Holodomor - Ukrainan järkyttävä nälänhätä 1930-luvulla

Ukrainan kohtalo olisi kohdannut Suomeakin

Anne Applebaum: Punainen nälkä. Stalinin sota Ukrainassa. Suom. Antero Helasvuo. Siltala, 2018.

Ukrainan 1930-luvun alun holodomor eli nälänhätä vaati miljoonia kuolonuhreja. Nälänhädän syyt olivat mitä suurimmassa määrin poliittiset. Stalin halusi tehdä vähäisestäkin jäljelle jääneestä ukrainalaisesta nationalismista lopun ja luoda uuden neuvostoihmisen myös Ukrainaan.

Ukraina on alue, jolla ei ole helposti puolustettavia luonnollisia rajoja. Sen sijaan Euroopan vilja-aittana tunnetussa mustan mullan maassa olosuhteet ovat ihanteelliset maatalouden harjoittamiseen.  Ukrainassa on lauhkean ilmastonsa vuoksi kaksi satokautta.

Vallankumouksen vuodet olivat veristä aikaa myös Ukrainassa. Kun bolsevikit vakiinnuttivat valtansa Ukrainassa, Lenin näki Ukrainan pelkkänä viljavarastona, josta täytyi mahdollisimman paljon ryöstää elintarvikkeita venäläisten käyttöön.

Ukrainan talonpoikaiskapina muutti Neuvosto-Venäjän bolsevikkien suhtautumista Ukrainaan. Jos siihen asti Ukraina oli nähty Venäjän lounaisena osana, talonpoikaiskapinan jälkeen ymmärrettiin, että Ukraina voi olla neuvostovallan uhka. Ukrainasta oli parasta kitkeä kansallismielisyys.

Bolsevikkien vallan myötä viljankeruun pakko-otot saivat vauhtia. Sen seurauksena talonpoikien into kylvää ja varastoida viljaa lopahti. Kun ei tullut satoa ja varastot oli ryövätty, seurauksena oli ankara nälänhätä vuonna 1921. Samaan aikaan Neuvosto-Venäjä myi viljaa ulkomaille saadakseen teollistamisessa tarvittavia koneita sekä aseita.

Neuvostovalta ei onnistunut poistamaan köyhyyttä eikä poistamaan ruokapulaa, vaikka suoranainen nälänhätä hellittikin. Talvella 1928 Stalin teki matkan Siperiaan selvittämään mistä elintarvikkeiden pula johtui. Stalinin mielestä oli liian paljon pientilallisia. Ideologia ei tietenkään mahdollistanut yksityisten suurten tilojen paluuta, joten ainoa ratkaisu oli suuret kollektiivitilat.

Vuonna 1928 neuvostojohto aloitti ensimmäisen viisivuotissuunnitelman toteutuksen, Neuvostoliitto oli teollistettava vaikka väkisin ja tehtaat tarvitsivat koneita ja työvoimaa. Koneita sai vain länsimaisella valuutalla. Työvoimaa löytyi maaseudulta, kolhoosit eivät tarvinneet kaikkia entisiä maatyöläisiä ja suurin osa talonpojista ei edes halunnut työskennellä kolhooseilla, koska olivat jo menettäneet maatilkkunsa, karjansa ja työvälineensä.

Neuvostoliitossa 1930-luvun molemmin puolin noin kymmenisen miljoonaa talonpoikaa lähti tehtaisiin työhön.

Kollektivisointi alkoi NKP:n päätöksellä marraskuussa 1929. Neuvostoliiton keskushallinnon lähettämät kollektivisoinnin toteuttajat olivat kaukana talonpojan arjesta. Eräskin politrukki sekoitti varsan ja vasikan. Kun häntä korjattiin, vastaus oli: "Varsa tai vasikka, sillä ei ole väliä. Maailman proletaarinen vallankumous ei siitä kärsi." (s. 155). 

Pian tämän jälkeen alkoi "kulakkien eliminointi luokkana" ja pidätettyjen kyyditykset. Kulakiksi kelpasi kuka tahansa, joka oli ollut sen verran vauras talonpoika, että oli herättänyt kateutta. Kulakki omisti kaksi sikaa, kun naapureilla oli vain yksi. Miljoonat neuvostokansalaiset pakkosiirrettiin Siperiaan tai muualle Pohjois-Venäjälle sekä myös Keski-Aasiaan tai muihin väestöpulasta kärsiviin NL:n osiin.

Neuvostoliiton ensimmäiset pakkotyöleirit olivat Solovetskin saarella Vienanmerellä. Muutamassa vuodessa pakkotyöjärjestelmä kehittyi vankileirien saaristoksi, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Gulag. Kyse oli raskaasta ruumiillisesta työnteosta, lukemattomat menettivät henkensä rakentaessaan esim. Stalinin kanavaa, joka yhdisti Vienanmeren ja Itämeren. Työvoimaa tarvittiin jatkuvana virtana lisää, koska sairaat ja menehtyneet eivät enää kuoki, kaiva eivätkä rakenna.

Talonpoikien epäluulo ja haluttomuus muuttaa kollektiivitiloille johtivat protesteihin, joiden seuraukset olivat vakavat, mutta myös ennalta arvattavissa. Oma karja mieluummin teurastettiin kuin luovutettiin kollektiiville, oma vilja käytettiin tai yritettiin piilottaa, sillä kommunistisen ideologien lupaama "uusi neuvostokansalainen" oli jäänyt syntymättä. Viimeiseen saakka ihmiset yrittivät pitää vähäisestä omaisuudestaan kiinni ja mieluummin hävittivät sen kuin antoivat valtion tilojen käyttöön.

Samaan aikaan kiihtyneet hyökkäykset uskontoa, kirkkoja ja papistoa kohtaan eivät tilannetta helpottaneet Ukrainassa. Syvästi uskonnollinen Ukrainan kansa näki bolsevismin antikristuksen edustajaksi, jolle ei haluttu eikä voitu luovuttaa viimeistä kotieläintä ja siemenviljaa. Monet maalaiset ymmärsivät elävänsä "lopun aikoja", jolloin dramaattisten tapahtumien kautta historia loppuisi. 

Salaisen poliisin raportit paljastavat tilanteen karmeuden kesästä 1930 alkaen. Viljankorjuu sujui kehnosti, sato jäi pieneksi, lisäksi alkoi olla selvää, että myös kylvökausi epäonnistuisi. Vaikka kollektivisoinnin takia viljantuotanto oli romahtanut, sitä edelleen kerättiin entisten kiintiöiden verran keskushallinnon tarpeisiin. Kiintiöt oli saatava täytettyä.

Ukrainan nälänhädän huippukohta oli keväällä 1933. Kaikkiaan nälkään kuoli Ukrainan runsaasta 30 miljoonasta reilusti yli 10 prosenttia, mikä on hirvittävä määrä ihmisiä. Maaseudulla kuoli paljon enemmän kuin kaupungeissa, mikä on yllättävä asia, mutta selittyy sillä, että maaseudulta ryöstettiin kaikki elintarvikkeet. Mitään ei jätetty, ei edes siemenviljaa seuraavaan kylvöön. Tehostaakseen viimeistenkin kätköjen löytymistä puolue muodosti työprikaateja, joilla oli suunnaton valta. Löytäjät saivat pitää osan löydöistään, mikä oli huomattava porkkana.

Nälänhätää piiloteltiin kansainväliseltä yleisöltä. Suurin osa ulkomaisista sanomalehtimiehistä uskoi Stalinin selityksiä ja totesi, että pientä puutetta voi olla, mutta nälänhätä on keksittyä. Stalin itse loi ilmapiirin, joka ruokki käsityksiä salaliitosta. Syyllisiä olivat talonpojat ja maaseudun asukkaat. Jos nälkää oli nähty, se oli ollut uhrien oma vika. 

Nälänhädän poliittinen tarkoitus oli tukahduttaa Ukrainan viimeinenkin kansallistunne ja tehdä Ukrainan asukkaista kunnon neuvostokansalaisia. Ukrainaa pidettiin kommunistien kannalta epäluotettavana. Talonpoikien lisäksi haluttiin päästä eroon älymystöstä, papeista ja kaikista vähänkin kansallismielisistä. Ukrainassa, kuten muuallakin Neuvostoliitossa, puhdistukset ulottuivat myös kommunisteihin, jopa vallankumouksen sankareihin. Sanonnan mukaan 'vallankumous syö omat lapsensa'.

Olisiko Ukrainan karvas tie ollut Suomenkin kohtalo, jos Suomi olisi vuodesta 1918 tai pian sen jälkeen ollut osa Neuvosto-Venäjää?

Osana bolsevistista Neuvosto-Venäjää Suomen kansallismielisyyttä olisi varmaan yritetty tukahduttaa kuten tapahtui Ukrainassakin. 
  
Siihen aikaan Suomi oli köyhä ja erittäin maatalousvaltainen maa, vaikka Suomi ei ollut mikään vilja-aitta. Suurin osa kansasta asui maaseudulla ja elätti itsensä maa- ja metsätaloudessa. Suomen väestöstä noin 70 prosenttia sai elantonsa maataloudesta.

Suomi ei ole ollut viljan suhteen omavarainen, vaan viljaa on jouduttu historian aikana pikemminkin tuomaan ulkomailta. Voi oli se elintarvike, jota Suomesta vietiin ulkomaille.

Jos Suomi olisi ollut neuvostovallan alla, Suomestakin olisi puristettu kaikki maataloustuotteet Neuvosto-Venäjän käyttöön. Ukrainassa ei jätetty mitään maaseudun asukkaiden omiin tarpeisiin. Ukrainan tapaan Suomessakin olisi varmaan tapahtunut kollektivisointi. Tällöin monet olisivat joutuneet siirtymään tehdastyöhön eri Neuvostoliiton osiin, osa väestöstä olisi pakkosiirretty ja osa olisi joutunut raskaaseen pakkotyöhön vankileirien saaristoon. 

Kuvia löytyy KVG eli tekemällä Google-haun esim. termeillä: holodomor Ukraine

Tarpeellinen kirja tahdonvapaudesta

Aku Visala: Vapaan tahdon filosofia. Gaudeamus, 2018

Aku Visala on kirjoittanut tahdonvapaudesta tarpeellisen kirjan suomenkielellä. Vapaan tahdon filosofiasta on tietenkin olemassa mm. englanninkielisiä johdanto- ja perusteoksia, joista itsekin olen lukenut mm. Robert Kanen kirjan A Contemporary Introduction to Free Will, 2005, mutta suomenkielistä yleisesitystä on kaivattu.

Vapaan tahdon puolustajien haaste on vaativa. Ensin pitää osoittaa, että vapaa tahto ja determinismi eivät voi olla samanaikaisesti tosia. Sen jälkeen pitää vielä pystyä osoittamaan miten vapaa tahto on mahdollinen.

Miksi vapaa tahdon filosofia on tärkeä kysymys? Ainakin siksi, että ihmisten moraalista vastuullista on vaikea perustella rikostuomioistuimissa, jos ihmiset ovat pelkkiä deterministisiä koneistoja, jotka eivät itse voi vaikuttaa omiin päätöksiinsä ja tekoihinsa.

Pakko vai mahdollisuus tehdä toisin

Perinteinen tapa määritellä vapaus hieman suppeassa mielessä tarkoittaa sitä, että tekijä tai toimija olisi tarvittaessa kyennyt tekemään myös toisin, koska kukaan ulkopuolinen ei meitä pakota eikä meillä ole myös psyykkistä pakkotilaa toistaa jotakin kaavaa. Tällöin ihminen voidaan nähdä autonomisena toimijana.
 
Tämä määritelmä ei kuitenkaan tyydytä useinkaan niitä, jotka puolustavat vapaata tahtoa laajassa mielessä. Ihmisen pitäisi olla omien tekojensa lähde, mikä sekin on filosofisesti vaikea kysymys. Sillä vaikka ihminen välillä tekisikin tekoja, jotka syvällisessä mielessä siitä lähtien määrittävät hänen luonnettaan ja identiteettiään, nämäkään eivät voi syntyä missään tyhjiössä. Kaikella on syynsä, myös luonnetta muuttavilla ja määrittävillä teoilla. Syiden ja seurausten maailmassa ihminen ei voi tehdä päätöstä millainen hän on tai haluaa olla ilman edeltäviä kausaalisia syitä. Sellaista on sekä filosofisesti että tieteellisesti vaikea perustella. Ihmisen valinnat perustuvat aikaisempaan elämänhistoriaan.

Indeterminismi ei sekään voi olla vastaus. Silloin ihminen on sattuman heiteltävänä, jos hän ilman edeltäviä vaikuttavia syitä päättää tai tahtoo asioita. Teot irtaantuvat päätöksistä, sillä jos yhtäällä ihminen on tilassa A ja tekee päätöksen tai teon B ja toisaalla, jos hän on uudestaan samassa tilassa A ja  tekeekin erilaisen päätöksen tai teon B', voimme todeta että kyseinen ihminen toimii sattumanvaraisesti, sillä tuossa hypoteettisessa ajatusleikissä on vaikea ymmärtää mikä oli oikea syy valita ensin B ja sitten B'. Korostettakoon, että kyse on ajatusharjoituksesta, sillä kahta samanlaista elämäntilannetta ei varmaan voi olla.

Jos ihminen on itse alullepanija sellaisissa kausaalisissa ketjuissa, jotka eivät riipu edeltävistä syistä, tällöin tietenkin voimme ajatella, että ihmisellä on materiasta ja sen lainalaisuuksista irrallinen sielu, joka on varsinainen toimija tai ainakin toiminnan alkuperäinen syy. Näin ovat ajatelleet monet idealismiin taipuvaiset filosofit ja teologit.

Meidän on siis löydettävä jokin suhde teon perusteiden ja itse teon välillä, mutta tuo suhde ei voi olla vahvassa mielessä deterministinen eikä indeterministinen. Muutamat filosofit ovatkin sitä mieltä, että ongelma voidaan välttää kun puhutaan järjellisistä perusteista, mutta ei syysuhteesta. Perinteinen humanistinen tapa on määrittää ihminen päämäärien ja tarkoitusten kautta. Luonnontieteellisen selittämisen rinnalla tai sijaan pitää ymmärtää ihmisiä tarkoituksellisina olioina. Toisaalta voidaan kaiketi sanoa, että tarkoitukset ja perusteet ovat mielentiloja, joita vastaavat määrätyt aivojen tilat. Nykytieteen valossa on vaikea uskoa, että ihmisen mielessä olisi mitään sellaista, mikä lopulta ei olisi palautettavissa aivojen toimintaan ja rakenteeseen.

Onko mahdollisuus tehdä toisin ylipäätään moraalisen vastuun ennakkoehto? Ajatellaanpa yksinkertaista esimerkkiä, että lähdemme ajamaan autolla paikasta A paikkaan B. Matka on sellainen, että meidän ei tarvitse muuta kuin aina kääntyä oikealle. Sattumoisin autoa on säädetty meidän tietämättämme siten, että sillä ei voisikaan kääntyä kuin oikealle. Vaikka emme olisi voineet tehdä toisin, taidamme kuitenkin olla täysin itse vastuussa ajomatkastamme ja siitä että käännyimme omasta tahdostamme aina vain oikealle. 

Halujen hierarkia

Tarkastellaanpa ongelmaa vielä halujen hierarkian kannalta. Itsensä kanssa sovussa eläviä ihmisiä saatetaan luonnehtia tasapainoisiksi. He viettävät elämäntapaa, joka tyydyttää myös heidän sisimpänsä vaatimuksia. He eivät riitele itsensä kanssa sen paremmin julkisesti kuin salassakaan. He pystyvät elämään määrittelemiensä elämänarvojen mukaan, elämän tuulet ja myrskyt eivät hevin heiluttele heitä. Vapauden filosofian kannalta voidaan todeta, että todennäköisesti tällaisilla ihmisillä sekä ensimmäisen että toisen kerta-asteen halut tai toiveet ovat yhtenevät.

Ajatellaanpa sitten että noudatat elämäntapaa, johon et ole itsekään tyytyväinen. Monet addiktiot ovat tyypillisiä esimerkkejä. Jos kukaan ei pakota meitä esim. nauttimaan huumaavia aineita, meillä on ainakin näennäisesti vaihtoehtoja, mutta vaikka ensimmäisen kertaluvun vapaus täyttyy, meidän sisäinen äänemme saattaa sanoa, että jos voisimme oikeasti valita, lopettaisimme itseämme orjuuttavan addiktion. Tarkastellessamme haluja hierarkiana päällisin puoli vapaalta toiminnalta näyttävä voikin paljastua pakoksi. Pakottajina eivät ole ulkopuoliset ihmiset tai tekijät, vaan ihmisen omat addiktiot.

Halujen hierarkia-ajattelun ongelmallisuuskin käy nopeasti ilmeiseksi. Neuvostoliiton Gulagin virkailijat saattoivat elää sovussa itsensä kanssa, koska heillä sekä ensimmäisen että toisen kerta-asteen halut olivat tasapainossa. Ihminen voi viettää sisäisesti ja ulkoisesti tasapainoista elämää, koska hänet on aivopesty, manipuloitu tai käyttäytymisen insinöörit ovat sorvanneet hänen mielensä sellaiseksi, että hänelle ei koskaan tule tarvetta reflektoida tai arvioida omia halujaan. Hänelle riittää vapaudeksi halujen tasapaino riippumatta niiden sisällöstä. Lisäksi kaikki tasapainoista elämää viettävät eivät varmaankaan ole itse tietoisesti valinneet tai määritelleet toisen asteen haluja, silloin voimme kysyä, tarvitaanko vielä seuraava aste, jossa tietoiset vapaaehtoiset valinnat ovat tapahtuneet.

Aku Visalan kirja on laaja ja kattava yleisesitys vapaan tahdon filosofiasta ja sen nykykeskustelusta. Ongelman käsiteapparaatti on raskas eri termeineen, vaikka tässä lyhyessä jutussa yritin noita käsitteitä vältellä. Lukijan onneksi kirjan tekijä on liittänyt loppuun vielä valaisevan sanaston sekä kiinnostavan luettelon lisälukemistoksi. Kun vertaan Visalan kirjaa alussa mainitsemaani Robert Kanen englanninkieliseen yleisesitykseen, ainakin yksi asia kirjojen kompositiossa on eri tavalla: Visala ei käsittele itsenäisenä lukuna filosofista ongelmaa, joka syntyy perinteisestä uskonnonfilosofisesta kysymyksestä, miten sovittaa Jumalan kaikkivoipaisuus tai edeltä näkeminen ihmisen mahdollisen vapaan tahdon tai vapauden kanssa.

Ennustaminen vai päättely?

Philip E. Tetlock ja Dan Gardner: Superennustajat. Ennustamisen taito ja tiede. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2016.

 

Ihminen ei ole luontainen todennäköisyyksien arvioija eikä synnynnäinen tilastotiedon osaaja. 

Ihmisen mieltä vaivaavat useat vinoutumat. Voi käydä niin, että emme pääse ensimmäisestä ajatuksesta tai päätelmästä eroon vaan yritämme etsiä sille vahvistavia todisteita (ns. vahvistumisvinoutuma) sen sijaan, että yrittäisimme etsiä kumoavia todisteita.

Vahvistavien todisteiden sijaan olisi järkevämpää maineikkaan filosofi Karl Popperin tapaan yrittää etsiä todisteita, jotka kumoaisivat meidän ensimmäisenä mieleen tulleen ajatuksen tai hypoteesin.

Kirjoittajien mielestä todellinen tiede myöntää epävarmuuden, harrastelijat vaativat ja uskovat varmuuteen. Kirjassa siteerataan Daniel Kahnemanin lausuntoa, jonka mukaan suuren itseluottamuksen ilmaukset kertovat lähinnä siitä, että ihminen on rakentanut mielessään johdonmukaisen tarinan, mikä ei takaa tarinan olevan tosi. 

Aina ei suinkaan ole syytä hylätä ensimmäistä ajatusta, joka intuitiivisesti tulee mieleen. Ammattilaiset ja asiantuntijat saattavat nopeasti oivaltaa, mikä on vialla ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Kokenut palomies voi tajuta, että talo sortuu hetken kuluttua. Tällaisessa intuitiossa ei ole mitään salamyhkäistä, vaan kyse on hahmon tunnistuksesta. Palomiehellä saattaa olla riittävästi muistiin koodattuja hahmoja, joita hän kykenee käyttämään.

Älykkyys sinänsä ei hyödytä, jos se ei muuta tapaa ajatella ja käyttäytyä. Hahmontunnistus on turhaa, jos ei osaa käyttää sitä muualla kuin abstraktien kuvioiden parissa. 

Aikoinaan tunnettu politiikan filosofi Sir Isaih Berlin kirjoitti pienehkön kirjasen Siili ja kettu (Otava 2004, suomentanut Hanna Tarkka).  Berlinin mukaan siili tietää yhden ison asian, joka jäsentää hänen koko maailmankatsomustaan. Kettu tietää monia pieniä asioita, mutta ei ole sitoutunut yhteenkään suureen ideaan samalla tavalla kuin siili. 

Siili voi olla sosialisti, kommunisti, fasisti, fundamentalisti tai melkein mitä tahansa, jos hän ei koskaan edes yritä päästä itse rakentamansa maailmankatsomuksellisen umpion ulkopuolelle. 

Kettu pohtii aina mitä muita vaihtoehtoja on olemassa. Kettu on mieleltään popperilainen, joka miettii todisteita, jotka kumoaisivat mieleen tulleet suuret ajatukset. Tetlockin ja Gardnerin mukaan ketut ovat parempia todennäköisyyden ymmärtäjiä ja siten parempia ennustajia kuin siilit.

Vuonna 1906 Sir Francis Galton kävi maatalousmessuilla ja seurasi kiinnostuneesti kun ihmiset yrittivät arvata elävän härän painon. Yllättäen keskimääräinen arvaus oli lähes oikea luku. Joukko voi olla yllättävän viisas, koska hyödyllinen informaatio voi olla levinnyt laajalle siten, että yksi saattaa tietää jonkin olennaisen osan, joku muu toisen ja jne. 

Galton ymmärsi, että monet arvaajat hyödynsivät ammatillista osaamistaan tai muista yhteyksistä saamaansa tietoa. Teurastaja arvioi härän painoa oman asiantuntemuksensa avulla, joku muu hyödynsi kokemustaan lihan ostajan roolista ja kolmas kenties muisti edellisen vuoden vastaavan kilpailun ja suhteutti sen vuoden härän muistoihin edelliseltä vuodelta. Kun pätevä informaatio kasautui ja virheet kumosivat toisensa, tulos oli melko lähellä oikeaa.

Ryhmän käyttäytymisestä kirja ottaa kaksi kiinnostavaa esimerkkiä presidentti Kennedyn ajalta. Ensin CIA koulutti kuubalaisia maanpakolaisia maihinnousua varten,  jotta nämä alkaisivat käydä Kuubassa sissisotaa. Tunnetusti toteutus epäonnistui täysin, koska suunnitelma oli epäkelpo. 

Tämän Sikojen lahden fiaskon jälkeen presidentti Kennedy valitsi kabinetistaan kaksi henkilöä toimimaan älyllisinä vahtikoirina. Robert Kennedy ja Theodore Sorenson saivat tehtäväkseen kritisoida kaikkia kabinetissa käsiteltyjä ehdotuksia ja suunnitelmia jotta ei enää sorruttaisi liian pintapuolisiin analyyseihin.

Tämän ansiosta Valkoisen talon päätöksentekomekanismi oli kunnossa kun tuli Kuuban ohjuskriisi. 

Miksi kabinetti ensin epäonnistui, vaikka kaikki kabinetin jäsenet olivat asiantuntijoita omilla sektoreillaan? Kyse oli ja on ryhmän toimintatavoista, ei ryhmän jäsenten älykkyydestä.

Tunnettu fyysikko Enrico Fermi esitti aikoinaan pähkinän ja kysyi, kuinka monta pianonvirittäjää on Chicagossa. Fermi osoitti, että riittää kun osaa esittää oikeat kysymykset ja maalaisjärjellä päätellä niiden vastaukset. Pähkinään pystyy vastaamaan melko tarkasti,  jos jakaa pähkinän neljään kysymykseen  ja pystyy päättelemään niihin vastaukset.

Samalla tapaa voisi lähestyä useita ongelmia. Daniel Kahneman kirjoitti ulkoisesta näkymästä ja sisäisestä näkymästä. Ajatellaanpa, että meitä pyydetään selvittämään millä todennäköisyydellä jollakin perheellä on lemmikkieläin. Useimmat alkavat pohtia ensin sisäistä näkymää eli minkälainen perhe on, kuinka monta lasta, minkälaisessa asunnossa perhe asuu ja mitä voisimme tietää tehtävänannon perusteella perheen muusta elämästä. Joku pitäisi tärkeänä pohtia ensimmäisenä sitä, olisiko kyseessä eläinrakas perhe.

Järkevämmin kuitenkin tekee jos aloittaa ulkoisesta näkymästä eli selvittää ensin kuinka monella prosenttia amerikkalaisista perheistä on lemmikki. Kirjan mukaan vastaus on 62 prosentilla. Tällöin tämä luku on se perustaso, johon alamme suhteuttaa muita tietoja, joita meillä perheestä on. 

Sisäinen näkymä houkuttelee voimakkaasti, sillä se on täynnä meille tuttuja yksityiskohtia. Ulkoinen näkymä on usein abstrakti luku, joka ei meitä luontaisesti kiinnosta. Oikea ajattelutapa on kuitenkin lähteä ulkoisesta näkymästä.

Jos ihmisellä annetaan ohimennen tehtävän yhteydessä jokin luku, hänellä on taipumus ankkuroida vastauksensa tähän lukuun. Joten jos me ankkuroimme vastauksemme oikeaan prosenttiosuuteen perheistä joilla on lemmikki, olemme jo askeleen edellä niitä, jotka ankkuroivat vastauksensa johonkin sisäisen näkymän perusteella valittuun merkityksettömään lukuun.

Superennustajat ovat sisäistäneet Bayesin kaavan ajatuksen, vaikka eivät osaisi itse kaavaa. Kaavahan sanoo yksinkertaisesti, että uusi päivitetty uskomus riippuu kahdesta asiasta, entisestä uskomuksesta ja kaikesta sen perustana olleesta tiedosta kerrottuna uuden informaation arvolla. Bayesin keskeinen oivallus oli se, että totuutta yritetään lähestyä päivittämällä näkemystä jatkuvasti suhteessa todisteiden painoarvoon.

Kuten Nicholas Nassim Taleb on osuvasti kuvannut, ns. mustat joutsenet muuttavat olennaisella tavalla historian kulkua. Musta joutsen on jotain, mitä ei voi ennustaa, koska sitä voida kuvitella ennen kuin se tapahtuu. Tämän määritelmän mukaan syyskuun 11. päivän hyökkäys WTC:n kaksoistorneja vastaan ei oikeastaan ollut musta joutsen, sillä vastaavia salajuonia oli paljastettu.

 

Talebin toinen määritelmä mustalle joutsenelle onkin, että se on erittäin epätodennäköinen tapahtuma, jonka seuraukset ovat historian kannalta erittäin merkittäviä.

Historia tekee mustan joutsenen kaltaisia loikkia, mutta väliajat se ryömii eteenpäin, jolloin on hyötyä mitä tarkempia ennustuksia kyetään tekemään. Talebin sijoituskäsitys oli ottaa näkemystä mustan joutsenen aiheuttaman pörssiromahduksen toteutumisesta samalla kärsiä pitkähkön aikaa tappioita. Vaihtoehtoinen sijoitusfilosofia ryömisen ajalle on se, että sijoittaja päättelee jonkun tapahtuman todennäköisyydeksi 68 prosenttia kun suurin osa päättelee sen todennäköisyydeksi esim. 60 prosenttia. Jos sijoittaja pystyy tähän, hän voittaa jatkuvasti muut sijoittajat ja hänen sijoitusvarallisuutensa kasvaa pikku hiljaa.

Psykofyysinen ongelma on mielen ja kosmoksen ongelma

Kirjassaan Mieli ja kosmos tunnettu mielenfilosofi Thomas Nagel katsoo, että on aika hylätä materialistinen reduktionismi maailmankuvana. Nagelin oman käsityksen mukaan mieli, merkitys ja arvot ovat maailmankaikkeudessa yhtä perustavaa laatua kuin ovat aineelliset hiukkaset, aika ja avaruus. Kirja on suppea, mutta käsittelee kiinnostavasti ikivanhoja filosofisia kysymyksiä aineen ja tietoisuuden sekä materian ja mielen suhteesta.

Kirjan alkupuolella Nagel toteaa, että maailma hämmästyttää ja ihmisellä ei ole maailman ymmärtämiseen tarvittavia perustyökaluja sen enempää kuin Aristoteleen aikana. Kirja päättyy Nagelin toteamukseen, että hän on valmis lyömään vetoa, että nykyinen “oikeaoppinen” konsensus materialistisesta reduktionismista kaiken selittäjänä näyttää naurettavalta parin sukupolven päästä.

Nagelin mielestä on hyvin epäuskottavaa, että elämä on sarja fysikaalisia sattumia ja sokean luonnonvalinnan mekanismin lopputuote. Miten todennäköistä on, että itseään monistavat eliöt ovat syntyneet spontaanisti maapallon varhaishistoriassa yksinomaan fysiikan ja kemian lakien toiminnan kautta? Miten todennäköistä on, että fysikaalinen sattuma on tuottanut sarjan elinkelpoisia geneettisiä mutaatioita, jotka riittivät yhdessä luonnonvalinnan kanssa tuottamaan olemassa olevat organismit? Nagel vastaa, että ei lainkaan todennäköistä.

Kovien luonnontieteiden ja biologian suuret saavutukset alkoivat kun mieli suljettiin fysikaalisen maailman ulkopuolelle. Tällöin alettiin havainnoida ja kvantifioida ulkoista todellisuutta ja luonnontieteet meidän tuntemassa mielessä saivat syntynsä. Nyt on kuitenkin mietittävä onko sellaista tieteellisestä käsitystä, joka kattaisi myös mielen. Tietoisuutta, intentionaalisuutta, merkitystä, tarkoitusta, ajatusta ja arvoja ei voida sovittaa yhteen teorian kanssa, joka näkee universumin koostuvan vain fysikaalisista tosiasioista.

Nagelin näkemyksen mukaan mieli ei ole vain luonnonhistorian myöhäisen vaiheen lisäosa tai sattuma, vaan jotain täysin perustavaa maailmankaikkeudessa.  Nagel ei tunnustaudu subjektiiviseksi idealistiksi, vaan toteaa olevansa pikemminkin objektiivinen idealisti hieman Platonin, Schellingin ja Hegelin tapaan. Olennaista on, että maailman ymmärrettävyys ei ole eikä voi olla sattumaa. Luonto synnyttää mentaalisia tietoisia olentoja ja luonto on näiden olentojen ymmärrettävissä. Nämä olennot ovat hämmästyttävää kyllä itsensä ymmärrettävissä. Mieli ei voi olla sivutuote satunnaisesta kehityskulusta. Maailman selityksessä tarvitaan teoriaa, jossa viitataan myös mieleen.

Vaikka Nagel hylkää naturalistisen materialismin, Nagel painottaa, että hänen skeptisyytensä lähde ei ole uskonnollinen usko, vaan hän toteaa olevansa ateisti. Nagel ottaa teismin vakavasti, mutta kysyy, onko mahdollista kehittää teismille vaihtoehtoinen maallinen käsitys, jossa kuitenkin mieli todellisuuden perusosana otetaan huomioon materian lisäksi.

Inhimillisen tiedon osalta sekä teismi että naturalismi koettavat selittää, miten voimme luottaa tietokykyihimme kun yritämme ymmärtää ympäröivää maailmaa. Teistinen perustelu on, että tietokyvyistämme vastuussa oleva Jumala ei johda meitä harhaan. Naturalistinen tietoteoria väittää, että voimme luottaa luonnonvalinnan kautta kehittyneiden aistiemme ja kognitiivisten kykyjemme johtavan meidät uskomuksiin, jotka ovat tosia. Tosiasiassa Nagelin mielestä materialistinen naturalismi tai teismi eivät tarjoa puolustusta radikaalia skeptisismiä vastaan, joka väittää, että maailmaa koskevat uskomuksemme ovat systemaattisesti epätosia. Seuraako evolutionistisesta naturalismista se, että meidän ei pidä ottaa mitään käsityksiä vakavasti, ei edes tuon evolutionistisen naturalismin pohjalla olevaa tieteellistä maailmankuvaa?

Mikäli otamme tietoisuuden todella tietoisuutena, tämä on Nagelin mielestä vakavin este hyväksyä pelkästään koviin luonnontieteisiin nojaava materialistinen naturalismi universumin selittäjänä. Psykofyysinen ongelma ei ratkea nykyisillä selitysmalleilla. Nagel tutkii myös panpsykismin mahdollisuutta, mutta ei pidä sitä riittävänä selityksenä, koska idea mielen redusoimisesta mentaalisiin alkeistapahtumiin tai -hiukkasiin ei toimi samalla tapaa kuin aineen redusointi fysiikan alkeishiukkasiin. Fysikaalisen maailman aika-avaruudellinen rakenne tekee fysikaalisen osa-kokonaissuhteen välittömästi geometrisesti ymmärrettäväksi. On vaikea käsittää miten organismien mentaaliset tilat voivat koostua mikro-osien ominaisuuksista ja miten ne muodostavat tietoisia kokonaisuuksia. Lisäksi panpsykismin olisi kyettävä selittämään miten protomentaaliset osaset osallistuivat elämän synnyttämiseen ja kehittymiseen jo ennen eläinten ilmestymistä.

Uskomme ihmisen kykenevän muotoilemaan objektiivisia matemaattisia ja logiikan totuuksia ja kykenevän paljastamaan tosia uskomuksia maailmasta. Kysymys ei enää olekaan miten voi ymmärtää mielen olevan luonnon tuotetta, vaan pikemminkin se, että minkälaisena järjestelmänä meidän pitää ymmärtää luontoa, kun se on kyennyt tuottamaan mielen. Nagel palauttaa mieleen Aristoteleen ajatuksen teleologiasta. Pitäisikö meidän olettaa, että on alusta lähtien ollut jonkinlainen luonnollinen teleologinen ohjaus elämän synnyn ja historian selittäjänä? Tällöin on hyväksyttävä että fysikaalisten lainalaisuuksien lisäksi on muita lainalaisuuksia, jotka, kuten Nagel tähdentää, eivät kuitenkaan ole minkään maailman ulkopuolisen olennon intentioita. Teleologinen hypoteesi on, että fysiikan ja kemian lainalaisuudet eivät riitä maailman ymmärtämiseen, vaan alusta alkaen on ollut pakko olla läsnä tavalla tai toisella taipumus synnyttää elämää, tietoisuutta ja arvoja.

               

Nagelin kritiikki ei sinänsä ole ennenkuulumatonta. Schelling totesi aikanaan, että ihmisen tietoisuuden ja vapauden kokemuksia ei voi sovittaa yhteen minkään pohjimmiltaan mekaanisena ymmärrettävän järjestelmän kanssa. Mekaanisella järjestelmällä Schelling viittasi fysiikan lainalaisuuksiin ja kausaliteettiin. Nagelin lopputulema on ehkä ymmärrettävissä Schellingin filosofian tapaan, jonka mukaan maailma tai luonto itsessään on Jumala. Schellingillä, samoin kuin Nagelilla, luonnon- ja uskonnonfilosofiat lankeavat perimmältään yhteen.