Traumojen voittaminen

Bessel van der Kolk: Jäljet kehossa. Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. Suom. Teija Hartikainen. Viisas Elämä, 2017. Alkuteos: The Body keeps the Score, 2014.

Traumaa saattaa olla vaikea ilmaista kielen avulla

Traumatisoituneita ihmisiä vaivaa "sanaton kauhu". On havaittu, että aivojen vasemmanpuoleisessa etulohkossa puhekeskuksena toimivan Brocan alueen toiminta vaimenee, kun traumatisoituneet henkilöt joutuvat kokemaan tai muistelemaan trauman aiheuttamia tapahtumia uudelleen. Traumaattisesta kokemuksesta on vaikea saada johdonmukaista kertomusta, jolla olisi juoni, alku ja loppu. Useimmiten trauma aiheuttaa tahdosta riippumattomia välähdyksenomaisia muistikuvia, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen piinaavilta.

Autonominen hermosto säätelee kolmea perustavaa fysiologista tilaa. Kun tunnemme olemme uhattuja, me ensin yritämme saada apua. Koska ihminen on sosiaalinen eläin, me viestitämme lähellä oleville, voisivatko he auttaa meitä. Ihminen pyytää apua joko sanallisesti tai kehonkielellä.

Jos emme saa apua, turvaudumme nisäkkäille tyypilliseen taistele tai pakene -reaktioon. Joko käymme uhkaa vastaan tai juoksemme pakoon ja yritämme suojautua.

Jos tämä strategia ei onnistu, koska olemme umpikujassa, aseettomia tai meitä pidetään väkisin maassa, elimistö yrittää säilyttää itsensä vähentämällä energian kulutuksen mahdollisimman vähiin.

Tällöin olemme täysin alistuneita ja saatamme jähmettyä paikallemme. Syke saattaa romahtaa, voi tulla tunne, että ei pysty hengittämään, suoli saattaa lakata toimimasta ja emme kykene hallitsemaan ulosteen tuloa. Ihminen on tällaisessa tilassa täysin lamaantuneena menettänyt toimintakykynsä.

Talamus on aivojen osa, joka yhdistää havainnot yhtenäiseksi kokonaisuudeksi siitä, mitä minulle juuri nyt tapahtuu. Talamus lähettää aistimukset kahteen suuntaan: mantelitumakkeeseen ja otsalohkoon. Syvällä aivojen tiedostomattomassa sijaitsevaan mantelitumakkeeseen on oikotie, sen sijaan otsalohkoon vie hidas päätie.

Talamuksen yhdistämisprosessi voi kuitenkin epäonnistua, silloin aistimukset jäävät erillisiksi sirpaleiksi ja normaali muistojen käsittely epäonnistuu.

Mantelitumakkeen tehtävä on tunnistaa vaaratilanteet. Siksi se toimii nopeasti ja automaattisesti. Mantelitumakkeen varoitusviestit laukaisevat stressihormonien tuotannon. Kun vaara on ohitse, keho yleensä palautuu normaaliin olotilaan. Jos palautuminen estyy, keho on jatkuvasti valmistautunut puolustautumaan.

Normaalisti etuotsalohko auttaa meitä, että emme menetä hermojamme, jos todellista vaaraa ei ole. Kun otsalohko on vaurioitunut, taannumme eläinten tasolle, jolloin pienikin vaaran tunne saa meidät taistele tai pakene -tilaan. Jos turvallisuudentunne puuttuu, on vaikea erottaa vaarallista tilannetta turvallisesta tilanteesta.

Trauman kokeneilla mantelitumakkeen ja mediaalisen etuotsalohkon välinen tasapaino on järkkynyt, joten heidän on vaikea ellei mahdoton hallita tunteitaan ja olla toimimatta impulssien mukaan. 


Kaksi erillistä minätietoisuutta

Aivotutkimuksen ja neurotieteen kannalta ihmisellä on kaksi toisistaan poikkeavaa minätietoisuutta. Ensimmäinen kertoo tarinaa itsestä ajan kuluessa, toinen havainnoi itseään nykyhetkessä. Ensimmäinen on elämäkerrallinen minä, joka kielen avulla kokoaa kokemukset yhteen johdonmukaiseksi tarinaksi. Tarinalle on ominaista sen uusiutuminen, me kerromme itsellemme jatkuvasti elämäkerrallista tarinaamme ja kertomukset muokkautuvat kerta toisensa jälkeen, koska aina tulee uusia näkökulmia ja tarinan säikeitä.

Toinen on järjestelmä, joka elää pääosin yksittäisissä hetkissä. Tämä järjestelmä perustuu ensisijaisesti kehollisiin tuntemuksiin, mutta olonsa turvatuksi tunteva ihminen voi pystyä kuvaamaan näitä tuntemuksia kielellisesti.

Nämä kaksi minätietoisuutta sijaitsevat eri osissa aivoja toisistaan erillään.

Van der Kolk kertoo Vietnamin veteraaneista, joilla nämä kaksi järjestelmää toimivat rinnakkain. Samaan aikaan kun veteraanit kertoivat karmeita juttuja sodasta, kuolemasta ja tuhosta heidän kehonsa näytti huokuvan ylpeyttä ja yhteenkuuluvaisuutta muiden sotilaiden kanssa.

Samankaltainen ilmiö tapahtui van der Kolkin potilaiden parissa, jotka kertoivat onnellisesta lapsuudestaan ja elämästään sinänsä johdonmukaisena kertomuksena, mutta samaan aikaan heidän kehon kielensä kertoi murheesta. He olivat lysähtäneitä, ääni oli kireä ja ahdistus suorastaan paistoi heistä. 

Traumatisoituneiden ihmisten ensimmäinen järjestelmä usein laatii itseä ja muita ihmisiä varten julkaisukelpoisen kertomuksen. Kun kertomusta toistetaan riittävän monta kertaa, se alkaa tuntua totuudelta. Toinen järjestelmä ilmentää sitä, mitä syvällä sisimmässä ja kehossa oikeasti tuntuu. Parantuakseen ihmisen olisi löydettävä jälkimmäinen järjestelmä itsestään ja sen kanssa olisi päästävä sopuun.

Traumoja voi käsitellä

Kirja sisältää van der Kolkin potilaiden parantumiskertomuksia. Terapiat ovat kehollisia, koska pelkkä ajattelu ja ymmärtäminen eivät kirjoittajan mielestä voi eheyttää traumoista. Yhtenä terapiana Kolk esittelee silmänliiketerapian. Terapia tuntuu yksinkertaiselta, potilas seuraa katseellaan kun terapeutti liikuttaa hitaasti etusormeaan noin 30 cm:n päässä. Samalla potilas palauttaa mieleen traumaan liittyviä muistikuvia. Silmänliiketerapia saa aikaan, että ihminen pääsee nopeasti käsiksi muistoihin ja kykenee liittämään löyhästi liittyvät traumaattiset mielikuvat muuhun elämäkerralliseen aineistoon. Kuulostaa melko yksinkertaiselta, mutta kirjan kirjoittajan mukaan terapialla on saatu hyviä tuloksia.


 

Aivot - monimutkainen verkosto

David Eagleman: Aivot. Ihmisen tarina. Atena, 2018. Suom. Mari Janatuinen.

Tämä kirja menee osittain päällekkäin Eaglemanin 'Incognito, aivojen salattu elämä' -kirjan kanssa.
 
Kirjailija määrittelee tietoisuuden suppeassa merkityksessä yhden esimerkin kautta.  Kun olemme hereillä, meillä on pääsääntöisesti tietoisuus ja kun olemme syvässä unessa, meillä ei ole tietoisuutta. Hereillä ollessamme miljardit neuronit ovat kuin suuressa salissa kokoontuneen joukon tuhannet yksittäiset keskustelut. Nukkuessamme aivot ovat yhtä aktiiviset kuin hereilläkin, mutta ne siirtyvät eri tilaan, jota voisi verrata suuren stadionin yleisöön tekemässä keskeytymätöntä aaltoliikettä yhä uudelleen ja uudelleen.

Muisti

Muisti on tunnetusti erehtyväinen, mutta yllätymme kun käsitämme kuinka väärässä muisti voi olla. Muistin vihollinen ei olekaan aika, vaan jatkuvasti tapahtuva muistikuvien lisäys. Jos yritämme palauttaa mieleen jonkin aikoja sitten tapahtuneen yksittäisen tapahtuman, jokin muistimme yksittäinen tekijä voi avata kokonaisen assosiaatioverkon. Kuitenkaan muistikuvamme eivät ole niin runsassisältöisiä kuin voisimme toivoa. Syy on se, että vaikka meillä on valtava määrä neuroneita, niitä on kuitenkin vain rajallinen määrä ja niiden kaikkien on tehtävä monenlaista yhtä aikaa.

Jos olemme sitä mitä muistikuvamme meille kertovat, identiteettimme on jatkuvasti muuttuva tarina, sillä muistikuvamme täydentyvät jatkuvasti ja muuttuvat. Kaikki yksityiskohdat, mitä väitämme muistavamme, eivät lainkaan pidä paikkaansa.

Todellisuus onkin eräänlainen illuusio, aivojen meille laatima näytös. Aivoilla ei sinänsä ole yhteyttä kehon ulkopuolelle, vaan aistit välittävät informaation aivoille. Meillä ei siis ole välitöntä kokemusta, vaan pelkkää sähkökemiaa aivojen pimeässä teatterissa. Vaikka arki meille toista sanoo, aivot tekevät valtavan työn, jotta esim. näkeminen vaikuttaisi niinkin vaivattomalta. Käytännössä luotamme suurelta osin sisäiseen malliimme, vaikka luulemme, että havainnoimme ulkomaailmaa tarkasti.

Logiikka ja emootiot 

Aivot ovat monimutkainen elin, jossa eri verkostot kiistelevät kuka käyttää valtaa. Tarkastellaan ajatusharjoituksena seuraavaa eettistä ongelmaa: Raitiovaunu vyöryy hallitsemattomasti kiskoja pitkin. Kauempana on neljä ihmistä kiskoilla ja sivustaseuraaja huomaa, että he ovat kuoleman vaarassa. Sivustaseuraaja voi kuitenkin vetää vivusta ja kääntää vaunun eri raiteelle, jossa kiskoilla on vain yksi ihminen. Ehkä suurinkin osa ihmisistä sivustaseuraajan asemassa varmaan saattaisi vetää vivusta, koska silloin pelastuisi neljä ihmistä ja vain yksi mahdollisesti menehtyisi.

Jatketaan ajatusharjoitusta hieman eri variaatiossa: Raitiovaunu syöksyy kiskoja pitkin ja neljä ihmistä on kiskoilla hengenvaarassa. Sivustaseuraaja seisookin tällä kertaa korokkeella ja hänen edessään on todella kookas henkilö, jonka keho varmaan pysäyttäisi raitiovaunun. Sivustaseuraajina meidän kuitenkin pitäisi tönäistä tämä kookas henkilö alas korokkeelta kiskoille juuri ennen vaunun tulemista kohdalle jotta vaunu pysähtyisi. Pystyykö sivustaseuraaja siihen, että uhraa yhden ihmisen hengen säästääkseen neljä muuta? Useimmat eivät pystyisi. Eikö kuitenkin kyse ole samasta ongelmasta, säästetään neljän ihmisen elämä sillä kun uhrataan yksi? Miksi ensimmäisessä esimerkissä useimmat vääntäisivät vivusta kuin jälkimmäisessä vain harvat työntäisivät ihmisen alas kiskoille?

Aivotutkimuksen kannalta vastaus on todella kiintoisa. Ensimmäisessä tapauksessa aktivoituvat aivojen ne osat, joita käytetään pääsääntöisesti loogiseen ratkaisuun. Tapaus näyttää olevan aivojen kannalta lähes tulkoon puhtaasti matemaattinen ongelma ja ratkaisu on sen mukainen. Jälkimmäisessä tapauksessa aktivoituvat aivojen niitäkin osia, jotka ovat tekemisissä emootioiden kanssa ja tiedostava minä sanoo, että ihmisen tappaminen on väärin, vaikka sen avulla voisikin pelastua neljä muuta ihmistä.

Tämä herättää luonnollisesti paljon kysymyksiä, mm. sen miksi joillakin ihmisillä aktivoituu loogisuutta käsittelevät aivojen osat ja miksi toisilla taas emootioita käsittelevät osat. Entäpä jos haluaisi itselleen tärkeissä päätöksissä painottaa loogisuutta tunteiden kustannuksella, olisiko mahdollista saada sopivia loogisten aivoalueiden ärsykkeitä, jotta päätökset olisivat analyyttisiä eivätkä tunteiden pohjalta tehtyjä? Mitäpä jos ennen päätöstä uravalinnan tekemisestä ihminen saisi halutessaan sopivia ärsykkeitä aivoihin, jolloin hän tekisi päätöksiä loogisesti eikä niinkään tunteenomaisesti?

Joka tapauksessa päätöksenteon säätämistä tapahtuu, vaikka emme sitä huomaa. Amerikkalaisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että ehdonalaistuomarit jakavat epäoikeudenmukaisesti tuomioita. Huonoimmat mahdollisuudet ovat niillä ehdonalaisuuteen pyrkivillä rikollisilla, jotka joutuvat tuomittaviksi aamu- tai iltapäivän viimeisinä, jolloin nälän tunne alkaa vaivata tuomareita. Parhaat mahdollisuudet ovat niillä rikollisilla, joiden anomukset käsitellään heti aamulla tai heti lounaan jälkeen, jolloin tuomarit ovat saaneet energialisäyksensä. Päättäjien vatsa ja vire ratkaisevat tuomiot.

Tutkimuksissa on havaittu myös poliittisten näkemysten ja emotionaalisten reaktioiden yhteys. Vapaaehtoisten koehenkilöiden aivoihin oli kytketty skanneri aktivaation mittaamista varten. Koehenkilöille näytettiin kuvia asioista, jotka yleensä herättävät inhoreaktion, kuten esim. kuvia hyönteisten pilaamasta ruoasta. Heti tämän jälkeen tehtiin toinen koe, jossa selvitettiin poliittisia asenteita. Tutkijat havaitsivat, että mitä enemmän ensimmäisen kokeen kuvat vapaaehtoisia inhottivat, sitä konservatiivisempia henkilöt asenteiltaan todennäköisesti olivat. Ovatko poliittiset valinnat tai valinnat ylipäätään sittenkään kovin tietoisia, vaan tapahtuvatko ne jossain aivoissa minne tiedostava minä ei yllä?

Kaikilla meillä ihmisellä on intuitiivinen käsitys omasta vapaasta tahdosta, mutta tutkijat ovat tehneet näppärän kokeen, jossa tunne vapaasta tahdosta osoitetaan illuusioksi. Koehenkilöiden piti ensin päättää, kumpaa kättä nostaisivat ja sen jälkeen nostaa kyseistä kättä. Seuraavassa vaiheessa, sen jälkeen kun tutkittavat olivat päättäneet kumpaa kättä nostavat, vasenta vai oikeaa, tutkijat stimuloivat koehenkilöiden liikeaivokuorta. Monet koehenkilöt totesivat silloin haluavansa nostaa juuri sen käden, jota manipuloitiin. Ensin he olivat kenties valinneet oikean käden, mutta aivostimuloinnin jälkeen vaihtoivatkin käden vasempaan, juuri niin kuin tutkijat olivat ajatelleet. Kiintoisaa oli, että kysyttäessä koehenkilöt totesivat itse halunneensa nostaa juuri sen käden kuin nostivat, vaikka tutkijat olivat saaneet valinnan aikaan ärsyttämällä aivoja. Tietoinen mieli ei kovin helposti anna periksi ajatuksesta, jonka mukaan me teemme päätökset itse.

On ollut suuri edistysaskel, kun on pystytty auttamaan implanteilla kuuroja ja sokeita, mutta kirjan kirjoittajan mukaan tulevaisuudessa emme tarvitse tekoelimiä, koska pystymme aistimaan dataa suoraan yhdistettynä kehoomme niin että se on osa välitöntä kokemustamme. Päivän sää, pörssikurssit tai muut päivitykset voidaan koodata sellaiseen muotoon, jota aivomme oppivat käsittelemään ja ymmärtämään ilman, että meidän tarvitse tuijottaa näyttöruutua tai kuunnella puhetta.

Tarvitaanko ylipäätään kehoa elämän jatkamisen kannalta, ovatko aivojen toiminnot muuta kuin sähkökemiaa, joka voisi toimia toisellakin alustalla kehon ja aivojen lisäksi, vaikkapa tietokoneessa? Tällöin mieli ymmärretään ikään kuin tietokoneohjelmaksi, joka voi toimia erilaisissa laitteissa. Kirjan kirjoittaja kuitenkin toteaa itsekin, että on kaksi eri asiaa, jos ohjelma pystyy tuottamaan tekstin "tämä pallo on pyöreä ja punainen" ja kokea ja ymmärtää mitä on punaisuus ja pallon pyöreys.

Tietoisuus  

Kirjoittaja ymmärtää tietoisuuden synnyn siten, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Eagleman kirjoittaa, vaikka aivojen tai kehon osilla sinällään ei ole tietoisuutta, niiden muodostamalla kokonaisuudella sellainen on. Tietoisuus ei siis ole mikään henki, vaan aivojen ominaisuus. Kirjoittaja on ns. emergentti materialisti.

Eagleman kysyy itse, voiko mieli syntyä mistä tahansa, missä on keskenään vuorovaikutuksessa olevia osia. Voiko esimerkiksi kaupungilla olla tietoisuus? (Eagleman, s. 208.). Voisiko millä tahansa verkostolla olla tietoisuus, jos sillä on tarvittavien osien lisäksi riittävä määrä vuorovaikutusta? Eagleman tuo esille kiinnostavan tutkimuksen, jossa tutkijat ovat ehdottaneet tietoisuudelle kvantitatiivista määritelmää. Sen lisäksi, että osat ovat vuorovaikutuksessa, tarvitaan juuri oikeanlainen osasten organisoituminen kokonaisuudeksi.

Tietoisuuden synty edellyttää täydellistä tasapainoa, tarvitaan sekä monimutkaisuutta erilaisten tilojen esittämiseen sekä tarpeellinen määrä kytkentöjä eri osien välillä. Tasapaino voidaan kvantifioida ja vain täsmälleen oikealle vaihteluvälille asettuvat järjestelmät kokevat tietoisuutta. Tämän määritelmän avulla voitaisiin arvioida, onko elottomilla järjestelmillä, kuten vaikkapa kaupungilla tietoisuus. Tietoisuus siis kirjan kirjoittajan mukaan voi muodostua mille tahansa organisaatiolle, jonka tietovirrat on organisoitu oikein. Uskokoon ken tahtoo, mutta itse pidän tuolla tavalla määriteltyä tietoisuutta vain ihmisen tietoisen mielen irvikuvana. Tässä onkin hyvä palauttaa mieleen, että Eagleman määritteli kirjassa suppeasti tietoisuuden valveilla olon ja nukkumisen erona. Ihmisen tietoisuus kuitenkin käsittää subjektiiviset tunteet ja mm. itsetajunnan, käsityksen siitä mitä on olla ihminen ja ymmärtää rajallinen olemassaolonsa. On aika vaikea ymmärtää, miten millä tahansa organisaatiolla voisi olla tällaisia subjektiivisia kokemuksia ja elämyksiä itsetietoisuudesta puhumattakaan.

David Eagleman on epäilemättä huippututkija ja hän kirjoittaa kiinnostavasti. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjasta puuttuu hakemisto, mikä on puute. Sen sijaan lopussa on hyödyllinen, joskin melko suppea sanasto

Holodomor - Ukrainan järkyttävä nälänhätä 1930-luvulla

Ukrainan kohtalo olisi kohdannut Suomeakin

Anne Applebaum: Punainen nälkä. Stalinin sota Ukrainassa. Suom. Antero Helasvuo. Siltala, 2018.

Ukrainan 1930-luvun alun holodomor eli nälänhätä vaati miljoonia kuolonuhreja. Nälänhädän syyt olivat mitä suurimmassa määrin poliittiset. Stalin halusi tehdä vähäisestäkin jäljelle jääneestä ukrainalaisesta nationalismista lopun ja luoda uuden neuvostoihmisen myös Ukrainaan.

Ukraina on alue, jolla ei ole helposti puolustettavia luonnollisia rajoja. Sen sijaan Euroopan vilja-aittana tunnetussa mustan mullan maassa olosuhteet ovat ihanteelliset maatalouden harjoittamiseen.  Ukrainassa on lauhkean ilmastonsa vuoksi kaksi satokautta.

Vallankumouksen vuodet olivat veristä aikaa myös Ukrainassa. Kun bolsevikit vakiinnuttivat valtansa Ukrainassa, Lenin näki Ukrainan pelkkänä viljavarastona, josta täytyi mahdollisimman paljon ryöstää elintarvikkeita venäläisten käyttöön.

Ukrainan talonpoikaiskapina muutti Neuvosto-Venäjän bolsevikkien suhtautumista Ukrainaan. Jos siihen asti Ukraina oli nähty Venäjän lounaisena osana, talonpoikaiskapinan jälkeen ymmärrettiin, että Ukraina voi olla neuvostovallan uhka. Ukrainasta oli parasta kitkeä kansallismielisyys.

Bolsevikkien vallan myötä viljankeruun pakko-otot saivat vauhtia. Sen seurauksena talonpoikien into kylvää ja varastoida viljaa lopahti. Kun ei tullut satoa ja varastot oli ryövätty, seurauksena oli ankara nälänhätä vuonna 1921. Samaan aikaan Neuvosto-Venäjä myi viljaa ulkomaille saadakseen teollistamisessa tarvittavia koneita sekä aseita.

Neuvostovalta ei onnistunut poistamaan köyhyyttä eikä poistamaan ruokapulaa, vaikka suoranainen nälänhätä hellittikin. Talvella 1928 Stalin teki matkan Siperiaan selvittämään mistä elintarvikkeiden pula johtui. Stalinin mielestä oli liian paljon pientilallisia. Ideologia ei tietenkään mahdollistanut yksityisten suurten tilojen paluuta, joten ainoa ratkaisu oli suuret kollektiivitilat.

Vuonna 1928 neuvostojohto aloitti ensimmäisen viisivuotissuunnitelman toteutuksen, Neuvostoliitto oli teollistettava vaikka väkisin ja tehtaat tarvitsivat koneita ja työvoimaa. Koneita sai vain länsimaisella valuutalla. Työvoimaa löytyi maaseudulta, kolhoosit eivät tarvinneet kaikkia entisiä maatyöläisiä ja suurin osa talonpojista ei edes halunnut työskennellä kolhooseilla, koska olivat jo menettäneet maatilkkunsa, karjansa ja työvälineensä.

Neuvostoliitossa 1930-luvun molemmin puolin noin kymmenisen miljoonaa talonpoikaa lähti tehtaisiin työhön.

Kollektivisointi alkoi NKP:n päätöksellä marraskuussa 1929. Neuvostoliiton keskushallinnon lähettämät kollektivisoinnin toteuttajat olivat kaukana talonpojan arjesta. Eräskin politrukki sekoitti varsan ja vasikan. Kun häntä korjattiin, vastaus oli: "Varsa tai vasikka, sillä ei ole väliä. Maailman proletaarinen vallankumous ei siitä kärsi." (s. 155). 

Pian tämän jälkeen alkoi "kulakkien eliminointi luokkana" ja pidätettyjen kyyditykset. Kulakiksi kelpasi kuka tahansa, joka oli ollut sen verran vauras talonpoika, että oli herättänyt kateutta. Kulakki omisti kaksi sikaa, kun naapureilla oli vain yksi. Miljoonat neuvostokansalaiset pakkosiirrettiin Siperiaan tai muualle Pohjois-Venäjälle sekä myös Keski-Aasiaan tai muihin väestöpulasta kärsiviin NL:n osiin.

Neuvostoliiton ensimmäiset pakkotyöleirit olivat Solovetskin saarella Vienanmerellä. Muutamassa vuodessa pakkotyöjärjestelmä kehittyi vankileirien saaristoksi, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Gulag. Kyse oli raskaasta ruumiillisesta työnteosta, lukemattomat menettivät henkensä rakentaessaan esim. Stalinin kanavaa, joka yhdisti Vienanmeren ja Itämeren. Työvoimaa tarvittiin jatkuvana virtana lisää, koska sairaat ja menehtyneet eivät enää kuoki, kaiva eivätkä rakenna.

Talonpoikien epäluulo ja haluttomuus muuttaa kollektiivitiloille johtivat protesteihin, joiden seuraukset olivat vakavat, mutta myös ennalta arvattavissa. Oma karja mieluummin teurastettiin kuin luovutettiin kollektiiville, oma vilja käytettiin tai yritettiin piilottaa, sillä kommunistisen ideologien lupaama "uusi neuvostokansalainen" oli jäänyt syntymättä. Viimeiseen saakka ihmiset yrittivät pitää vähäisestä omaisuudestaan kiinni ja mieluummin hävittivät sen kuin antoivat valtion tilojen käyttöön.

Samaan aikaan kiihtyneet hyökkäykset uskontoa, kirkkoja ja papistoa kohtaan eivät tilannetta helpottaneet Ukrainassa. Syvästi uskonnollinen Ukrainan kansa näki bolsevismin antikristuksen edustajaksi, jolle ei haluttu eikä voitu luovuttaa viimeistä kotieläintä ja siemenviljaa. Monet maalaiset ymmärsivät elävänsä "lopun aikoja", jolloin dramaattisten tapahtumien kautta historia loppuisi. 

Salaisen poliisin raportit paljastavat tilanteen karmeuden kesästä 1930 alkaen. Viljankorjuu sujui kehnosti, sato jäi pieneksi, lisäksi alkoi olla selvää, että myös kylvökausi epäonnistuisi. Vaikka kollektivisoinnin takia viljantuotanto oli romahtanut, sitä edelleen kerättiin entisten kiintiöiden verran keskushallinnon tarpeisiin. Kiintiöt oli saatava täytettyä.

Ukrainan nälänhädän huippukohta oli keväällä 1933. Kaikkiaan nälkään kuoli Ukrainan runsaasta 30 miljoonasta reilusti yli 10 prosenttia, mikä on hirvittävä määrä ihmisiä. Maaseudulla kuoli paljon enemmän kuin kaupungeissa, mikä on yllättävä asia, mutta selittyy sillä, että maaseudulta ryöstettiin kaikki elintarvikkeet. Mitään ei jätetty, ei edes siemenviljaa seuraavaan kylvöön. Tehostaakseen viimeistenkin kätköjen löytymistä puolue muodosti työprikaateja, joilla oli suunnaton valta. Löytäjät saivat pitää osan löydöistään, mikä oli huomattava porkkana.

Nälänhätää piiloteltiin kansainväliseltä yleisöltä. Suurin osa ulkomaisista sanomalehtimiehistä uskoi Stalinin selityksiä ja totesi, että pientä puutetta voi olla, mutta nälänhätä on keksittyä. Stalin itse loi ilmapiirin, joka ruokki käsityksiä salaliitosta. Syyllisiä olivat talonpojat ja maaseudun asukkaat. Jos nälkää oli nähty, se oli ollut uhrien oma vika. 

Nälänhädän poliittinen tarkoitus oli tukahduttaa Ukrainan viimeinenkin kansallistunne ja tehdä Ukrainan asukkaista kunnon neuvostokansalaisia. Ukrainaa pidettiin kommunistien kannalta epäluotettavana. Talonpoikien lisäksi haluttiin päästä eroon älymystöstä, papeista ja kaikista vähänkin kansallismielisistä. Ukrainassa, kuten muuallakin Neuvostoliitossa, puhdistukset ulottuivat myös kommunisteihin, jopa vallankumouksen sankareihin. Sanonnan mukaan 'vallankumous syö omat lapsensa'.

Olisiko Ukrainan karvas tie ollut Suomenkin kohtalo, jos Suomi olisi vuodesta 1918 tai pian sen jälkeen ollut osa Neuvosto-Venäjää?

Osana bolsevistista Neuvosto-Venäjää Suomen kansallismielisyyttä olisi varmaan yritetty tukahduttaa kuten tapahtui Ukrainassakin. 
  
Siihen aikaan Suomi oli köyhä ja erittäin maatalousvaltainen maa, vaikka Suomi ei ollut mikään vilja-aitta. Suurin osa kansasta asui maaseudulla ja elätti itsensä maa- ja metsätaloudessa. Suomen väestöstä noin 70 prosenttia sai elantonsa maataloudesta.

Suomi ei ole ollut viljan suhteen omavarainen, vaan viljaa on jouduttu historian aikana pikemminkin tuomaan ulkomailta. Voi oli se elintarvike, jota Suomesta vietiin ulkomaille.

Jos Suomi olisi ollut neuvostovallan alla, Suomestakin olisi puristettu kaikki maataloustuotteet Neuvosto-Venäjän käyttöön. Ukrainassa ei jätetty mitään maaseudun asukkaiden omiin tarpeisiin. Ukrainan tapaan Suomessakin olisi varmaan tapahtunut kollektivisointi. Tällöin monet olisivat joutuneet siirtymään tehdastyöhön eri Neuvostoliiton osiin, osa väestöstä olisi pakkosiirretty ja osa olisi joutunut raskaaseen pakkotyöhön vankileirien saaristoon. 

Kuvia löytyy KVG eli tekemällä Google-haun esim. termeillä: holodomor Ukraine

Tarpeellinen kirja tahdonvapaudesta

Aku Visala: Vapaan tahdon filosofia. Gaudeamus, 2018

Aku Visala on kirjoittanut tahdonvapaudesta tarpeellisen kirjan suomenkielellä. Vapaan tahdon filosofiasta on tietenkin olemassa mm. englanninkielisiä johdanto- ja perusteoksia, joista itsekin olen lukenut mm. Robert Kanen kirjan A Contemporary Introduction to Free Will, 2005, mutta suomenkielistä yleisesitystä on kaivattu.

Vapaan tahdon puolustajien haaste on vaativa. Ensin pitää osoittaa, että vapaa tahto ja determinismi eivät voi olla samanaikaisesti tosia. Sen jälkeen pitää vielä pystyä osoittamaan miten vapaa tahto on mahdollinen.

Miksi vapaa tahdon filosofia on tärkeä kysymys? Ainakin siksi, että ihmisten moraalista vastuullista on vaikea perustella rikostuomioistuimissa, jos ihmiset ovat pelkkiä deterministisiä koneistoja, jotka eivät itse voi vaikuttaa omiin päätöksiinsä ja tekoihinsa.

Pakko vai mahdollisuus tehdä toisin

Perinteinen tapa määritellä vapaus hieman suppeassa mielessä tarkoittaa sitä, että tekijä tai toimija olisi tarvittaessa kyennyt tekemään myös toisin, koska kukaan ulkopuolinen ei meitä pakota eikä meillä ole myös psyykkistä pakkotilaa toistaa jotakin kaavaa. Tällöin ihminen voidaan nähdä autonomisena toimijana.
 
Tämä määritelmä ei kuitenkaan tyydytä useinkaan niitä, jotka puolustavat vapaata tahtoa laajassa mielessä. Ihmisen pitäisi olla omien tekojensa lähde, mikä sekin on filosofisesti vaikea kysymys. Sillä vaikka ihminen välillä tekisikin tekoja, jotka syvällisessä mielessä siitä lähtien määrittävät hänen luonnettaan ja identiteettiään, nämäkään eivät voi syntyä missään tyhjiössä. Kaikella on syynsä, myös luonnetta muuttavilla ja määrittävillä teoilla. Syiden ja seurausten maailmassa ihminen ei voi tehdä päätöstä millainen hän on tai haluaa olla ilman edeltäviä kausaalisia syitä. Sellaista on sekä filosofisesti että tieteellisesti vaikea perustella. Ihmisen valinnat perustuvat aikaisempaan elämänhistoriaan.

Indeterminismi ei sekään voi olla vastaus. Silloin ihminen on sattuman heiteltävänä, jos hän ilman edeltäviä vaikuttavia syitä päättää tai tahtoo asioita. Teot irtaantuvat päätöksistä, sillä jos yhtäällä ihminen on tilassa A ja tekee päätöksen tai teon B ja toisaalla, jos hän on uudestaan samassa tilassa A ja  tekeekin erilaisen päätöksen tai teon B', voimme todeta että kyseinen ihminen toimii sattumanvaraisesti, sillä tuossa hypoteettisessa ajatusleikissä on vaikea ymmärtää mikä oli oikea syy valita ensin B ja sitten B'. Korostettakoon, että kyse on ajatusharjoituksesta, sillä kahta samanlaista elämäntilannetta ei varmaan voi olla.

Jos ihminen on itse alullepanija sellaisissa kausaalisissa ketjuissa, jotka eivät riipu edeltävistä syistä, tällöin tietenkin voimme ajatella, että ihmisellä on materiasta ja sen lainalaisuuksista irrallinen sielu, joka on varsinainen toimija tai ainakin toiminnan alkuperäinen syy. Näin ovat ajatelleet monet idealismiin taipuvaiset filosofit ja teologit.

Meidän on siis löydettävä jokin suhde teon perusteiden ja itse teon välillä, mutta tuo suhde ei voi olla vahvassa mielessä deterministinen eikä indeterministinen. Muutamat filosofit ovatkin sitä mieltä, että ongelma voidaan välttää kun puhutaan järjellisistä perusteista, mutta ei syysuhteesta. Perinteinen humanistinen tapa on määrittää ihminen päämäärien ja tarkoitusten kautta. Luonnontieteellisen selittämisen rinnalla tai sijaan pitää ymmärtää ihmisiä tarkoituksellisina olioina. Toisaalta voidaan kaiketi sanoa, että tarkoitukset ja perusteet ovat mielentiloja, joita vastaavat määrätyt aivojen tilat. Nykytieteen valossa on vaikea uskoa, että ihmisen mielessä olisi mitään sellaista, mikä lopulta ei olisi palautettavissa aivojen toimintaan ja rakenteeseen.

Onko mahdollisuus tehdä toisin ylipäätään moraalisen vastuun ennakkoehto? Ajatellaanpa yksinkertaista esimerkkiä, että lähdemme ajamaan autolla paikasta A paikkaan B. Matka on sellainen, että meidän ei tarvitse muuta kuin aina kääntyä oikealle. Sattumoisin autoa on säädetty meidän tietämättämme siten, että sillä ei voisikaan kääntyä kuin oikealle. Vaikka emme olisi voineet tehdä toisin, taidamme kuitenkin olla täysin itse vastuussa ajomatkastamme ja siitä että käännyimme omasta tahdostamme aina vain oikealle. 

Halujen hierarkia

Tarkastellaanpa ongelmaa vielä halujen hierarkian kannalta. Itsensä kanssa sovussa eläviä ihmisiä saatetaan luonnehtia tasapainoisiksi. He viettävät elämäntapaa, joka tyydyttää myös heidän sisimpänsä vaatimuksia. He eivät riitele itsensä kanssa sen paremmin julkisesti kuin salassakaan. He pystyvät elämään määrittelemiensä elämänarvojen mukaan, elämän tuulet ja myrskyt eivät hevin heiluttele heitä. Vapauden filosofian kannalta voidaan todeta, että todennäköisesti tällaisilla ihmisillä sekä ensimmäisen että toisen kerta-asteen halut tai toiveet ovat yhtenevät.

Ajatellaanpa sitten että noudatat elämäntapaa, johon et ole itsekään tyytyväinen. Monet addiktiot ovat tyypillisiä esimerkkejä. Jos kukaan ei pakota meitä esim. nauttimaan huumaavia aineita, meillä on ainakin näennäisesti vaihtoehtoja, mutta vaikka ensimmäisen kertaluvun vapaus täyttyy, meidän sisäinen äänemme saattaa sanoa, että jos voisimme oikeasti valita, lopettaisimme itseämme orjuuttavan addiktion. Tarkastellessamme haluja hierarkiana päällisin puoli vapaalta toiminnalta näyttävä voikin paljastua pakoksi. Pakottajina eivät ole ulkopuoliset ihmiset tai tekijät, vaan ihmisen omat addiktiot.

Halujen hierarkia-ajattelun ongelmallisuuskin käy nopeasti ilmeiseksi. Neuvostoliiton Gulagin virkailijat saattoivat elää sovussa itsensä kanssa, koska heillä sekä ensimmäisen että toisen kerta-asteen halut olivat tasapainossa. Ihminen voi viettää sisäisesti ja ulkoisesti tasapainoista elämää, koska hänet on aivopesty, manipuloitu tai käyttäytymisen insinöörit ovat sorvanneet hänen mielensä sellaiseksi, että hänelle ei koskaan tule tarvetta reflektoida tai arvioida omia halujaan. Hänelle riittää vapaudeksi halujen tasapaino riippumatta niiden sisällöstä. Lisäksi kaikki tasapainoista elämää viettävät eivät varmaankaan ole itse tietoisesti valinneet tai määritelleet toisen asteen haluja, silloin voimme kysyä, tarvitaanko vielä seuraava aste, jossa tietoiset vapaaehtoiset valinnat ovat tapahtuneet.

Aku Visalan kirja on laaja ja kattava yleisesitys vapaan tahdon filosofiasta ja sen nykykeskustelusta. Ongelman käsiteapparaatti on raskas eri termeineen, vaikka tässä lyhyessä jutussa yritin noita käsitteitä vältellä. Lukijan onneksi kirjan tekijä on liittänyt loppuun vielä valaisevan sanaston sekä kiinnostavan luettelon lisälukemistoksi. Kun vertaan Visalan kirjaa alussa mainitsemaani Robert Kanen englanninkieliseen yleisesitykseen, ainakin yksi asia kirjojen kompositiossa on eri tavalla: Visala ei käsittele itsenäisenä lukuna filosofista ongelmaa, joka syntyy perinteisestä uskonnonfilosofisesta kysymyksestä, miten sovittaa Jumalan kaikkivoipaisuus tai edeltä näkeminen ihmisen mahdollisen vapaan tahdon tai vapauden kanssa.

Ennustaminen vai päättely?

Philip E. Tetlock ja Dan Gardner: Superennustajat. Ennustamisen taito ja tiede. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2016.

 

Ihminen ei ole luontainen todennäköisyyksien arvioija eikä synnynnäinen tilastotiedon osaaja. 

Ihmisen mieltä vaivaavat useat vinoutumat. Voi käydä niin, että emme pääse ensimmäisestä ajatuksesta tai päätelmästä eroon vaan yritämme etsiä sille vahvistavia todisteita (ns. vahvistumisvinoutuma) sen sijaan, että yrittäisimme etsiä kumoavia todisteita.

Vahvistavien todisteiden sijaan olisi järkevämpää maineikkaan filosofi Karl Popperin tapaan yrittää etsiä todisteita, jotka kumoaisivat meidän ensimmäisenä mieleen tulleen ajatuksen tai hypoteesin.

Kirjoittajien mielestä todellinen tiede myöntää epävarmuuden, harrastelijat vaativat ja uskovat varmuuteen. Kirjassa siteerataan Daniel Kahnemanin lausuntoa, jonka mukaan suuren itseluottamuksen ilmaukset kertovat lähinnä siitä, että ihminen on rakentanut mielessään johdonmukaisen tarinan, mikä ei takaa tarinan olevan tosi. 

Aina ei suinkaan ole syytä hylätä ensimmäistä ajatusta, joka intuitiivisesti tulee mieleen. Ammattilaiset ja asiantuntijat saattavat nopeasti oivaltaa, mikä on vialla ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Kokenut palomies voi tajuta, että talo sortuu hetken kuluttua. Tällaisessa intuitiossa ei ole mitään salamyhkäistä, vaan kyse on hahmon tunnistuksesta. Palomiehellä saattaa olla riittävästi muistiin koodattuja hahmoja, joita hän kykenee käyttämään.

Älykkyys sinänsä ei hyödytä, jos se ei muuta tapaa ajatella ja käyttäytyä. Hahmontunnistus on turhaa, jos ei osaa käyttää sitä muualla kuin abstraktien kuvioiden parissa. 

Aikoinaan tunnettu politiikan filosofi Sir Isaih Berlin kirjoitti pienehkön kirjasen Siili ja kettu (Otava 2004, suomentanut Hanna Tarkka).  Berlinin mukaan siili tietää yhden ison asian, joka jäsentää hänen koko maailmankatsomustaan. Kettu tietää monia pieniä asioita, mutta ei ole sitoutunut yhteenkään suureen ideaan samalla tavalla kuin siili. 

Siili voi olla sosialisti, kommunisti, fasisti, fundamentalisti tai melkein mitä tahansa, jos hän ei koskaan edes yritä päästä itse rakentamansa maailmankatsomuksellisen umpion ulkopuolelle. 

Kettu pohtii aina mitä muita vaihtoehtoja on olemassa. Kettu on mieleltään popperilainen, joka miettii todisteita, jotka kumoaisivat mieleen tulleet suuret ajatukset. Tetlockin ja Gardnerin mukaan ketut ovat parempia todennäköisyyden ymmärtäjiä ja siten parempia ennustajia kuin siilit.

Vuonna 1906 Sir Francis Galton kävi maatalousmessuilla ja seurasi kiinnostuneesti kun ihmiset yrittivät arvata elävän härän painon. Yllättäen keskimääräinen arvaus oli lähes oikea luku. Joukko voi olla yllättävän viisas, koska hyödyllinen informaatio voi olla levinnyt laajalle siten, että yksi saattaa tietää jonkin olennaisen osan, joku muu toisen ja jne. 

Galton ymmärsi, että monet arvaajat hyödynsivät ammatillista osaamistaan tai muista yhteyksistä saamaansa tietoa. Teurastaja arvioi härän painoa oman asiantuntemuksensa avulla, joku muu hyödynsi kokemustaan lihan ostajan roolista ja kolmas kenties muisti edellisen vuoden vastaavan kilpailun ja suhteutti sen vuoden härän muistoihin edelliseltä vuodelta. Kun pätevä informaatio kasautui ja virheet kumosivat toisensa, tulos oli melko lähellä oikeaa.

Ryhmän käyttäytymisestä kirja ottaa kaksi kiinnostavaa esimerkkiä presidentti Kennedyn ajalta. Ensin CIA koulutti kuubalaisia maanpakolaisia maihinnousua varten,  jotta nämä alkaisivat käydä Kuubassa sissisotaa. Tunnetusti toteutus epäonnistui täysin, koska suunnitelma oli epäkelpo. 

Tämän Sikojen lahden fiaskon jälkeen presidentti Kennedy valitsi kabinetistaan kaksi henkilöä toimimaan älyllisinä vahtikoirina. Robert Kennedy ja Theodore Sorenson saivat tehtäväkseen kritisoida kaikkia kabinetissa käsiteltyjä ehdotuksia ja suunnitelmia jotta ei enää sorruttaisi liian pintapuolisiin analyyseihin.

Tämän ansiosta Valkoisen talon päätöksentekomekanismi oli kunnossa kun tuli Kuuban ohjuskriisi. 

Miksi kabinetti ensin epäonnistui, vaikka kaikki kabinetin jäsenet olivat asiantuntijoita omilla sektoreillaan? Kyse oli ja on ryhmän toimintatavoista, ei ryhmän jäsenten älykkyydestä.

Tunnettu fyysikko Enrico Fermi esitti aikoinaan pähkinän ja kysyi, kuinka monta pianonvirittäjää on Chicagossa. Fermi osoitti, että riittää kun osaa esittää oikeat kysymykset ja maalaisjärjellä päätellä niiden vastaukset. Pähkinään pystyy vastaamaan melko tarkasti,  jos jakaa pähkinän neljään kysymykseen  ja pystyy päättelemään niihin vastaukset.

Samalla tapaa voisi lähestyä useita ongelmia. Daniel Kahneman kirjoitti ulkoisesta näkymästä ja sisäisestä näkymästä. Ajatellaanpa, että meitä pyydetään selvittämään millä todennäköisyydellä jollakin perheellä on lemmikkieläin. Useimmat alkavat pohtia ensin sisäistä näkymää eli minkälainen perhe on, kuinka monta lasta, minkälaisessa asunnossa perhe asuu ja mitä voisimme tietää tehtävänannon perusteella perheen muusta elämästä. Joku pitäisi tärkeänä pohtia ensimmäisenä sitä, olisiko kyseessä eläinrakas perhe.

Järkevämmin kuitenkin tekee jos aloittaa ulkoisesta näkymästä eli selvittää ensin kuinka monella prosenttia amerikkalaisista perheistä on lemmikki. Kirjan mukaan vastaus on 62 prosentilla. Tällöin tämä luku on se perustaso, johon alamme suhteuttaa muita tietoja, joita meillä perheestä on. 

Sisäinen näkymä houkuttelee voimakkaasti, sillä se on täynnä meille tuttuja yksityiskohtia. Ulkoinen näkymä on usein abstrakti luku, joka ei meitä luontaisesti kiinnosta. Oikea ajattelutapa on kuitenkin lähteä ulkoisesta näkymästä.

Jos ihmisellä annetaan ohimennen tehtävän yhteydessä jokin luku, hänellä on taipumus ankkuroida vastauksensa tähän lukuun. Joten jos me ankkuroimme vastauksemme oikeaan prosenttiosuuteen perheistä joilla on lemmikki, olemme jo askeleen edellä niitä, jotka ankkuroivat vastauksensa johonkin sisäisen näkymän perusteella valittuun merkityksettömään lukuun.

Superennustajat ovat sisäistäneet Bayesin kaavan ajatuksen, vaikka eivät osaisi itse kaavaa. Kaavahan sanoo yksinkertaisesti, että uusi päivitetty uskomus riippuu kahdesta asiasta, entisestä uskomuksesta ja kaikesta sen perustana olleesta tiedosta kerrottuna uuden informaation arvolla. Bayesin keskeinen oivallus oli se, että totuutta yritetään lähestyä päivittämällä näkemystä jatkuvasti suhteessa todisteiden painoarvoon.

Kuten Nicholas Nassim Taleb on osuvasti kuvannut, ns. mustat joutsenet muuttavat olennaisella tavalla historian kulkua. Musta joutsen on jotain, mitä ei voi ennustaa, koska sitä voida kuvitella ennen kuin se tapahtuu. Tämän määritelmän mukaan syyskuun 11. päivän hyökkäys WTC:n kaksoistorneja vastaan ei oikeastaan ollut musta joutsen, sillä vastaavia salajuonia oli paljastettu.

 

Talebin toinen määritelmä mustalle joutsenelle onkin, että se on erittäin epätodennäköinen tapahtuma, jonka seuraukset ovat historian kannalta erittäin merkittäviä.

Historia tekee mustan joutsenen kaltaisia loikkia, mutta väliajat se ryömii eteenpäin, jolloin on hyötyä mitä tarkempia ennustuksia kyetään tekemään. Talebin sijoituskäsitys oli ottaa näkemystä mustan joutsenen aiheuttaman pörssiromahduksen toteutumisesta samalla kärsiä pitkähkön aikaa tappioita. Vaihtoehtoinen sijoitusfilosofia ryömisen ajalle on se, että sijoittaja päättelee jonkun tapahtuman todennäköisyydeksi 68 prosenttia kun suurin osa päättelee sen todennäköisyydeksi esim. 60 prosenttia. Jos sijoittaja pystyy tähän, hän voittaa jatkuvasti muut sijoittajat ja hänen sijoitusvarallisuutensa kasvaa pikku hiljaa.

Psykofyysinen ongelma on mielen ja kosmoksen ongelma

Kirjassaan Mieli ja kosmos tunnettu mielenfilosofi Thomas Nagel katsoo, että on aika hylätä materialistinen reduktionismi maailmankuvana. Nagelin oman käsityksen mukaan mieli, merkitys ja arvot ovat maailmankaikkeudessa yhtä perustavaa laatua kuin ovat aineelliset hiukkaset, aika ja avaruus. Kirja on suppea, mutta käsittelee kiinnostavasti ikivanhoja filosofisia kysymyksiä aineen ja tietoisuuden sekä materian ja mielen suhteesta.

Kirjan alkupuolella Nagel toteaa, että maailma hämmästyttää ja ihmisellä ei ole maailman ymmärtämiseen tarvittavia perustyökaluja sen enempää kuin Aristoteleen aikana. Kirja päättyy Nagelin toteamukseen, että hän on valmis lyömään vetoa, että nykyinen “oikeaoppinen” konsensus materialistisesta reduktionismista kaiken selittäjänä näyttää naurettavalta parin sukupolven päästä.

Nagelin mielestä on hyvin epäuskottavaa, että elämä on sarja fysikaalisia sattumia ja sokean luonnonvalinnan mekanismin lopputuote. Miten todennäköistä on, että itseään monistavat eliöt ovat syntyneet spontaanisti maapallon varhaishistoriassa yksinomaan fysiikan ja kemian lakien toiminnan kautta? Miten todennäköistä on, että fysikaalinen sattuma on tuottanut sarjan elinkelpoisia geneettisiä mutaatioita, jotka riittivät yhdessä luonnonvalinnan kanssa tuottamaan olemassa olevat organismit? Nagel vastaa, että ei lainkaan todennäköistä.

Kovien luonnontieteiden ja biologian suuret saavutukset alkoivat kun mieli suljettiin fysikaalisen maailman ulkopuolelle. Tällöin alettiin havainnoida ja kvantifioida ulkoista todellisuutta ja luonnontieteet meidän tuntemassa mielessä saivat syntynsä. Nyt on kuitenkin mietittävä onko sellaista tieteellisestä käsitystä, joka kattaisi myös mielen. Tietoisuutta, intentionaalisuutta, merkitystä, tarkoitusta, ajatusta ja arvoja ei voida sovittaa yhteen teorian kanssa, joka näkee universumin koostuvan vain fysikaalisista tosiasioista.

Nagelin näkemyksen mukaan mieli ei ole vain luonnonhistorian myöhäisen vaiheen lisäosa tai sattuma, vaan jotain täysin perustavaa maailmankaikkeudessa.  Nagel ei tunnustaudu subjektiiviseksi idealistiksi, vaan toteaa olevansa pikemminkin objektiivinen idealisti hieman Platonin, Schellingin ja Hegelin tapaan. Olennaista on, että maailman ymmärrettävyys ei ole eikä voi olla sattumaa. Luonto synnyttää mentaalisia tietoisia olentoja ja luonto on näiden olentojen ymmärrettävissä. Nämä olennot ovat hämmästyttävää kyllä itsensä ymmärrettävissä. Mieli ei voi olla sivutuote satunnaisesta kehityskulusta. Maailman selityksessä tarvitaan teoriaa, jossa viitataan myös mieleen.

Vaikka Nagel hylkää naturalistisen materialismin, Nagel painottaa, että hänen skeptisyytensä lähde ei ole uskonnollinen usko, vaan hän toteaa olevansa ateisti. Nagel ottaa teismin vakavasti, mutta kysyy, onko mahdollista kehittää teismille vaihtoehtoinen maallinen käsitys, jossa kuitenkin mieli todellisuuden perusosana otetaan huomioon materian lisäksi.

Inhimillisen tiedon osalta sekä teismi että naturalismi koettavat selittää, miten voimme luottaa tietokykyihimme kun yritämme ymmärtää ympäröivää maailmaa. Teistinen perustelu on, että tietokyvyistämme vastuussa oleva Jumala ei johda meitä harhaan. Naturalistinen tietoteoria väittää, että voimme luottaa luonnonvalinnan kautta kehittyneiden aistiemme ja kognitiivisten kykyjemme johtavan meidät uskomuksiin, jotka ovat tosia. Tosiasiassa Nagelin mielestä materialistinen naturalismi tai teismi eivät tarjoa puolustusta radikaalia skeptisismiä vastaan, joka väittää, että maailmaa koskevat uskomuksemme ovat systemaattisesti epätosia. Seuraako evolutionistisesta naturalismista se, että meidän ei pidä ottaa mitään käsityksiä vakavasti, ei edes tuon evolutionistisen naturalismin pohjalla olevaa tieteellistä maailmankuvaa?

Mikäli otamme tietoisuuden todella tietoisuutena, tämä on Nagelin mielestä vakavin este hyväksyä pelkästään koviin luonnontieteisiin nojaava materialistinen naturalismi universumin selittäjänä. Psykofyysinen ongelma ei ratkea nykyisillä selitysmalleilla. Nagel tutkii myös panpsykismin mahdollisuutta, mutta ei pidä sitä riittävänä selityksenä, koska idea mielen redusoimisesta mentaalisiin alkeistapahtumiin tai -hiukkasiin ei toimi samalla tapaa kuin aineen redusointi fysiikan alkeishiukkasiin. Fysikaalisen maailman aika-avaruudellinen rakenne tekee fysikaalisen osa-kokonaissuhteen välittömästi geometrisesti ymmärrettäväksi. On vaikea käsittää miten organismien mentaaliset tilat voivat koostua mikro-osien ominaisuuksista ja miten ne muodostavat tietoisia kokonaisuuksia. Lisäksi panpsykismin olisi kyettävä selittämään miten protomentaaliset osaset osallistuivat elämän synnyttämiseen ja kehittymiseen jo ennen eläinten ilmestymistä.

Uskomme ihmisen kykenevän muotoilemaan objektiivisia matemaattisia ja logiikan totuuksia ja kykenevän paljastamaan tosia uskomuksia maailmasta. Kysymys ei enää olekaan miten voi ymmärtää mielen olevan luonnon tuotetta, vaan pikemminkin se, että minkälaisena järjestelmänä meidän pitää ymmärtää luontoa, kun se on kyennyt tuottamaan mielen. Nagel palauttaa mieleen Aristoteleen ajatuksen teleologiasta. Pitäisikö meidän olettaa, että on alusta lähtien ollut jonkinlainen luonnollinen teleologinen ohjaus elämän synnyn ja historian selittäjänä? Tällöin on hyväksyttävä että fysikaalisten lainalaisuuksien lisäksi on muita lainalaisuuksia, jotka, kuten Nagel tähdentää, eivät kuitenkaan ole minkään maailman ulkopuolisen olennon intentioita. Teleologinen hypoteesi on, että fysiikan ja kemian lainalaisuudet eivät riitä maailman ymmärtämiseen, vaan alusta alkaen on ollut pakko olla läsnä tavalla tai toisella taipumus synnyttää elämää, tietoisuutta ja arvoja.

               

Nagelin kritiikki ei sinänsä ole ennenkuulumatonta. Schelling totesi aikanaan, että ihmisen tietoisuuden ja vapauden kokemuksia ei voi sovittaa yhteen minkään pohjimmiltaan mekaanisena ymmärrettävän järjestelmän kanssa. Mekaanisella järjestelmällä Schelling viittasi fysiikan lainalaisuuksiin ja kausaliteettiin. Nagelin lopputulema on ehkä ymmärrettävissä Schellingin filosofian tapaan, jonka mukaan maailma tai luonto itsessään on Jumala. Schellingillä, samoin kuin Nagelilla, luonnon- ja uskonnonfilosofiat lankeavat perimmältään yhteen.