Robotit korvaavat johtajat

Martin Ford: Robottien kukoistus, teknologia ja massatyöttömyyden uhka (Sammakko 2017). 

Olen olettanut automaation ja robottien korvaavan pikku hiljaa rutiininomaiset työt kuten jonkun hampurilaisen valmistamisen pikaruokalassa tai tavaroiden siirtelyn varastossa. Ford kuitenkin painottaa, että automaation seuraavissa aalloissa myös korkeakoulukoulutusta vaativat tehtävät annetaan tekoälyn ja robottien tehtäväksi.

Fordin esimerkit ovat pääsääntöisesti Amerikasta, mutta varmaan Suomessakin  korkeakoulututkinnon suorittaneilla voi olla yhä useammin vaikeuksia työpaikkojen löytämisessä. Pian robotit esim. kirjoittavat parempaa tekstiä kuin ihmiset, vaikka kyseiset henkilöt olisivat korkeakoulututkinnon suorittaneita. 

Avainsanoja ovat "big data" ja koneoppiminen. Tunnetusti kaupan ala hyödyntää valtavia tietomassoja voidakseen saada selville yksittäisten kuluttajien mieltymykset. Samalla tavalla voivat johtajina toimivat robotit louhia organisaatiota ja henkilöstöä käsittelevistä aineistoista sellaista tietoa, mihin ihminen ei pysty. 

Koneoppiminen puolestaan tarkoittaa sitä, että jatkuvasti saamansa palautteen avulla ohjelmisto alkaa tuottaa itse omaa koodiaan. Ensin algoritmi perustuu tuttuun aineistoon, jolla algoritmiä täsmäytetään oikeaan suuntaan, seuraavassa vaiheessa algoritmille annetaan uusia erilaisia aineistoja, joista algoritmi ratkaisee samankaltaisia ongelmia kuin ensimmäisessä aineistossa.

Olen vuosikymmenet seurannut vierestä tietoalan kehittymistä, ja olen mielestäni ollut henkisesti valmistautunut rutiinitöiden automatisointiin. Automatisoinnin muutosvauhti tuntuu hitaalta näin jälkikäteenkin katsottuna. En tosin tiedä miten olisi pitänyt edetä, kun en itsekään haluaisi viedä keneltäkään työpaikkaa, mutta toisaalta on typerää tehdä töitä kahdella tavalla, automaation avulla sekä manuaalisesti.

Johtajatkin ovat tulleet ja menneet niiden vuosikymmenten aikana, mitä työurani on kestänyt. Aina välillä on tullut mieleen, että onpas näillä työpaikoilla ollut huono "herraonni" (tarkoittaa myös naisjohtajia). Voisi olla perusteita uskoa, että tekoälyyn perustuvat robotit olisivat parempia johtajia kuin nämä, joita on joutunut katselemaan vuosien ja vuosikymmenten ajan.

Pystyisivätkö robotit tekemään päätöksiä asioiden ja faktojen pohjalta, eivätkä jähmettyisi joko vanhoin kaavoihin ja henkilökemioihin tai vaihtoehtoisesti johtajan oman ja lähipiirin edun tavoittelemiseen? Fakta tosin on hieman huono termi, sillä ymmärtääkseni "big data" pohjautuu enemmänkin aineistoissa ilmeneviin korrelaatioihin kuin kausaliteettiin eli syy- ja seuraussuhteisiin.

Olisivatko robotit virheettömiä johtajia näissä asioissa, joissa usein alitajuntaiset tunteet sanelevat päätöksiä? Muistettakoon, että on mm. sanottu robottien auton kuljettajina olevan parempia kuin ihmiset, koska eivät tee inhimillisyydestä johtuvia virheitä, mutta kuitenkaan robottiautot eivät ole viime aikoina ottaneet ratkaisevaa loikkaa. Edelleen on enemmän lupauksia kuin toimivia järjestelmiä. Jää nähtäväksi miten Fordin ajatukset toteutuvat, mutta haluaisin nähdä sen päivän kun robotit tekevät henkilöhallinnon päätöksiä ihmisten sijaan. 

Ken elää, hän näkee.

Tekoäly demokratian ja markkinatalouden pelastajana

George Zarkadakis: Cyber republic. Reinventing democracy in the age of intelligent machines. MIT Press, 2020. 

Vaikka selviäisimme nykyisestä pandemiasta, edessä on valtavia ongelmia. Jos robotit ja tekoäly korvaavat ihmiset työntekijöinä, entistä suurempi joukko länsimaiden asukkaista jää joko työmarkkinoiden ulkopuolelle tai vaille vakituista pysyvää työsuhdetta ja joutuu miettimään, miten voisi elättää itsensä.  

Kirjassaan Cyber republic George Zarkadakis ehdottaa ratkaisuiksi seuraavaa kolmea asiaa:

1. digitalouden liiketoimintamallien uudelleen miettimistä, 
2. ihmiskeskeisestä tekoälyä sekä 
3. kansalaisoikeuksien laajentamista.
   

Valtiokeskeisen hyvinvointisektorin laajentaminen on kallis ja tehoton ratkaisu. Kansalaispalkka ei sinällään ole ratkaisu, sillä työnteko on elatuksen ansaitsemisen lisäksi elämän merkityksellisyyden kannalta tärkeää.

Suurin osa työntekijöistä joutuu tyytymään free lancerin rooliin.  Digiaikana työntekijät myyvät osaamistaan jatkuvasti ilman toivoa pysyvästä työsuhteesta.

Nykyisten jättimäisten digiyritysten sijaan hajautettu tietotalous olisi sekä tehokkaampi että oikeudenmukaisempi. Kansalaisilta ja kuluttajilta jatkuvasti kerättävästä datasta on jokaisen kansalaisen päästävä taloudellisesti hyötymään.

Tämä voisi tapahtua hajautettujen digitaalisten platformien kautta. Tulevaisuuden yritykset ovat toisiinsa verkottuneita työntekijöiden muodostamia osuuskuntia. Lohkoketjut ovat oikein oivallettuna tekniikka, mitä tulevaisuuden verkostot käyttävät hyödykseen. (Linkki lohkoketjun wiki-sivuun)

Ihmiskeskeinen tekoäly perustuu kybernetiikkaan, jolloin järjestelmä rakentuu jatkuvasti saatavasta palautteesta, feedbackista ja pyrkii hakeutumaan homeostaasiin, tasapainoon. Ihmiset ja koneet ovat partnereita. Tekoäly ei siis voi alkaa elää omaa elämäänsä ja lopulta hallita ihmiskuntaa, mikä lienee tyypillinen tekoälyyn liitetty pelko. Kyberneettisessä keskustelevassa järjestelmässä tekoäly on asiantuntijan roolissa, ei hallitsijan.

Perinteinen länsimainen demokratia on vaarassa. Länsimaiset yhteiskunnat  joutuvat jatkuvasti tasapainoilemaan ei-liberaalin demokratian ja ei-demokraattisen liberalismin välillä. Eliitti voi jättää kansalaisten mielipiteet huomioon ottamatta vaika liberalismin nimissä, mutta kyse ei ole silloin kansanvallasta. Vai onko liberalismi tärkeämpää kuin demokratia, vaikka sillä ei olisi enää kansan enemmistön tukea?

Nykyisen edustuksellisen demokratian rinnalle olisi suotavaa saada väyliä välittömälle suoralla demokratialle. Kansanäänestykset, joissa äänestetään kyllä tai ei, eivät ole parhaita tapoja saada kansan tahto esille. Zarkadakis ehdottaa kansalaiskokouksia uutena instituutiona. Kansalaiskokouksissa pyrittäisiin tekoälyn avulla pääsemään konsensukseen ja seulomaan esiin perusteltuja esityksiä. Demokratia voidaan esittää kyberneettisenä järjestelmänä.

Kirjoittajan esiin nostamat ongelmat ovat todellisia. Ratkaisuehdotuksetkin ovat kiinnostavia. Kuitenkin jää tunne, että ongelmat ovat liian suuria, jotta niitä voitaisiin kirjasssa ehdotetuilla menetelmillä ratkaista. Markkinatalous taitaa toimia omien lainalaisuuksien mukaan, mikä tarkoittaa mm. pääomien kasautumista eli suuryrityksiä on jatkossakin, vaikka ne eivät olisi kansalaisten tai kuluttajien etu.

On ilahduttavaa lukea ihmiskeskeisestä tekoälystä, koska yleensä tekoälyn tulevaisuuteen liitetään dystooppisia pelkoja.

Kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen olisi kannatettavaa, ainakin olisi syytä kokeilla erilaisia e-demokratian suomia mahdollisuuksia. 

Muistan kuinka suuret odotukset ladattiin verkkodemokratiaan 1990-luvulla kun internet oli vielä nuori. Nuo odotukset eivät toteutuneet. Vaikka internet on paljolti pahimpien painajaisunien kaltainen, se on kuitenkin tarjonnut vaihtoehdon "leipää ja sirkushuveja" -mentaliteetille sekä ylhäältä alas julistetulle yksipuolisille poliittiselle ideologialle. 

Zarkadakiksen ajattelun logiikka on tällainen, kun oikaistaan mutkia: 

• Digiajalla toimeentulon hankkiminen on vaikeaa, koska pysyvät työpaikat vähenevät.
  
• Luottamus sekä länsimaiseen liberaaliin demokratiaan että markkinatalouteen on romahtamaisillaan.
  
• Tekoäly on taloudellisesti suunnaton mahdollisuus.
• Digitalouden voitot kuuluvat kansalaisille ja kuluttajille eivätkä pelkästään suuryrityksille.
  
• Tulevaisuuden yritykset ovat tekoälyä ja lohkoketjuja hyödyntäviä hajautettuja osuuskuntia, jotka toisiinsa kietoutuneina muodostavat verkoston.
  
• Tekoäly määritellään keskustelevan kybernetiikan perustalta.
• Demokratia tarkoittaa kyberneettistä järjestelmää.
  
• Kansalaisten luottamus voi palautua länsimaiseen demokratiaan ja markkinatalouteen, kun heillä on mahdollisuus sekä elättää itsensä omalla työllään että he kokevat voivansa vaikuttaa yhteisiin asioihin.
  

D

Geenit kertovat kohtalomme

The Science Of Fate : Why Your Future is More Predictable Than You Think / Hannah  Critchlow. Hodder & Stoughton, 2019.

Hannah Critchlow tasapainoilee perimän, ympäristön ja vapaan tahdon välimaastossa yrittäessään selvittää aivotutkimuksen näkökulmasta, kuinka paljon geenit ja perimä sanelevat ihmisen käyttäytymistä. Filosofian kannalta käsittely vapaasta tahdosta jää pintapuoliseksi, sen sijaan kirja tarjoaa kiinnostavaa tietoa perimän vaikutuksesta ihmisen elämään. Kirjoittaja on biologi ja neurotieteilijä.

Kirjoittaja haluaa tutkia vanhaa kohtalon ajatusta biologian näkökulmasta. Emme edes ymmärrä kuinka suuri osa päätöksenteostamme ja toiminnastamme on tietoisen tason ulkopuolella. Jos suurin osa ihmisen toiminnasta on tietoisen kontrollin ulkopuolella, voidaanko enää sanoa, että ihminen on itse vastuussa tekemisistään. Tämä on varmasti merkittävä yhteiskunnallinen kysymys, joka askarruttaa lainsäätäjiä ympäri maailman.

Kirjoittaja varoittaa kaiken aikaa liian yksioikoisista tulkinnoista. Aivotutkimuksen popularisointiin kannattaa suhtautua kriittisesti. Vielä tutkijat eivät tiedä läheskään kaikkea aivoista, geeneistä ja DNA:sta. Elämä on monimutkainen kokonaisuus, perimä, kasvatus ja ympäristötekijät luovat yhdessä moniulotteisen kudonnan. Tuomalla esille kontekstistaan irrallisia tiedonjyväsiä suuren yleisön sensaationälkään, media tunnetusti yksinkertaistaa tiedettä ja sen tutkimustuloksia.

Perimä vai kasvatus

Kirjoittaja esittää, että esim. skitsofreniassa arviolta noin 80 prosenttia on syntymässä saatujen geenien vaikutusta, loput geenien ja ympäristön monimutkaista vuorovaikutusta. Surkein kohtalo on varmaan niillä, joilla on tuo 80 prosentin geenialtistus ja sen lisäksi huonot ympäristötekijät ovat altistamassa sairastumiseen. 

Kuinka suuri osuus esim. ihmisen erilaisista syömiseen ja painonhallintaan liittyvistä ongelmista ja muista häiriöistä on tietoisuuden kontrollin ulkopuolella? Kirjoittaja toteaa, että ihmisen painosta arvioidaan noin 70 prosenttia olevan geenien vaikutusta, loput 30 prosenttia on ympäristötekijöiden vaikutusta, johon voisi periaatteessa olla mahdollisuus vaikuttaa. 

Ehkä tulevaisuudessa kehitetään täsmälääke, jolla vaikutetaan ihmisen aivojen mielihyväkeskukseen eli nucleus accumbens -tumakkeeseen. Ruoan syönti loppuisi siihen kun nälän tunne häviää tai alkoholin käyttö ei enää tuota mielihyvän tunnetta. 

Tällä hetkellä esiintyy varmaan paljon epäröintiä tuollaista mahdollista aivojen insinööritiedettä vastaan. Olemmeko valmiita siihen, että liikalihavuuden vähentämiseksi ylensyöntiä vähennettäisiin peukaloimalla ihmisen aivojen mielihyväkeskusta? Olisiko eettistä (pakko)hoitaa alkoholismia aivojen mielihyväkeskusta operoimalla? Nämä ovat kysymyksiä, joihin on otettava kantaa lähitulevaisuudessa. 

Aivojen fysiologinen plastisuus mahdollistaa sen, että voimme ylipäätään muokata omaa käyttäytymistämme. Plastisuus tarkoittaa kirjoittajan selityksen mukaan sitä, että vain jonkin uuden asian oppimisen alussa aivot laajenevat. Kun asia on opittu tai taito hankittu, aivojen virtapiirit määrittyvät jatkuvasti uudelleen, mikä puolestaan vähentää aivojen kokoa. 

Voidaanko tulevaisuudessa äidin kohdussa olevan sikiön geeneistä ennustaa ihmisen tuleva elämä? Osaksi voidaan, osaksi ei voida. Tuntuu pelottavalta dystopiselta ajatukselta, jos sikiön geeninäytteistä voidaan joskus tulevaisuudessa määrittää elämän vaiheet kuten älykkyys, menestyminen, terveys tai uskonnollinen vakaumus.

Vastasyntyneet vauvat omaavat valmiudet pa. kaikille maailman kielille eli ovat kykeneviä kuulemaan kaikkia mahdollisia foneemeja, mutta lapset aika pian menettävät tämän kyvyn niiden äänteiden osalta, joita he eivät kuule ympäristössään. Tämä on tietysti sääli muiden kielten oppimisen kannalta. Tämä on myös kaava, ihminen osaa valikoida informaation, jota tarvitsee ja hylätä muun kohinan pikku hiljaa. Opitusta  tulee vähitellen tapa. Toisaalta ne neuraaliset piirit, joita ei aivoissa käytetä eikä tarvita, häviävät pikku hiljaa lopullisesti. 

Oppiminen ja manipulaatio

Oppiminen tapahtuu siten, että aivoissa pienen pienet dendriittien haarakkeet reagoivat sähköiseen ärsytykseen, mikä saa haarakkeet tavoittelemaan yhteyttä viereisten hermosolujen kanssa. Dendriittinen haarake jakautuu alahaarakkeiksi. Tämä on prosessi, jonka avulla jokainen hermosolu voi yhdistyä 10 000 toiseen soluun, mikä tarkoittaa sitä, että kaiken kaikkiaan aivojen virtapiireissä on lähes lukematon määrä yhteyksiä. Käytännössä oppiminen on vähittäinen prosessi, jossa aivot reagoivat ympäristön signaaleihin. 

Ihminen on monimutkainen kokonaisuus. Geenien lisäksi ihminen rationaalista käyttäymistä häiritsevät erilaiset kognitiiviset vinoumat sekä virhepäätelmät, joihin luonnostamme kovin helposti syyllistymme. Ihmisen ajattelu on vääristynyttä, vaikka sitäkään emme välttämättä itse ymmärrä.

Erilaiset näkemykset ja uskomukset voivat intuitiivisesti ajatellen olevan tietoisen ajattelun tulosta. Kirjan mukaan suurin osa ihmisen uskomuksistakin ja erilaisista näkemyksistä on pääosin tulosta alitajuntaisten ja sisäsyntyisten aivomekanismien ei-tietoista tuotosta. Ylipäätään uskomukset pohjautuvat yhtä paljon emootioihin kuin ovat älyllisen prosessoinnin tulosta. 

Aikamoinen yllätys on tutkimustulos, jonka mukaan konservatiivien ja liberaalien ihmisten aivot eroavat tärkeältä osin. Konservatiivien mantelitumake eroaa liberaalien vastaavasta. Tästä syystä konservatiivit ovat varautuneempia kuin liberaalit ja aistivat liberaaleja herkemmin mahdollisen uhan.

Entä jos yhteiskunnassa vallassa oleva poliittinen ryhmittymä keksii keinon saada loputkin kansasta oman näkemyksen tueksi vaikuttamalla jollakin operaatiolla  mantelitumakkeen anatomiaan? Pelkkä ajatuskin on pelottava.

C. P. Snow kirjoitti aikoinaan kirjan kahdesta kulttuurista, luonnontieteellisestä ja humanistisesta, jotka eivät kohtaa. Tässä kirjassa kaksi kulttuuria onneksi kohtaavat aika monella sivulla. Aivotutkimus on tieteenala, joka näyttää edistyvän huimaa vauhtia ja yhteiskunnallisista seurauksista on syytä keskustella. Voi kuitenkin pohtia, antaisiko perinteinen vapaan tahdon filosofia uusia näkökulmia, jos halutaan selittää kohtalon, determinismin ja vapaan tahdon suhdetta aivojen, geenien ja DNA:n näkökulmasta. 

Kirjaa ei ole käännetty suomeksi.

Linkki teokseen Amazon-kirjakaupassa.

Aivot luovat säännönmukaisuuksia

Dean Burnett: Idioottiaivot. Kuinka aivomme oikeastaan toimivat. Suomentaja Risto Mikkonen. Kuopio: Scanria, 2017.

Burnett on myös koomikko, ehkä sen takia kirja on puolihauskasti (joku voisi tosin sanoa tekonokkelasti) kirjoitettu. Vaikeasta asiasta ja haastavasta terminologiasta huolimatta Burnett osaa popularisoida uusimpia tutkimustuloksia.

Ihminen ei suinkaan skannaa ympäristöään täydellisenä kopiona, vaan luomme mielessämme kuvan saamiemme ärsykkeiden perusteella. Kuva on vaillinainen, koska se sisältää niin paljon arvauksia ja oletuksia.

Evoluution kuluessa aivot ovat muotoutuneet niin, että alkuperäiset ns. liskoaivot ovat jääneet pohjalle, mutta aikojen kuluessa älylliseen toimintaan tarvittava neokorteksi on kehittynyt. Eri aivojen kehitysvaiheet 

eivät toimi harmoniassa, vaan usein vetävät ihmistä eri suuntiin. 

Jääräpäisyydessään liskoaivot jarruttavat järkevää ajattelua ja loogista toimintaa ihmisen arjessa. Ihmisen esihistoriassa primitiiviset vaistot ovat olleet hengissä säilymisen väline.

Tutkimuksissa on todettu, että ihminen reagoi esim. käärmeiden ja hämähäkkien kuviin nopeammin kuin informaatio ehtii tietoiselle tasolle.

Burnett on oiva tieteen popularisoija myös siinä mielessä, että hän tarjoaa useita vaihtoehtoisia selityksiä ja myöntää kuinka paljon on vielä asioita, joista aivotutkimusta harjoittavilla tiedemiehillä ei ole vielä tietoa.

Aivotutkimuksen valossa ihmisen käyttäytyminen näyttää pohjautuvan haluun pysyä hengissä, ihmisellä on taipumus "pakene tai taistele" -reaktioon, mikä oli välttämätön ihmisen esihistoriassa, mutta edelleen tulee helposti päälle, vaikka sille ei enää olisi samanlaista tarvetta. 

Meihin kohdistuu jatkuvasti ärsykkeiden informaatiovirta, josta ihminen yrittää poimia tärkeäksi uskomansa. Päästääkseen helpommalla aivot yrittävät luoda säännönmukaisuuksia ja malleja, jotta ihminen säilyttäisi henkensä.

Aivot pääsääntöisesti ovat valmiina mahdollisiin uhkatilanteisiin. Voidaan myös todeta, että ihmisellä on taipumusta nauttia "pakene tai taistele" -tilanteista, mitä nykyviihde tunnetusti käyttää hyväkseen. 

Suuttuminen voidaan nähdä reagointina mahdollisiin uhkiin ja se on saattanut mahdollistaa hengissä säilymisen. Suuttuminen ei muutenkaan ole aina paha asia, sillä se usein vähentää stressihormoni kortisolia ja sitä kautta alentaa stressiä, kunhan vain säilytetään maltti vihastumisessakin.

Lajityypillisesti ihmisen aivot yhdistelevät mielessämme asioita toisiimme, vaikka aina niillä ei ole mitään suhdetta toisiinsa. Jos aamulla jätämme puuron syömättä ja joudumme työpaikalla sanaharkkaan, saatamme ajatella, että jos olisin syönyt puuron tätä ei olisi tapahtunut. Jokin selitys on löydettävä, oli se totta tai ei. Tosin Burnett sitten lisää ihan näppärästi: "Ehkäpä se, että aivot vastustavat satunnaisuutta, johtuu jostain satunnaisesta mutaatiosta, joka osoittautui ajan mittaan hyödylliseksi. Raakaa ironiaa." (s. 74)

Erilaiset pelot sekä irrationaaliset fobiat syntyvät niin, että mantelitumakkeet, jotka ovat vastuussa pelkojen muistiin tallentamisesta, liittävät erilaisiin aikaisemmin koettuihin tai kuultuihin asioiden ja tilanteiden muistijälkiin nimilapun tai merkinnän, jossa yksiselitteisesti on todettu 'vaara' ja 'vältä'. Opimme varomaan tuota kyseistä asiaa aina kuin siihen eri tilanteissa törmäämme, joskus aiheesta, joskus täysin aiheetta.

Säännönmukaisuuksien ja mallien luomisen kustannuksena ovat  ajoittaiset väärät hälytykset.

Mantelitumakkeet ovat mukana myös muiden kasvojen ilmeiden tunnistuksessa. Ihminen on sosiaalinen eläin, sillä samat mantelitumakkeet, jotka vastaavat omien pelkojemme ja tuntemustemme käsittelystä, ovat tärkeitä myös toisten ihmisten tunteita tunnistettaessa.

Kyse on taas todellakin hengissä selviytymisen strategiasta. Traumaattisten kokemusten läpikäyneet henkilöt kärsivät elävistä välähdysmuistikuvista, jotka eivät ole tahdonvaraisia ja siten usein haittaavat normaalia elämää.

Trauman aiheuttaneen onnettomuuden aikana kehoon kerääntyy valtava määrä adrenaliinia, jolloin muistijälki taltioituu mieleen voimakkaana ja säilyttää siihen alun perin liittyneet tunteet. Aivot yrittävät sanoa, että koeta jatkossa välttää samankaltaisen kokemista. Ongelmaksi muodostuu se, että vaikka aivojen ohje sinänsä on oikea, muisto on liian voimakas, se pulpahtelee häiritsevästi mieleen pyytämättä ja yllättäen. 

Pahimmillaan nämä elävät välähdysmuistikuvat voivat aiheuttaa ongelmia tunne-elämässä tai jopa irtaantumista todellisuudesta. Kognitiiviset ja toiminnalliset kyvyt saattavat häiriintyä pitkäksikin aikaa tai jopa pysyvästi.

Ihmisen älykkyys liittyy työmuistin kapasiteettiin ja ehkä aivokurkiaisen paksuuteen. Vaikka aivojen harmaassa aineessa tapahtuu suurin osa tärkeästä toiminnasta, valkean aineen eheys ja tiheys on yksi älykkyyden indikaattori. "Jos harmaa aine muodostaa tehtaan, valkea aine muodostaa ne tiet, joita pitkin tuotteet toimitetaan tehtaalta maailmalle ja raaka-aineet tehtaalle." (s. 130.)

Persoonallisuustesteistä Burnett toteaa, että paljon käytetty Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori (MBTI) ei ole kovin tieteellinen. Tässä linkissä lisätietoa MBTI:stä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Myers%E2%80%93Briggsin_tyyppi-indikaattori

Introverteilla ihmisillä on omasta takaa aivokuoressa riittävästi stimulaatiota ja aktiivisuutta, siksi heidän ei tarvitse etsiä uusia stimuloivia asioita kuten ekstrovertit tekevät. 

Ekstroverteillä on kohonnutta aktiivisuutta orbitofrontaalisen aivokuoren alueella, joka liitetään mm. päätöksentekoon. Ehkä ektroverttius on sitäkin, että ekstrovertti tekee useammin ja nopeammin päätöksiä kuin introvertti.

Neuroottisista oireista kärsivillä ihmisillä ovat keskimääräistä pienempiä ne aivojen osat, jotka ovat tekemisissä oppimisen, muistamisen ja päätöksenteon kanssa. Neuroottisuus on kykenemättömyyttä tukahduttaa vainoharhaisia kuvitelmia ja ajatuksia, joita mieleen tupsahtaa.

Aisteista hajuaisti on yllättäen tärkein ja monessa suhteessa kiehtova mm. siksi että se liittyy olennaisesti muistiin. Hajuaistijärjestelmä sijaitsee hippokampuksen ja muiden muistialueiden tuntumassa.

Tästä syystä hajut voivat nostaa muistoista esiin myös tunteita. Hajuaisti on osa limbistä järjestelmää, siksi se pääsee muita aisteja selkeämmin vaikuttamaan tunteisiin. Yllättäen makuaisti puolestaan on aivan liian yliarvostettu.

Aivot laittavat näköaistin muiden aistien etusijalle. Verkkokalvo saattaakin itse asiassa olla osa aivoja, ainakin se lienee samaa kudosta kuin aivot. Näkemisen prosessi on erilainen, jos siirrämme katsetta kohteesta toiseen tai seuraamme liikkuvaa kohdetta. 

Evoluution kannalta selitys on se, että jos ihminen on seurannut liikkuvaa kohdetta, kyse on ollut joko saaliista tai uhasta, jolloin on henki ollut kyseessä.

Samankaltaisia aivotutkimusta popularisoivia kirjoja suomeksi ovat mm: David Eaglemanin kaksi kirjaa: Aivot. Ihmisen tarina. Atena, 2018 sekä Incognito. Aivojen salattu elämä. Avain, 2012 ja norjalaisen Kaja Nordengin kirja Ainutlaatuiset aivot. Bazar, 2017. Suosittelen näitä kaikkia luettavaksi.

Suomi 1917 - 1919

Viljo Rasila: Kun keisari kaatui. Suomi maaliskuusta 1917 heinäkuuhun 1919. Amanita, 1918. 

Mikä oli Suomen ja Venäjän suhde kun Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas, luopui vallasta?

Eduskunta ja senaatti olivat tunnustaneet Venäjän väliaikaisen hallituksen aseman. Samoin monet ulkopuoliset maat olivat tunnustaneet Venäjän korkeimman vallan hallitsijaksi väliaikaisen hallituksen.

Eduskunnassa oli sosiaalidemokraateilla enemmistö ja monen kiemuran jälkeen eduskunta päätti 18. heinäkuuta 1917 ottaa sen korkeimman vallan, joka oli kuulunut suuriruhtinaalle. Tätä lakiehdotusta alettiin kutsua "valtalaiksi". Siinä mielessä kyseessä oli vallankaappaus, että asiasta ei sovittu Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa eikä lakia lähetetty väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi. Eduskunnan kolmas käsittely oli samaan aikaan kun bolsevikit yrittivät vallankaappausta Venäjällä. Tällöin sosiaalidemokraatit otaksuivat, että valta vaihtuisi Venäjällä. He olivat kuulleet, että sotilas- ja työväenneuvostot tukisivat Suomen valtalakia. Vielä sillä kertaa väliaikainen hallitus pystyi pysymään vallassa. Lenin pakeni Pietarista Suomeen.

Valtalaki oli Suomessa hyväksytty, mutta vuoden 1772 hallitusmuodon mukaan sille olisi pitänyt saada hallitsijan vahvistus, mutta ongelma oli se, kuka edustaisi hallitsijaa. Venäjän väliaikainen hallitus halusi pitää kiinni oikeuksistaan ja monet suomalaisetkin poliitikot ja oikeusoppineet olivat sitä mieltä, että väliaikainen hallitus oli laillinen hallitsija.

Tällöin venäläinen kenraalikuvernööri ja ministerivaltiosihteeri Carl Enckell laativat yhdessä manifestin, jonka mukaan eduskunta hajotetaan ja järjestetään uudet vaalit. Sosiaalidemokraatit eivät tällaista hyväksyneet, vaan yrittivät jatkaa vanhan eduskunnan työtä. Venäläinen sotaväki esti eduskunnan kokoontumisen ja sosiaalidemokraatitkin lopulta osallistuivat vaaleihin, vaikka jatkoivat eduskunnan hajottamisen kritisoimista ja väittivät syksyllä 1917 äänestetyn eduskunnan olevan laiton. Suomi oli ajautunut vaaralliseen tilaan kahtia jakautumalla.

Vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä. Sosiaalidemokraatit julkaisivat laajan yhteiskunnallisen ohjelmansa "Me vaadimme". Seitsämäs marraskuuta bolsevikit suorittivat onnistuneen vallankaappauksen Pietarissa ja nousivat valtaan. Suomessa eduskunnan puhemiehistön (johon ei kuulunut sosiaalidemokraattia) mielestä ei ollut mitään elintä, jolle keisarin ja suuriruhtinaan valta kuuluisi. Kaikkia muita kuin sosiaalidemokraatteja kauhistutti tilanne, jossa korkein valta olisi siirtynyt Venäjän bolsevikeille.

15. marraskuuta maalaisliiton Santeri Alkion ehdotuksesta eduskunta päätti itse käyttää korkeinta valtaa toistaiseksi. Eduskunta nimitti Svinhufvudin ns. itsenäisyyssenaatin ja sosiaalidemokraatit jäivät oppositioon. Kun Suomi julistautui itsenäiseksi, Venäjän bolsevikkihallitus sivuutettiin, koska ei haluttu millään tavalla osoittaa Suomen olevan riippuvainen Leninin johtamiin vallankumouksellisista. Siinä vaiheessa yksikään ulkopuolinen valtio ei ollut tunnustanut Venäjän bolsevikkien hallitusta.

Kun Suomi alkoi hakea muiden valtioiden tunnustusta itsenäisyydelle, kävi ilmi, että mikään valtio ei halunnut tunnustaa Suomen itsenäisyyttä ennen kuin ero Venäjästä oli tapahtunut Venäjän hyväksymällä tavalla. Lenin puolestaan tajusi, että jos jokin valtio hyväksyisi Leninin hallituksen antaman Suomen itsenäisyystunnustuksen päteväksi, samalla se tunnustaisi bolsevikkien vallan ja Leninin hallituksen asema vahvistuisi. Kuten tunnettua Venäjän bolsevikkihallitus tunnusti ensimmäisenä Suomen itsenäisyyden vuodenvaihteessa 1918.

Sosiaalidemokraattisen puolueen radikalisoituminen 

Kevät ja kesä 1917 olivat levottomia. Monella paikkakunnalla oli maatalouslakkoja ja joillakin paikkakunnilla oli ns. voimellakoita. Suomalaiset olivat tottuneet ostamaan Venäjältä viljaa edulllisesti, siksi Suomen oma maatalous oli karjatalousvoittoista lähinnä voin tuotantoa. Venäjän sisäiset levottomuudet saivat aikaan sen, että viljan tuonti tyrehtyi ja alkoi olla ruoasta pulaa, varsinkin köyhät näkivät nälkää, koska heillä ei ollut varaa ostaa mustasta pörssistä. Varsinkaan kaupunkien työväestö ei ymmärtänyt ruoan puutteen taustoja. Yleisesti epäiltiin tuottajien piilottelevan varastojaan myydäkseen ne pimeillä markkinoilla laillisia markkinoita parempaan hintaan.

Marraskuun 14. päivä alkoi suurlakko, joka oli monilla paikkakunnilla väkivaltainen. Kapina oli käytännössä alkanut. Rasilan mielestä kyseessä oli ylhäältä ohjattu poliittinen lakko, koska työnantajille ei esitetty vaatimuksia. Lakko oli myös sosiaalidemokraattisen puolueen hallinnassa, mistä kertoo se, että lakko alkoi ja loppui vain muutaman tunnin varoitusajalla. Eduskunta vahvisti ja päätti julkaista jo aikaisemmin hyväksytyt kunnallislait ja kahdeksan tunnin työaikalain.

16. marraskuuta aamulla vallankumousneuvosto päätti äänin 14-11 panna toimeen välittömän vallankumouksen. Vallankumous jäi tekemättä, koska ei löytynyt riittävästi halukkaita jäseniä vallankumoushallitukseen. Samana aamuna suoritettiin uusi äänestys, jossa äänin 13-12 päätettiin jättää vallankumous tekemättä ja suurlakko lopettaa.

25.-27. marraskuuta pidettiin sosiaalidemokraattien ylimääräinen puoluekokous, jossa Stalin oli läsnä innostamassa suomalaisia vallankumoukseen. Kokouksessa vallankumouksellisilla oli vahva asema, mutta he jäivät kuitenkin vähemmistöön. Puolue haluttiin säilyttää yhtenäisenä, siksi  hyväksyttiin julkilausuma, jonka mukaan vallankumous voidaan tehdä, mutta vain puolueen eduskuntaryhmän ja puolueneuvoston yksimielisellä päätöksellä. Tätä julkilausumaa ei valitettavasti myöhemmin noudatettu.

Levottomuudet ja yhteenotot jatkuivat monilla paikkakunnilla lakonkin jälkeen. Helsingissä oli 4000 miehen kaarti, joka tammikuussa 1918 muutti nimensä Helsingin punakaartiksi. Tampereella perustettiin valtakunnallinen työväen järjestyskaarti, jonka piti olla sosiaalidemokraattisen puolueen alaisuudessa. Pian osoittautui, että punakaartit toimivat itsenäisesti. Valkoinen senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" eli käytännössä valkoisen armeijan luomiseksi.

Tammikuussa sosiaalidemokraattisen puolueen puoluetoimikuntaan päätettiin valita viisi uutta jäsentä, jotka kaikki olivat vallankumouksellisen radikaalisiiven edustajia. Tarkoitus alunperin oli sitoa radikaalit entistä tiukemmin puolueen linjaan, mutta radikaalit alkoivat viedä puoluetta entistä enemmän vallankumouksen tielle.

SDP:n toimeenpaneva toimikunta otti vastuulleen punakaartien toiminnan. Käytännössä muut kuin toimeenpaneva toimikunta eivät enää voineet vaikuttaa vallankumouksen syntyyn. Lauantaina 26. tammikuuta toimeenpaneva komitea määräsi, että työväenkaartien liikekannallepano oli aloitettava seuraavana yönä. Tämän merkiksi samana iltana Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty.

Sota alkoi samanaikaisesti Pohjanmaalla vapaussotana kun Mannerheimin johdolla venäläiset sotilaat riisuttiin aseista sekä Etelä-Suomessa kapinana laillista esivaltaa vastaan. Punaiset kutsuivat sotaa luokkasodaksi.

Leninin osuus Suomen itsenäistymisessä oli merkittävä, vaikka Lenin ei varmasti halunnut Suomen itsenäistyvän. Lenin ja muut bolsevikit varmaan taktikoivat, sillä he uskoivat Suomen palaavan vallankumouksen myötä Neuvostokansojen joukkoon. Venäjän puolelta Suomen itsenäisyyden tunnustamisen lopullinen sinetti piti antaa tammikuussa 1918 kokoontuvassa kansalliskokouksessa. Suomessa jännitettiin kansalliskokouksen päätöstä, mutta turhaan, sillä huomattuaan että bolsevikit eivät saa vähemmistönä päätöksiään lävitse, Lenin hajotti koko perustuslakia säätävän kansalliskokouksen. Se oli vanha Venäjän loppu.

Kapina, väkivalta ja kostaminen 

Sota oli väkivaltainen molemmin puolin. Punaisen terrorin käyttövoima oli kauna ja kohteina olivat varsinkin ne henkilöt, joiden tehtäviin "viran puolesta" oli kuulunut kurinpito. Tällaisia olivat poliisit, työnantajan edustajat, opettajat ja papit.

Valkoisten väkivallan yhteydessä Rasila selvittää perusteellisesti säädöspohjaa, johon valkoinen puoli nojautui. Punakaartin riveissä taistelleet venäläiset eivät olleet Geneven sotavankeja koskevan sopimuksen piirissä. Valkoisten kannalta kapinaan oli sovelletteva vuoden 1889 rikoslakia. Suomeen ei ollut kuitenkaan julistettua sotatilaa.

Sodan alussa suojeluskunnat asettivat sotaoikeuksia. Esim. Rovaniemellä valkoisten sotaoikeus ja teloittivat käsiinsä saaneet punaisten johtajat ja paikkakunnan sotapäällikkö (myöhemmin kenraali) Wallenius laittoi ammutuista ilmoituksen julkisesti nähtäville. Eri paikkakunnilla toimittiin eri tavoin.

Mannerheim allekirjoitti 25. helmikuuta kaksi eri asiakirjaa. Ensimmäinen oli kuulutus, jonka alkuosa oli varoitus, jonka mukaan tuhotyötä tai aseellista vastarintaa tekevät ammutaan heti. Tätä kuulutusta on kutsuttu "ammutaan paikalla" -määräykseksi. Tämä määräys noudatti 1886 sotaväen rikoslakia. Vallankumouksen kukistaminen oli valtakunnan suojelua, jossa oli välttämätöntä koviin toimenpiteisiin ryhtyminen.

Toinen asiakirja oli kiertokirje, joka oli osoitettu sotajoukkojen johtajille. Tässä kiertokirjeessä Mannerheim senaatin näkemykseen viitaten kielsi sotaoikeudet ja niiden määräämät kuolemantuomiot. Sodan arki oli kuitenkin raakaa ja kiellosta huolimatta monilla paikkakunnilla perustettiin kenttäoikeuksia.

Sodan jälkeen alkoi koston kierre, jolloin voittanut osapuoli surmasi tuhansia punaisia tai sellaiseksi oletettuja. Väkivaltaisinta aikaa oli toukokuu kun taistelut olivat loppuneet.

Suuri määrä kapinallisia vangittiin vankileireihin. Mannerheimin mielestä kapinallisten johtajat olisi pitänyt pikatuomioina tuomita kuolemaan ja rivimiehet olisi voitu vapautettu. Mannerheim ei ottanut huomioon, että monet vapautetuista olisivat varmaan joutuneet joka tapauksessa kotipaikkakunnillaan koston kohteiksi.

Toukokuussa 1918 kokoontunut eduskunta sääti lain valtiorikosoikeudenkäynnistä. Rasila käsittelee perusteellisesti valtiorikosoikeuksia koskevaa lakia ja toteaa sen synnyn olleen silloisten säädösten mukainen. Toukokuussa kokoontunut ns. tynkäeduskunta oli laillinen ja valtiorikosoikeuksista säädetty laki oli vuoden 1772 mukaan laillinen. Suurin ongelma oli säädetty oikeudenkäyntijärjestys. Oikeudenkäynti oli ns. lyhyen kaavan mukainen, jossa syytetyn mahdollisuudet puolustautua olivat varsin heikot. Suuri merkitys oli suojeluskuntien esikuntien lausunnoilla. Voi ymmärtää minkälainen ennakkoasenne suojeluskunnilla oli paikkakunnilla vaikuttaneisiin punaisiin riippumatta siitä, mitä nämä kapinan aikana olivat tehneet. Tuomittavia oli paljon ja oikeuskäsittely oli hidasta. Paljon ehti vankileireillä kuolla ihmisiä, sekä nälkään että silloin riehuneeseen Espanjan tautiin.

Pääosa valkoisista voittajista kaavaili Suomesta kuningaskuntaa, mutta lopulta saimme tasavallan.

Rasilan kirja käsittelee historiamme traagista vaihetta kiihkottomasti ja sisällöltään se on tiukkaa asiaa. Torppareistakin on kiinnostavaa tietoa, käytännössä torpparit olivat sen ajan pienyrittäjiä, jotka viljelivät vuokramaata. Vuokra maksettiin työsuorituksena, mikä kävi monille vuokraajille ylivoimaiseksi.

Jos pitäisi suositella luettavaksi yhtä kirjaa vuosien 1917 ja 1919 välisestä poliittisesta historiasta, tämä kirja olisi hyvä ehdokas.

Onko aikaa olemassa?

Carlo Rovelli: Ajan luonne. Hki: Ursa 2018. Ursan julkaisuja  160. Suom. Hannu Karttunen.

Carlo Rovelli esittelee kiintoisan, mutta vaikeasti tajuttavan käsityksen ajan olemuksesta. Rovelli perustelee näkemyksensä sekä suhteellisuusteorian että kvanttifysiikan saavuttamilla tuloksilla. Kyse on niin monimutkaisista asioista, että niitä ilmeisesti ei kovin yleistajuisesti pysty avaamaan tällaisille maallikoille, joiden fysiikan opinnot ovat lukiosta yli 40 vuoden takaa.

Naivin realismin mukainen käsitys ajasta, joka virtaa tasaisesti ja samalla tavalla kautta koko universumin, ei ole tieteen mukainen.  Meidän nykyisyytemme ei ole nykyisyyttä jossain kaukaisessa galaksissa. Jos olisi mahdollista matkustaa todella nopeasti lähestyen valonnopeutta, aika hidastuisi. Nykyisyys ei siis ole universaalia, vaan nykyhetki liittyy kiinteästi siihen, mistä kehyksistä asiaa tarkastellaan.

Niin kummallista kuin se onkin, tämä on itse asiassa lohduttava asia, sillä näin ainakin ajatuskokeen tasolla on mahdollista palata menneisyyteen korjaamaan siellä tehtyjä virheitä. Ihminen ikään kuin saakin uuden mahdollisuuden!

Filosofien presentismi ja eternalismi eivät ole Rovellin mielestä riittävia selityksiä. Presentismi tarkoittaa sitä, että vain nykyinen on todellista, menneisyyttä ja tulevaisuutta ei ole. Maailma on pelkkää nykyhetkeä. Ongelma on tosiaan, että nykyisyyttä ei pystytä määrittelemään universaalista näkökulmasta, nykyhetki meillä ja kaukaisessa avaruudessa eivät ole mitenkään keskenään synkronoituja.

Eternalismin mukaan nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus ovat kaikki yhtä todellisia. Maailmankaikkeus on ikään kuin lohko tai kappale, joka on kaikkinensa valmiina. Muutos on tavallaan kuvitteellista. Tällöin voi ajatella, että jako menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen on vain illuusio.

Suhteellisuusteorian lisäksi Rovellin mielestä ajan olemusta täytyy tarkastella myös kvanttifysiikan näkökulmasta. Maailma ei ole kappaleita, vaan tapahtumia ja suhteita. Tapahtumien väliset suhteet ovat mutkikkaampia kuin tiede on pystynyt tähän asti ymmärtämään.

Kvanttigravitaation yhtälöt on muotoiltu ilman aikamuuttujaa. Jos ei ole aikamuuttujaa, menneisyys ja tulevaisuus olisivat yhtä hyvin ymmärrettävissä sikäli kuin kaikki yksityiskohdat olisivat tiedossa. Tämä tietysti on arkijärjen vastaista. Kvanttigravitaation teoriat kertovat miten asiat muuttuvat suhteessa toisiinsa, eivät sitä miten ne kehittyvät ajan kuluessa.

Avaruuden kvantit eivät ole avaruuteen upotettuina, vaan kvantit ovat  vuorovaikutuksellinen verkosto, mikä muodostaa avaruuden. Verkot muuntuvat uusiksi hyppäyksittäin.

Kvanttitasolla ei tarvitse olettaa aikaa, mutta jostain aika ilmaantuu. Ihmisellä ei ole kvanttifysiikkaan muuta kuin makroskooppinen näkökulma, jolloin mikroskooppinen kuvaus on väistämättä epätäydellistä. 

Siinä maailmankaikkeuden osajoukossa, johon me ja fysikaalinen ympäristömme kuuluvat, entropia oli alun alkaen menneisyydessä alhainen. Lämpöopin toisen lain mukaan lämpö voi siirtyä vain yhteen suuntaan, kuumasta kylmempään, ei koskaan päinvastoin. Entropia ei koskaan pienene. Entropian kasvun koemme ajan kulumisena. Menneisyyden ja tulevaisuuden ero voidaan selittää lämpöopin ja entropian avulla.

Ajan suunnassa on kyse eräänlaisesta perspektiivistä. Jos katsomme taivaalle, meistä voi arkijärjellä ajateltuna tuntua siltä, että taivaan pyöriminen on maailmankaikkeuden ominaisuus. Aikoinaan tiedemiehet tajusivat, että me pyörimme, ei taivas. Tämän oivaltaminen kesti tuhansia vuosia. Ajan suunta on todennäköisesti samanlainen asia. Olemme virittyneitä sellaiseen näkökulmaan maailmankaikkeudesta, joka antaa ajalle suunnan. Ajan suunta näyttää meistä maailmankaikkeuden ominaisuudelta, vaikka ei sitä ole.

Olisi kannattanut aikoinaan koulussa opetella fysiikkaa hieman paremmin, siitä olisi ollut hyötyä tämänkin kirjan ymmärtämisessä.

Minä elän, elän

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala, 2018. 

Keskisarja kirjoittaa sen verran kiinnostavasti, että kun pääsee alkuun, kirjaa ei halua laskea kädestään. Välillä Keskisarja kirjoittaa rosoisesti, mutta koko ajan kiinnostavasti ja innostuneesti.

Melko suppeassa Kivi-elämäkerrassaan Veijo Meri taisi painottaa Aleksis Kiven fyysisyyttä kuten kylätappeluita sekä metsässä viihtymistä, Keskisarjakin mainitsee fyysisestä väkivallasta, mutta ei nosta sitä keskiöön. Kiven ylioppilasjuhlat menivät juomingeiksi, jotka päättyivät siihen kun Kivi kepitti juomien tarjoajan. Kylätappeluita Kivi taisi seurata enemmän vierestä kuin olisi niihin itse aktiivisesti hakeutunut. Luonnossa Kivi viihtyi nuoruudestaan lähtien.

Keskisarja kirjoittaa Kiven elämästä realistisesti, ei mitään jälkikäteen ihannoiden: Suomi oli Euroopan köyhimpiä kolkkia siihen aikaan, siihen nähden Kiven lapsuus ei ollut erityisen köyhä eikä onneton. Koulunkäynti oli raskasta, mutta ajalle tyypillistä. Rikkaiden jälkikasvulle koulunkäyntikin taloudellisine rasituksineen oli paljon helpompaa kuin köyhille.

Kun Kivi vain kirjoitti eikä tehnyt muita töitä, rahaakin tuli ajoittain, tosin sitä menikin ja velkaa oli koko ajan. Yllättävän paljon oli mesenaatteja ja Kiven kykyihin uskovia ystäviä ja avustajia. Suhde Charlottaan oli oletettavasti sekä romanttinen että käytännöllinen riippuen vähän tilanteesta ja osapuolesta. Kivi ei mielisairaalassa joutunut luultavasti sen kovemmalle kuin muutkaan, sen ajan olosuhteet vain ovat epäinhimilliset meidän näkökulmastamme. Loppuelämänsä aikana Aleksis sai ruoan ja katon päällensä veljensä luona. Kaikesta huolimatta veljen luona oli helpompi asua kuin silloisessa sairaalassa.

Mahdollisesti Kivi sairasti tippuria tai jopa syfilistä. Sellaisen hän olisi saanut nuoruudessaan jostakin Helsingin bordellista, joita oli useita siihen aikaan. Pitkälle ehtinyt kuppa selittäisi myöhemmän mielisairauden. Tosin jotkin tutkijat ja Kiven asiantuntijat kiistävät kupan mahdollisuuden jyrkästi.

Nykyajan puheet Kiven homoseksuaalisuudesta ovat pelkkää arvailua, koska yksikään lähde ei sellaisesta kerro. Naisesta Kivi kuitenkin kirjoitti kiihottuvansa.

'Siruja Kivestä' esseessään Väinö Linna aikoinaan kirjoitti, että Aleksis Kivi on Suomen kirjallisuushistorian puhdasverisin esteetikko. Tämä pitää varmasti paikkansa. Kivi ei ollut yhteiskunnallinen eikä poleeminen kirjailija eikä halunnut osallistua kirjallisilla teksteillään tuon ajan poliittiseen eikä edes kielipoliittiseen taisteluun. Keskisarja sanoo, että Kivi oli yhteiskuntamyönteinen kirjailija ja lisää, että yhteiskuntaa ei tosin ollut vielä olemassa. Kotomaa kuitenkin oli.

Kun Kivi kirjoitti Seitsemää veljestä, hän ei sanonut kirjoittavansa romaania, vaan humoristista elämänkertomusta. Suomenkielellä romaania ei ollut vielä kirjoitettu. Romaanitaide-kirjassaan Alex Matson taisi pitää Kiven Seitsemää veljestä ensimmäisenä suomenkielisenä ja parhaana suomenkielellä kirjoitettuna romaanina, myös muodoltaan. Kuten sinfoniassa niin romaanissakin muoto on tärkeä, kaikki avatut teemat pitää perustella ja lopulta sulkea.

Keskisarja kirjoittaa, että Seitsemän veljestä "... meni väärällä tavalla metsään. Kivi kirjoitti ja silotti esivallat ja säädyt sopusointuun". Kivi kirjoitti kuulemaansa puhekieltä ja hänellä oli Keskisarjan mukaan "jänön kielikorva". Kyse ei ollut jostain maailmankirjallisuudesta singahtaneesta sirpaleesta, vaan suomalaisesta ympäristöstä syntyneestä tekstistä, jonka piti ääneen luettuna toimia. Tuon ajan lukijat eivät ymmärtäneet Seitsemää veljestä edes humoristisena elämänkertomuksena puhumattakaan, että olisi tajuttu sen olevan taideteos. Kului muutama vuosikymmen ja kirjan taiteelliset ansiot ymmärrettiin.

Kun Ahqvist tunnetusti teilasi Seitsemän veljeksen, Kiven ystävätkään eivät olleet päivystämässä ja puolustamassa. Suurin osa suomalaisista kärsi nälkävuosien takia, nekin, joilla rahaa ja ruokaa olisi riittänyt. Jokaisella Kiven tukijalla tuntui olevan omat yksityiset murheensa ja askareensa juuri silloin kun kirjailija olisi tarvinnut puolustajaa.

Ahlqvist oli ylipäätään kaikissa asioissa ääri-ihminen ja hänellä oli omassa elämässään suuria vastoinkäymisiä, kun hän nälkävuosien yhteydessä menetti kolme poikaansa. Elämä on epäoikeudenmukaista ja historia oikukasta, Ahlqvist kuoli ennen kuin Seitsemän veljeksen nerokkuus ymmärrettiin.

Vahvat ihmiset saavat lisävoimaa muiden kritiikistä. Taistelija tuntee elävänsä kun saa karhun liikkeelle, vaikka sen suusta tulisi pelkkää kirousta. Aleksis Kivi oli kuitenkin herkkä niin suruissa kuin iloissa ja luhistui kun hänen elämäntyönsä joutui kirjallisen pahoinpitelyn kohteeksi.

Em. esseessään Väinö Linna kirjoitti, että silloin kun Kiven mielisairaus puhkesi, hän huusi suoraa huutoa. Niin teki ihminen, jolle kieli oli elämä. Kun menetti kielen, menetti elämän ja päinvastoin. Myöhemmin Kivi puhui sekavia ja siansaksaa, sairaalassa hän vastasi yhteen aikaan kaikkiin kysymyksiin sanomalla "concordia - satan". Sanat liittyvät luultavasti loukattuun kirjailijakunniaan. Concordia eli sopusointu olikin pahasta kylmässä ja kovassa maailmassa.

Todennäköisesti Kiven viimeiset sanat olivat "Minä elän, elän", sillä veli, joka oli yksinkertainen räätäli, tuskin niitä keksi. "Suomen historian parhaat viimeiset sanat", kirjoittaa Keskisarja.

Miten viimeisiä sanoja pitäisi tulkita? Tulkintoja on erilaisia, mutta itse ajattelen, että viimeisillä hetkillä ennen kuolemaansa Kivi sai kielen ja järjen valon takaisin ja ymmärsi yllätyksekseen elävänsä.

Suomen itsenäisyyden vaikea alku

Risto Volanen: Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922. Otava, 2019.

Suomen kuohuvista vuosista 1917-1918 ja itsenäisyyden alkutaipaleesta on kirjoitettu monia kirjoja, mutta Volasen kirja on tervetullut lisä.

Kirjassa on yli 400 sivua eli se on laaja, mutta kuivahko se ei ole. Volanen osaa kirjoittaa kiinnostavasti ja selkeästi. Kirjan suurimpia ansioita on Suomen kehityksen sitominen eurooppalaiseen ja kansainväliseen politiikkaan. Suomi ei ollut saareke, vaan muutokset kansainvälisessä tilanteessa heijastuivat Suomeen. Suomi oli ja on pelinappula kansainvälisessä politiikassa.

Venäjän bolsevikit olivat tunnetusti maailmanvallankumouksellisia, aate oli universaali ja tarkoitus oli, että vallankumous leviäisi tai levitettäisiin ympäri Eurooppaa. Lenin oli myös taktikko. Tammikuussa 1918 hän vaati Saksan rauhanneuvotteluissa esittämien vaatimusten hyväksymistä sellaisenaan kun taas mm. Buharin halusi vallankumoussotaa Eurooppaan.

Sillä kertaa bolsevikit eivät vielä taipuneet Saksan vaatimuksiin. Volanen toteaakin: "Suomesta katsoen voi vain arvuutella, millaiseksi historia olisi muodostunut, jos Leninin kanta olisi voittanut - ja itärintaman rauha olisi solmittu tammikuussa 1918 kenraali Hoffmannin sormen osoittamalle eli silloisen rintaman viivalle, jonka pohjoisin kohta olivat Viron saaret." Olisiko Venäjä pitänyt tiukasti kiinni Suomesta, jos Suomea ei olisi sovittu Saksan reviiriksi? Minkälaiseksi Suomen vapaussota olisi muodostunut, jos saksalaiset eivät olisi välittäneet pohjoisesta tasavallasta, mutta venäläiset olisivat pitäneet Suomea omana reviirinään.

Saksassakin oli erilaisia käsityksiä. Sodanjohto halusi edetä Pietariin ja samalla olisi pitänyt miehittää Viro, Liivinmaa ja Ukraina. Ulkoministeriö oli sotilaita maltillisempi, sille riitti rauha bolsevikkien kanssa. Keisari kuunteli mieluummin sotilaita kuin ulkoministeriön johtoa. Suomi nousi ensimmäistä kertaa virallisesti Saksan tavoitteisiin, kun Suomi haluttiin rauhoittaa huligaaneja vastaan. Myös saksalaisen sosiaalidemokraattisen puolueen johto oli tätä mieltä, vallankumoukselliset punaiset olivat huligaaneja.

Saksan ja Venäjän bolsevikkien solmiman Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan Suomi ja Ahvenanmaa piti tyhjentää välittömästi venäläisistä joukoista ja venäläisestä punakaartista. Lenin siis tavallaan petti suomalaisten punaisten kapinahankkeen.

Historian ironiaa oli se, että oikeastaan länsiliittoutuneiden interventio Venäjälle lähti Trotskin kutsusta. Liittoutuneilla oli Muurmannin alueella suuria määriä tavaraa ja varastoja, joita muutama englantilaisalus suojasi. Murmanskin punainen neuvosto kutsui englantilaiset yhteistyöhön torjumaan mm. etelästä käsin uhanneita suomalaisia. Myöhemmin Stalin käytti tätä episodia todisteena Trotskin yhteistyöstä lännen kanssa.

Lisää historian ironiaa oli siinä, että hallitusmuototaistelussa monarkistit perustelivat näkemystään maailmanpolitiikan vaatimuksilla. Santeri Alkion tasavaltalainen linja osoittautui kuitenkin oikeaksi juuri kansainvälisen politiikan kannalta. Loppusyksyllä 1918 Suomen tilanne oli vaikea, Saksa ei voittanutkaan sotaa, elintarvikkeista oli pulaa, vankileireiltä vapautettiin katkeroituneita kapinallisia, joiden luotettavuus valkoisen hallinnon kannalta oli epäilyksenalainen ja punainen vallankumous näytti etenevän Euroopassakin. Mannerheim jouduttiin kutsumaan apuun, vaikka hänet oli kylmästi laitettu syrjään kesän alussa, koska silloin hän kritisoi Suomen yksipuolista ja realismin tajua loukannutta sitoutumista Saksaan.

Eivät englantilaisetkaan olleet yksimielisiä siitä, millaisella panostuksella Venäjän sisällissotaan olisi pitänyt osallistua. Sotaministeri Churchill toimi sen puolesta, että englantilaiset yhdessä valkoisten kenraalien kanssa murskaisivat bolsevismin, mutta muu hallitus oli jo valmis poistumaan Pohjois-Venäjältä. Englantilaiset operoivat myös Terijoelta käsin Kronstadtin sotalinnoitusta vastaan, mistä Stalin muistutti suomalaisia syksyllä 1939.

Suomalaiset heimoaktivistit unelmoivat Itä-Karjalasta ja Aunuksesta Suomen osana, paikalliset toivoivat itsehallintoa ja Mannerheim halusi valloittaa Pietarin ja luovuttaa sen valkoisille venäläisille kenraaleille. Santeri Alkio oli innostunut Aunuksen sotaretkestä, mutta jyrkän kielteinen Pietarin hyökkäykseen. Aktivisti Elmo Kaila tunnetusti olisi halunnut upottaa Pietarin "veden alle" eli tuhota kaupungin Suomelle liian vaarallisena. Aktivistit ja Mannerheim olivat jo löytäneet sovun, mutta muutamat Kokoomus-vaikuttajat, ensisijaisesti Lauri Ingman, kaatoivat Pietarin sotaretken. Volanen kirjoittaa Ingmanista: "... jolla hetken aikaa oli kädessään rajan takana olevan Pyhän Pietarin kaupungin avaimet".

Mannerheim oli sen verran realisti, että ei lähtenyt sotaretkelle Pietarin valloittamiseksi kesällä 1919 ilman riittävää poliittista tukea. Volasen mielestä, aivan oikeutetusti, maltilliset englantilaiset ulkopoliitikot ja sotilaat ovat Suomen historian merkkimiehiä, koska nämä eivät rohkaisseet suomalaisia lähtemään Pietarin hyökkäykseen, mikä olisi voinut olla kohtalokas Suomen kannalta, sillä lopulta tunnetusti valkoiset hävisivät bolsevikeille.

Suomi kulki ainutkertaisen ja onnekkaan tien. Väärät valinnat (kuten sitoutuminen Saksaan ja monarkiaan) pystyttiin korjaamaan. Tässä yhteydessä onnekkuus tarkoittaa sitä, että erilaisten historiallisten prosessien, syiden ja seurausten risteytyessä Suomi ei joutunut ylitsepääsemättömään tilanteeseen eikä tehnyt katastrofaalisen vääriä ratkaisuja. Suomi oli ulkopolitiikassa kokematon ja naivi, mutta luottamalla itseensä ja tulevaisuuteen, Suomi selviytyi.

Kuolemanrajakokemuksen ja muiden outojen kokemusten psykologia

Jukka Häkkinen: Outojen kokemusten psykologia. Docendo 2018.

Jukka Häkkinen on kirjoittanut kiinnostavan ja asiantuntevan kirjan outojen kokemusten psykologiasta. 

Häkkinen esittelee seuraavat asiat psykologian ja aivotutkimuksen näkökulmasta: kehostapoistuminen, déja vu -kokemukset, kuolemanrajakokemukset, unihalvaus, synestesia sekä enteet mm. enneunet.

Kehostapoistuminen

Kehostapoistumiskokemuksen tyypillinen kertomus on sellainen, jossa leikkaussalissa leikattavana oleva ihminen on kuolemaisillaan. Hänelle tulee kokemus, jossa hän huomaa katselevansa itseänsä ja vaikkapa koko leikkaussalia jostain katon rajasta. Hänen henkensä kuitenkin pelastuu ja hän palaa kertomaan siitä, että irtaantui jo kehostaan eli sielu tai henki irtosi ruumiista.

Psykologinen selitys liittyy niinkin itsestään selvään asiaan kuin kokemukseen omassa kehossa olemisesta. Aivoissa on osa (temporoparietaalinen liitos), joka liittää yhteen aisteista tulevaa tietoa. Se myös luo mallin siitä, minkälainen kehomme on, missä asennossa ja mitä tekemässä. Joskus erilaisten tilanteiden seurauksena tuo aivojen osa ei pysty yhdistämään näkö-, kosketus-, asento- ja tasapainoaistin tietoa normaalilla tavalla. Jos kehotietoisuutta ylläpitävät aivojen osat eivät toimi oikein tai menevät epäkuntoon, eheän kehotietoisuuden kokemus hajoaa säpäleiksi.

Kun aistien antaman informaation yhdistäminen epäonnistuu ja ns. neuromatriisi hajoaa, voi syntyä tilanne, jossa henkilö kokee irtautuvansa kehostaan. Varsinkin silloin kun tasapainojärjestelmän toiminta häiriintyy ja samanaikaisesti muista aisteista tulevan tiedon yhdistelyssä on ongelmia, aivot yrittävät luoda uuden mallin entisen hajonneen tilalle, jolloin ihmiselle saattaa tulla outoja kokemuksia kuten tunne kehostapoistumisesta. Tällöin henkilö kokee hyvin elävästi tarkastelevansa itseään ja ympäristöään jostain kehon ulkopuolelta.

Tuollaisessa tilanteessa on vähän epävarmaa kuinka paljon ihminen saa edelleen aistien kautta tietoa. Hän voi kuitenkin muistaa mitä on nähnyt lähiympäristöstään ja mitä on kuullut muiden puhuvan esim. leikkaussalin henkilöistä ja esineistä. Nämä voivat olla hyvinkin tarkasti muistissa sen jälkeen kun kokemus on ohitse. Aistien ja muistojen antama informaatio on muuntautunut henkilölle visuaaliseen muotoon ja hän uskoo nähneensä asiat, jotka ovat kenties vain kuultuja ja muistettuja.

Déja vu -kokemukset

Varmaan jokaiselle meistä tulee joskus uudessa paikassa tai tilanteessa tuntemus, että tämä on tapahtunut ennenkin. Tässä kokemuksessa on kaksi osaa, ensin tunne tuttuudesta ja sen jälkeen tunne, että tässä ei pitäisi olla mitään tuttua.

Tunnistettaessa asioita, esineitä tai kasvoja muistissa on kaksi erillistä prosessia, intuitiivinen ja analyyttinen (eli tietoinen), jotka käyttävät eri muistijärjestelmiä. Psykologian kannalta déja vu -kokemus on metakognitiivinen 'tiedote' virheestä. Koemme ensin jonkin tilanteen intuitiivisesti tutuksi, mutta pian huomaamme, että muistista ei löytynytkään tuttuuden kokemukselle vastinetta.

Kuolemanrajakokemukset

Kun kiihtyvyysvoima puristaa hävittäjälentäjää, veri pakkautuu alaraajoihin ja lentäjät voivat menettää hetkellisesti tajun hapen puutteen vuoksi. Näin tapahtuu myös kuoleman hetkellä, hapenpuutteen vuoksi verenkierto ja hengitys pysähtyvät. Kun aivot kärsivät hapen puutteesta, se voi tuottaa kummallisia aistimuksia. Hävittäjälentäjillä voi olla samankaltaisia kokemuksia kuin kuolemanrajakokemuksia kokeneilla.

Kuolemanrajakokemuksen kaltaisia kokemuksia on raportoitu myös mm. huumeiden käytön ja joidenkin sairausten yhteydessä sekä hyperventilointitilanteissa.

Joissakin tutkimuksissa rottien sydämen pysähdyttyä seurattiin aivosähkökäyrää ja havaittiin, että aivoissa syntyi voimakas aktivaatiopiikki. Aivoihin tuli välittäjäaineiden hyökyaalto sisältäen normaaliin verrattuna moninkymmenkertaisesti noradrenaliinia, serotiinia, dopamiinia, gamma-aminovoihappoa sekä asetyylikoliinia. Jos vastaavaa tapahtuu ihmiselle sydämen pysähtyessä, on helppo uskoa, että tämä voi tuottaa mitä oudoimpia kokemuksia ja elämyksiä.

Noradrenaliini liittyy kokemukseen havaintojen selkeydestä ja kirkkaudesta, dopamiini kognitiiviseen prosessointiin ja eloisiin tunnekokemuksiin sekä serotiini hallusinaatioihin ja mystisiin kokemuksiin.

Kun sydän pysähtyy ja aivoissa on vielä voimakasta aktivaatiota, kokemukset voivat olla niin voimakkaita, että mennyt elämä näyttäytyy sekunneissa täysin uudessa valossa. Ehkä kuoleman rajalla ei olekaan mitään pelättävää, jos aivot tuottavat kuoleman hetkellä miellyttävän kokemuksen kuten monissa kuolemanrajakokemuksissa on kuvailtu. Kuoleman rajalla käyneet ovat raportoineet 

lämpimästä ja lempeästä 

olotilasta, kirkkaasta valosta ja ymmärryksestä, joka on usein saanut panemaan elämänarvot uusiksi niiltä, jotka vielä palasivat elämään rajalta.

Kuriositeettina mainittakoon, että lääketiede tuntee myös ns. Lasarus-ilmiön. Erään pikkutytön sydän oli pysähtynyt ja tyttöä elvytettiin. Pulssia ei havaittu ja kahden minuutin kuluttua tyttö julistettiin kuolleeksi. Perhe oli läsnä ja pyysi lupaa olla hetken tytön kanssa. Kului viisitoista minuuttia ja elvytyksessä käytetty hengitysputki poistettiin ja äiti nosti tytön syliin. Tyttö alkoi saman tien hengittää. (Häkkinen 2018, s. 99.)

Unihalvaus 

Jos unta häiritsee tunne siitä, että joku demoni, olento tai hirviö on tullut huoneeseen missä nukkuu, sille on psykologinen selitys. Uni- ja valvetilan säätelyssä on häiriöitä, jotka saavat unikuvien ja valvetilan sekoittumaan. Kyse ei ole vain unesta, vaan eräänlaisesta aivojen aikaan saamasta tai tuottamasta todellisuudesta, johon unikuvia projisoituu. Tyypillisesti kyse voi olla vilkeunen (eli REM-unen) ja perusunen välillä tapahtuvan siirtymisen epäonnistumisesta. Vilkeunien outo unimaailma tulee ikään kuin perusunen päälle ja ihminen on vain osittain unessa.

Unihalvaus on pelottava kokemus kenelle tahansa. Pelottavuutta lisää tilapäinen halvaantuminen, minkä seurauksena ainoastaan silmiä liikuttavat ja hengitystä kontrolloivat lihakset toimivat eli tapahtuu lihaslama. Aivot estävät lihaksiin menevät käskyt.

Unihalvaus voi ilmetä myös tasapainojärjestelmän hallusinaatioina. Ihmiselle saattaa tulla kokemus ohuen kepin tai langan varassa nukkumisesta, jolloin pienikin liikahdus saattaa pudottaa ihmisen pohjattomaan kuiluun. Tällaiset kokemukset syntyvät kun kehon asennon ja liikkeiden aistimisesta vastaavat aivoalueet aktivoituvat unihalvauksen aikana.

Synestesia

Joillakin ihmisillä kirjaimet tai joskus sävelet näkyvät väreinä. Kyseessä saattaa olla se, että henkilön aivoalueet ovat poikkeuksellisella tavalla yhteydessä toisiinsa. Tällaisella henkilöllä on ylimääräisiä yhteyksiä aivoissa, jotka tuottavat synesteettisiä kokemuksia. Toisaalta on väitetty, että kyse on eroista aivojen tietojenkäsittelyssä. Korkeammilta tasoilta alemmille tasoille menevät palautesignaalit menevätkin väärään osoitteeseen. Kolmas selitys on perinnöllinen taipumus hermosyiden poikkeukselliseen kasvuun.

Enteet

Onko enteitä tai enneunia olemassa? Kyseessä on ns. illusorinen korrelaatio. Ajattelen jotain henkilöä ja sitten tapaan samana päivänä kyseisen henkilön pitkästä aikaa. Muistettakoon kuitenkin, että ihminen miettii ohimennen valtavan määrän asioita ja henkilöitä päivän mittaan. Jos mietin henkilöä A ja sitten törmään samaan henkilöön, voi olla että vuoden aikana useana kymmenenä päivänä olen myös ohimennen ajatellut henkilöä A, enkä silti ole törmännyt häneen. Vastaavasti en ole ajatellut henkilöä B, mutta olen kuitenkin törmännyt henkilöön B eri yhteyksissä vaikkapa kymmenen kertaa, vaikka en ole tietoisella tasolla sitä mitenkään huomannut. Aivot vain noteeraavat paremmin sen kun asioilla näyttäisi olevan yhteys, koska aivot haluavat säännönmukaisuuksia.

Lisäksi tähän tyypillisesti liittyy ns. vahvistusvinouma, ihminen muistaa paremmin sellaiset dramaattiset tapahtumat kuin että ajattelin henkilöä ja hän soitti minulle kuin sen, että ajattelin henkilöä, joka ei kuitenkaan soittanut enkä muutenkaan törmännyt häneen missään. Jälkimmäinen unohtuu, ensimmäisen me muistamme, se vahvistuu ikään kuin itsestään muistissamme, koska siihen liittyy mielemme luoma kiinnostava yhteys.

Unen terapia

Matthew Walker: Miksi nukumme. Unen voima. Suom. Heikki Eskelinen. Tammi, 2019. 

Oletko ihmetellyt, jos olet valvonut päivän ja seuraavan yön ja sinua väsyttää tavattomasti, mutta seuraavan päivän aikana piristyt, vaikka et ole nukkunut etkä edes torkahtanut? Selitys on seuraavanlainen: Nukkumista säätelevät kaksi erillistä tekijää, yhtäällä suprakiasmaattisen tumakkeen säätämä hieman yli 24 tunnin sirkadiaanirytmi ja toisaalla nukkumaan kehottava adenosiinin aiheuttama unipaine. Vähän ennen heräämistä sirkadiaanirytmi antaa aivoille ja muullekin elimistölle herätyssignaalin. Aamulla herätessä adenosiinia on kerääntynyt vain vähän, mutta sen määrä kasvaa koko ajan valveilla olon ajan. Kun olemme valvoneet ohi oman sirkadiaanirytmin, adenosiinia kerääntyy koko ajan kehittäen unipainetta, mutta sirkadiaanirytmin ollessa valvotun yön jälkeen päivällä huipussaan, unentarve onkin tietenkin vähäisempi kuin yöllä, jolloin sirkadiaanirytmi oli alimmillaan.

Uni on syklistä, jossa NREM- (non rapid eye movement) ja REM-vaiheet (rapid eye movement) vuorottelevat. Aluksi vaivumme syvään NREM-uneen, jolloin aivoissa tarpeettomia hermoliitoksia poistuu. Loppuyön REM-unen aikana hermoliitokset lujittuvat. NREM-unen aikana aivosolut ovat itseorganisoituneet ja toimivat tahdistettuina synkronisina aaltoina. Aistimusten tulliportti eli talamus estää aistimussignaalien siirtymisen aivokuoreen. Tällöin aivoissa siirtyy informaatiopaketteja helposti vaurioituvasta lyhytaikaisesta työmuistista turvallisempaan pitkäkestoiseen muistiin.

REM-unen aikana aivot näyttävät ikään kuin olisivat valveilla, mutta keho on unessa. REM-unessa palataan nopeasykkeisiin epäsynkronisiin aivoaaltoihin. Aivosolut käsittelevät eri nopeuksilla eri paikoissa informaatiota, kuten valveillakin. Talamus toimii kuten valveillakin, paitsi että aivokuoreen ei pääse aistimuksia ulkomaailmasta. Aivokuoressa temmeltävät tunteiden ja muistojen signaalit, jossa mielikuvat vaihtelevat ilman arkijärjen logiikkaa ja järjestystä.

Valveilla otamme vastaan ulkopuolista informaatiota. NREM-unessa varastoimme ja vahvistamme muistijälkiä ja pääsemme eroon joistakin  tarpeettomista muistijäljistä. REM-unessa yhdistelemme informaatiota luovalla tavalla aikaisempiin kokemuksiin ja muistoihin. Parhaimmillaan voimme REM-unen aikana oivaltaa uusia asioita ja ratkaista ongelmia, jotka meitä vaivaavat. REM-unen aikana ihminen on luovimmillaan. Silloin ihminen liittää eri informaationpalaset uuteen järjestykseen, jolloin hän voi keksiä jotain, mikä valveilla ei ole tullut mieleen. REM-unen aikana lihakset eivät toimi, sillä se estää villien mielikuvien muuttumisen todellisuudeksi.

Syvän NREM-unen aikana emme näe unia ja aineenvaihdunnan yleinen aktiivisuus laskee. Kun ihminen siirtyy nukkumisessa REM-uneen, aivoissa neljään eri kohtaan syntyy voimakasta aktiviteettia: 1. näkemistä ja tilatajua hallitseviin alueisiin aivojen takaosassa, 2. motoriseen aivokuoreen, joka käynnistää liikkeitä, 3. aivotursoon (eli hippokampukseen), joka ylläpitää ihmisen elämäkerrallista muistia, 4. tunteiden syntyä ja käsittelyä edistäviin alueisiin eli mantelitumakkeeseen ja aivokuoren pihtipoimuun.

Sen sijaan aivokuoren etuosan vasemmassa ja oikeassa äärilaidassa aktiivisuus vähenee voimakkaasti. Nämä alueet hallitsevat rationaalista ajattelua ja loogista päätöksentekoa. Noilta alueilta lähetetään toimintaohjeita aivojen alkukantaisimmille alueille mm. tunteita käsittelevälle alueelle. REM-unen aikana rationaalinen ajattelu on käytöstä pois lähes kokonaan.

Tutkimuksissa on mitattu koehenkilöiden aivojen eri alueiden aktiivisuutta ja mittaustuloksia on verrattu henkilön itsensä kertomaan uneen ja tällä tavalla on voitu kerätä tietoa ihmisen unien tyypeistä ja sisällöstä. Lopulta on voitu sanoa edes jotain koehenkilöiden unien sisällöstä pelkästään aivoskannauksen perusteella.

Unien sisältö ei ole edellisen päivän valveilla olon tapahtumien uusintaa. Yöllä unessa emme koe uudestaan päivän tapahtumia. Sen sijaan mullistava havainto on se, että päivän tapahtumien tunnetilat korreloivat seuraavan yön unissa. Kun koehenkilöt pitivät päiväkirjaa päivän tapahtumista ja tunnetiloista ja kun tunnetiloja verrattiin yöllä nähtyihin uniin, huomattiin että tunnetiloista ja huolista 35 - 55 prosenttia uusiutui yöllisessä unessa.

REM-unet ovat terapiaa. Aivojen kemiassa tapahtuu REM-unien aikana huomattavia muutoksia. Keskeinen stressiin liittyvä aine, rauhattomuutta lisäävä noradrenaliini, häviää aivoista REM-uneen siirryttäessä. REM-uni vuorokauden ainoa aika, jolloin aivoista ei normaalisti löydy noradrenaliinia.

Tunteisiin ja muistamiseen liittyvät mantelitumake, aivoturso ja aivokuoren alueet aktivoituvat voimakkaasti REM-unen aikana. REM-unessa käymme kiihtymystä aiheuttaneita tunnekokemuksia uudelleen lävitse ilman noradrenaliinin vaikutusta. REM-unen aikana liitämme kokemuksia omaelämäkerrallisiin muistiin ilman niihin liittyvää tunnelatausta. Jos REM-uni ei täyttäisi tätä tehtävää, eläisimme luultavasti kaikki pysyvässä ahdistuneisuuden tilassa.

Lisäksi on käynyt ilmi, että ihmiset, jotka ovat käyneet vaikeita elämäkokemuksia läpi, toipuvat helpommin, jos he näkevät unia noista tapahtumista. Jos traumaattisten kokemusten läpikäyneet näkevät unia muista asioista, mutta eivät noista traumaattisista tapahtumista, he eivät pääse traumoista eroon, vaan ovat jatkuvasti masentuneita. Traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivien PTSD-potilaiden REM-uni on häiriintynyttä eikä siis toimi terapiana, koska noradrenaliinin määrä ei laske edes REM-unen aikana.

Aivojen pitää kyetä erottamaan ikävistä muistoista niihin liittyviä tunteita heti ensimmäisten REM-unien aikana, muuten paranemista ei tapahdu vaan traumat palautuvat mieleen uudestaan ja uudestaan painajaisten muodossa. Yllättäen huomattiin, että verenpaineen alentamiseksi määrätty lääke pratsosiini vaikutti siten, että aivojen noradrenaliini saatiin laskemaan. Kun lääkettä annettiin PTSD-potilaille, nämä raportoivat siihen asti jatkuvasti toistuvien painajaisunien alkaneen vähentyä.

Ylipäätään uni on välttämätöntä terveydelle ja hyvinvoinnille. Unettomuus johtaa lopulta kuolemaan. Kirjoittaja korostaa, että jokaiselle pitäisi olla mahdollisuus riittävään uneen ja tuo mahdollisuus kannattaisi käyttää. Tämä koskee erilaisia kronotyyppejä, kuten aamu- ja iltavirkkuja. Koulujen ensimmäinen oppitunti voisi alkaa nykyistä myöhemmin ja iltavirkkujen kannattaisi hankkia työpaikka, jossa ei aamuvarhain tarvitse olla paikalla.

Aivotutkimuksen kehittyminen on avannut aivan uusia näköaloja tieteelliseen unitutkimukseenkin, siitä tämä kirja on oivana esimerkkinä. Kirjassa on hakemisto, mikä on aina plussaa tämänkaltaisissa teoksissa.

Traumojen voittaminen

Bessel van der Kolk: Jäljet kehossa. Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. Suom. Teija Hartikainen. Viisas Elämä, 2017. Alkuteos: The Body keeps the Score, 2014.

Traumaa saattaa olla vaikea ilmaista kielen avulla

Traumatisoituneita ihmisiä vaivaa "sanaton kauhu". On havaittu, että aivojen vasemmanpuoleisessa etulohkossa puhekeskuksena toimivan Brocan alueen toiminta vaimenee, kun traumatisoituneet henkilöt joutuvat kokemaan tai muistelemaan trauman aiheuttamia tapahtumia uudelleen. Traumaattisesta kokemuksesta on vaikea saada johdonmukaista kertomusta, jolla olisi juoni, alku ja loppu. Useimmiten trauma aiheuttaa tahdosta riippumattomia välähdyksenomaisia muistikuvia, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen piinaavilta.

Autonominen hermosto säätelee kolmea perustavaa fysiologista tilaa. Kun tunnemme olemme uhattuja, me ensin yritämme saada apua. Koska ihminen on sosiaalinen eläin, me viestitämme lähellä oleville, voisivatko he auttaa meitä. Ihminen pyytää apua joko sanallisesti tai kehonkielellä.

Jos emme saa apua, turvaudumme nisäkkäille tyypilliseen taistele tai pakene -reaktioon. Joko käymme uhkaa vastaan tai juoksemme pakoon ja yritämme suojautua.

Jos tämä strategia ei onnistu, koska olemme umpikujassa, aseettomia tai meitä pidetään väkisin maassa, elimistö yrittää säilyttää itsensä vähentämällä energian kulutuksen mahdollisimman vähiin.

Tällöin olemme täysin alistuneita ja saatamme jähmettyä paikallemme. Syke saattaa romahtaa, voi tulla tunne, että ei pysty hengittämään, suoli saattaa lakata toimimasta ja emme kykene hallitsemaan ulosteen tuloa. Ihminen on tällaisessa tilassa täysin lamaantuneena menettänyt toimintakykynsä.

Talamus on aivojen osa, joka yhdistää havainnot yhtenäiseksi kokonaisuudeksi siitä, mitä minulle juuri nyt tapahtuu. Talamus lähettää aistimukset kahteen suuntaan: mantelitumakkeeseen ja otsalohkoon. Syvällä aivojen tiedostomattomassa sijaitsevaan mantelitumakkeeseen on oikotie, sen sijaan otsalohkoon vie hidas päätie.

Talamuksen yhdistämisprosessi voi kuitenkin epäonnistua, silloin aistimukset jäävät erillisiksi sirpaleiksi ja normaali muistojen käsittely epäonnistuu.

Mantelitumakkeen tehtävä on tunnistaa vaaratilanteet. Siksi se toimii nopeasti ja automaattisesti. Mantelitumakkeen varoitusviestit laukaisevat stressihormonien tuotannon. Kun vaara on ohitse, keho yleensä palautuu normaaliin olotilaan. Jos palautuminen estyy, keho on jatkuvasti valmistautunut puolustautumaan.

Normaalisti etuotsalohko auttaa meitä, että emme menetä hermojamme, jos todellista vaaraa ei ole. Kun otsalohko on vaurioitunut, taannumme eläinten tasolle, jolloin pienikin vaaran tunne saa meidät taistele tai pakene -tilaan. Jos turvallisuudentunne puuttuu, on vaikea erottaa vaarallista tilannetta turvallisesta tilanteesta.

Trauman kokeneilla mantelitumakkeen ja mediaalisen etuotsalohkon välinen tasapaino on järkkynyt, joten heidän on vaikea ellei mahdoton hallita tunteitaan ja olla toimimatta impulssien mukaan. 


Kaksi erillistä minätietoisuutta

Aivotutkimuksen ja neurotieteen kannalta ihmisellä on kaksi toisistaan poikkeavaa minätietoisuutta. Ensimmäinen kertoo tarinaa itsestä ajan kuluessa, toinen havainnoi itseään nykyhetkessä. Ensimmäinen on elämäkerrallinen minä, joka kielen avulla kokoaa kokemukset yhteen johdonmukaiseksi tarinaksi. Tarinalle on ominaista sen uusiutuminen, me kerromme itsellemme jatkuvasti elämäkerrallista tarinaamme ja kertomukset muokkautuvat kerta toisensa jälkeen, koska aina tulee uusia näkökulmia ja tarinan säikeitä.

Toinen on järjestelmä, joka elää pääosin yksittäisissä hetkissä. Tämä järjestelmä perustuu ensisijaisesti kehollisiin tuntemuksiin, mutta olonsa turvatuksi tunteva ihminen voi pystyä kuvaamaan näitä tuntemuksia kielellisesti.

Nämä kaksi minätietoisuutta sijaitsevat eri osissa aivoja toisistaan erillään.

Van der Kolk kertoo Vietnamin veteraaneista, joilla nämä kaksi järjestelmää toimivat rinnakkain. Samaan aikaan kun veteraanit kertoivat karmeita juttuja sodasta, kuolemasta ja tuhosta heidän kehonsa näytti huokuvan ylpeyttä ja yhteenkuuluvaisuutta muiden sotilaiden kanssa.

Samankaltainen ilmiö tapahtui van der Kolkin potilaiden parissa, jotka kertoivat onnellisesta lapsuudestaan ja elämästään sinänsä johdonmukaisena kertomuksena, mutta samaan aikaan heidän kehon kielensä kertoi murheesta. He olivat lysähtäneitä, ääni oli kireä ja ahdistus suorastaan paistoi heistä. 

Traumatisoituneiden ihmisten ensimmäinen järjestelmä usein laatii itseä ja muita ihmisiä varten julkaisukelpoisen kertomuksen. Kun kertomusta toistetaan riittävän monta kertaa, se alkaa tuntua totuudelta. Toinen järjestelmä ilmentää sitä, mitä syvällä sisimmässä ja kehossa oikeasti tuntuu. Parantuakseen ihmisen olisi löydettävä jälkimmäinen järjestelmä itsestään ja sen kanssa olisi päästävä sopuun.

Traumoja voi käsitellä

Kirja sisältää van der Kolkin potilaiden parantumiskertomuksia. Terapiat ovat kehollisia, koska pelkkä ajattelu ja ymmärtäminen eivät kirjoittajan mielestä voi eheyttää traumoista. Yhtenä terapiana Kolk esittelee silmänliiketerapian. Terapia tuntuu yksinkertaiselta, potilas seuraa katseellaan kun terapeutti liikuttaa hitaasti etusormeaan noin 30 cm:n päässä. Samalla potilas palauttaa mieleen traumaan liittyviä muistikuvia. Silmänliiketerapia saa aikaan, että ihminen pääsee nopeasti käsiksi muistoihin ja kykenee liittämään löyhästi liittyvät traumaattiset mielikuvat muuhun elämäkerralliseen aineistoon. Kuulostaa melko yksinkertaiselta, mutta kirjan kirjoittajan mukaan terapialla on saatu hyviä tuloksia.


 

Aivot - monimutkainen verkosto

David Eagleman: Aivot. Ihmisen tarina. Atena, 2018. Suom. Mari Janatuinen.

Tämä kirja menee osittain päällekkäin Eaglemanin 'Incognito, aivojen salattu elämä' -kirjan kanssa.
 
Kirjailija määrittelee tietoisuuden suppeassa merkityksessä yhden esimerkin kautta.  Kun olemme hereillä, meillä on pääsääntöisesti tietoisuus ja kun olemme syvässä unessa, meillä ei ole tietoisuutta. Hereillä ollessamme miljardit neuronit ovat kuin suuressa salissa kokoontuneen joukon tuhannet yksittäiset keskustelut. Nukkuessamme aivot ovat yhtä aktiiviset kuin hereilläkin, mutta ne siirtyvät eri tilaan, jota voisi verrata suuren stadionin yleisöön tekemässä keskeytymätöntä aaltoliikettä yhä uudelleen ja uudelleen.

Muisti

Muisti on tunnetusti erehtyväinen, mutta yllätymme kun käsitämme kuinka väärässä muisti voi olla. Muistin vihollinen ei olekaan aika, vaan jatkuvasti tapahtuva muistikuvien lisäys. Jos yritämme palauttaa mieleen jonkin aikoja sitten tapahtuneen yksittäisen tapahtuman, jokin muistimme yksittäinen tekijä voi avata kokonaisen assosiaatioverkon. Kuitenkaan muistikuvamme eivät ole niin runsassisältöisiä kuin voisimme toivoa. Syy on se, että vaikka meillä on valtava määrä neuroneita, niitä on kuitenkin vain rajallinen määrä ja niiden kaikkien on tehtävä monenlaista yhtä aikaa.

Jos olemme sitä mitä muistikuvamme meille kertovat, identiteettimme on jatkuvasti muuttuva tarina, sillä muistikuvamme täydentyvät jatkuvasti ja muuttuvat. Kaikki yksityiskohdat, mitä väitämme muistavamme, eivät lainkaan pidä paikkaansa.

Todellisuus onkin eräänlainen illuusio, aivojen meille laatima näytös. Aivoilla ei sinänsä ole yhteyttä kehon ulkopuolelle, vaan aistit välittävät informaation aivoille. Meillä ei siis ole välitöntä kokemusta, vaan pelkkää sähkökemiaa aivojen pimeässä teatterissa. Vaikka arki meille toista sanoo, aivot tekevät valtavan työn, jotta esim. näkeminen vaikuttaisi niinkin vaivattomalta. Käytännössä luotamme suurelta osin sisäiseen malliimme, vaikka luulemme, että havainnoimme ulkomaailmaa tarkasti.

Logiikka ja emootiot 

Aivot ovat monimutkainen elin, jossa eri verkostot kiistelevät kuka käyttää valtaa. Tarkastellaan ajatusharjoituksena seuraavaa eettistä ongelmaa: Raitiovaunu vyöryy hallitsemattomasti kiskoja pitkin. Kauempana on neljä ihmistä kiskoilla ja sivustaseuraaja huomaa, että he ovat kuoleman vaarassa. Sivustaseuraaja voi kuitenkin vetää vivusta ja kääntää vaunun eri raiteelle, jossa kiskoilla on vain yksi ihminen. Ehkä suurinkin osa ihmisistä sivustaseuraajan asemassa varmaan saattaisi vetää vivusta, koska silloin pelastuisi neljä ihmistä ja vain yksi mahdollisesti menehtyisi.

Jatketaan ajatusharjoitusta hieman eri variaatiossa: Raitiovaunu syöksyy kiskoja pitkin ja neljä ihmistä on kiskoilla hengenvaarassa. Sivustaseuraaja seisookin tällä kertaa korokkeella ja hänen edessään on todella kookas henkilö, jonka keho varmaan pysäyttäisi raitiovaunun. Sivustaseuraajina meidän kuitenkin pitäisi tönäistä tämä kookas henkilö alas korokkeelta kiskoille juuri ennen vaunun tulemista kohdalle jotta vaunu pysähtyisi. Pystyykö sivustaseuraaja siihen, että uhraa yhden ihmisen hengen säästääkseen neljä muuta? Useimmat eivät pystyisi. Eikö kuitenkin kyse ole samasta ongelmasta, säästetään neljän ihmisen elämä sillä kun uhrataan yksi? Miksi ensimmäisessä esimerkissä useimmat vääntäisivät vivusta kuin jälkimmäisessä vain harvat työntäisivät ihmisen alas kiskoille?

Aivotutkimuksen kannalta vastaus on todella kiintoisa. Ensimmäisessä tapauksessa aktivoituvat aivojen ne osat, joita käytetään pääsääntöisesti loogiseen ratkaisuun. Tapaus näyttää olevan aivojen kannalta lähes tulkoon puhtaasti matemaattinen ongelma ja ratkaisu on sen mukainen. Jälkimmäisessä tapauksessa aktivoituvat aivojen niitäkin osia, jotka ovat tekemisissä emootioiden kanssa ja tiedostava minä sanoo, että ihmisen tappaminen on väärin, vaikka sen avulla voisikin pelastua neljä muuta ihmistä.

Tämä herättää luonnollisesti paljon kysymyksiä, mm. sen miksi joillakin ihmisillä aktivoituu loogisuutta käsittelevät aivojen osat ja miksi toisilla taas emootioita käsittelevät osat. Entäpä jos haluaisi itselleen tärkeissä päätöksissä painottaa loogisuutta tunteiden kustannuksella, olisiko mahdollista saada sopivia loogisten aivoalueiden ärsykkeitä, jotta päätökset olisivat analyyttisiä eivätkä tunteiden pohjalta tehtyjä? Mitäpä jos ennen päätöstä uravalinnan tekemisestä ihminen saisi halutessaan sopivia ärsykkeitä aivoihin, jolloin hän tekisi päätöksiä loogisesti eikä niinkään tunteenomaisesti?

Joka tapauksessa päätöksenteon säätämistä tapahtuu, vaikka emme sitä huomaa. Amerikkalaisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että ehdonalaistuomarit jakavat epäoikeudenmukaisesti tuomioita. Huonoimmat mahdollisuudet ovat niillä ehdonalaisuuteen pyrkivillä rikollisilla, jotka joutuvat tuomittaviksi aamu- tai iltapäivän viimeisinä, jolloin nälän tunne alkaa vaivata tuomareita. Parhaat mahdollisuudet ovat niillä rikollisilla, joiden anomukset käsitellään heti aamulla tai heti lounaan jälkeen, jolloin tuomarit ovat saaneet energialisäyksensä. Päättäjien vatsa ja vire ratkaisevat tuomiot.

Tutkimuksissa on havaittu myös poliittisten näkemysten ja emotionaalisten reaktioiden yhteys. Vapaaehtoisten koehenkilöiden aivoihin oli kytketty skanneri aktivaation mittaamista varten. Koehenkilöille näytettiin kuvia asioista, jotka yleensä herättävät inhoreaktion, kuten esim. kuvia hyönteisten pilaamasta ruoasta. Heti tämän jälkeen tehtiin toinen koe, jossa selvitettiin poliittisia asenteita. Tutkijat havaitsivat, että mitä enemmän ensimmäisen kokeen kuvat vapaaehtoisia inhottivat, sitä konservatiivisempia henkilöt asenteiltaan todennäköisesti olivat. Ovatko poliittiset valinnat tai valinnat ylipäätään sittenkään kovin tietoisia, vaan tapahtuvatko ne jossain aivoissa minne tiedostava minä ei yllä?

Kaikilla meillä ihmisellä on intuitiivinen käsitys omasta vapaasta tahdosta, mutta tutkijat ovat tehneet näppärän kokeen, jossa tunne vapaasta tahdosta osoitetaan illuusioksi. Koehenkilöiden piti ensin päättää, kumpaa kättä nostaisivat ja sen jälkeen nostaa kyseistä kättä. Seuraavassa vaiheessa, sen jälkeen kun tutkittavat olivat päättäneet kumpaa kättä nostavat, vasenta vai oikeaa, tutkijat stimuloivat koehenkilöiden liikeaivokuorta. Monet koehenkilöt totesivat silloin haluavansa nostaa juuri sen käden, jota manipuloitiin. Ensin he olivat kenties valinneet oikean käden, mutta aivostimuloinnin jälkeen vaihtoivatkin käden vasempaan, juuri niin kuin tutkijat olivat ajatelleet. Kiintoisaa oli, että kysyttäessä koehenkilöt totesivat itse halunneensa nostaa juuri sen käden kuin nostivat, vaikka tutkijat olivat saaneet valinnan aikaan ärsyttämällä aivoja. Tietoinen mieli ei kovin helposti anna periksi ajatuksesta, jonka mukaan me teemme päätökset itse.

On ollut suuri edistysaskel, kun on pystytty auttamaan implanteilla kuuroja ja sokeita, mutta kirjan kirjoittajan mukaan tulevaisuudessa emme tarvitse tekoelimiä, koska pystymme aistimaan dataa suoraan yhdistettynä kehoomme niin että se on osa välitöntä kokemustamme. Päivän sää, pörssikurssit tai muut päivitykset voidaan koodata sellaiseen muotoon, jota aivomme oppivat käsittelemään ja ymmärtämään ilman, että meidän tarvitse tuijottaa näyttöruutua tai kuunnella puhetta.

Tarvitaanko ylipäätään kehoa elämän jatkamisen kannalta, ovatko aivojen toiminnot muuta kuin sähkökemiaa, joka voisi toimia toisellakin alustalla kehon ja aivojen lisäksi, vaikkapa tietokoneessa? Tällöin mieli ymmärretään ikään kuin tietokoneohjelmaksi, joka voi toimia erilaisissa laitteissa. Kirjan kirjoittaja kuitenkin toteaa itsekin, että on kaksi eri asiaa, jos ohjelma pystyy tuottamaan tekstin "tämä pallo on pyöreä ja punainen" ja kokea ja ymmärtää mitä on punaisuus ja pallon pyöreys.

Tietoisuus  

Kirjoittaja ymmärtää tietoisuuden synnyn siten, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Eagleman kirjoittaa, vaikka aivojen tai kehon osilla sinällään ei ole tietoisuutta, niiden muodostamalla kokonaisuudella sellainen on. Tietoisuus ei siis ole mikään henki, vaan aivojen ominaisuus. Kirjoittaja on ns. emergentti materialisti.

Eagleman kysyy itse, voiko mieli syntyä mistä tahansa, missä on keskenään vuorovaikutuksessa olevia osia. Voiko esimerkiksi kaupungilla olla tietoisuus? (Eagleman, s. 208.). Voisiko millä tahansa verkostolla olla tietoisuus, jos sillä on tarvittavien osien lisäksi riittävä määrä vuorovaikutusta? Eagleman tuo esille kiinnostavan tutkimuksen, jossa tutkijat ovat ehdottaneet tietoisuudelle kvantitatiivista määritelmää. Sen lisäksi, että osat ovat vuorovaikutuksessa, tarvitaan juuri oikeanlainen osasten organisoituminen kokonaisuudeksi.

Tietoisuuden synty edellyttää täydellistä tasapainoa, tarvitaan sekä monimutkaisuutta erilaisten tilojen esittämiseen sekä tarpeellinen määrä kytkentöjä eri osien välillä. Tasapaino voidaan kvantifioida ja vain täsmälleen oikealle vaihteluvälille asettuvat järjestelmät kokevat tietoisuutta. Tämän määritelmän avulla voitaisiin arvioida, onko elottomilla järjestelmillä, kuten vaikkapa kaupungilla tietoisuus. Tietoisuus siis kirjan kirjoittajan mukaan voi muodostua mille tahansa organisaatiolle, jonka tietovirrat on organisoitu oikein. Uskokoon ken tahtoo, mutta itse pidän tuolla tavalla määriteltyä tietoisuutta vain ihmisen tietoisen mielen irvikuvana. Tässä onkin hyvä palauttaa mieleen, että Eagleman määritteli kirjassa suppeasti tietoisuuden valveilla olon ja nukkumisen erona. Ihmisen tietoisuus kuitenkin käsittää subjektiiviset tunteet ja mm. itsetajunnan, käsityksen siitä mitä on olla ihminen ja ymmärtää rajallinen olemassaolonsa. On aika vaikea ymmärtää, miten millä tahansa organisaatiolla voisi olla tällaisia subjektiivisia kokemuksia ja elämyksiä itsetietoisuudesta puhumattakaan.

David Eagleman on epäilemättä huippututkija ja hän kirjoittaa kiinnostavasti. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjasta puuttuu hakemisto, mikä on puute. Sen sijaan lopussa on hyödyllinen, joskin melko suppea sanasto

Holodomor - Ukrainan järkyttävä nälänhätä 1930-luvulla

Ukrainan kohtalo olisi kohdannut Suomeakin

Anne Applebaum: Punainen nälkä. Stalinin sota Ukrainassa. Suom. Antero Helasvuo. Siltala, 2018.

Ukrainan 1930-luvun alun holodomor eli nälänhätä vaati miljoonia kuolonuhreja. Nälänhädän syyt olivat mitä suurimmassa määrin poliittiset. Stalin halusi tehdä vähäisestäkin jäljelle jääneestä ukrainalaisesta nationalismista lopun ja luoda uuden neuvostoihmisen myös Ukrainaan.

Ukraina on alue, jolla ei ole helposti puolustettavia luonnollisia rajoja. Sen sijaan Euroopan vilja-aittana tunnetussa mustan mullan maassa olosuhteet ovat ihanteelliset maatalouden harjoittamiseen.  Ukrainassa on lauhkean ilmastonsa vuoksi kaksi satokautta.

Vallankumouksen vuodet olivat veristä aikaa myös Ukrainassa. Kun bolsevikit vakiinnuttivat valtansa Ukrainassa, Lenin näki Ukrainan pelkkänä viljavarastona, josta täytyi mahdollisimman paljon ryöstää elintarvikkeita venäläisten käyttöön.

Ukrainan talonpoikaiskapina muutti Neuvosto-Venäjän bolsevikkien suhtautumista Ukrainaan. Jos siihen asti Ukraina oli nähty Venäjän lounaisena osana, talonpoikaiskapinan jälkeen ymmärrettiin, että Ukraina voi olla neuvostovallan uhka. Ukrainasta oli parasta kitkeä kansallismielisyys.

Bolsevikkien vallan myötä viljankeruun pakko-otot saivat vauhtia. Sen seurauksena talonpoikien into kylvää ja varastoida viljaa lopahti. Kun ei tullut satoa ja varastot oli ryövätty, seurauksena oli ankara nälänhätä vuonna 1921. Samaan aikaan Neuvosto-Venäjä myi viljaa ulkomaille saadakseen teollistamisessa tarvittavia koneita sekä aseita.

Neuvostovalta ei onnistunut poistamaan köyhyyttä eikä poistamaan ruokapulaa, vaikka suoranainen nälänhätä hellittikin. Talvella 1928 Stalin teki matkan Siperiaan selvittämään mistä elintarvikkeiden pula johtui. Stalinin mielestä oli liian paljon pientilallisia. Ideologia ei tietenkään mahdollistanut yksityisten suurten tilojen paluuta, joten ainoa ratkaisu oli suuret kollektiivitilat.

Vuonna 1928 neuvostojohto aloitti ensimmäisen viisivuotissuunnitelman toteutuksen, Neuvostoliitto oli teollistettava vaikka väkisin ja tehtaat tarvitsivat koneita ja työvoimaa. Koneita sai vain länsimaisella valuutalla. Työvoimaa löytyi maaseudulta, kolhoosit eivät tarvinneet kaikkia entisiä maatyöläisiä ja suurin osa talonpojista ei edes halunnut työskennellä kolhooseilla, koska olivat jo menettäneet maatilkkunsa, karjansa ja työvälineensä.

Neuvostoliitossa 1930-luvun molemmin puolin noin kymmenisen miljoonaa talonpoikaa lähti tehtaisiin työhön.

Kollektivisointi alkoi NKP:n päätöksellä marraskuussa 1929. Neuvostoliiton keskushallinnon lähettämät kollektivisoinnin toteuttajat olivat kaukana talonpojan arjesta. Eräskin politrukki sekoitti varsan ja vasikan. Kun häntä korjattiin, vastaus oli: "Varsa tai vasikka, sillä ei ole väliä. Maailman proletaarinen vallankumous ei siitä kärsi." (s. 155). 

Pian tämän jälkeen alkoi "kulakkien eliminointi luokkana" ja pidätettyjen kyyditykset. Kulakiksi kelpasi kuka tahansa, joka oli ollut sen verran vauras talonpoika, että oli herättänyt kateutta. Kulakki omisti kaksi sikaa, kun naapureilla oli vain yksi. Miljoonat neuvostokansalaiset pakkosiirrettiin Siperiaan tai muualle Pohjois-Venäjälle sekä myös Keski-Aasiaan tai muihin väestöpulasta kärsiviin NL:n osiin.

Neuvostoliiton ensimmäiset pakkotyöleirit olivat Solovetskin saarella Vienanmerellä. Muutamassa vuodessa pakkotyöjärjestelmä kehittyi vankileirien saaristoksi, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Gulag. Kyse oli raskaasta ruumiillisesta työnteosta, lukemattomat menettivät henkensä rakentaessaan esim. Stalinin kanavaa, joka yhdisti Vienanmeren ja Itämeren. Työvoimaa tarvittiin jatkuvana virtana lisää, koska sairaat ja menehtyneet eivät enää kuoki, kaiva eivätkä rakenna.

Talonpoikien epäluulo ja haluttomuus muuttaa kollektiivitiloille johtivat protesteihin, joiden seuraukset olivat vakavat, mutta myös ennalta arvattavissa. Oma karja mieluummin teurastettiin kuin luovutettiin kollektiiville, oma vilja käytettiin tai yritettiin piilottaa, sillä kommunistisen ideologien lupaama "uusi neuvostokansalainen" oli jäänyt syntymättä. Viimeiseen saakka ihmiset yrittivät pitää vähäisestä omaisuudestaan kiinni ja mieluummin hävittivät sen kuin antoivat valtion tilojen käyttöön.

Samaan aikaan kiihtyneet hyökkäykset uskontoa, kirkkoja ja papistoa kohtaan eivät tilannetta helpottaneet Ukrainassa. Syvästi uskonnollinen Ukrainan kansa näki bolsevismin antikristuksen edustajaksi, jolle ei haluttu eikä voitu luovuttaa viimeistä kotieläintä ja siemenviljaa. Monet maalaiset ymmärsivät elävänsä "lopun aikoja", jolloin dramaattisten tapahtumien kautta historia loppuisi. 

Salaisen poliisin raportit paljastavat tilanteen karmeuden kesästä 1930 alkaen. Viljankorjuu sujui kehnosti, sato jäi pieneksi, lisäksi alkoi olla selvää, että myös kylvökausi epäonnistuisi. Vaikka kollektivisoinnin takia viljantuotanto oli romahtanut, sitä edelleen kerättiin entisten kiintiöiden verran keskushallinnon tarpeisiin. Kiintiöt oli saatava täytettyä.

Ukrainan nälänhädän huippukohta oli keväällä 1933. Kaikkiaan nälkään kuoli Ukrainan runsaasta 30 miljoonasta reilusti yli 10 prosenttia, mikä on hirvittävä määrä ihmisiä. Maaseudulla kuoli paljon enemmän kuin kaupungeissa, mikä on yllättävä asia, mutta selittyy sillä, että maaseudulta ryöstettiin kaikki elintarvikkeet. Mitään ei jätetty, ei edes siemenviljaa seuraavaan kylvöön. Tehostaakseen viimeistenkin kätköjen löytymistä puolue muodosti työprikaateja, joilla oli suunnaton valta. Löytäjät saivat pitää osan löydöistään, mikä oli huomattava porkkana.

Nälänhätää piiloteltiin kansainväliseltä yleisöltä. Suurin osa ulkomaisista sanomalehtimiehistä uskoi Stalinin selityksiä ja totesi, että pientä puutetta voi olla, mutta nälänhätä on keksittyä. Stalin itse loi ilmapiirin, joka ruokki käsityksiä salaliitosta. Syyllisiä olivat talonpojat ja maaseudun asukkaat. Jos nälkää oli nähty, se oli ollut uhrien oma vika. 

Nälänhädän poliittinen tarkoitus oli tukahduttaa Ukrainan viimeinenkin kansallistunne ja tehdä Ukrainan asukkaista kunnon neuvostokansalaisia. Ukrainaa pidettiin kommunistien kannalta epäluotettavana. Talonpoikien lisäksi haluttiin päästä eroon älymystöstä, papeista ja kaikista vähänkin kansallismielisistä. Ukrainassa, kuten muuallakin Neuvostoliitossa, puhdistukset ulottuivat myös kommunisteihin, jopa vallankumouksen sankareihin. Sanonnan mukaan 'vallankumous syö omat lapsensa'.

Olisiko Ukrainan karvas tie ollut Suomenkin kohtalo, jos Suomi olisi vuodesta 1918 tai pian sen jälkeen ollut osa Neuvosto-Venäjää?

Osana bolsevistista Neuvosto-Venäjää Suomen kansallismielisyyttä olisi varmaan yritetty tukahduttaa kuten tapahtui Ukrainassakin. 
  
Siihen aikaan Suomi oli köyhä ja erittäin maatalousvaltainen maa, vaikka Suomi ei ollut mikään vilja-aitta. Suurin osa kansasta asui maaseudulla ja elätti itsensä maa- ja metsätaloudessa. Suomen väestöstä noin 70 prosenttia sai elantonsa maataloudesta.

Suomi ei ole ollut viljan suhteen omavarainen, vaan viljaa on jouduttu historian aikana pikemminkin tuomaan ulkomailta. Voi oli se elintarvike, jota Suomesta vietiin ulkomaille.

Jos Suomi olisi ollut neuvostovallan alla, Suomestakin olisi puristettu kaikki maataloustuotteet Neuvosto-Venäjän käyttöön. Ukrainassa ei jätetty mitään maaseudun asukkaiden omiin tarpeisiin. Ukrainan tapaan Suomessakin olisi varmaan tapahtunut kollektivisointi. Tällöin monet olisivat joutuneet siirtymään tehdastyöhön eri Neuvostoliiton osiin, osa väestöstä olisi pakkosiirretty ja osa olisi joutunut raskaaseen pakkotyöhön vankileirien saaristoon. 

Kuvia löytyy KVG eli tekemällä Google-haun esim. termeillä: holodomor Ukraine

Tarpeellinen kirja tahdonvapaudesta

Aku Visala: Vapaan tahdon filosofia. Gaudeamus, 2018

Aku Visala on kirjoittanut tahdonvapaudesta tarpeellisen kirjan suomenkielellä. Vapaan tahdon filosofiasta on tietenkin olemassa mm. englanninkielisiä johdanto- ja perusteoksia, joista itsekin olen lukenut mm. Robert Kanen kirjan A Contemporary Introduction to Free Will, 2005, mutta suomenkielistä yleisesitystä on kaivattu.

Vapaan tahdon puolustajien haaste on vaativa. Ensin pitää osoittaa, että vapaa tahto ja determinismi eivät voi olla samanaikaisesti tosia. Sen jälkeen pitää vielä pystyä osoittamaan miten vapaa tahto on mahdollinen.

Miksi vapaa tahdon filosofia on tärkeä kysymys? Ainakin siksi, että ihmisten moraalista vastuullista on vaikea perustella rikostuomioistuimissa, jos ihmiset ovat pelkkiä deterministisiä koneistoja, jotka eivät itse voi vaikuttaa omiin päätöksiinsä ja tekoihinsa.

Pakko vai mahdollisuus tehdä toisin

Perinteinen tapa määritellä vapaus hieman suppeassa mielessä tarkoittaa sitä, että tekijä tai toimija olisi tarvittaessa kyennyt tekemään myös toisin, koska kukaan ulkopuolinen ei meitä pakota eikä meillä ole myös psyykkistä pakkotilaa toistaa jotakin kaavaa. Tällöin ihminen voidaan nähdä autonomisena toimijana.
 
Tämä määritelmä ei kuitenkaan tyydytä useinkaan niitä, jotka puolustavat vapaata tahtoa laajassa mielessä. Ihmisen pitäisi olla omien tekojensa lähde, mikä sekin on filosofisesti vaikea kysymys. Sillä vaikka ihminen välillä tekisikin tekoja, jotka syvällisessä mielessä siitä lähtien määrittävät hänen luonnettaan ja identiteettiään, nämäkään eivät voi syntyä missään tyhjiössä. Kaikella on syynsä, myös luonnetta muuttavilla ja määrittävillä teoilla. Syiden ja seurausten maailmassa ihminen ei voi tehdä päätöstä millainen hän on tai haluaa olla ilman edeltäviä kausaalisia syitä. Sellaista on sekä filosofisesti että tieteellisesti vaikea perustella. Ihmisen valinnat perustuvat aikaisempaan elämänhistoriaan.

Indeterminismi ei sekään voi olla vastaus. Silloin ihminen on sattuman heiteltävänä, jos hän ilman edeltäviä vaikuttavia syitä päättää tai tahtoo asioita. Teot irtaantuvat päätöksistä, sillä jos yhtäällä ihminen on tilassa A ja tekee päätöksen tai teon B ja toisaalla, jos hän on uudestaan samassa tilassa A ja  tekeekin erilaisen päätöksen tai teon B', voimme todeta että kyseinen ihminen toimii sattumanvaraisesti, sillä tuossa hypoteettisessa ajatusleikissä on vaikea ymmärtää mikä oli oikea syy valita ensin B ja sitten B'. Korostettakoon, että kyse on ajatusharjoituksesta, sillä kahta samanlaista elämäntilannetta ei varmaan voi olla.

Jos ihminen on itse alullepanija sellaisissa kausaalisissa ketjuissa, jotka eivät riipu edeltävistä syistä, tällöin tietenkin voimme ajatella, että ihmisellä on materiasta ja sen lainalaisuuksista irrallinen sielu, joka on varsinainen toimija tai ainakin toiminnan alkuperäinen syy. Näin ovat ajatelleet monet idealismiin taipuvaiset filosofit ja teologit.

Meidän on siis löydettävä jokin suhde teon perusteiden ja itse teon välillä, mutta tuo suhde ei voi olla vahvassa mielessä deterministinen eikä indeterministinen. Muutamat filosofit ovatkin sitä mieltä, että ongelma voidaan välttää kun puhutaan järjellisistä perusteista, mutta ei syysuhteesta. Perinteinen humanistinen tapa on määrittää ihminen päämäärien ja tarkoitusten kautta. Luonnontieteellisen selittämisen rinnalla tai sijaan pitää ymmärtää ihmisiä tarkoituksellisina olioina. Toisaalta voidaan kaiketi sanoa, että tarkoitukset ja perusteet ovat mielentiloja, joita vastaavat määrätyt aivojen tilat. Nykytieteen valossa on vaikea uskoa, että ihmisen mielessä olisi mitään sellaista, mikä lopulta ei olisi palautettavissa aivojen toimintaan ja rakenteeseen.

Onko mahdollisuus tehdä toisin ylipäätään moraalisen vastuun ennakkoehto? Ajatellaanpa yksinkertaista esimerkkiä, että lähdemme ajamaan autolla paikasta A paikkaan B. Matka on sellainen, että meidän ei tarvitse muuta kuin aina kääntyä oikealle. Sattumoisin autoa on säädetty meidän tietämättämme siten, että sillä ei voisikaan kääntyä kuin oikealle. Vaikka emme olisi voineet tehdä toisin, taidamme kuitenkin olla täysin itse vastuussa ajomatkastamme ja siitä että käännyimme omasta tahdostamme aina vain oikealle. 

Halujen hierarkia

Tarkastellaanpa ongelmaa vielä halujen hierarkian kannalta. Itsensä kanssa sovussa eläviä ihmisiä saatetaan luonnehtia tasapainoisiksi. He viettävät elämäntapaa, joka tyydyttää myös heidän sisimpänsä vaatimuksia. He eivät riitele itsensä kanssa sen paremmin julkisesti kuin salassakaan. He pystyvät elämään määrittelemiensä elämänarvojen mukaan, elämän tuulet ja myrskyt eivät hevin heiluttele heitä. Vapauden filosofian kannalta voidaan todeta, että todennäköisesti tällaisilla ihmisillä sekä ensimmäisen että toisen kerta-asteen halut tai toiveet ovat yhtenevät.

Ajatellaanpa sitten että noudatat elämäntapaa, johon et ole itsekään tyytyväinen. Monet addiktiot ovat tyypillisiä esimerkkejä. Jos kukaan ei pakota meitä esim. nauttimaan huumaavia aineita, meillä on ainakin näennäisesti vaihtoehtoja, mutta vaikka ensimmäisen kertaluvun vapaus täyttyy, meidän sisäinen äänemme saattaa sanoa, että jos voisimme oikeasti valita, lopettaisimme itseämme orjuuttavan addiktion. Tarkastellessamme haluja hierarkiana päällisin puoli vapaalta toiminnalta näyttävä voikin paljastua pakoksi. Pakottajina eivät ole ulkopuoliset ihmiset tai tekijät, vaan ihmisen omat addiktiot.

Halujen hierarkia-ajattelun ongelmallisuuskin käy nopeasti ilmeiseksi. Neuvostoliiton Gulagin virkailijat saattoivat elää sovussa itsensä kanssa, koska heillä sekä ensimmäisen että toisen kerta-asteen halut olivat tasapainossa. Ihminen voi viettää sisäisesti ja ulkoisesti tasapainoista elämää, koska hänet on aivopesty, manipuloitu tai käyttäytymisen insinöörit ovat sorvanneet hänen mielensä sellaiseksi, että hänelle ei koskaan tule tarvetta reflektoida tai arvioida omia halujaan. Hänelle riittää vapaudeksi halujen tasapaino riippumatta niiden sisällöstä. Lisäksi kaikki tasapainoista elämää viettävät eivät varmaankaan ole itse tietoisesti valinneet tai määritelleet toisen asteen haluja, silloin voimme kysyä, tarvitaanko vielä seuraava aste, jossa tietoiset vapaaehtoiset valinnat ovat tapahtuneet.

Aku Visalan kirja on laaja ja kattava yleisesitys vapaan tahdon filosofiasta ja sen nykykeskustelusta. Ongelman käsiteapparaatti on raskas eri termeineen, vaikka tässä lyhyessä jutussa yritin noita käsitteitä vältellä. Lukijan onneksi kirjan tekijä on liittänyt loppuun vielä valaisevan sanaston sekä kiinnostavan luettelon lisälukemistoksi. Kun vertaan Visalan kirjaa alussa mainitsemaani Robert Kanen englanninkieliseen yleisesitykseen, ainakin yksi asia kirjojen kompositiossa on eri tavalla: Visala ei käsittele itsenäisenä lukuna filosofista ongelmaa, joka syntyy perinteisestä uskonnonfilosofisesta kysymyksestä, miten sovittaa Jumalan kaikkivoipaisuus tai edeltä näkeminen ihmisen mahdollisen vapaan tahdon tai vapauden kanssa.