden kehittää taitoja, joiden kehittämiseen muuten ei olisi ollut mahdollisuutta. Yllättävät ja ennakoimattomat tapahtumat ovat puolestaan onnekkuutta tai epäonnea. 

Kaikkien näiden kolmen, kohtalon, onnen ja tuurin takana on aina jokin syy. Kohtaloon voi vaikuttaa päättäiväisyydellä ja ankaralla työllä. Onnea voimme houkutella puolellemme tekemällä rouva Fortunan kanssa yhteistyötä eli toimimalla trendien ja suhdanteiden mukaan tyyliin ”Trend is your friend”.

Satunnainen onnekkuus tulee yllättäen. Ihminen ei ole luonnostaan kovinkaan hyvä todennäköisyyksien arvioija, mutta voimme kouluttaa itseämme arvioimaan milloin onnekkuus on ylipäätään mahdollista. 

Sattuma ja neoliberalismi

Ramey, Joshua. Politics of Divination : Neoliberal Endgame and the Religion of Contingency, Rowman & Littlefield Unlimited Model, 2016. 

Kirjassa Joseph Ramey väittää, että nykyinen neoliberaalistinen markkinafundamentalismi on palannut toistamaan ikivanhaa ennustamiseen liittyvää riittiä, jossa yritetään selvittää sattuman rooli. 

Sattuma ehdittiin jo kesyttää ymmärrykseksi  sattumanvaraisuudesta. Tiede ja tutkijat unohtivat sattuman aatehistorian, jossa sattuman osana olivat ennustamisen rituaalit. Moderni tiede typisti sattuman suurten joukkojen analysoitavaksi tilastoksi. 

Neoliberalismi on talousteoria, mutta se on myös ideologia, jonka mukaan vain markkinat kykenevät luomaan sosiaalisen järjestyksen tässä ihmisten kontingentissa maailmassa. Opin mukaan vain neoliberalismi kykenee tulkitsemaan sattumanvaraisuudet taloudessa ja sosiaalisessa elämässä. 

Kyse ei ole vain taloustieteellisestä koulukunnasta, vaan ennen kaikkea kyse on todellisuutta koskevasta  kokonaisnäkemyksestä, jonka mukaan ihmiset ovat luontaisesti viritettyjä markkinavoimien rationaalisuuteen. 

Friedrich Hayek, neoliberalismin filosofinen isä, totesi markkinoiden rakentuvan epävarmuudesta. Asiantuntijat, markkinatoimijat voivat hyödyntää markkinoiden epävarmuuden ominaisuutta ja voittaa ihmisen kyvyttömyyden nähdä ennalta tulevaisuutta.

Markkinat hintamekanismeineen ovat eräänlainen kosmisen järjestyksen muoto. Jos onnistuu nähdä ennalta tulevaisuuteen, se puolestaan tuo taloudellisen menestyksen.

Ramey yrittää kiintoisalla tavalla osoittaa, miten neoliberalismin sattuma eroaa Adam Smithin näkymättömästä kädestä ja ylipäätään vanhan uskonnollisen kaitselmuksen järjestyksestä. Ramey siis käyttää termiä kaitselmus (providence). Neoliberalismin uusi sattuma eroaa traditionaalisesta liberalismista palauttamalla uskon maagiseen.

Nostin kirjasta esiin yhden teeman, sattuman käsittelyn, koska se minua erityisesti kiinnostaa.

Tietoisuus ja neurotiede

Anil Seth: Sinuna oleminen. Uusi tietoisuuden tiede. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2022.

Tietoisuuden ns. "vaikea ongelma" on ymmärtää, miten fysikaaliset prosessit tuottavat meille rikkaan sisäisen maailman. Aivoissa miljardien neuronien toiminta yhdistyy ja tuottaa tietoisen kokemuksen. Miksi ylipäätään koemme elämän ensimmäisessä persoonassa?

Kirjoittaja haluaa selvittää tietoisuuden "todellista ongelmaa". Hän ei pohdi miten ja miksi maailmassa on ylipäätään tietoisuutta, sen sijaan hän rakentaa teoriaa, joka voi selittää, ennustaa ja hallita tietoisen kokemuksen fenomenologisia ominaisuuksia. 

Suuri ratkaisematon ongelma tietoisuudesta jaetaan osiin tietoisuuden kokemuksiksi ja näiden neuraalisiksi vastineiksi tutkimista varten.

Tietoisuuden taso ei ole sama kuin valvetila. Neurologiset standardimenetelmät perustuvat siihen, miten aivovammapotilas reagoi aistiärsykkeisiin, jotka ovat fysiologisen valppauden merkki.

Uudet tietoisuuden testausmenetelmät ovat paljastaneet tietoisuutta sellaisillakin potilailla, joilla standardimenetelmä ei sitä löytänyt. Kirjoittaja kysyy, kuinka monta nykyisiin tietoisuuden testeihin reagoimatonta, mutta tietoista potilasta viruu jossakin. 

Tietoisuuden integroitu informaatioteoria (ITT) on neurotieteellinen teoria, joka tarttuu tietoisuuden vaikeaan ongelmaan ja tarjoaa ratkaisuksi eräänlaista panpsykismiä, tietoisuutta eli informaatiota voi olla jossain määrin missä tahansa. Tietoisuus on olemassaolon perustuva ominaisuus kuten ovat aine ja energia sekä sähkövaraus. 

Kirjoittaja kuitenkin itse kallistuu siihen suuntaan, että tietoisuuden tutkimisessa on syytä edetä kuten elämän ymmärtämisessä. Vitalismiin kuulunut näkemys elämän erityisestä ainesosasta jäi syrjään, kun ruvettiin tutkimaan elävien olentojen eri ominaisuuksia fysikaalisten ja kemiallisten mekanismien käsitteiden avulla.

Informaatio määritellään siten, että jokainen tietoinen kokemus vähentää epävarmuutta ja edesauttaa elämän jatkumista. Järjestelmän kokonaisuuden näkökulmasta tietoinen kokemus rajaa lukemattoman joukon muita mahdollisia tiloja pois.

Tietoiset kokemukset ilmenevät integroituneina eli yhtenäisinä. Emme koe esim. esineitä taustastaan erillään. Kaikki tietoiset kokemukset ovat ainutlaatuisia, täsmälleen samanlaisia kokemuksia ei ole.

Järjestelmän tietoisuuden mitta on, kuinka paljon enemmän informaatiota kokonaisuus tuottaa kuin se osat.

Tietoisuuden sisältö ei ole ulkoisen maailman tarkka kopio tai heijastus.

Havaitseminen on aktiivista toimintaa eikä ulkoisen maailman objektiivista rekisteröintiä. Aivot luovat bayesilaisessa tilastollisen päättelyn prosessissa hallitun hallusinaation. Esim. värit eivät ole objektien todellisia ominaisuuksia, vaan väline ymmärtää objekteja eri valaistusolosuhteissa.

Tietoinen itseys on erityinen sinuna tai minuna olemisen kokemus. Kokemus itseydestä on kohtalaisen vakaa. Siitä huolimatta itseys ei ole mikään olemus eikä substanssi, vaan havainnossa luotu hallittu hallusinaatio. Kokemus minusta itsestäni olemassa olevana on havaintopäättelyn ilmentymä.  "Sielua" voidaan pitää mielen ja elämän jatkuvuuden havaintoihin perustuvina kokemuksina.

Termodynamiikan toisen säännön mukaan eristetyn järjestelmän entropia kasvaa. Voidakseen vastustaa entropian kasvua, vapaan energian periaatteen mukaan elävä järjestelmä bayesilaisessa tilastollisessa mielessä ennakoi tulevaa. 

Elävät järjestelmät pyrkivät minimoimaan entropian. Järjestelmä selviytyy, jos sillä on pätevä malli ympäristöstä, johon sisältyy näkemys mm. omasta kehosta. Mallin avulla eliöt pienentävät ennakoitujen ja todellisten aistisignaalien eroja.  Säilyäkseen hengissä eliöiden on vähennettävä tulevaisuuden epävarmuutta. 

Kirjoittaja pitää perinteistä filosofista kysymystä vapaasta tahdosta versus determinismistä vanhentuneena. Hän hylkää oitis vapaan tahdon sellaisena voimana, joka puuttuisi aivojen fysikaalisten syiden ja seurauksien mekanismiin ulkopuolelta. Vapaan tahdon kokemukset ovat oikeastaan itseen kohdistuvan havainnoinnin muotoja. 

Kirjoittajan näkemyksen mukaan on  väärin luonnehtia vapaan tahdon kokemuksia harhoiksi, sillä ne ovat yhtä todellisia kuin muutkin tietoiset havainnot eli nekin ovat hallittuja hallusinaatioita.

Sekä antropomorfismia että antroposentrismiä on syytä välttää silloin kun tutkitaan eläinten tietoisuutta. Useilla eläimillä on tietoisuus, mutta ei välttämättä samanlainen kuin ihmisillä.

Kirjoittaja epäilee älykkyyden ja tietoisuuden läheistä yhteyttä. Hänen käsityksensä mukaan tietoisuus liittyy elossa olemiseen ja elämän ylläpitämiseen, jossa älykkydellä on oma rooli. Kuitenkin esim. surua voi tuntea ilman älyä. Onko sureva eliö tietoinen?

Tekoälyllä sen sijaan kirjoittajan mielestä ei ole tietoisuutta. Konetietoisuus on kuitenkin otettava vakavasti. Tekoälyn sijaan kenties bioteknologia kykenee synnyttämään synteettistä tietoisuutta.

Lopuksi

Tietoiset kokemukset ovat aivoihin perustuvan ennustamisen muotoja "hallittuja hallusinaatioita". Ihminen on pikemmin "tunteva kone" kuin "kognitiivinen  tietokone".

Erityinen kiitos lopussa olevasta hakemistosta, siitä on hyötyä kirjaa luettaessa.

Hyvä tiivistelmä ja arvio:

https://blogs.lse.ac.uk/lsereviewofbooks/2022/11/17/book-review-being-you-a-new-science-of-consciousness-by-anil-seth/